J. V. Snellman – kansakunnallisena mielipidejohtajana

Senaattoriuran jälkeen Snellmania työllistivät lukuisat luottamustoimet. Vuodesta 1869 hän toimi Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajana, vuodesta 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä ja Suomen Tiedeseuran puheenjohtajana. Näiden yhdistysten kokouksissa hän antoi lukuisia asiantuntevia lausuntoja, ja samalla intensiivisyydellä hän esiintyi vuoden 1872 valtiopäivillä. Kuulijat saivat eri tilaisuuksissa nauttia tottuneen puheenpitäjän taidoista. Erityisesti huhtikuun 6. päivänä pidetyt Vilhelmin päivän puheet ovat tulleet kuuluisiksi. Snellmanin läheisimmän tukijan, ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin kuolema tammikuussa 1876 antoi Snellmanille sysäyksen kirjoittaa muistelmansa ja kertauksen lähihistoriasta. Snellmanin sanomalehtimiestyö käynnistyi vielä kerran vuonna 1876, kun hän alkoi kirjoittaa Morgonblad-lehteen. Varsinkin Venäjän—Turkin-sodasta vuosina 1877 ja 1878 hän toimitti säännöllisesti pikkutarkkoja sotakatsauksia. Hän käsitteli myös rautateitä, kouluasioita, liikeoloja, kultakantaa, asevelvollisuuskysymystä ja tekijänoikeuksia. Samoista aiheista Snellman käytti pontevia puheenvuoroja vuosien 1877 ja 1878 valtiopäivillä.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 23. osa (joulukuu 1870 – huhtikuu 1877) sisältää mm. Snellmanin Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johdossa laatimia muistioita ja selvityksiä. Vuosien 1872 ja 1877 valtiopäivillä hän otti aatelissäädyssä kantaa moniin asioihin samoin kuin kirjoituksissaan Morgonbladetissa. Lisäksi hän herätti innostusta ja vankisti kansallisuusohjelmansa asemaa esiintymisellään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran johdossa sekä lukuisilla puheillaan ylioppilasjuhlissa ja Vilhelmin-päivän vastaanotoillaan. Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan hän luo katsauksia lähihistoriaan, selostaa 1860-luvun ratkaisujen taustoja ja tapahtumien merkitystä. Perhekirjeenvaihto heijastaa aikuistuvien lasten synnyttämiä haasteita.

Monipuolinen esiintyminen valtiopäivillä

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan säädyt oli kutsuttava koolle vähintään joka viides vuosi. Snellman käytti vuoden 1872 valtiopäivillä aatelissäädyssä eri asioista yhteensä 34 puheenvuoroa.

Esimerkiksi muinaismuistomerkkien suojelun järjestäminen ei mennyt Snellmanin mielen mukaan. Hänen mielestään niiden säilyttäminen oli käytännön syistä toistaiseksi uskottava yliopiston konsistorille ja palkattava erikseen hoitaja niitä varten. Snellman ehdotti välittävää ratkaisua, kun käsiteltiin senaatin oikeusosaston muodostamista ja säätyjen oikeusasia­miehen viran perustamista. Oikeusosaston senaattorit vastustivat, koska he olisivat joutuneet eroon hallitusvallan käytöstä. Snellmanin ehdotuksen mukaan esitystä muutettiin niin, että korkeimman oikeuden jäsenet saisivat tuomarin virkojen täyttämisessä saman aseman kuin oikeusosaston senaattorit.

Keskusteltaessa vankeinhoidon järjestämisestä Snellmanin resepti vankiloiden tilanongelman helpottamiseen oli Ruotsin malli, jonka mukaan toistuvista pienistä varkausrikoksista määrättyä rangaistusta oli lievennetty. Keskustelussa määrärahan myöntämisestä uutta mielisairaalaa varten Snellman käytti lyhyen lausunnon, jossa hän korosti mahdollisimman pikaista hoitoonohjausta paranemisen edellytyksenä. Snellman osallistui keskus­teluun säätytalon rakentamisesta ainoastaan muutamalla lyhyellä puheen­vuorolla. Luotsilaitoksen rakentamishankkeista hän huomautti olevan toivottavaa, että majakoiden rakentamisessa noudatet­taisiin säästäväisyyttä ja lykättäisiin rakentamista tuonnem­maksi. Rautatieasioita Snellman pääsi käsittelemään useassa yhteydessä.

Valtiopäiväasioissa suurimman huomion saivat opetuslaitoksen järjestämistä koskevat kysymykset, kun kouluylihallituksen ylijohtajan C. von Kothenin, Snellmanin vanhan kiistakumppanin, toiminta herätti paheksuntaa yli kielirajojen. Hänen nimityksensä ja toimintansa eivät vastanneet valtiopäivillä 1867 tehtyjä päätöksiä. Kothenin pyrkimyksenä oli esimerkiksi tehdä vapaaehtoisesta venäjän kielestä pakollinen aine. Valtiopäivillä Snellman sai esittämälleen kannalle useita voimakkaita bravo-huutoja. Snellmanin mukaan kouluhallituksen toimenpiteet olivat herättäneet koko maassa kauhua ja levottomuutta. Hän vaati varovaisuutta, kun ryhdyttiin muokkaamaan niin tärkeää laitosta salaa mitään neuvoja kuuntelematta vastaväitteiden välttämiseksi. Hänen mukaansa opetuksessa piti pyrkiä noudattamaan sitä yksinkertaista periaatetta, että koulun lopettaessaan nuorisolla tuli olla kyky parantaa sivistystään. Kouluhallitusta ei perustettu siksi, että sitä olisi tarvittu mullistamaan kaiken. Sen tehtävänä oli valvoa lakien noudattamista eikä päinvastoin rikkoa niitä liialla toimeliaisuudella. Vuotta myöhemmin von Kothen joutui siirtymään syrjään ja tilalle tuli L. L. Lindelöf.

Kieli- ja koulukysymyksissä suomalaisuusmiesten rintama piti mutta taloudelliset kysymykset rikkoivat rivit, kun Snellman joutui keskustelemaan finanssipäällikkönä tekemistään ratkaisuista ja niiden seurauksista. Taloudellisissa kysymyksissä Snellmanilla oli edelleen aitiopaikka toimiessaan Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johdossa. Vuoden 1874 yhtiökokouksessa Snellman oli laatinut selityksen hypoteekkiyhdistyksen noudattamasta menettelystä julkisen huutokaupan yhteydessä ja esityksen uudeksi arviointitariffiksi. Aikaa myöten Snellmanin oli sopeuduttava siihen, että johtokunnan oli kuitenkin mahdoton ratkaista kysymystä katovuosien seurauksena pankille joutuneiden satojen tilojen kannattavasta hoidosta ja rahaksi muuttamisesta. Snellmanin mielestä tilat olisi korkotappioiden välttämiseksi pyrittävä myymään tappiollakin. Tiloja myytiin 1869–75 melkein 600 ja niitä oli jäljellä Snellmanin puheenjohtajakauden lopussa 50. Hoitotappiot supistuivat vuonna 1874 mitättömiin summiin.

Samaan aikaan Snellman joutui valtiopäivillä väittelyyn Agathon Meurmanin kanssa valtion noudattamasta avustuslinjasta katoaikoina, kun käsiteltävänä oli ylimääräinen 1 miljoonan suuruisen kreditiivin nostaminen hätälainana Suomen Pankista. Snellman viittasi aikaisempiin kokemuksiin lainansaannista vuosilta 1867–68 ja korjasi useita vääriä tietoja sen käyttämisestä. Snellman moitti ankarasti Meurmanin edustamaa talonpoikaissäädyn kantaa, että hallituksen velvollisuus oli hädän sattuessa ruokkia väestö. Snellman muistutti, että tilallisen rahvaan lisäksi maassa oli tilaton maalaisväestö. Hädän tullessa tilalliset kieltäisivät kaiken työn ja suurilla kansan­joukoilla olisi edessään vain tie ja kerjuu. Morgonbladetissa Snellman toi esiin, että Meurman oli unohtanut, että kato oli kansallinen onnettomuus, jota ei paranneta yksinomaan hallituksen keinoilla. Hallituksen velvollisuus oli käyttää tähän tarkoitukseen kaikki valtion voimavarat. Snellmanin mielestä maahan oli luotava avustusrahasto.

Vuoden 1877 valtiopäivien ajankohtainen asia oli kultakantaan siirtyminen; kun kullan hinta oli 1873 alkanut kohota niin, että rahauudistuksessa saadut edut uhkasivat hävitä kokonaan. Hopeakannassa alkoi muodostua epäedullisia kurssisuhteita kultakannassa oleviin ulkomaan valuuttoihin. Snellman kirjoitti aiheesta useissa Morgonbladetin artikkeleissa maalis–kesäkuussa 1876. Snellman käytti valtiopäivillä puheenvuoron monista muistakin tärkeistä kysymyksistä. Kirkkolain käsittelyssä hän ei käyttänyt puheenvuoroa mutta kommentoi Morgonbladetissa meneillään ollutta Suomen ensimmäisen kirkolliskokouksen asialistaa. Erityisesti hänen mielenkiintoaan herätti eriuskolaislaki, jota hän piti ajan vaatimuksena.

Vuoden 1877 valtiopäivien tärkein asia oli asevelvollisuuskysymys. Huhtikuussa 1877 Snellman osallistui ensimmäisen kerran asian käsittelyyn aatelissäädyssä. Tähän kysymykseen liittyvät Snellmanin seikkaperäiset selostukset Balkanin sotanäyttämöltä Morgonbladetissa 1876 jälkipuolelta ja koko seuraavan vuoden ajan. Hän halusi luoda suomalaisille konkreettisen kuvan siitä, mistä suomalaiset säästyvät valtakunnan yhteydessä. Tyylilleen uskollisena hän valmisteli huolella kertomuksensa sotatapahtumista tutkien sotakirjeenvaihtajien tiedonantoja ja sotanäyttämön karttoja. Hän selosti tapauksia Balkanilla, serbialais-turkkilaista sotaa, turkkilaisten riehumista Bulgariassa ja venäläis-turkkilaista sotaa siihen kuuluvine diplomaattisine väittelyineen.

Lähihistorian muistelemista ja väärinkäsitysten oikaisemista

Snellman joutui ottamaan kantaa moniin lähihistorian tapauksiin, joissa hän oli ollut mukana, kuten valtiopäivätoiminnan käynnistäminen, rahauudistus, katovuosien hoitaminen jne. Reippain sanankääntein hän oikoi eri yhteyksissä liikkeellä olleita vääriä tietoja ja käsityksiä. Pääfoorumit olivat valtiopäivät ja lehtikirjoitukset. Osa kannanotoista jäi pöytälaatikkoon julkaisemattomina käsikirjoituksina.

Laaja kulttuurihistoriallinen katsaus sisältyi Snellmanin M. A. Castrénista laatimaan pienoiselämäkertaan, joka julkaistiin ”Nordiska resor och forskningar” -lehden VI vihkossa. Teoksessa ei pelkästään luoda seikkaperäistä katsausta Castrénin elämään, tuotantoon ja merkitykseen vaan esitys on kytketty laajaan kansakunnalliseen kulttuuritaustaan. Erityisesti pohjalaisuuden merkitys korostuu monin esimerkein. Kun Castrénin elämäkerta oli Suomen kulttuurihistoriallisen kehityksen kuvausta, muistosanat kenraalikuvernööri Bergistä toivat esiin kehityksen monilla eri yhteiskunnan aloilla. Snellmanin mukaan Bergin toiminta sotaväen päällikkönä, poliittisena valvojana ja talouden uudistajana laski perustan Suomen tulevalle kehitykselle. Snellman kuvaili, miten Berg tarttui esimerkiksi taloudelliseen uudistustyöhön preussilaisella tarmolla, joka ei sopinut legalismiin ja harkitsevaan byrokraattiseen päätöksentekoon sopeutuneelle suomalaiselle hallintokulttuurille. Liberaaleissa uudistuksissa päästiin hyvään alkuun käyttämällä komiteoita uudistusten edistämiseksi.

Kreivi Berg on myös keskeisessä osassa toisessa Snellmanin käsikirjoituksessa, omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissa, joiden otsikkona oli ”Memoir-anteckningar”. Kysymys ei ole varsinaisista muistelmista vaan pikemminkin seikkaperäisestä koosteesta muutamasta käytännön valtiomiesvaiheen yleisesti tunnetusta tapahtumasta 10 vuotta aiemmin. Kaukaisimmat yksittäiset muistikuvat Snellman ulottaa 1840-luvun alkuun ja selvimmät kokonaiset muistelmapätkät ulottuvat aina 1860-luvun lopulle. Snellmanin käsikirjoitus jakautuu kolmeen lukuun. Ensimmäinen luku kertoo tiestä senaattiin ja Snellmanin roolista tammikuun valiokunnan ajajana. Toinen kokonaisuus on tulo senaattiin ja kolmas toiminta finanssipäällikkönä. Snellmanin muistiinmerkinnöissä on mukana paljon yksityiskohtia ja maukkaita anekdootteja. Tärkein anti on sen suhdeverkoston kuvaaminen, jonka keskiössä hän tehokkaasti edisti käytännön toimenpiteitä. Sysäyksen lähihistorian kertaamiselle varmaan antoi hänen hyväntekijänsä, ministerival­tiosihteeri Alexander Armfeltin kuolema 8.1.1876. Armfeltin luottamus oli keskeinen voima Snellmanin ajatusten läpiviemiseksi keisarin hovipiirissä.

Suomalaisuuden Kirjallisuuden Seuran johdossa

Snellman nousi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 16.3.1870. Valinta oli erikoinen, koska Snellman ei kuulunut sisäpiiriin eikä seuran aktiivisiin toimijoihin. Hän ei ollut aikoinaan edes perustajajäseniä. Ulkopuolisuutensa hän totesi itsekin aloituspuheenvuorossaan. Snellman johti ensimmäisen kokouksen 6.4.1870, jolloin keskusteltiin Novellikirjaston kohtalosta. Myöhemmässä kokouksessa Snellman esitti vieraskielisen kirjallisuuden laajamittaista suomentamista. Tämä kansalliskirjallisuushanke oli paljon suurisuuntaisempi kuin Novellikirjasto. Suurisuuntaisella kirjallisuuspoliittisella ohjelmallaan Snellman viitoitti kansallisen sivistysprojektin sisällölliset painoalat ja legitimoi myös sitä kannattelevan henkilökultin keskeiset ainekset. Asiaa valmisteleva toimikunta laati luettelon eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoista ja liitti niiden rinnalle myös Runebergin ja Snellmanin teokset. Projektiin päätettiin budjetoida 2 000 mk vuodessa.

Esimiehenä Snellman seurasi läheltä August Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen valtataistelua, jonka seurauksena myös useina vihkoina Novellikirjastossa ilmestynyt A. Kiven Seitsemän veljestä sai Ahlqvistiltä murska-arvion. Kiven terveys romahti ja kiistelty teos sai odottaa ilmestymistään yhtenä niteenä. Snellmania on syytetty siitä, että seura jätti Kiven yksin. Snellman kirjoitti kuitenkin Seitsemän veljeksen ilmestyessä vihdoin 1873 itsenäisenä teoksena esipuheeseen: ”Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä veljeksestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen runoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä kautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin ponnistaisivat ylös hurjasta ja raa’asta metsäelämästään ihmiselle sopivana sivistykseen ja tapoihin.” Siten Kivi oli esittänyt kuvina niitä ajatuksia, jotka Snellman oli esittänyt ”Persoonallisuuden idea” teoksessaan. Kiven tuotanto toteutti monella tavoin sen toiveen, mitä Snellman oli usein esittänyt kansallisuuskirjallisuuden laadusta, jonka mukaan siinä tuli yleisen eurooppalaisen kulttuuritradition yhtyä elämään.

Kirjallisessa kuukausilehdessä painetut Snellmanin neljä avajaispuhetta seuran puheenjohtajana ovat merkityksellisiä siksikin, että Snellman piti ne suomen kielellä. Ensimmäisessä puheessaan 1871 hän totesi: ”Pidän kui­tenkin velvollisuutena tällä erällä noudattaa tavallista tapaa, sitä kieltä pu­huen, jonka kirjallinen viljelys on Seuran pääasiana – olkoothan sanani itse kielenkin puolesta köyhänlaiset ja epätasaiset.” Viimeisessä vuosipuheessaan 1874 hän vetää asiat yhteen korostaessaan, että ne ihmishengen työt, joita kannattelee niiden oman hengen luoma kieli, eivät ole luonnonvaihtelun alaisia vaan pysyvää perintöä. Kirjallisuus kuvailee tämän hengen kasvamista. Snellman kehottaa luottamaan siihen, että maailmassa ei ole sitä valtaa, joka voisi tukahduttaa kasvun hengen alalla. Euroopan nykyisissä oloissa ei löydy niin hentoista kansaa, ettei se voisi päästä osalliseksi ihmisyyden henkiseen perintöön. Voima tulee sen kartuttamisesta itsestään.

Puheita ja esitelmiä Snellman piti myös Suomen Tiedeseurassa, jonka jäsen hän oli vuodesta 1856. Puheenjohtajana hän toimi vuosina 1870–71, jolloin piti virkaanastujaisesitelmän aiheesta ”Syyt vuoden 1778 sotaan”. Snellman korosti, että yksilö on aina ajanhenkensä ja kansanhengen palvelija. Päättäjäisesitelmänsä aiheeksi hän oli valinnut uudenaikaisen materialismin. Hänen mukaansa kaikkien ratkaisemattomien tieteellisten arvoitusten yläpuolella roikkuu niitä suurempi arvoitus; tämä opettaa tiedemiestä taivuttamaan nöyrästi päänsä ja tunnustamaan suuren englantilaisen runoilijan kanssa: ”Paljon on taivaassa ja maan päällä, mistä ei filosofianne ole uneksinutkaan.”

Tärkein foorumi Snellmanille oli edelleen sanomalehdistö, jonka vastuuta hän jatkuvasti peräänkuulutti. Joulukuussa 1872 hän toi Morgonbladetissa esiin, että melkein kaikki julkiset lausumat Suomen lehdistöoloista osoittivat tietämättömyyttä maan poliittisesta asemasta ja lainsäädännöstä. Snellman kiteytti: ”Tapahtumien vieras tarkkailija olisi voinut luulla, että olemme puolivallankumouksellinen sukukunta, kun semmoisella röyhkeydellä esiinnymme suuren valtakunnan itsevaltiaan edessä. Mutta on surullista ja hivenen huvittavaa tietää, että tämän esiintymisen juuret olivat vain kuvitelmissa, innostuneessa luottamuksessa ja itseluottamuksessa.”

Puheet herättämässä nuorisoa

Snellmanin pitämät puheet tekivät suuren vaikutuksen nuorisoon monissa eri yhteyksissä. Erityisen suuri vaikutus oli hänen puheellaan riemuylioppilaille järjestetyssä juhlassa. Ylioppilastalossa oli 600 osanottajaa. Ohjelmaan kuului Cygnaeuksen esitelmä 1820-luvun akateemisista muistoista ja muita puheita. Länsisuomalainen R. Schauman esitti maljan ruotsiksi Runebergille, savokarjalainen Genetz suomeksi Lönnrotille ja pohjalainen W. Forsman suomeksi Snellmanille. Kaikki vastasivat kiitospuhein, minkä jälkeen heitä kannettiin kultatuolissa

Joukahaisessa ilmestyi 1873 kirjoitus ”Eräs vanha koulu”, jossa hän todisti, kuinka hänen vanha koulunsa jätti sielun avoimeksi ja vastaanottavaiseksi tuleville opiskeluille. Tiedon maailma näyttäytyi suurena ja tuntemattomana. Vielä 50 vuoden jälkeenkin hän muisteli, miten kouluvuodet Oulussa olivat hänelle antoisia koko elämää varten. Koulu oli nostanut hänen kansalaiskuntoaan, vahvistanut hänen luontaisen voimakasta tiedonjanoaan, antanut välineitä itsenäiseen tietojen hakemiseen ja antanut tilaisuuden luonteen kehittymiseen.

Nuorisoon vetosi erityisesti vuonna 1875 Suomen ylioppilas -vihossa artikkeli ”Ylioppilaan velvollisuudet”. Pohjalaisen osakunnan uusille ylioppilaille osoittamissaan sanoissa hän toi esiin, että nuorisoon ei tarvinnut kylvää rohkeutta ja luottamusta, koska se oli itsessään kansan luottamus ja rohkeus. Mitä enemmän oli isänmaan hyväksi tehtävä, sitä rikkaampi oli nuorison tulevaisuus. Suuri isänmaanhenki voi tehdä kaikesta kasvatuksesta hyvää ja korvata rajallisen opetuksen puutteita.

Snellmanin täyttäessä 70 vuotta vuonna 1876 hän sai vastaanottaa lukuisia onnentoivotuksia sähkösanomien ja runoelmien kautta. Yliopiston opettajilla, koulunopettajilla ja tavallisella kansalla olivat omat lähetystönsä aamupäivällä. Ylioppilaiden tervehdykseen vastatessaan hän opetti, miten vapautuminen luonnon siteistä hengen maailmaan käy hitaasti. Vasta vähitellen saavutetaan tämä kyky. Vasta vanhuudessa voi saada käsityksen nuoruuden toiveistaan ja nähdä miten moni toive jäi toiveeksi. Tätä ei välttänyt suurin eikä lahjakkainkaan ihminen. Hän toivoi, että jokainen voisi katumatta katsoa uraansa. 70-vuotispäivän iltana uuden teatterin lämpiössä pidettiin juhla, jonne saapui 100 henkeä. Kiitospuheessaan Snellman kertoi, miten hänellä nuoruudestaan asti oli ollut vakaa usko ”kansallistunteen isosta voimasta”. Hän oli varma siitä, että mitkä kohtalot isänmaata kohdannevatkin, ”niin kauan kuin tämä raitis rakkaus kansassamme elää, ei pidä Suomen kuoleman”. Vielä seuraavana iltana 13.5. Kukan-päivän juhlassa Eläintarhassa hän kiitti kunniasta tultuaan mainituksi Runebergin, Lönnrotin ja Cygnaeuksen rinnalla.

Säännölliset kohtaamiset Snellmanin ja nuorison kanssa tapahtuivat hänen nimipäivänään 6.4., mikä perinne oli alkanut jo Kuopiossa. Nyt samat koululaiset ylioppilaina halusivat tervehtiä opettajaansa Helsingissä, jossa kokoonnuttiin Snellmanin pihalle esittämään Vilhelmin-päivän onnittelut. Aina silloin Snellman piti portailta nuorisolle ytimekkään ja innostavan puheen. Pikakirjoittajat kirjoittivat muistiin jokaisen sanan ja seuraavana päivänä puhe voitiin lukea lehdestä. Niitä ilmestyi säännöllisesti vuodesta 1873 alkaen.

Aikuistuvien lasten ohjausta

Vuonna 1870 Snellman oli ollut leskenä 13 vuotta. Kahden emännöitsijän jälkeen 24-vuotias tytär Hanna oli ottanut huolehtiakseen kodista. Neljä poikaa opiskeli vaihtelevalla menestyksellä ja aiheut­ti paljon huolta elämätavoillaan. Snellman valvoi kaikkien kasvatusta lujalla kädellä mutta rakkaudella. Sävy käy hyvin ilmi hänen lukuisissaan kirjeissään lapsilleen.

Erityisen huolekkaasti isä seurasi vanhimman poikansa Anders Henrikin, Hinnin, uraa. Tämä oli tuomaritutkinnon suoritettuaan 1873 auskultoinut Viipurin hovioikeudessa ja saanut sittemmin kanslistin nimityksen. Huolenpito ulottui kohta 30-vuotiaan pojan moniin elämän yksityiskohtiin; Snellman neuvoi poikaansa niin talviturkin hoidossa ja silkkipaitojen pesussa kuin raha-asioiden hoidossakin.

Raimo Savolainen