Kaikkien Euroopan maiden hallitukset ja edustajainkokoukset – yhdellä poikkeuksella – ja myös Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, ovat kiiruhtaneet lausumaan paheksuntansa Pietarissa 13. maaliskuuta tehdystä teosta ja osanottonsa keisariperheen suruun.
Merkittävämpiä ovat lausunnot Ranskan tasavallan senaatissa ja edustajainhuoneessa sekä Englannin parlamentissa.
Ranskan senaatissa presidentti Say ehdotti paheksunnan ilmausta murhasta ja kunnioitusta edesmenneen keisarin henkilöä kohtaan. Ehdotus hyväksyttiin herttua Audiffret de Pasquierin (konservatiivi) lämpimin sanoin, joita seurasivat moninkertaiset suosionosoitukset. Puhuja korosti erityisesti hänen osoittamaansa hyvää tahtoa Ranskaa kohtaan (voimakkaat suosionosoitukset). Edustajainhuoneessa äärivasemmisto osoitti halua vastalauseen esittämiseen, mutta presidentti Gambetta ei sallinut keskustelua eikä äänestystä. Molemmissa kamareissa istunto hajaantui välittömästi päätöksen jälkeen.
Ranskan tavoin myös Yhdysvalloissa kansallinen oma etu sekoittui peliin muisteltaessa keisarin Yhdysvalloille osoittamaa hyvää tahtoa. Muuten itse edustajainhuoneessa tuomittiin poliittinen murha ja kaikki murhat luulluissa yleisissä tarkoituksissa mitä terävimmin sanoin.
Englannin ylähuoneessa puhui ulkoministeri lordi Granville ja häntä kannatti opposition johtaja lordi Beaconsfield, kuten sähke sanoo, suurella kaunopuheisuudella. Alahuoneessa puhui Gladstone, tämän huoneen opposition johtajan Northcoten kannattamana.
Vain Itävallan valtakunnanneuvostossa kävi toisin. Puolalainen presidentti Smolka kieltäytyi ottamasta esille erään tšekin esittämää kysymystä. Saksalainen puolue yhtyi siihen. Puolalaiset ilmaisivat kieltäytymisensä kenenkään pyytämättä, jottei mielenosoitustilaisuus luisuisi käsistä. Saksalaisille olisi tämän ennalta helposti nähtävän tosiasian pitänyt olla riittävä syy, sillä sellaisen päätöksen täytyy olla yksimielinen tai sitä ei pidä lainkaan ehdottaa. Mutta heidän sanomalehtensä eivät puhu siitä vaan vihjaavat, että saksalaisen vähemmistön on pakko asettua vastustamaan ehdotusta, jonka federalistinen enemmistö on tehnyt. On selvä virhe, että sellainen kansa nauttii poliittista vapautta. Heidän pitää ottaa oppia Englannista, kuinka oppositiopuolueen pitää käyttäytyä, ja ymmärtää että heidän käyttäytymisensä on tuottanut häpeää molemmille.
Kaiken tähän mennessä kuullun joukosta nousevat esiin Gladstonen viisaat ja sydämestä lähtevät, rohkean miehen sanat. Aivan liian lyhyessä sähkeessä ne on julkaistu tässä lehdessä. Siksi esitämme perusteellisemman myöhemmin tulleen:
Lontoo, 15. maaliskuuta. Alahuone. Gladstone ehdotti kuningattarelle adressia, jossa attentaatin johdosta lausuttiin paheksunta ja vilpitön osanotto. Puhe viittasi siihen synkkään kiittämättömyyteen, joka yksin saattoi aikaansaada sellaisen rikoksen. Koko keisari Aleksanteri II:n elämä oli omistettu hänen alamaistensa hyväksi. Aleksanteri II:n hallitus elää ikuisesti Venäjän ja eurooppalaisen sivistyksen historiassa valistuneena ja muistamisen arvoisena. Keisari on tehnyt paljon Venäjän hyväksi. Lisäksi Gladstone ylisti kaikkein eniten maaorjien vapautusta, paikallishallinnon aloittamista ja valamiestuomioistuimia. Venäjän kansan rakkaus, koko maailman myötätunto ja ihailu ovat jäävä ikuisiksi ajoiksi Aleksanteri II:n hahmolle.– Northcote kannatti kaunopuheisin sanoin ehdotusta, joka hyväksyttiin yksimielisesti, kuten myös surunvalitteluadressi Edinburghin herttuattarelle.
Myös ylähuone on hyväksynyt kaksi sellaista adressia.
On muistettava, että Englannin velvollisuus ei ole sanoa kiitoksia. Ei ole kulunut kahta vuotta siitä, kun nämä kaksi kansaa, kuten niin usein ennenkin, seisoivat vastatusten käsi miekankahvassa [Afganistanin kriisi 1879]. Mutta todellinen valtiomies, kuin myös tiedon maailman suurmies, ei pidä sitä tärkeänä. Hän lausuu julki sen, minkä hän tietää olevan ja jäävän historiaan tunnustetuksi totuudeksi.
