Herra Snellman: Vaikka minun on edellisen puhujan tavoin pidettävä turhana, että sanon sanani nyt harkittavana olevaa valiokunnan esitystä vastaan, koska hänen laillaan uskon moninaisten niin suurten kuin pientenkin intressien jo ratkaisseen asian, niin haluan kuitenkin omasta puolestani esittää vastalauseeni tätä esitystä ja asian ennustettavissa olevaa ratkaisua vastaan.

Olemme kulkeneet kauaksi vanhasta periaatteesta: fiat justitia, pereat mundus [tapahtukoon oikeus ja tuhoutukoon maailma]. Ei ainoastaan niin, että olemme pyyhkineet jälkimmäisen lauseen, vaan kysymys on myös edellisen lauseen pois pyyhkimisestä, ja sen unohtamisesta, että kuitenkin juuri oikeus ylläpitää kansakuntia. Yhdessä vaakakupissa on tappioita ja vähäisiä haittoja, toisessa velvollisuus tehdä oikein, tai ainakin se, että periaatteeksi asetetaan velvollisuus tehdä oikein ja että kehotetaan noudattamaan sitä teoissa.

En voi ymmärtää, kuinka monet vakavat, hyvin asiasta perillä olevat ja kunnianarvoisat miehet voivat ryhtyä tutkimaan, onko kurssin nousulla todella ollut vaikutusta tavaroitten hintoihin maassamme vai ei. Heillä on lähinnä käytettävissään tuontihintoja, he ovat myös maininneet, että tuontitavaran hinta on kyllä noussut, mutta tähän on lisätty, että ”siihen se sitten jääkin”. Sellaiset mielipiteet, sellaiset lausunnot ovat minusta tolkuttomia. En voi ymmärtää, kuinka jollakulla voi olla sellaisia mielipiteitä ja joku voi antaa sellaisia lausuntoja. Pitäisihän jokaiselle olla selvää, että jos tuontitavaran hinta on noussut, ts. ulkomaisen raaka-aineen hinta, niin toki silloin välttämättä nousee myös niistä valmistetun tuotteen hinta. Jos kaikki maamme tuottajat saavat maksaa kalliimpaa hintaa kaikista ulkomaisista kulutustavaroista, maanviljelijä suolastaan, kahvistaan jne., niin luonnollista on, että hän nostaa omien tavaroittensa hintaa. Toisaalta on selvää, että kun kurssi on 10 prosenttia korkeampi, on vienninharjoittajan hankittava nuo 10 prosenttia. Kuinka on mahdollista epäillä, ettei myös vientitavaran kotimainen kuluttaja joutuisi maksamaan tuota tavaraa 10 prosenttia kalliimmalla? Vientivoiton kasvusta on sitä paitsi seurauksena lisääntynyt kilpailu vientitavarasta. Mutta kun tuotetun tavaran hinta nousee, tapahtuu myös raaka-aineen hinnan ja työpalkkojen nousu. Meillä on ollut aivan riittävästi selkeitä esimerkkejä puutavaran viennin suotuisien suhdanteitten vaikutuksesta, miten suuressa määrin nämä suhdanteet ovat nostaneet työn hintaa. Luonnollista on myös, että kun työntekijä saa maksaa kulutuksestaan kalliimman hinnan, ei ainoastaan ulkomaisista vaan myös kotimaisista tavaroista, kuten esimerkiksi voista ja muista navettatuotteista, viljasta, leivästään, niin hän ei voi elää aikaisemmin saamallaan päiväpalkalla. En voi käsittää, kuinka joku epäilee, ettei kalliimpi kurssi vaikuttaisi näin. Kysymys ei ole siitä, etteikö tiettyjen erityistavaroitten hinta voisi nousta ja laskea myös muista syistä. Mutta ei niitä syitä ole tarpeen ruveta etsimään, jotta voitaisiin varmistua siitä, aiheuttaako kurssin nousu tavaran hintojen nousua vai ei. Kun kaiken muun lisäksi on tullut kalliimpi kurssi, on se nostanut hintoja vielä entisestään, tai kääntäen, hintojen laskemista on hillinnyt kurssin nousu. Tämä on niin päivänselvää, että en käsitä, miten tarvittaisiin lisäselvityksiä, että tämän kanssa pitäisi istua tekemään työtä.

Sellaisista vaihteluista riippuvat maassamme lukemattomat arvoltaan vaihtelevat transaktiot, tuhannet päättämättömät kaupat. Velkojan ja velallisen suhde, sikäli kuin se koskee rahan lainausta, on vain yksi vaihe näissä liiketoimissa. On joukko muitakin transaktioita, joissa arvo vaihtelee, ja nyt tällainen asetus puuttuu niihin kaikkiin ja säännöstelee ne mielensä mukaan. Tätä minä pidän puuttumisena omistusoikeuteen.

Komitea ja esitys ovat asettaneet muuntokurssiksi yhden suhteen viiteentoista ja puoleen, ts. 15 ½ paino-osaa hopeaa vastaa 1 paino-osaa kultaa. Millä perusteilla? Ei kerrassaan millään. Voidaan sanoa, että tällaista hopean ja kullan suhdetta ei ole koskaan ollut olemassa missään maassa, sitä ei ole ollut Ranskassakaan. Suhde on aina vaihdellut, joskaan se ei ole paljoa poikennut näistä luvuista. Komitea on tätä valintaansa perustellakseen sanonut olevan oikein, että vuonna 1876 tapahtuneita muutoksia ei lainkaan ole otettu huomioon vaan on pysytty vuoden 1875 arvossa. Pankki noteerasi kyllä vähäisen kurssinnousun vuoden 1875 viime kuukausina, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota, ts. lasketaan mukaan se aika, jolloin ei tapahtunut kurssin nousua, mutta ei juuri sitä, joka on tehnyt tarpeelliseksi siirtymisen kultakantaan.

Komitea lopetti työnsä lokakuussa 1876. Korkeampi kurssi oli silloin ollut vain muutamia kuukausia. Mutta kohta me olemme lokakuussa 1877, ennen kuin siirtyminen kultakantaan on tapahtunut. Korkeampi kurssi on siis jatkunut parin vuoden ajan. Eikö nyt kahden vuoden kallis ulkomaankurssi olisi riittävästi vaikuttanut kotimaisiin tavaranhintoihin? Sitä ei voitane epäillä. Selvää on, että tavaran hinta ei seuraa Lontoon pörssin hopean hintaa sillä tavoin, että tavaran hinta seuraisi sitä päivä päivältä. Yleisesti ottaen asiaa voidaan uskoakseni tarkastella niin, että maan rahalle ei todellisuudessa ole raha-arvoa, joka vastaisi pankkien ulkomaisen kurssin noteerauksia, vaan tavallisesti todellinen arvo on suhteessa toisten maitten valuuttoihin näiden noteerausten mukaisesti. Niinpä käsitykseni on, että hopeamarkkamme nykyinen arvo kaikissa yhteyksissä suhteessa kaikkiin tavaroihin maassamme on paljon suurempi kuin pankin kurssinoteerauksen mukainen. On tosin kovin vaikea päätyä arvoon, joka täsmällisesti ilmaisisi tämän rahan todellisen arvon, jos saan kutsua sitä niin. Mutta jos vain asetetaan todellinen periaate ja vaivaudutaan noudattamaan sitä, niin on tehty kaikki, mitä ihmiseltä voidaan vaatia. Jos siis asetetaan periaatteeksi, että ei puututa kenenkään omistusoikeuteen, ja pyritään tekemään kaikki voitava sen toteuttamiseksi, niin olisi hyvin kohtuullista, että pankin kurssinoteeraukset asetettaisiin perustaksi ja otettaisiin niistä keskiarvo, jotta näin eliminoitaisiin äkilliset nousut, jotka ovat kestäneet vain muutaman päivän tai muutaman viikon, sillä ne eivät ole voineet vaikuttaa tavaran hintoihin. Samoin olisi tuloksesta, joka näin saadaan, vähennettävä muutama prosentti, mikä edustaa kurssinoteerauksen ja rahan todellisen käyvän arvon välistä eroa, suhteessa muitten tavaroitten arvoon maassamme. Menetelmiä voi olla monia, mutta periaatteita ei voi olla enempää kuin yksi. Eikä asiasta olisi enempää sanottavaa, vaikka menetelmä olisikin puutteellinen, kunhan vain pitäydyttäisiin periaatteeseen tehdä oikein, sikäli kuin pystytään.

Jos välttämättä halutaan siirtyä frangiin, vaikka se tavallaan on fantasiaa, niin tie on aina avoinna, ja on samantekevää, tapahtuuko siirtyminen puolen vuoden vai vuoden päästä. Siirryttäköön siihen ehdotetulla tavalla 1. heinäkuuta 1878. Tuolla välillä voisi varsinainen kultamarkka, joka vastaa hopeamarkkaa, olla vallassa. Sitä ei tarvitse lyödä, sillä yksikään ihminen ei halua nähdä sitä. Se voi olla vallassa kuin Dalai Lama niin salassa, ettei kukaan tiedä, missä se on. Kukaan ei halua noina kuukausina metallista kultarahaa. Niin kauan kuin valtion kassa ottaa vastaan pankin seteleitä, ovat ne erinomaisen käypiä. Jos katsottaisiin välttämättömäksi antaa maan kaupalle ja teollisuudelle vakuus sitä vastaan, että pankki käyttäisi väärin ulkomaisten vaihtokurssien monopoliaan, niin kultaa voitaisiin antaa tankoina ulkomaille vietäväksi sitä haluaville. Vienninharjoittajalle on myös paljon mukavampaa ja toivottavampaa saada kultansa leimattuina tankoina kuin saada ne rahana, sillä ensiksi mainitut käyvät kaikkialla maailmassa aivan yhtä hyvin kuin raha. Kun sitten siirrytään frangiin, niin on kylläkin laskettava nyt markalle näiksi kuukausiksi, 1. heinäkuuta 1878 asti, säädettävän kulta-arvon ja uuden rahan kulta-arvon välinen erotus. Tämä siirtyminen tapahtuu kyllä hieman hankalasti, mutta jos lasketaan liikkeelle uutta rahayksikköä vastaavia kultaseteleitä, niin ne saadaan puolessa vuodessa vaihdetuiksi kierrossa olevien hopeaseteleitten kanssa, kunhan vain aika käytetään oikein ja otetaan talteen kaikki hopeasetelit, jotka tulevat valtion kassaan, pankkiin ja pankin konttoreihin. Ja myöskään yksityispankeilla ei varmaankaan olisi mitään sitä vastaan, että ne vaihtaisivat saamansa hopeasetelit kultaseteleihin.

Kaikkien kruununveronkannon, tullin ym. julkisten tilien muuttaminen aiheuttaa kyllä vähän vaikeuksia, mutta jos käytetään tasaprosenttia, nimittäin prosenttia, joka ilmaisee erotuksen uuden ja vanhan rahayksikön välillä, niin asia on verrattain helppo, ja se voidaan ehkä, joskaan en halua väittää niin, hoitaa pelkästään sillä, että keisarillinen senaatti alentaa verohintaa noiden kahden rahayksikön erotuksen mukaisesti, ja kaikki taksat korjataan suhteen mukaan. Kaikki tämä vältetään nyt korottamalla muitta mutkitta veroja. Kaiken kaikkiaan, vaikka vaikeudet olisivat vielä suuremmat, niin ei se silti olisi syy oikeudenmukaisuuden sivuuttamiseen.

Mutta minulla ei ole toivoa voida vähäpätöisellä äänelläni vaikuttaa asiaan millään tavoin. En siis edes halua vaatia mitään, vaan lopetan vain esittämällä vakavan vastalauseeni sen johdosta, mitä on tapahtumassa.

– –

Herra Snellman: Pyydän nöyrimmin saada herra Mechelinin puheenvuoroa vastaan mainita, että en suinkaan ilmaissut mitään hämmästystä sen johdosta, että monet kunnioitetut miehet ovat olleet sokeita oikeudenmukaisuuden vaatimuksille. Ilmaisin hämmästykseni sen johdosta, että vakavat, kunnioitetut henkilöt istuutuivat selvittämään, onko kurssin nousu saanut aikaan mitään muutoksia tavaran hinnassa maassamme. Tätä minä ihmettelin. Jos olen väärässä tätä ihmetellessäni, niin olkoon niin; mutta sitä en ymmärrä, että asia ei ole joka ikiselle niin selvä, että kaikki tutkimukset ovat tarpeettomia. Olen sitä paitsi, sikäli kuin voi havaita, tullut ymmärretyksi väärin sen suhteen, mitä puheenvuorossani sanoin siitä, millä tavoin kultakantaan siirtymisen mielestäni olisi tapahduttava. En tarkoittanut, että siirtymisen kultakantaan olisi tapahduttava 1. heinäkuuta 1878 – vaan että rahayksikön muutos markasta frangiin säästettäisiin tuohon, mutta siirtymisen kultakantaan olisi tapahduttava niin nopeasti kuin mahdollista noudattaen muuntokurssia, joka vastaisi markan todellista arvoa. Kun mainittuna aikana uusi rahayksikkö, frangi, otetaan käyttöön, ilmoitettaisiin erotus sen ja kuvitellun kultarahan välillä, mihin nyt olisi tultu siirryttäessä kultakantaan. Mitä muuten herra Mechelin on sanonut, että vain siinä tapauksessa noudatettaisiin sitä, mikä oikein on, mikäli kaikkien nykyisten velkojien ja velallisten sallittaisiin nauttia hopean ja kullan kurssieroa, joka olisi voimassa kolmen, neljän, viiden tai kymmenenkin vuoden ajan, niin on se mielestäni läpeensä väärin. Velkojat ja velalliset eivät ole tehneet sopimusta toivoen, että jompikumpi voittaisi rahan arvon kasvaessa tai vähetessä. Kumpikin tekee sopimuksen vakaasti luottaen siihen, että rahan arvo ei järky. Jos joku on spekuloinut nousulla tai laskulla, niin se on asia, joka ei kuulu kenellekään, eikä valtiovaltojen tarvitse siitä kantaa huolta. Jos rahan arvo on laskenut vastoin sen oletusta, niin kuin meillä on tapahtunut, niin kyseessä on maata kohdannut onnettomuus, niin kuin olen kerran aikaisemmin todennut, ja täysin verrattavissa katoon tai muuhun yleiseen onnettomuuteen. Sen on saanut aikaan korkeampi voima. Mutta sellaisista rahan arvon nousua tai laskua koskevista spekulaatioista ei tarvitse välittää, eikä mikään oikeudenmukaisuus vaadi, että sen kummemmin velkojan kuin velallisenkaan toiveiden ja spekulaatioiden tuleva pysyvyys pitäisi tässä tapauksessa turvata lailla. Niinpä katson tuon vastaväitteen olevan täysin perusteeton. Jos olisi käsillä mahdollisuus saada asia palautetuksi valiokuntaan, niin vaatisin ehdottomasti sitä, ja lisäksi, että valiokunta kokonaan erottaisi toisistaan nuo kaksi eri asiaa, kultakantaan siirtymisen ja uuden rahayksikön käyttöönoton. Ne eivät liity toisiinsa. Niitä koskevat säädökset voivat mahdollisesti sisältyä samaan säädökseen, mutta parasta olisi ollut, jos alusta alkaen olisi saatu kaksi eri säädöstä. Kultakantaan siirtymisen pitäisi minun mielestäni tapahtua heti, niin että hopearuplan lyöminen lopetetaan ja hopearuplan käypyyttä alennetaan, samoin kuin hopeamarkan, sen verran kuin katsotaan olevan aiheellista vaihtorahan kohdalla, kun taas pankin setelit edustavat yleisessä liikkeessä uutta kultarahaa. Toki on niin, että pidetään hyvin järjenvastaisena, että on kultakanta ilman kultarahaa, mutta minusta se ei lähitulevaisuudessa merkitse mitään. Kultarahaa voidaan lyödä muuntokurssin määräämän arvon mukaan, mutta tämä olisi turha kierros, jos vastaisuudessa omaksuttaisiin uusi rahayksikkö ja taas lyötäisiin uutta rahaa.

Miten taas muuntokurssi olisi määrättävä, siihen on kyllä vaikea vastata. Minun vakaumukseni on, että olisi meneteltävä päinvastoin kuin komitean esityksessä. Juuri se jakso, jolloin kurssi on noussut, on antanut aiheen siirtyä kultakantaan tai tehnyt sen toivottavaksi. Siksi tulee tämä jakso ottaa huomioon, ei sitä edeltävää aikaa syksyyn 1875 saakka, vaan syksystä 1875 nykyhetkeen. Vaikkapa niin, että perustaksi asetetaan pankin a vista -keskikurssi ja otetaan keskiarvo näistä pankin kurssinoteerauksista eliminoiden näin, niin kuin minulla on ollut kunnia mainita, kaikki äkilliset muutokset, jotka ovat kestäneet vain lyhyen aikaa eivätkä ole voineet vaikuttaa rahan käypään arvoon. Ja kun sitten on päästy keskiarvoon, otetaan siitä vielä pois muutama prosentti, mikä edustaa kurssinoteerauksen ja hopean käyvän arvon erotusta suhteessa muun tavaran arvoon. Näinkin menetellään jossain määrin umpimähkäisesti, sille ei voi mitään; mutta silloin on ainakin pyritty pääsemään sellaiseen vaihtokurssiin kuin sen pitäisi olla, jotta se olisi oikeudenmukainen. Väitetään, ja minäkin hämärästi muistelen, että on tehty tarkkoja laskelmia siitä, miten nopeasti nouseva tai laskeva kurssinoteeraus vaikuttaa tavaran hintaan maassa. Siinä tapauksessa ne voisivat toimia opastuksena etsittäessä prosenttilukua, jolla päästäisiin kurssinoteerauksesta markan todelliseen arvoon. Näin menetellen olisi tehty mitä tehtävissä on, sitä pitemmälle ei yksikään inhimillinen kyky voi päästä. Uskon, että kaiken inhimillisen oikeudenmukaisuuden laita on niin, että se käytännössä voi ainoastaan lähestyä tavoitettaan. Jossain vaiheessa on asian pohtimisen loputtava, nimittäin kun on käytetty kaikki mihin kyetään oikeudenmukaisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Kun ihminen on päässyt siihen, täytyy hänen vain jättää sielunsa Jumalan käteen ja uskoa, että oikeus on toteutunut. Sillä sellainen on inhimillinen järjestys, sellainen on inhimillinen kyky, sitä pitemmälle ei voi päästä.

– –

Herra Snellman: Koska on noussut esiin kysymys ns. vuoden 1865 rahanuudistuksesta, niin pyydän nöyrimmin saada huomauttaa, että on mitä suurimmassa määrin virheellistä käyttää tästä uudistuksesta sen saamaa nimeä rahareformi. Tämä on ehkä johtanut monia harhaan. Silloin ei reformoitu kerrassaan mitään. Jo ennalta oli päätetty, että meidän rahayksikkömme olisi markka. Niinikään oli pelkästään muodollinen muutos, että markka asetettiin 25 kopeekan tilalle, mutta mitään reformia ei tapahtunut; mitään lakia ei muutettu, mitään uutta lakia ei säädetty. Koko ns. reformi oli siinä, että sanottiin, että pankin pitää lunastaa setelinsä sen mukaan kuin laki määrää. Tämä ei ollut mikään reformi. Laki oli jo olemassa, ja nyt vain määrättiin, että lakia on noudatettava. Nyt on kysymys vallan muusta. Tässä on esillä uusi laki. Uusi laillinen raha-arvo aiotaan ottaa vanhan tilalle. Kaikessa tässä on suuri ero. Herra Mechelin näkyy haluavan väittää, että itse siirtyminen kultakantaan, miten se sitten tehdäänkin, merkitsee väkivaltaista puuttumista omistusoikeuteen. Sangen totta on, että se merkitsee enemmän tai vähemmän siihen puuttumista, sillä ihmisen kyky ei riitä tekemään siirtymää täsmälleen sellaiseksi, että ei voitaisi sanoa, että sen olisi pitänyt tapahtua toisin. Mutta periaatteessa se ei merkitse omistusoikeuteen puuttumista. Ammoisista ajoista on aivan oikein katsottu, että jokaisen hallituksen velvollisuus on ylläpitää rahan arvoa, perustana koko kansan hyvinvoinnille. Kun hallitus näin tekee, tai ainakin kehottaa näin tekemään, täyttää se yksinkertaisimpia velvollisuuksiaan. Kun rahan arvo on järkkynyt syistä, jotka eivät riipu hallituksesta eivätkä kansasta, niin olisi kovin paha asia, jos hallitus ei toimisi rajan asettamiseksi tuolle häiriölle. Tässä maassa ovat kaikki, ja kaikissa oloissa, tehneet liiketoimiaan edellyttäen rahan arvon olevan pysyvä. Kun sen järkkymistä on ollut mahdotonta estää, niin hallitus, ja samoin säädyt, kun säädyt sen hyväksyvät, toimivat kaikkien edun mukaisesti asettaessaan rajan tälle rahan arvon järkkymiselle. Näin tehdään, mitä kaikki haluavat. Tätä ei voida sanoa omistusoikeuteen puuttumiseksi. Mutta aivan mahdotonta on aina oleva osua täsmälleen siihen, mikä on matemaattisesti oikein, kun hillitään rahan arvon heikkenemistä, niin että siirtyminen muuntokurssia käyttäen tapahtuisi täysin yhtäpitävästi rahan käyvän arvon kanssa. Sikäli voi sellainen siirtymä merkitä voittoja ja tappioita. Sille ei voi mitään. Mutta kunhan vain tehdään tehtävissä oleva tähän käypään arvoon osumiseksi, eikä vain mielivaltaisesti säädetä uutta perusteetonta arvoa, niin on tehty kaikki, mitä voidaan vaatia.