En voi vaatia sitä lehdistöasetus kädessä, mutta olen varma, että seuraavalle hyväntahtoisesti annetaan tilaa Morgonbladetissa.
Kun, tietenkin pyynnöstä, nöyrä puheenvuoroni sanomalehtien rikosjutuista julkaistiin lehtimieskokoukselle, arvoisa toimitus liitti siihen jo lehden seuraavilla riveillä torjuvia huomautuksia. Minulle on tietymätöntä, onko minkään muun lehden huomattu ottaneen kysymystä esiin. Mutta kun se koskee enimmäkseen ihmisparkoja, joita kukaan muu ei puolusta mielestäni väärältä asettamiselta häpeäpaaluun, katson että se ei ansaitse kaatua ensimmäiseen vastaväitösyritykseen.
Toimitus on sitä mieltä, olkoon siihen syytä tai ei, että rikosuutisia ei missään tapauksessa voi jättää pois lehdestä, ja näyttää vaativan, että minun olisi pitänyt tehdä jokin muodollinen lakiesitys siitä, mikä on luvallista ja mikä luvatonta, mutta samalla ilmoittaa, että rajan määrääminen näiden kahden luokan välillä lienee mahdotonta. Toiseksi toimitus katsoo tuomioistuinpöytäkirjojen julkisuuden paitsi sallivan myös vaativan niiden rikosjuttujen julkaisemisen, ja kolmanneksi lausuu varmana vakaumuksenaan, että jos lehdistö lakkaisi tyystin puhumasta tehdyistä rikoksista, niiden määrä lisääntyisi huomattavasti. Pari pientä myönnytystä mainitaan myöhemmin.
Vähän tarkemmin lukien luulen puheenvuorossani voitavan erottaa kaksi asiaa: mitä siinä sanotaan sanomalehtien rikosjutuista yleensä, ja mitä esitetään ”meidän maamme” sanomalehdistä.
Jälkimmäisen osalta, ts. koskien meidän maamme sanomalehtiä, olen viitannut vain kolmenlaisiin julkaisuihin, nimittäin 1. kuvernöörien kertomuksiin ”merkittävistä tapahtumista”, 2. ”poliisikamarien ilmoituksiin” ja 3. ”ulkomaan rikosjuttuihin”, joihin olen kuitenkin lisännyt, että niistä ei maksa vaivaa puhua.
Siitä ilmennee – että tuomioistuinasiakirjoista ja niiden julkaisemisesta ei ole ollut lainkaan kysymys. Mihinkään niin vakavaan meidän sanomalehtemme harvoin ryhtyvät, poikkeuksena sanomalehtioikeudenkäynnit, joiden selostaminen on täysin paikallaan, vaikka sen voi katsoa pyrkivän valvomaan tuomioistuimen lainmukaista menettelyä, ainoaa näkökohtaa, jonka omasta puolestani katson puoltavan rikosoikeudenkäyntien julkaisemista sanomalehdissä. Mutta kun lehdet jonkun kerran ovat julkaisseet muuta tähän kuuluvaa, niillä on ilmeisesti ollut mielessä skandaalin poikanen tai ne ovat halunneet hivenen tyydyttää yleisön uteliaisuutta – sitä huonoa lajia. Ei tarvitse sanoakaan, että tässä ei tarkoiteta Oikeustieteellisen yhdistyksen aikakauslehteä. Ajoittain siinä otetaan huomioon myös se naapurioikeus, että nimet korvataan nimikirjaimin. Mutta toistan: tuomioistuinasiakirjojen julkaisemisesta ei minun puoleltani ole lainkaan ollut kysymys.
Mainituissa kuvernöörien ja poliisikamarien uutisissa ilmoitetaan vain rikoksista epäillyt ja syytetyt henkilöt, joita ei vielä ole asetettu tuomioistuimen eteen.
Jos sanomalehdet nyt jättäisivät julkaisematta nämä raportit, olisiko se valtakunnalle niin vaarallista, että siitä seuraisi rikosten lisääntyminen? Eikö vielä tärkeämpää ole se, että siinä julkaistaan epäiltyjen henkilöiden nimi? Sillä juuri nimien mainitsemista olen varsinaisesti asettunut vastustamaan, ja juuri näiden nimien poisjätön ei mielestäni pitäisi olla vaikeaa.
Julkisten viranomaisten asiakirjoja saa lunastaa tai jäljentää ja julkaista painosta. Niin esim. poliisiraportin tai tutkintapöytäkirjan, joka muun muassa sisältää ne asianhaarat, joiden perusteella vangittua henkilöä pidetään epäiltynä jonkin rikoksen tekemisestä jne. Mutta laki ei salli pelkän uutisen julkaisemista: N. N. on epäilty ja pidätetty siitä ja siitä varkaudesta. Voidaan jo kysyä, kuinka humaania on lisätä tuomitun rikollisen rangaistukseen ylimääräinen rangaistus ja panna hänet häpeäpaaluun maan kaikissa sanomalehdissä, mutta vielä epäinhimillisempää on se, että annetaan sillä lailla mestata vasta epäiltynä oleva henkilö – ja pelkästään julkaisemalla virallisia asiakirjoja. Mutta kun ei välitetä edes tästä muotoseikasta, vaikka kyse on vain epäillystä henkilöstä, lukijalle ei jää mitään pohjaa tarkistaa virkamiesten menettelyä, ja kiusatulta riistetään mahdollisuus esittää mahdolliset lieventävät seikat, jotka voisivat vähentää hänen häpäisyään. Sitä kaikkea voi varmasti puolustella, sillä tosia huhuja saa painosta julkaista. Omasta puolestani minun täytyy kuitenkin pitää kiinni siitä, että menettely on väärä ja epäinhimillinen.
Jos jokin on omiaan johtamaan rikollisen paatumukseen ja epätoivoon tulevaisuudesta, niin kai se on tämä hänen nimensä ja rikoksensa julkaiseminen ympäri maata ja valtakuntaa. On totta, että suuri määrä sanomalehden lukijoita ei tunne kyseistä henkilöä ja vähät välittää nimestä. Mutta on oletettavaa, että hänen syrjäisimmälläkin kotiseudullaan tulee tietoon, että hän ”on esiintynyt sanomalehdissä”. Kun ottaa huomioon sen kunnioituksen, joka painetulla sanalla on, lehdessä mainittu ja hänen omaisensa pakosta kuvittelevat, että sanoivatpa he nimensä missä päin maata tahansa, heidän surullinen tarinansa tunnetaan. Lehdenlukijoiden enemmistön oletettu, mutta luonnollinen piittaamattomuus osoittaa, millainen kasvattava vaikutus sanomalehtien päivittäisillä rikosjutuilla on. Ne luetaan ja unohdetaan välinpitämättömämmin kuin säätiedotukset.
Saati sitten, että uutinen koskee syyttömästi epäiltyä. Toimitus väittää, että syytön voi saada sanomalehdet julkaisemaan uutisen hänen vapauttamisestaan. Se on kovaa puhetta, jos ajattelee niiden ihmisten elinehtoja, joista tavallisimmin on kyse. Tavallisen inhimillisen oikeudenmukaisuuden mukaan pitäisi kai syytöksen julkaisijoiden vastata myös vapauttamisen julkaisemisesta. Eikö tuhansista epäillyistä, joiden nimen sanomalehdet vuoden mittaan ovat levittäneet ympäriinsä, ole ainuttakaan osoitettu syyttömäksi, ainuttakaan vapautettu todisteiden puutteen vuoksi? Sanomalehdistä lienee turha etsiä uutista, että yksikään sellainen tapaus olisi ikinä sattunut.
On ymmärrettävää, että asianomaiset poliisiviranomaiset pitävät yleisön rauhoittamiseksi ja todisteeksi omasta valppaudestaan sopivana julkaista sanomalehdessä tarkoitusta varten soveliaita uutisia. Mutta niiden nimitiedot ovat täysin asiattomia, kun ei ole kyse jonkun paosta, vakavamman rikollisen kiinniottamisesta, jonka kulku vapaalla jalalla antaa yleisölle aihetta pelkoon. Tuskinpa myöskään olen muualla sattunut näkemään poliisikamarin ilmoituksia, kuten usein Helsingissä, että jopa esim. syyskuussa tehdyistä varkauksista ym. kerrotaan sanomalehdissä joulukuussa. Aivan omanlaista aikataulua noudatetaan julkaistaessa kuvernöörien raportteja ”merkittävistä” tapahtumista. – Nämä julkaisut ovat täysin hyödyttömiä etsittäessä rikollista, palautettaessa varastettua omaisuutta jne. Siksi yllä esitetyssä tarkoituksessa olisi täysin riittävää, että ilmoitettaisiin esim. tehtyjen varkauksien määrä, kuinka monessa tapauksessa pahantekijä on saatu selville, varastettu omaisuus palautetuksi jne. Järjestettäköön ilmoittaminen miten tahansa, mutta nimitietoihin ei ole mitään syytä. – Niiden julkaisemisessa asianomaiset menettelevät kuten yllä sanottiin. Ne levittävät vain huhuja, joiden todenmukaisuuden ne voivat todistaa – ja yleisön huviksi voidaan jättää sanomatta.
Lopuksi vielä pari sanaa rikosjutuista yleensä. Tunnettuja nimiä on sillä kannalla, että rikosjutut villitsevät sivistymättömimmän yhteiskuntaluokan mieltä. On monia esimerkkejä, että rikolliset ovat tunnustaneet saaneensa niistä oppia ammattinsa harjoittamiseen. Kuten yllä on viitattu, suuressa lukevassa yleisössä ne synnyttävät myös piittaamattomuutta, joka taas heikentää halua valistaa ja parantaa. Sillä vain harvoin sanomalehtijutut tehdyistä rikoksista pyrkivät osoittamaan, että laiminlyönti, tietämättömyys ja kodittomuus ovat johtaneet surulliselle uralle. – Kukaan ei kai väitä, että meidän sanomalehtiemme uutiset kuuluisivat tähän parempaan lajiin.
Kunnioitettu toimitus epäilee, ”ovatko meidän sanomalehtemme liikaa rasittaneet palstojaan rikosjutuilla” – mutta tekee varauksen, että tämä myönnytys voitaisiin tehdä sillä perustalla, että rikosjutut ”aiheuttavat vahinkoa”, lisäten: ”Toki myös tässä yhden tahto ei ole toisen, eikä yhden maku sama kuin toisen” jne. Koko kysymys olisi siis makuasia!!!
Edelleen toimitus esittää: ”Omasta puolestamme olemme huomanneet, että vakavammissa rikoksissa ei mainita nimiä, vaan että vangitseminen on tapahtunut”. Se on varovaista, sitä ei voi kiistää.
Nämä ovat ne edellä mainitut kaksi myönnytystä, joihin kolmanneksi voi ehkä lisätä sen, että syytön saa sanomalehdessä ilmoittaa vapautuksestaan, jos hän niin haluaa – ja pystyy.
Se kaikki on jotain. Mutta paljon se ei totisesti ole.
J. V. S.
