29.8.1867

Herra Senaattori! 

Luin äskettäin Teidän teoksenne ”Saksan-matka”, ja mieltäni lämmitti mm. näky kyyneleestä, joka tipahti viinilasiin Reinin rannalla, kun te ajattelitte, ettei maailmassa ole pahoja ihmisiä, vaan ainoastaan tietämättömiä.

Kun aurinko on viime päivinä paistanut sangen kirkkaasti ja kun näin Teidän viime sunnuntaina jälleen tyhjentävän viinilasin Kaivopuistossa päivällispöydän ääressä, aivan varmasti ajatellen jokaisen aurinkoisen päivän kovasti koetellulle kansallemme tuottamaa siunausta, palautuivat mieleeni Teidän ajatuksenne Reinin rannalla. Mekin voisimme elää onnellisina maailmassa, jos esi-isämme vain olisivat pysyneet lempeämmässä ilmastossa – tai – jos tietämyksemme ja ymmärtämiskykymme eivät olisi yhä näin puutteellisia.

Tietämättömyys! Se turmelee kaikkialla ihmisten ilon ja keskinäisen sovun. Tämän takia kansanvalistus ja koulu, nepä ovat ainoa pelastuksemme eivätkä vain alituisesti uhkaavalta nälänhädältä, onnettomuuksilta ja rikoksilta, vaan myös ainoana tienä henkisen itsenäisyytemme, kansamme olemassaolon säilyttämiseen.

Jalo isänmaanystävä! Eilen te olette jälleen tähdentänyt tietämättömyyden olevan kehittymisemme este. Teidän kuulijakunnan keskuuteen kylvämänne siemenet eivät varmastikaan putoa kalliolle; älkää uupuko, jos tietämättömyys tuokin Teille joitakin vihamiehiä tai jos toisten mielipiteiden kannattajat haluavat edetä toisia teitä kuin Te, Teitä tukee kuitenkin kansakunnan, jokaisen valistuneen kansalaisen mitä lämpimin kiintymys ja kunnioitus. Suokaa anteeksi nämä rivit, jotka ovat syntyneet hetken tunteista.