Kuopiossa 5.5.1866
Vanha Ystävä ja Veli!
Viimeksi lähettämäsi ystävällisen kirjeen sain luultavasti samana päivänä, jona sinä sait minun huhtikuun 7. päivän kirjeeni, ja kiitän sinua siitä lämpimästi.
Olen Pietarista palattuani ollut varsin kehnossa kunnossa niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin. Ne monenlaiset suuret huolet ja murheet, joita läänin surkea tilanne on minulle tuottanut ja edelleenkin tuottaa, jäytävät väistämättä elinvoimaani. En haluaa kuitenkaan valittaa tätä – eikä minulla ole siihen lupaakaan; olen päinvastoin tyytyväinen ja onnellinen, jos olen saanut jotakin aikaan. Teenhän vain velvollisuuteni. Ethän Sinäkään, vanha ystäväni, suinkaan tanssi ruusuilla. Usein – sanoisin hyvin usein – ajattelen sinua ja sinun sanomattoman vaikeata asemaasi näinä huolten täyttäminä aikoina. Osaan todellakin antaa täyden arvon taakalle, jota kannat, kun lähden siitä, että minun taakkani on siitä vain kahdeksasosa. Tiedän kuitenkin myös, että voit joka ilta laskea väsyneen pääsi lepoon tyynesti tietäen, että olet tehnyt rakkaan isänmaan parhaan menestyksen hyväksi kaiken, mihin voimasi ja hyvä tahtosi ovat riittäneet. Sitä ei ehkä nyt ymmärretä tai pikemminkin sitä ei haluta tunnustaa; tulee kuitenkin vielä aika, jolloin se tunnustetaan ja se on pakko tunnustaa. Niin, sanopa minulle, veljeni: mistä on peräisin tämä hirmuinen kateus, joka meitä köyhiä suomalaisparkoja riivaa ja ahdistaa? Kyse ei ole pelkästään leivänpalasta – nähtyäni näiden nälkiintyneiden olentojen ahnaat katseet ymmärrän nyt, että sitäkin voi lähimmäiseltään kadehtia – eikä myöskään tästä vaivaisesta kunniamerkkinauhan pätkästä eikä näistä viheliäisistä ulkonaisista oikeuksista etusijaan, joita me toisiltamme kadehdimme – eihän toki, mehän emme voi sietää toisiamme, jos joku kunnostautuu muita tarmokkaampana, työteliäämpänä ja hoitamalla asiansa muita paremmin; otollinen ajatus, suotuisa oivallus saa toverin sotajalalle ja häiritsee ystävysten hyvä suhteita. Niin, sanopa sinä, kun olet ikäsi päivät ajatellut paljon ja perinpohjaisesti: mikä on syynä tällaiseen meissä istuvaan mustaan mielenlaatuun? – Mahtaisiko se johtua meidän aineellisesta köyhyydestämme vaiko meidän henkisestä rikkaudestamme?
Mitä tulee solidaariseen yhteisvastuuseen kruunun kassoista saaduista lainoista – mikä järjestelmä tietääkseni tuli käyttöön vasta vuoden 1862 kadon ja sen aiheuttamien avustustoimien jälkeen – olen ollut sen kannalla kahdesta periaatteellisesta syystä: 1. kruunun saatavien turvaamisen takia, sillä kruunun on saatava omansa takaisin, ja 2. yhteisön yhteishengen virittämiseksi. Olen tässä yhteydessä kuitenkin aina ajatellut myös lainanottajan velvoittamista siihen, että hän seurakunnan yhteisvastuulla saamansa lainan turvin elättää työtä antamalla tilattoman väestön, huom. sen väen, joka on tavallisissa oloissa ollut hänestä riippuvaista tai jota hän on tavallisissa oloissa käyttänyt työvoimanaan. Näin asiat on täällä yleensä hoidettukin, etenkin edellisen katovuoden jälkeen; samoin olen läänin kaikkien seurakuntien pitäjänkokouksissa selittänyt kansalle tällaisten lainojen myöntämisen tarkoituksen ja sen, että ”hädän hetkellä ihmisten on autettava toisiaan”. Muuan rikas talonpoika sanoi minulle Kaavilla tuollaisessa kokouksessa: ”Senkaltaiseen takaukseen Paavo Kettunen (se oli hänen nimensä) ei mene.” Vastasin silloin: mutta jos käy niin, että P. Kettusta koettelee kato useana vuotena peräkkäin ja hän köyhtyy ja tarvitsee apua, mitä P. Kettunen silloin sanoo, elleivät lähimmäiset halua antaa hänelle apua? Vielä ennen kuin lähdin kokouksesta jatkamaan matkaani mies tuli luokseni ja selitti haluavansa mielellään auttaa ryhtymällä takaajaksi. Jos asiat hoidetaan niin kuin ne täällä on hoidettu, tähän ei liity niin kauhistuttavaa riskiäkään kuin voisi luulla. Avustustoimikunta ottaa lainan seurakunnan nimissä, jakaa sen lainan tarvitsijoille hyväksyttyä takausta vastaan ja huolehtii aikanaan lainaehtojen mukaisista maksusuorituksista. Jos velallinen on siinä vaiheessa maksukyvytön ja hänen takaajansakin asiat ovat menneet hunningolle, silloin vasta koko seurakunta ottaa vastuun sitoumuksestaan ja jäljellä oleva lainasumma jaetaan seurakunnan kaikkien maanomistajien kesken kunkin maatilan veroluvun mukaan maksettavaksi. Kukaan, esim. seurakunnan varakas jäsen, ei ole täällä koskaan joutunut yksinään pakkoperinnän kohteeksi kyseessä olevaan tyyppiin kuuluvan takauksensa takia. Olen myös havainnut, että näistä lainoista on ollut hyötyä niin torppareille kuin talojen mailla asuville maatyömiehillekin. – Mutta asiat ovat valitettavasti suuresti muuttuneet sen jälkeen, kun sanomalehtemme ja ns. liberaalit suunsoittajat ovat ryhtyneet intoilemaan solidaarista yhteisvastuullisuutta vastaan. Olen jo kohdannut vaikeuksia taivutellessani seurakuntia hyväksymään sen; ja vain Herramme tiennee, miten hallitus voi tulevina aikoina niitä auttaa.
Mainitsemasi kertomus kenraalikuvernöörille on lähetetty ollessani poissa paikalta Pietarissa, mutta ei tarkoituksena ole silloin ollut hallituksen loukkaaminen millään tavoin. Päinvastoin; kertomus on vain laadittu kehnosti.
Ryhdymme nyt ennen pitkää maantietöihimme, ja toivon niiden auttavan meitä hyvän matkaa eteenpäin. Oli siunattu asia, että saimme lisäksi määrärahan Iisalmen kanavan töitä varten, ja olemme siitä tavattoman kiitollisia. – Kaikki järvemme ovat vielä paksussa jäässä, mutta pian se varmaankin katoaa ja me kaikki voimme hengittää helpommin. Voi miten ihanaa se onkaan!
Kukaan ei Jumalan kiitos ole vielä kuollut nälkään eikä kerjuumatkoillakaan kukaan paleltunut hengiltä. Niinpä parjaajat ja suunpieksäjät joutuvat häpeään.
En halua täältä pois, mutta kyllähän niin siellä kuin täälläkin on paljon sellaista väkeä, joka toivoisi minun painuvan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Alan käydä liian äreäksi; en ollut Helsingissäkään lopulta enää kyllin mukava mies. Minulla oli siellä vastuullani vuosikymmeniä huonosti – peräti aivan surkeasti hoidettu lääni, surkeuden huippuna pääkaupunki; sain korkeimmalta taholta kehotuksen panna sinne hiukan vauhtia ja kappas vain! Siellä häiriintyi ihana ja mukava uinailu niin pahasti, että minua sadateltiin ja kirottiin. En halua enkä saakaan päästää asioita niin pitkälle täällä. Helsingissä seuraajani saapui suoraan Aabrahamin helmaan: kaikki – ainakin vaikein osa, valmistelut, oli hoidettu alta pois. Kunpa voisin järjestää asiat täällä seuraajani kannalta yhtä hyvin. Silloin hän saisi pysyä maailman hyväluontoisimpana miehenä.
Sinä tiedät itse, mitä seuraa, kun joutuu aina siivoamaan toisten sotkuja.
Mutta ole kärsivällinen: ”Voiton päivä tulee.”
Kunnioitustani ja alttiuttani vakuuttaen olen aina
Sinun ystäväsi ja palvelijasi
S. H. Antell
