Käsitykset siitä, mitä on tragedia, traaginen kohtalo ja traaginen persoonallisuus, ovat vaihdelleet.
On paljon sellaista, mitä yleisesti kutsutaan traagiseksi ja pidetään sellaisena, mutta jota taiteessa voidaan pitää sellaisena vain rajatussa merkityksessä. Sanotaan traagiseksi, että tiili putoaa katolta ja murskaa viattoman lapsen pään. Vielä traagisempana pidetään sitä, jos yksilö saa tilaisuuden taistella hengestään jotain luonnonvoimaa, myrskyä, merta, tulta, villieläimiä tms. vastaan ja häviää tässä taistelussa. Vielä korkeammalle asteelle traagisuus nousee, jos tämä taistelu käydään kahden ihmisen välillä ja toinen häviää. Erinäiset olosuhteet voivat edelleen lisätä sen astetta. Olennaista on taistelun ajallinen pitkittyminen, suurempi intensiteetti ja myös tuhoon joutuneiden määrä. Yhden ihmisen hukkuminen on traagista vain kylissä ja pikkukaupungeissa. Mutta kun laiva kaatuu ja puoli tusinaa ihmistä hukkuu, sitä pidetään traagisena kohtalona Helsingissäkin.
Mutta pikkukaupungeissakaan traagisena ei pidetä sen vähäisempää tapahtumaa kuin ihmisen kuolemaa. Ja jos katsotaan yleistä käsitystä, niin ihmisen kuolemaan täytyy liittyä jollain tapaa epätavallisia tai odottamattomia seikkoja, jotta sitä voisi pitää traagisena. Jos epätavallisuus voimistuu aina salaperäisyyteen asti, niin vaikutelma vahvenee. Katsojan myötätuntoon yhtyy silloin pelko ja traaginen vaikutelma on varma.
Muinaisuudessa, kun luonto oli täynnä salaperäisyyttä, myös traagiselle oli paljon enemmän tilaa kuin nykyään. Se, mitä tapahtui, voitiin katsoa salaperäisten jumalvoimien työksi ja tapahtunut sai siksi persoonallisten olioiden välisen suhteen muodon, mikä lisäsi sen traagista kiinnostavuutta.
Mutta ihmissielu ei ole menettänyt salaperäisyyttään. Teko viittaa vain epäsuorasti siihen, mitä sielussa liikkuu. Silloin, kun ihmisen käsi ottaa luonnonvoimien tehtävän toisen ihmisen hengen suhteen, traaginen intressi tätä asiaa kohtaan on aina ollut suurta. Tämä sopii yhteen sen jo mainitun seikan kanssa, että tappamisella ei kuitenkaan kaikissa muodoissaan ole samaa traagista merkitystä. Eri aikoina on ollut enemmän tai vähemmän tavallista tai epätavallista, että ihmiset tappavat toisiaan sodassa tai sitten lain ja tavan muutoin hyväksymässä taistelussa, tai että teloittaja on ojentanut käsivartensa oikeuden käytettäväksi. Tässä ei ole sinällään nähty mitään traagista. Noissa teoissa sielu näkyy jokseenkin avoinna samoin kuin tekojen syytkin. Mutta murhan, ja ylipäänsä rikoksen, kohdalla katsojan kiinnostusta ei herätä ainoastaan tapahtuman epätavallisuus, vaan ennen muuta murhamiehen sielun salaperäisyys. Rauhanomaisen ihmisen on vaikea käsittää sieluntilaa, joka ohjaa syyllisen kättä. Rikoksella on siten aina salaperäisyyden vetovoima. Ja niin ihmeellistä kuin se onkin, niin traaginen mielenkiinto ei ainoastaan jakaudu rikollisen ja uhrin välille, vaan usein, katumuksen tai pelkän rangaistuksenkin seuratessa, se siirtyy jälkimmäisestä edelliseen.
Tässä siirtymässä on kokonaan toinen puoli traagisen ja traagisen mielenkiinnon perustasta.
On kiistatonta, että traaginen jo mainituissa niin sanotusti vulgaareissa muodoissaan on ollut taiteen, erityisesti runouden, motiivi ja aihe. Runous on kaikkina aikoina täynnä onnettomien kohtaloiden kuvauksia – antiikin kansoilla varsinaisessa eepoksessa, kristityillä kansoilla lyyriseeppisessä muodossa. Kaikki nykyisten kansojen kansanlaulut sisältävät tällaisia runoja. Myös varsinaisessa taiderunoudessa sisällöltään niin sanotusti traagiset runot ovat yleisiä.
Kukapa kieltäisi, että runous on tässä oikeuksissaan, tai haluaisi poistaa ne monet kauniit sisällöltään tämäntyyppiset runot. Runoilija luo sanoillaan iloisen tai surullisen vaikutelman, hän maalaa mielensä mukaisesti onnellisen tai onnettoman kohtalon. Laulun arvo ei ole vain tapauksen luonteessa vaan taidossa jolla se esitetään ja merkityksessä, joka siihen asetetaan.
Mutta traaginen itsessään on myös jotain muuta kuin pelkkä traaginen kohtalo. Se, mitä äsken sanoimme traagisesta rikoksessa, sisältää itse asiassa avaimen tähän traagisen kehittyneempään tai monimutkaisempaan merkitykseen.
Ihmisen syyllisyys traagiseen kohtaloonsa on se, mikä korkeammassa merkityksessä itse asiassa on traagista.
Mutta tämä ei sinällään lisää siinä olevaa traagisuutta. Jokaisen ihmisen tunne sanoo hänelle, että viattoman ansaitsematon kohtalo voi olla traagisempi kuin tavallisen kevytmielisen rikollisen elämä ja loppu. Ranskalaisen uusromantiikan virhe oli siinä, että rikosta pidettiin sellaisenaan traagisena, koska siihen sisältyvä epätavallinen ja salaperäinen sisältävät niin sanoaksemme ärsykkeen traagiseen kiinnostukseen. Kiinnostus pysähtyy silloin nimittäin pelkkään aikomukseen, myötätunto kääntyy pois tämän syyllisyyden paljaasta alhaisuudesta, kammo muuttuu kyllästymiseksi ja inhoksi.
Keskusteltaessa kuolemanrangaistuksen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta nykyisissä rikoslaeissa on vedottu siihen vaikutukseen, jonka teloitus tekee katselevaan väkijoukkoon. Sen välinpitämättömyys ja villin säädyttömyyden purkaukset, joita tämä näytelmä siinä usein herättää, todistavat sellaisesta hajoamisen luonteesta, jonka alainen kiinnostus syyllisyyteen sinänsä on.
Asia on niin, että kiinnostus syyllisyyteen liittyy henkilöön kohdistuvaan kiinnostukseen ja riippuu siitä. Jo tavallisessakin merkityksessä traaginen kohtalo mitataan sen osakseen saavan persoonallisuuden kiinnostavuuden mukaan. On yleisiä ominaisuuksia, jotka oikeuttavat myötätuntoa; nuoruus ja kauneus, mutta myös vanhuuden avuttomuus, naisen heikkous ja kainous, mutta myös voima ja miehisyys silloin kun ne jäävät tappiolle jne. Mutta kiinnostus syyllisyyteen rajoittaa tietysti sen, mikä voi herättää henkilöön kohdistuvaa kiinnostusta, sille vielä suppeammalle alueelle, jonka puitteissa syyllisyyttä voi olla olemassa. Runo noudattaa vain tavallista inhimillistä myötätuntoa siinä, kun se mielikuvituksessa luo toiveista tai muistoista myötäelämistä henkilöä kohtaan. Mutta silloin kun on kysymys syyllisyydestä, kiinnostus syyllistä kohtaan voi rakentua vain todellisen toiminnan – tai edes sellaisen yrittämisen varaan. Ei riitä, että yksilö ruokkii rinnassaan kaikkein jaloimpia tunteita, ajatuksia ja aikomuksia, jotta hänen persoonallisuutensa voisi herättää sitä myötätuntoa, jota kiinnostus hänen syyllisyyttään kohtaan edellyttää. Tämän ajattelutavan ja näiden aikomusten on todella täytynyt johtaa toimintaan, hänen on täytynyt teoissaan osoittaa kykyä ja luonnetta, jollainen voi herättää myötätuntoa, jotta hänen syyllisyytensä ja sen tuottama kohtalo voisi herättää katsojassa sellaista myötäelämistä, joka tekee hänestä traagisen henkilöhahmon – siis synnyttää traagisen mielenkiinnon.
Tällä tavoin yksilöstä ja hänen syyllisyydestään voi syntyä traagisen draamallisen runon, tragedian, aihe.
Ihminen voi toki myös pyrkimyksissään puhtaasti egoististen tarkoitusperiensä suhteen osoittaa luonnetta, joka kykenee herättämään mielenkiintoa – hän osoittaa oivallusta, viisautta, sitkeyttä, rohkeutta, kärsivällisyyttä jne. – kaikki ominaisuuksia, jotka ovat omiaan synnyttämään myötätuntoa. Mutta jos hän tällaisissa pyrkimyksissä tekee itsensä syylliseksi – ei katsojassa silti herää minkäänlaista kiinnostusta hänen kohtaloonsa. Syy on siinä, ettei hänen pyrkimyksillään ole sinänsä mitään oikeutusta. Ei tarvita laajaa tutkimusta vakuuttuakseen siitä, että tällaisessa tapauksessa syyllisyys vajoaa karkean rikoksen tasolle. Sillä missä siinä on syyllisyys? Väistämättä siinä, että itsekäs pyrkimys asettuu voimassaolevan yleisen yläpuolelle. Oma tahto ja omanvoitonhalu ovat ristiriidassa lain kanssa.
Jos syyllisyydellä halutaan olevan traagista mielenkiintoa, se ei saa perustua itsekkyyden vaan yleisen edun itsensä palvelemiseen.
Olkoon niin, että yksilö, joka elämässään ylipäätään on osoittanut omaa tahtoa ja kykyä tehdä yleinen, siveellisesti oikeutettu tekojensa päämääräksi, itsekkään intohimon sokaisemana harhautuu ja tekee itsensä vikapääksi, ansaitsee myötätuntoa ja saa sitä. Mutta tämä myötätunto on pelkkää sääliä ja anteeksiantamusta. Runossa ei koskaan tapahdu niin, että pelkän kristillisen laupeuden kohteesta tehdään traaginen persoonallisuus. Jos näin on käynyt, se on traagisena runona epäonnistunut. Juuri siinä teossa, joka on tuottanut hänelle syyllisyyden, traagisen runon henkilön on osoitettava se luonne, joka hänessä on kiinnostava. Syyllisyyttä ei vain voida antaa henkilölle anteeksi, vaan hänen tulee siinä teossa, joka hänet murskaa, olla samalla kertaa syyllinen ja oikeutettu. Häntä ei jätetä kivittämättä vain siksi, että tunnetaan sääliä hänen lankeemustaan kohtaan vaan siksi – ettei uskalleta tehdä niin.
Tähän voidaan väittää, että on kuitenkin egoistisia intohimoja, jotka voivat tuottaa traagisesti kiinnostavaa syyllisyyttä, kuten rakkaus, mustasukkaisuus, kostonhalu. Tällaiset intohimot ovat monen kauniin runon aihe, ja usein ne antavat aiheen myös tragedioihin. Mutta teon, joka tuottaa heidän syyllisyytensä, täytyy silloin kuitenkin olla yleisesti oikeutettu. Esimerkiksi vastarakkautta saavuttanut rakkaus ristiriidassa säätyennakkoluulojen tai itsekkäiden etupyrkimysten kanssa, kosto reaktiona epäoikeudenmukaisuuteen tai korvatessaan oikeuden voimattomuutta tilanteessa, jossa yhteiskunnan järjestys on hajonnut jne. Rakkaudella intohimona on vain tämä subjektiivinen, egoistinen puoli, mutta se tähtää toiseen, sinänsä ja itselleen oikeutettuun, objektiiviseen hahmoon, perhe-elämään ja sellaisena sen siveellinen oikeus menee niiden sovinnaisten tai pelkästään mielivaltaisten tarkoitusten edelle, joiden välineeksi avioliitto usein asetetaan. Kun tämä oikeutus esitetään asianmukaisessa valossa, niin syyllisyys johon kyseinen intohimo johtaa, voi saada traagisen merkityksen. Näin on muutoinkin. Mutta harvassa eivät ole nekään traagisten runojen yritelmät, jotka ovat intohimoja käsitellessään epäonnistuneet juuri siksi, että ne eivät pysty näyttämään, miten tekojen taustalla kuultaa niiden siveellinen oikeutus. Sillä kuten sanottua, todella traagista on se, että toiminnassa syyllisyys ja oikeutus ovat niin lähellä toisiaan ja oikeutus niin selkeä, että syyllisen perikato on jo enemmän kuin sovitus, ja katsojan silmissä vaakakuppi kallistuu hänen puolelleen. Vain tässä tapauksessa kiinnostus kohdistuu tuohon kallistumiseen.
Tässä on traagisen intressin kärki. Ihminen on teoissaan sidottu annettuun lakiin ja tapaan, moraaliseen maailmanjärjestykseen ylipäätään. Mutta hänen tulee myös omassa tietämisessään, vain itsensä kanssa ratkaista, mikä moraalinen maailmanjärjestys on. Hänen tietoisuutensa on sen kantaja. Hänen tietoisuudessaan on lähde, josta se kumpuaa. Ja hän teoissaan on sen luoja. Siinä, ihmisen toiminnassa, on tämän järjestyksen todellisuus. Tämä hänen ääretön vapautensa, että hänen tulee omassa rinnassaan määrätä, mitä jumalallinen järjestys on ja tämän määrityksen mukaisesti annettava sille omassa toiminnassaan todellisuus – jonka ulkopuolella sitä ei ole lainkaan olemassakaan – tekee mahdolliseksi sen, että hänen tekonsa voi olla oikeutettu samalla kun hän kuitenkin siinä on syyllinen.
Tarkasti otettuna jokainen inhimillinen teko on tällainen: yksilö kantaa tietoisuudessaan mennyttä ja luo sen pohjalta tulevaa – siitä, mitä hän ei ole koskaan nähnyt, hänen tulee luoda sitä, mitä hän ei koskaan tule näkemään. Miksi on näin, miksi yksilö ei elä ikuisesti, jotta hän voisi itse korjata omat työnsä tai miksei hän voi katsella ikuisuuksien ikuisuuksiin antaakseen teoilleen oikean muodon ja oikean paikan maailmassa – siitä emme nyt puhu. Jokainen tietää, että asiat eivät ole niin, mutta ihmisen tulee silti liittää tekemisensä tähän maailmanjärjestyksen ikuiseen ketjuun yhdeksi lenkiksi. Siinä on hänen tekojensa oikeutus. Ja samasta syystä niillä täytyy kuitenkin olla toinen puoli, jonka vuoksi ne ovat katoavaisuuden vallassa ja häviävää muotoa. Sinä on yksilön syyllisyys. Ihmisen päivittäisissä töissä ja toimissa molemmat puolet kutistuvat merkityksettömiksi. Hänen tekonsa jäävät näennäisen yhdentekeviksi, sellaisiksi, jotka voivat olla tai olla olematta. Mutta teoissa, jotka ratkaisevat yksilön koko elämän ja vielä enemmän sellaisissa, jotka ratkaisevat kansakuntien kohtaloista – siis varsinaisessa historiallisessa toiminnassa – molemmat puolet tulevat esiin. Tulevaisuus, joka tulee arvioimaan teon, siis tuomitsemaan sen objektiivisesti, syntyy läsnä olevasta, toisten yksilöiden teoista – tässä on traaginen yhteentörmäys – ja kun tuomio lankeaa katsojan silmien edessä, kun syyllisyys leimataan sellaiseksi teon katoavaisuudessa ja se kimpoaa takaisin aiheuttajaansa tämän itselleen luomana kohtalona – silloin katsoja joutuu traagisen kiinnostuksen valtaan, hän ei hyväksy, muttei uskalla myöskään tuomita, samalla kun hänen näiden kahden puolen välillä häilyvä tunteensa rauhoittuu tietoisuudessa objektiivisesta sovituksesta, joka tapahtuu moraalisen maailmanjärjestyksessä ja jonka uskonnollinen tietoisuus ilmaisee sanoissa: Jumalan kaikkivaltius muuttaa pahan hyväksi. Voidaanpa lisätä: katsojalla tulee olla myös tämä sovitus silmiensä edessä siinä tyynessä alistumisessa, jolla traaginen persoonallisuus viimeisenä hetkenään kantaa kohtalonsa.
