Kun isänmaan tulevaisuus monella taholla asetetaan hirvittävän kevytmielisesti alttiiksi, pitäisi jokaisen rehellisen miehen velvollisuus olla yrittää kykyjensä mukaan estää uhkaavia onnettomuuksia.
Kirjoitan sanani siinä uskossa, että ne kykenevät valaisemaan maanmiehiäni maamme tämänhetkisestä tilanteesta. On ihmisiä, jotka tulevat selittämään ne milloin minkin kunniattomien vaikuttimien aiheuttamiksi. Mutta heidän alhainen ajattelutapansa ei estä kunnian miehiä ajattelemasta, että olen sanonut sen, mitä pidän totuutena.
Maamme tämänhetkinen tilanne on lyhyesti sanoen seuraava:
Sota vai rauha, se on epävarma asia. Jos sota syttyy, Suomen rannikot tullaan varmasti saartamaan, sisämaahan kohdistuva vihollishyökkäys on epävarma asia.
Näissä oloissa Suomen kansasta puhutaan kaikissa Euroopan sanomalehdissä kansana, joka ei vain toivo sotaa ja odota siitä menestystä itselleen, vaan joka on valmis kapinaan yhtyäkseen viholliseen.
Näitä lausuntoja Suomen kansasta on ensimmäisenä julkaistu täältä Suomesta Ruotsin lehtiin lähetetyissä kirjeissä sekä nykyään Ruotsissa asuvien entisten suomalaisten puheissa ja kirjoituksissa. Muun Euroopan lehdistö on julkaissut niitä, tavalliseen tapaan vielä enemmän tai vähemmän koristeltuina.
Maamme tapahtumat, siis adressijupakat sekä maamme sanomalehtien suhtautuminen on vahvistanut niitä. Jokainen isänmaanystävä tietää, että tämä tuki on vain näennäistä. Suomen ulkopuolella se vaikuttaa kuitenkin yleiseen mielipiteeseen samalla tavalla kuin jos se olisi todellista.
Tällaisessa tilanteessa ei kukaan voi ihmetellä, jos sellainen uskomus, että Suomen kansa sodan mahdollisesti puhjetessa ja maihinnousun tapahtuessa haluaa nousta kapinaan ja yhtyä Venäjän vihollisiin, on vahvistunut myös Venäjällä ja jos maahan nyt saapuvat venäläiset joukot tulevat tänne siinä uskossa, että niitä ympäröi kapinaan valmis kansa.
Tämä on maamme tämänhetkinen tilanne. Se on kauhistuttava. Ne, jotka sen ovat saaneet aikaan, ovat ottaneet päälleen vastuun, josta tulevaisuus tulee vaatimaan heitä tilille. Mutta tähän vastuuseen joutuvat mukaan myös kaikki ne, jotka eivät tee mitään tilanteen muuttamiseksi, ja vielä enemmän ne, jotka kevytmielisesti sitä lujittavat.
Haluan erityisesti sanoa, että ulkomaisiin ja erityisesti Ruotsin lehtiin kohdistettu sensuuri on suurelta osin syynä siihen, mitä maamme sisällä on tapahtunut. Varjojen pelkääminen on tässäkin, kuten yleensä, tuottanut oman rangaistuksensa.
On vaikea ymmärtää, miksei täällä Suomessa voisi saada lukea mitä sellaiset henkilöt kuin herrat von Qvanten ja Wetterhoff maastamme puhuvat ja kirjoittavat tai saataisi nähdä niitä jalomielisiä vapautuslupauksia, joita Ruotsissa oleskelevat puolalaiset tälle pienelle maalle tuhlailevat, tai niitä kirjeitä, joissa heidän kaltaisensa tässä maassa vaativat sotaa hyväntekona jokaisen sellaisen taholta, joka sillä haluaisi onnellistuttaa maatamme.
Suomen kansan arvellaan olevan vailla tavallista ihmisjärkeä, jos luullaan, ettei se kykenisi arvioimaan tällaisia hyväntekijöitään ansioidensa mukaan. Kansan isänmaanrakkautta häpäistään, jos päinvastoin luullaan, että heidän kehotuksensa voisivat nostaa sen kapinaan. Mutta mainittuja sensuurin toimenpiteitä ei oikein voi millään muulla edellytyksellä selittää.
Olen myöskin velvollinen lausumaan iloni, johon varmasti koko tämän maan järkevä kansa yhtyy, siitä että ruotsalaiset ovat asettuneet vastustamaan mainittuja sotahuutoja ja ainakin osoittaneet epäilevänsä suomalaisten mielialoista annettuja vakuutuksia. Ensiksi mainitut ovat ”herättäneet yleistä suuttumusta”, sanoo tunnettu lehtimies ja valtiopäivämies Dahlman. ”Voidaan kirjoittaa ruotsia olematta ruotsalainen” sanoo tästä, kuten uskotaan, Ruotsin ulkoministeri. Tukholman-kirjeissä valitellaan ”luopiosuomalaisia”. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia, että kansakunnan tulisi valtiollisissa asioissaan katsoa jotain muuta kuin omaa parastaan ja omaa tulevaisuuttaan. Mutta rohkenemme kai silti uskoa ruotsalaisten olevan niin jalomielisiä, että he ottavat mahdollista hyökkäyssotaa ajatellessaan oman etunsa lisäksi huomioon myös Suomen kärsimykset. Ruotsin osallistuminen sotaan, joka Suomelle merkitsisi ainoastaan saartoa, lisäisi meidän maamme onnettomuuksia vain vähän – nimittäin sillä tavoin, että Ruotsin satamat olisivat silloin suljettuja siltä kaupalta, jota saarrosta huolimatta muuten voitaisiin maamme länsirannikolta harjoittaa. Mutta voidaan pitää varmana, että Ruotsin osallistuminen sotaan määräisi sen, tuleeko meidän maastamme taistelukenttä. Sen paremmin Ranskalle kuin Englannillekaan ei ole mitään etua joukkojen lähettämisestä tänne. Suomi on kesäaikaan puolustautujalle edullinen maa. Sen vähäinen väestö ja heikot viljelykset eivät tarjoa hyökkäävälle sotajoukolle elintarpeita. Jo marraskuussa sellaisen joukon täytyy vetäytyä takaisin, jottei talvi estäisi täysin sen muonittamista ja huoltamista. Suomenlahden eteläpuolella sitä vastoin on Venäjälle hyökkäävän vihollisen kannalta avoin, viljava maa ja hyvin käyttökelpoiset satamat, jotka ovat auki useimmiten läpi talven. Vain Ruotsin osallistuminen sotaan ja jotkin sen suunnitelmat Suomen suhteen voisivat siis vaikuttaa siihen, että hyökkäykseen Venäjää vastaan valittaisiin näin epäedullinen alue. Ruotsin hallituksen päätöksistä siis riippuisi, kuinka suuren kurjuuden sota tulisi meille tuottamaan.
Minun ei tarvitse sanoa montaa sanaa sodan maallemme tuottamasta onnettomuudesta. Sota on aina tuhoisa, mutta voittoisasti sotaa käynyt kansa saa kuitenkin korvausta kohonneen kansallishengen sekä saavutetun itsenäisyyden ja mahdin muodossa. Mutta Suomen kaltaiselle pienelle ja valtiollisesti epäitsenäiselle maalle, joka ei valitse sotaa vaan ottaa sen vastaan, jolla ei siten ole siinä minkäänlaisia kansallisia intressejä ja joka on täysin kykenemätön määräämään sodan lopputulosta – sellaiselle kansalle sota voi tuoda ainoastaan onnettomuutta. En sano, etteikö Suomen kansa, joka ilman omaa valintaansa ja omaa valtaansa on nauttinut puolen vuosisadan ajan rauhantilan siunauksista, olisi velvollinen kantamaan myös sodan taakkaa. Mutta tämä ei muuta sitä seikkaa, että sota on ja tulee olemaan maallemme yksinomaan onnettomuus.
Tällä hetkellä sota, vaikka se Suomen kohdalta rajoittuisikin saartoon, olisi maalle kaksin verroin onneton. Sitä leipää ei ole vielä maksettu, jolla suuri osa maan väestöstä on tänä vuonna ruokittu. Kukaan ei vielä tiedä, antaako seuraava sadonkorjuukuu mitään leikattavaa. Joka tapauksessa sato jää vähäiseksi. Rukiinkylvö oli nimittäin viime syksynä paljon tavallista pienempi, siitäkin osa on tuhoutunut. Kevätkylvöt eivät pohjoisissa lääneissä voineet varojen vähäisyyden vuoksi korvata tätä vajausta. Jos vuoden vienti nyt estetään, niin myös viljantuojat ajetaan perikadon partaalle, ja valtion tilanne on lähes samanlainen, koska myös sen on viennillä hankittava maksamansa miljoonat takaisin, ja koska tullimaksujen poisjääminen estäisi sitä huolehtimasta edes valtion vakituisista menoista. Taakkaa lisää edelleen se, että suuri osa maan kauppalaivastosta jälleen menetetään valtausten tai pakotetun myymisen vuoksi, ja rahapula on kadon seurauksena muutenkin jo niin vaikea, että edes häiriintymättömän rauhankaan oloissa yksityisten vararikkojen estyminen olisi onnenkauppaa. Kurssin ja setelirahan arvon aleneminen kasvattaa tappioita edelleen.
Mutta jos sotaa käytäisiin Suomen maaperällä, mitta olisi kukkuroillaan. Historia opettaa, mitä sota on aiemmin tälle maalle merkinnyt, kun sitä on käyty vain parinkymmenen tuhannen miehen voimin. Jokainen voi siitä päätellä, mitä satojen tuhansien miesten sotajoukot merkitsisivät. Silloinkin kun Suomen joukot tulivat sodan aikana kyliin vuonna 1808, asukkaat pakenivat metsiin. Missä heidän asuinsijansa nyt olisi? Rikkaammassa ja tiheämmin asutussa maassa voidaan toteuttaa säännönmukaisia pakkotilauksia sotaakäyville armeijoille – mutta ei siellä, missä varastot kootaan kapoittain ja markoittain kymmenien peninkulmien alueelta. Sodan oikeus on kuitenkin, että sotilaiden ja hevosten täytyy elää – vaikka asukkaat siihen nääntyisivät. Katsokoon lukija sitä paitsi alleviivattuja jos-sanoja tämän kirjoituksen alussa.
Ruotsalainen sotajoukko Suomen maaperällä! – Siitä tulisi veljessota. Sellaisen onnettoman konfliktin tuottamia sielullisia kärsimyksiä ei tule pitää vähäisempinä kuin niitä tavallisen sodan mitat ylittäviä vaaroja, joille köyhä isänmaamme joutuisi alttiiksi. Kaikki tiedot siitä, että ruotsalaiset vastustavat tällaista sotaa, poistavat polttavaa tuskaa jokaisen jalomielisen suomalaisen sydämestä. Ne suomalaiset ja entiset suomalaiset, jotka sellaiseen kehottavat, eivät ansaitse sen enempää suomalaisen kuin ruotsalaisenkaan nimeä.
Voimme käsittää, että Ruotsin lehtien lörpötykset Venäjän voimattomuudesta perustuvat kansallisvihaan. Mutta tämä ei vähennä niiden järjettömyyttä. Se, joka ajattelee, ettei slaavilaisilla kansallisuuksilla ole omaa tulevaisuutta Euroopan kulttuurissa, osoittaa vain kyvyttömyytensä lukea historiaa. Mutta mainittujen lehtien lausunnoille ei voi antaa mitään muuta merkitystä kuin että ne koettavat kykyjensä mukaan lietsoa tietämättömien intohimoja Ruotsissa. Itämeren tällä puolella sitä vastoin jo lähes kaikki tietävät, että Puolan kapina ja länsivaltojen uhka on nostanut yleisen hengen Venäjällä siihen kiehumapisteeseen, joka tekee sodasta kansallisen sodan. Kaikkien Venäjältä tulleiden kertomusten mukaan Moskovan aatelin kehotussanat tunnetaan myös kansan suuren joukon keskuudessa. Ne kuuluvat suunnilleen näin: ”Teidän majesteettinne käy etunenässä isänmaan vapauden puolesta. Tämä antaa Teidän Majesteetillenne suuremman voiman kuin mikä ehkä kenelläkään teidän edeltäjällänne on valtaistuimella ollut. Uskaltakaa, Sire! Luottakaa vain Jumalaan, Venäjän tehtävään ja Venäjän kansaan!”. Tiedämme, että venäläisten ja puolalaisten välinen vihamielisyys on vuosisataista perua. Ensin mainitut ovat vasta vähitellen päässeet voitolle. Vielä 250 vuotta sitten puolalaiset hallitsivat Moskovaa ja asettivat Venäjän tsaareja valtaistuimelle. Silloisen Puolan valtakunnan väestö olikin suurimmalta osaltaan venäläisiä. Puolaa kohtaan tunnettavaan katkeruuteen liittyy nyt katkeruus länsivaltoja kohtaan, mitä lisää se, että nämä uhkaukset häiritsevät Venäjällä käynnissä olevaa yhteiskunnallista kehitystä ja että länsivallat käyttävät juuri tätä ajankohtaa hyökätäkseen. Sillä Venäjällä tiedetään toki yhtä hyvin kuin muuallakin, että Puola on vain veruke. Enkä sano tätä kaikkea suinkaan vain Ruotsin lehtien vuoksi, vaan perusteina sille käsitykselle, että sota Venäjää vastaan tällä hetkellä ja siinä tarkoituksessa, jossa sitä lietsotaan, olisi sota, jonka loppua kukaan ei voi tietää ennalta. Tämä voidaan tietysti päätellä jo siitä, että jos 60 miljoonan asukkaan maahan hyökätään avoimena tarkoituksena pilkkoa tuo maa, niin hyökkäys ei voi muutamassa kuukaudessa saavuttaa tavoitettaan. On siis valmistauduttava siihen, että sota kestäisi useita vuosia, ellei se päättyisi liittoutuneiden erimielisyyteen.
Mitä hyökkäys Suomeen tällaisessa tilanteessa merkitsisi, sen pitäisi olla jokaiselle selvää. Kesällä meillä olisi vihollinen täällä, talveksi se lähtisi pois. Sillä sellaista valtiota ei olekaan, joka kykenisi etukäteen varustamaan 100 000 miehen armeijan 6–7 kuukaudeksi sen välttämättömillä tarpeilla. Eikä mikään hallitus ole niin täysin vailla ymmärrystä, että se jättäisi sellaisen sotajoukon puoleksi vuodeksi ilman minkäänlaista avustamista. Jos vihollisen hyökkäys tulee meren yli ja se voi vapaasti valita ajankohdan, niin se menestyy varmasti aluksi. Mutta olisi tuo menestys millaista hyvänsä, niin Suomeen hyökkäävä vihollinen menettää talven saapuessa kaikki saavuttamansa edut. Varmuus tästä tuleekin olemaan meidän maamme turva – jos Ruotsi niin haluaa. Sillä Ruotsin joukkoja ei varmaankaan vietäisi minkään muun kuin Suomen rannikolle. Mutta jos ne tänne tuodaan, se on meidän vapaa valintamme – ei Suomen kansan mutta niiden, jotka ovat vihollista ja sotaa kutsuneet, sekä niiden jotka välinpitämättömyyttään, tietämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan ovat antaneet näille kevytmielisille, Suomen mainetta pilaaville ja sen tulevaisuuden kannalta tuhoisille hankkeille tukensa.
Kun isänmaata uhkaavat sellaiset onnettomuudet, joita tässä kuvasimme, niin silloin hiljaisuuskin on rikos, jos nimittäin ääneen lausuttu sana olisi voinut torjua ne. Ja niin olisi todellakin voinut käydä. Jos ruotsalaiset eivät osallistu maahamme tehtävään hyökkäykseen, voimme olla varmoja, että länsivallat eivät valitse näin epäedullista taistelupaikkaa. Hyökkäys Ruotsin taholta taas riippuu täysin siitä, katsotaanko yleisen mielipiteen Suomessa haluavan sitä vai ei. Se, mitä Ruotsissa ja muualla Euroopassa uskotaan Suomen kansan ajattelevan, on siten ratkaisevaa, ei tosin sodan ja rauhan suhteen, mutta kylläkin sodan luonteen kannalta. Ja kiistatonta on, että tämä usko puolestaan riippuu Suomen miesten omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ja tässä tapauksessa siitä ajattelutavasta, jota maassamme julkisesti ilmaistaan.
Jokainen ymmärtää, että sanomalehdistöllä on tässä suuri merkitys, usein suurempi kuin se ansaitseekaan. Ulkomailla ei tutkita, missä määrin lehdistö todella ilmaisee yleistä mielipidettä. Siellä lehtien välittämien tiedonantojen katsotaan ilman muuta olevan maassa vallitseva mielipide.
Pari meidän maamme sanomalehteä on ottanut kantaa rauhan puolesta, mutta sellaisella tavalla, joka antaa olettaa, että ne toivovat Suomelle jotain hyötyä sodasta ilman että maa joutuisi kärsimään mitään sen aiheuttamia vaivoja.
Näin on tapahtunut tunnettujen puolueettomuussuunnitelmien kohdalla.
Onko vaikea kuvitella harkintakyvyn puutetta niin suureksi, että joku vakavissaan uskoo Suomen voivan olla puolueeton kun Venäjä käy sotaa.
Jokaisen pitäisi oivaltaa, että mikään ei olisi Venäjän hallituksen kannalta toivottavampaa. Suomenlahden saarto ei silloin tuottaisi Venäjälle mitään haittaa, koska sen kauppa kulkisi Suomen läpi. Venäjä säästyisi lisäksi pitämästä joukkojaan Suomessa ja Pietarista pohjoiseen sillä olisi vain noin kuuden peninkulman rannikkokaista puolustettavanaan. Mikä siis olisikaan keisarikunnalle suotavampaa kun sellainen puolueettomuus? Vähäisimmänkin harkinnan pitäisi selvittää, että Venäjä ottaisi avosylin vastaan koko Itämeren rannikon puolueettomuuden.
Sitä vastoin tällainen puolueettomuus ei olisi kovinkaan toivottavaa Venäjän vihollisille, varsinkaan Englannille, joka saisi silloin pitää laivastonsa kotonaan – poikkeuksena vain se, mitä panssarilaivat voisivat saada aikaan.
Ulkomailla ei olekaan voitu ymmärtää, että nämä puolueettomuussuunnitelmat voisivat tähdätä johonkin muuhun kuin mahdolliseen tulevaisuuteen. Ulkomailla kukaan ei kuvittele, että tässä maassa voitaisiin uskoa puolueettomuuteen sodan ollessa ovella. Ja lienee ymmärrettävää, että he siellä eivät oleta meidän täällä olevan niin täydellisen tietämättömiä kaikesta, mikä liittyy politiikkaan ja kansainoikeuteen.
Mainituilla jaarituksilla on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että ulkomaisissa lehdissä on sanottu: tästä nähdään, etteivät suomalaiset halua palata Ruotsin yhteyteen. Toivottavasti tällainen tulkinta voi mahdollisuuksiensa mukaan olla estämässä Ruotsin hyökkäystä maahamme. Ulkomaisissa lehdissä ajatellaan, että sillä on tällainen vaikutus.
Suoranaisesti mahdollista jälleenyhdistymistä vastaan Suomen lehdissä on lausuttu joitakin, mutta ei kovinkaan suurta huomiota saaneita sanoja. Niissä on oikeutetusti korostettu, että Suomen jakaminen olisi tällöin välttämätön ehto, koska Venäjä ei koskaan salli Skandinavian rajaa muutaman virstan päähän Pietarista. Eräässä ruotsalaislehdessä meitä lohdutetaan sillä, että vain Ahvenanmaa erotettaisiin nimenomaisesti Ruotsille. Mainitut suomalaiset lehdet näkevät yhtä perustellusti, että siitä koituisi vaaraa suomalaiselle kansallisuudelle. Ainakaan se ei pystyisi pääsemään vallitsevaksi ilman väkivaltaisia yhteenottoja. Eikä tarvita paljoakaan ennakoivaa näkemystä sen oivaltamiseen, ettei kaukana olisi aika, kun sellainen järjestely tehtäisiin uudelleen. Sopimukset eivät mahda mitään asioiden pakkoa vastaan. Skandinaavinen Suomi olisi ja pysyisi Napoleonin sanoin Venäjän ”maantieteellisenä vihollisena”.
Mutta millaisista yhdistelmistä kukin sitten uneksuukin, niin varmaa on, että kansa, joka hakee tulevaisuuttaan sodan kohtaloista ilman että se voisi sormenpäälläänkään vaikuttaa sen kulkuun, olisi kevytmielistä väkeä, jolla olisi myös kevytmielisten tulevaisuus – tuho ja paha äkkikuolema. Ja silti tällainen kevytmielisyys on voinut päästä esille kotimaamme lehdistössä.
Tämä on se, mitä minä haluaisin, jos vain voisin, teroittaa lähtemättömästi maanmiesteni vakaumukseen: kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä.
Tällainen vakaumus pitää sisällään, että kansakunnan ei tule haluta ja tavoitella mitään muuta kuin mitä sen mahti riittää saavuttamaan ja säilyttämään.
On toki totta, ettei niin mahtavaa kansaa olekaan, jonka ei tarvitse alistua sellaiseen historialliseen välttämättömyyteen, jota se ei kykene hallitsemaan. Pieni ja heikko kansa voi vielä vähemmän olla poikkeus tästä. Mutta sellainen voi osoittaa mahtinsa itse alistumisessa; ei ole kohtaloita, joiden yläpuolelle se ei kykene kohottautumaan kehittämällä itseään omassa keskuudessaan.
Kun katson taaksepäin lyhyttä kahdenkymmenen vuoden aikaa, jonka olen lehtimiestoiminnassani lähemmin seurannut isänmaan yleisiä asioita, niin tunnustan kiitollisena Jumalaa kohtaan, liikuttunein sydämin, että nämä kaksikymmentä vuotta pitävät sisällään niin suurta ja varmaa edistystä, että sen paremmin minä kuin kukaan muukaan aikalainen ei ole uskaltanut toivoa sellaista kokevansa. Siitä tulevaisuudesta, joka Suomen kansalla nyt on käsissään, on varmaan monikin uneksinut, mutta se mikä nyt on niin lähellä, on näissä unelmissa siintänyt kaukaisessa tulevaisuudessa. Sanoin: Suomen kansalla on tämä tulevaisuutensa omissa käsissään. Voi käydä niin, että tulee aikoja, jotka eivät näytä yhtä valoisilta. Mutta ne eivät kykene pyyhkimään pois sitä, mikä on hankittu ja saavutettu. Katsahdettakoon taaksepäin, miten ne on saavutettu, jotta opittaisiin tietämään, miten niitä voidaan säilyttää ja kartuttaa. Jokainen, joka lukee tämän, joutuu ilman muuta ajattelemaan, että Suomen nykyisen hallitsijan jalo oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus on nopeuttanut näitä tämän ajankohdan ilahduttavia ilmiöitä. Mutta selvää on, että mitä Suomeen tulee, niin itse tämän oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden perusta on vaatimusten kohtuullisuudessa ja Suomen kansan kaikissa vaiheissa osoittamassa lain ja velvollisuuksien mukaisessa käyttäytymisessä. Sen säilyttäessään kansakunnalla on myös tulevaisuus vallassaan.
Voidaan lisätä: kirjoitetut perustuslait antavat muiden laillisten asiakirjojen tavoin oikeudellisen pohjan. Mutta näitä vaatimuksia ei voi viedä mihinkään tuomioistuimeen eikä mikään toimeenpaneva viranomainen voi saattaa niitä voimaan. Vasta niiden harjoittaminen antaa oikeutukselle vakauden ja kansalle mahdin sen ylläpitämiseen. Silloin se muuttuu vaatimuksesta, pelkästään tiedon asiasta todella olemassa olevaksi oikeudeksi, oikeuden harjoittamiseksi kansakunnan toimintatavassa. Näin saavutettua oikeutta kansakunta ei hevin menetä muutoin kuin sodan kautta. Kansakunnan tavoissa vallitsevalla ja voimassaolevalla oikealla on itsessään sellainen valta, ettei kukaan hevin uskalla siihen kajota, eikä sitä voida murtaa ilman vuosikymmenien yrityksiä. Mitä kallisarvoisempia ovat ne intressit, joita oikeuttamisella suojataan, sitä lujemmin kansakunnan tulee pyrkiä niitä vakiinnuttamaan.
Vallitsevien olojen tulevan säilymisen asettaminen aseellisen voimankoetuksen epävarman lopputuloksen varaan olisi sitä vastoin kevytmielistä, jopa hulluutta kansalta, joka itse ei kykene mitenkään vaikuttamaan sodan kulkuun. Niin voi tapahtua vain siellä missä puolueet ovat päässeet johtamaan kansan asioita ja missä tämä tosiasia itsessään todistaa kansan siveellisestä hajoamisesta. Onneton Puola ei ole historiassa ainoa esimerkki kansasta, joka on tällä tavoin itse valmistanut oman kohtalonsa. Jokainen tätä esimerkkiä seuraava kansa voi olla varma, että joutuu seuraamaan sitä pohjia myöten. Toisaalta meidän aikamme kuten kaikkien aikakausien historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallitseva oikeustila on hajonnut puolueriitojen vuoksi ilman ulkonaista sotaakin, ja jo saavutetut oikeudet on menetetty. Järjetön ja väkivaltainen uudistusten halu on tässä tapauksessa jättänyt kansojen kohtalot mielivallan sattuman varaan.
Käsittelen tätä osoittaakseni, missä mielessä myös pienellä kansalla on kohtalonsa omissa käsissään. Reformien ja kehityksen täytyy taipua enemmän tai vähemmän suotuisien aikakausien vaihteluun. Niistä määrääminen voi useinkin olla tällaisen kansan mahdollisuuksien yläpuolella, kun mahtavimpienkin kansakuntien on tässä taivuttava historian välttämättömyyteen. Mutta säilyttämään sitä, mikä jo on, ja siksi taipumaan väistämättömään ja miehekkäästi kestämään sen, pitämään silmällä ajankohtaa, jolloin uudistus on mahdollinen, ja olla siten myös tavoittelematta enempää kuin mitä vaihtuvissa oloissa omin voimin kyetään puolustamaan ja säilyttämään – siihen pystyy vähäinenkin kansa.
Saavuttamansa sivistyksen myötä kansa tulee tietoiseksi tästä, oikeudestaan alistua historian ulkoiseen pakkoon oman tulevaisuutensa säilyttämiseksi. Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo.
Harvat Euroopan kansat ovat vahvemmin osoittaneet tätä uskoa kuin suomalaiset, tämä suuren kansanperheen eristynyt jäänne, joka sivistyksensä ansiosta on pelastunut tuon kansanperheen jokseenkin yleisestä tuhosta. Millään kansalla ei liioin ole osoittaa yhtä runsaita tämän tulevaisuudenuskon tuottamia hedelmiä ja yhtä sitkeää itsensä säilyttämistä tuota tulevaisuutta varten. Sillä mikään kansa ei ole voitettuna ja sodan oikeudelle alistettuna kyennyt säilyttämään sen suurempaa itsenäisyyden astetta. Sen, mitä niin monet Euroopan kansat tavoittelevat: oma hallinto, oma verotus, omat sotajoukot, oma lainsäädäntö – ne meillä on, ja perustuslaillinen valtiomuoto, joka meillä on pitkään ollut pelkkä vaatimus, on meillä nyt käsissämme niin varmasti kuin jokin inhimillisessä asioiden kulussa nyt ylipäätään voi olla. Minkään kansan ei siten pitäisi olla helpompaa säilyttää tämä isiltä peritty luja usko tulevaisuuteen, eikä kenenkään päähän pitäisi vähempää juolahtaa ajatus tuon tulevaisuuden kevytmielisestä asettamisesta oman mahtinsa ulkopuolelle kuin Suomen kansan – Suomen kansakunnan.
Eikä mikään kansakunta itse asiassa olekaan sellaiseen vähemmän taipuvainen. Sanon tämän tietoisena siitä, että minun ääneni on vain yhden yksilön ääni, mutta myös lujasti tietoisena, että tunnen mitä tämä minun kansakuntani pitää sisällään, ajattelee ja tahtoo.
Ja kuitenkin koko Eurooppa on nyt sillä kannalla, että asian laita ei ole tällainen. Sen hallitusten sotasuunnitelmiin sisältyy laskelma, että Suomesta löytyy toinen Puola. Eikä voida kieltää sitä, että suomalaiset ovat antaneet aihetta tällaisiin kuvitelmiin.
Vastatkoot teoistaan ne, jotka niin ovat tehneet. Suomen kansakunnalla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan.
Vastatkoot puolestaan myös ne, jotka ovat antaneet heidän teoilleen sen harhakuvan, että ne edustavat kansakuntaa. Minä en voi pitää heidän käytöstään ”arvokkaana”. Suomen kansakunta ei tule sitä sellaiseksi tunnustamaan. Verukkeet eivät ole millekään yhteisölle arvokkaita. Jos isänmaata kohtaavat ne onnettomuudet, joita he ovat sille toimillaan edesauttaneet, niin olkoon heidän syyllisyydentuntonsa heidän rangaistuksensa. Tällä hetkellä, tätä kirjoitettaessa, on onneksi kuitenkin heikkoa toivoa siitä, että he välttävät tämän ankaran rangaistuksen. Mutta jos isänmaa säästyykin sodan kurjuudelta, niin heidän käyttäytymisensä seuraukset tulevat haittaamaan sen rauhanomaista kehitystä. Näiden seurausten lieventämiseksi ei isänmaanystävällä ole mitään muuta toivoa kuin luottamus siihen, että Suomen suuriruhtinas maan parasta tarkoittaessaan nousee sen mielipahan yläpuolelle, jota sellainen käyttäytyminen olisi voinut vähemmän jalossa sielussa herättää ja että hänen katseensa erottaa totuuden harhasta, Suomen kansakunnan joukosta yksilöitä.
Syistä siihen, mitä on tapahtunut, tahdon vaieta. Tulee aika, joka paljastaa ne maallemme. Täällä pääkaupungissa ne eivät ole tuntemattomia.
Jokainen tietää, että sanomalehdistön kertomat syyt ovat tahallisia epätotuuksia, niin paljon kuin lehtien väitteitä onkin käytetty tietämättömien harhaanjohtamiseen. Perustuslaillinen valtiojärjestys ei kiellä, kuten lehdissä väitetään, ilmaisemasta mielipiteitä adressien avulla. Päinvastoin: yhdistymis- ja vetoomusoikeus kuuluu tällaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Myös Englannissa jätetään adresseja sekä ministereille että parlamentille. Mainittu väite on siksi turha yritys koettaa epätotuuksien avulla lakaista umpeen isänmaalle turmiollisen toiminnan jälkiä.
Mitään totuutta ei ole myöskään siinä, että uskollisuusadressi hallitsijalle olisi turmellut kansallistunteen ja sekoittanut suomalaisen kansallisuuden venäläiseen. Jos sanomme, että me pidämme jokaista Suomeen hyökkäävää tai sen rannikoita ja merenkulkua häiritsevää isänmaan vihollisena ja hän tulee havaitsemaan meidän uskollisuutemme hallitsijaa kohtaan järkkymättömäksi – niin se olisi yhtä arvokasta kuin isänmaallistakin. Uskollisuuden adressi sinänsä oli tarpeeton. Mutta sellaiset adressit, jotka voisivat pelastaa isänmaamme sodalta tai jossain määrin lieventää sen kurjuuksia – sellaiset adressit olisivat erittäin toivottavia. Ei merkitse paljoakaan, että tällaiseen tottuneet kynäilijät leimaavat meidän maassamme niitä, jotka rohkenevat tällaista ajattelutapaa ilmaista, suomalaisen kansallisuuden kavaltajiksi. On silti surullista joutua myöntämään, että Suomen kansa antaa heidän ja heidän puolueensa asettaa isänmaan tulevaisuuden peliin.
Käsiteltäköön vain yhtä todellista syytä. Koska se perustuu jaloille motiiveille, sillä on oikeus tähän. Yksikään suomalainen ei halua lisätä kiviä Puolan raskaaseen taakkaan. Siksi ei olekaan ollut vaikea vakuuttaa joitakuita ihmisiä siitä, että adresseilla olisi tämä vaikutus. Se, että tällaiseen voidaan uskoa, johtuu poliittisen ymmärryksen puutteesta. Täällä ei yleisesti ole mitään käsitystä siitä, ettei mikään maa ole koskaan käynyt sotaa muiden kuin omien etujensa vuoksi. Kuvitellaan nöyrästi, että Englanti olisi halukas korottamaan verojaan tai kasvattamaan kansallista velkaansa sadoilla miljoonilla punnilla siksi että Englannin kansakunta saisi hyvän omantunnon siitä, että se on taistellut kärsivän kansan puolesta – tai että ranskalaiset tuhlaisivat vertaan ja rahojaan saman jalon päämäärän vuoksi. Miksi ei sitten Suomessa oltaisi halukkaita kestämään tällaisen hyvän asian vuoksi muutaman vuoden saartoa! – En voi uskoa, että porvari menisi tässä jalossa uhrimielessään yhtä pitkälle kuin ylioppilas, jolle se ei maksa mitään muuta kuin täyden suullisen ilmaa. Voisi olettaa ensin mainitun olevan siinä hiljaisessa uskossa, että sotaa ei kuitenkaan tule vaan että asia voidaan ratkaista muutamilla sanoilla raatihuoneen salissa.
Englannin puolelta sota riippuu ainoastaan siitä, koska oikean hetken katsotaan olevan käsillä Venäjän mahdin pienentämiseksi. Venäjällä alkanut yhteiskunnallinen kehitys tekee tämän valtakunnan Englannin kannalta vaarallisemmaksi kuin koskaan ja siksi Englannin hallitus katsoo edulliseksi katkaista tämä kehitys, jos se vain on mahdollista. Englannin hallitus antaa mieluusti tarkoituksettoman teurastuksen jatkua Puolassa, koska se tuottaa kuitenkin vahinkoa Venäjälle – näin hirvittävästä politiikasta viattomat suomalaisemme eivät voi uneksiakaan. Yhtä vähän pälkähtää heidän mieleensä, että Napoleon III haluaa yhä sotaa hiljentääkseen vapausvaatimuksia omassa maassaan ja kääntääkseen huomion pois suuriin sotalainoihin liittyvästä kehnosta raha-asioiden hoidosta. Hän käyttää väärin Ranskan oikeutettua vaatimusta valtiollisesta merkittävyydestä, jota Napoleon-dynastian on kiittäminen nykyisestä asemastaan, ja tekee tuosta vaatimuksesta vain omien dynastisten päämääriensä välikappaleen. Poliittinen ymmärtämättömyys menee meillä niin pitkälle, että sanomalehdet väittävät Ranskan liberaalien vaalivoiton uhkaavan rauhaa, vaikka nämä päinvastoin koettavat hillitä Ranskan keisarin sotahaluja tai oikeammin estää niiden tyydyttämistä. Ehkä keisari Napoleonilla on tavoitteenaan jonkin maan valloittaminen. Sellaista on eräältä taholta itsepintaisesti väitetty. Huonossa tapauksessa ranskalaiset saavat tyytyä kunniaan. Mutta myöskään Ranska ei ryhdy sotaan päivääkään aikaisemmin tai myöhemmin Puolan vuoksi.
Vestigia terrent [Jäljet pelottavat]. Kun ranskalaiset hyökkäsivät Italiaan, heidän keisarinsa julisti Italialle vapauden Adrianmerelle saakka. Tiedämme, miten sen asian laita on nyt, ja tilanne näyttäisi varmasti vielä huonommalta, ellei Cavour olisi tukenut vallankumousaikeitaan 80 000 miehen armeijalla. Myös Napoleon voi tehdä poliittisen erehdyksen sellaisen liittolaisen suhteen kuin Cavour. Puolalta puuttuu sekä tämä valtioviisaus että tämä voima. Niitä ei korvata sellaisella hirmuhallituksella kuin Puolan kapinan aikana.
Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa.
Lordi Russell on parlamentissa avoimesti julistanut, ettei yksikään Englannin ministeristö voi aloittaa sotaa Puolan vuoksi. Mutta meidän maassamme näköjään arvellaan, että tällainen on pelkkää kainoutta ja että jalo lordi kätkee näihin sanoihinsa oman ja englannin jaloa uhrimieltä. Meidän maamme lehdet ovat vähemmän kainoja. Ne herjaavat päivittäin Venäjää palvellakseen Puolaa. On helppo nähdä, minkä maan kustannuksella ne tätä jalomielisyyttään harjoittavat ja mitä apua siitä onnettomille puolalaisille on. Ja täällä on niitä, joiden mielestä muutaman vuoden sota olisi Suomelta vain kohtuullinen panos saman asian vuoksi!
Kaikkien näiden näkemysten suhteen voi tosin lohduttautua sillä, että Jumala on hullujen holhooja. Tätä todistaa jo se, että kaikelle tälle hulluudelle on tilaa. Mutta on syvästi masentavaa nähdä se hiljaisuus, jolla järkevämmät tässä maassa jättävät sanan vain hullujen ja ymmärtämättömien käyttöön. Tämän ilmiön selittämiseksi on oletettava heidän joko olevan välinpitämättömiä isänmaan eduista tai sitten niin pelkureita, että nöyristelevät valtalehdistöä, täällä ja Ruotsissa.
Minä jätän tämän asian ratkaisemisen heidän omantuntonsa varaan. Minun omatuntoni on vaatinut minua puhumaan. En ole puhunut lehtimiehenä. Minun tehtäväni sillä alalla on loppumassa. Olen tarkoituksellisesti valinnut muodon, jota ei käytä lehtimies, ja allekirjoitan tämän vain Suomen kansalaisena. Teen sen myös siksi, että kaikki herjaukset ovat minun kannaltani yhdentekeviä ja jätän vastaamatta niihin.
J. V. S.
Liite edelliseen
Ruotsalaisen Aftonbladetin ”Revue de la Semaine” kertoo Suomesta 26. toukokuuta:
”Venäjän hallituksen yritykset saada aikaan uskollisuuden ja alamaisuuden adresseja ovat epäonnistuneet täysin. Ylioppilaskunnan suurenmoinen asennoituminen on vaikuttanut myös akateemisten isien keskuudessa, jotka muutoin olisivat ehkä kiirehtineet taipumaan vallan toivomuksiin. Porvaristo on osoittanut taipumatonta tahtoa kaikissa kaupungeissa.” – -
”Marttilassa on sattunut vakava välikohtaus maan asukkaiden, jotka kaikki olivat suomalaisia, ja moniin väkivaltaisuuksiin syyllistyneen venäläisen rykmentin välillä. Useita henkilöitä on kuollut tai haavoittunut. Onko tämä vain sattumaa vain voidaanko siinä nähdä ajan merkki?” – –
Eräs ranskalainen lehti kertoo adresseista 25. toukokuuta:
”Keisarikunnan toisella äärilaidalla, Suomessa, kansa tuntee samaa vihaa ja vastenmielisyyttä Venäjää kohtaan.
Venäjän hallitus on halunnut saada Suomesta uskollisuusadressin keisarille. Tätä uutista pidettiin Helsingissä ensin naurettavana tsaarin kannattajien keksimänä satuna ja yleisössä se herätti ainoastaan hilpeyttä. Tämä harhaluulo hälveni pian.
6. toukokuuta saapui Pietarista sähkösanoma, joka velvoitti yliopiston rehtorin asettamaan kaikille professoreille seuraavan kysymyksen:
Haluavatko herrat professorit ja koko yliopiston hallinto ainiaaksi tunnustaa Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanterin Suomen suuriruhtinaaksi sen valan mukaisesti, jonka kaikki yliopiston jäsenet ovat virkaansa astuessaan tehneet, ja onko heillä luja tahto kaikin voimin puolustaa keisariperhettä ketä vastaan hyvänsä?
Yliopiston jäsenet joutuivat tavattoman hämilleen ja pyysivät 48 tuntia miettimisaikaa. Sama kysymys esitettiin sähkeitse kaikille Suomen virkamiehille ja kaupunkien porvareille.
Tämä asetti Suomen virkamiehet julmaan välikäteen. He päättivät vastata, mutta he nojautuivat ainoastaan omaan isänmaallisuuteensa, tosin tarvittavan varovaisuuden ohjaamana, ja antoivat tsaarin asiamiehille vastauksen, johon hallitus ei ollut erityisen tyytyväinen. Sen jokaisessa sanassa näkyi se kansallishenki, joka innostaa kaikkia suomalaisia, ja Pietarin hallitus katsoi viisaaksi luopua asian jatkamisesta ja olla vaatimatta adressia, jolla olisi ollut täsmälleen päinvastainen vaikutus kuin mihin oli pyritty.
Sen jälkeen agitaatio on Suomessa kiihtynyt päivä päivältä ja suuriruhtinaskunnan asennoituminen tuottaa Venäjälle vakavaa vaaraa.
On helppo ymmärtää, miten hankalaan tilanteeseen kapina Suomessa saattaisi tsaarin hallituksen, koska se voisi synnyttää laajan vastarinnan myös Itämeren maakunnissa, siitäkin huolimatta, että saksalainen aines on kyennyt niissä säilyttämään laajan vaikutuksensa.”
Tällainen käsitys adressista kieltäytymisestä vallitsee koko Euroopan lehdistössä.
