Tähän vuosikertomukseen saanee toimitus lisätä, että se on viimeinen herra tohtori Elmgrenin allekirjoittama. Hoidettuaan nimittäin viisitoista vuotta uupumattomalla innolla sihteerin velvollisuuksia toht. Elmgren selitti mahdollisen uudelleenvalintansa varalta, ettei hän voi enää ottaa tehtävää vastaan.
Juuri toht. E:n lähimmän johdon ja valvonnan alaisena Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on luovuttuaan aiemmasta toimintalinjastaan, pelkästä rahastojen keräämisestä tulevaa laajempaa toimintaa varten, kehittänyt poikkeuksellisen aktiivisuutensa, josta osoituksena on sen kustantamien teosten suuri nimikemäärä. Tuolloin kerätyksi saatu pääoma (ellemme väärin muista, sitä oli hieman yli 2 000 hopearuplaa) on, kuten vuosikertomuksesta näkyy, vain viidesosa seuran kirjankustannustoimintaan nyt sijoitetusta 10 752 ruplan summasta.
Kun uusilta jäseniltä saadut maksut ovat joka vuosi olleet melko vähäinen summa, on vaikea ymmärtää, mistä varat tähän yritystoimintaan ovat tulleet. Seuran hallintoon on kuitenkin pesiytynyt varsinaista fatalismia, jota on edustanut ennen kaikkea sen sihteeri. Siellä ei ole koskaan säikytty uuteen hankkeeseen ryhtymistä, miten suuret kustannukset se on vaatinutkin ja miten niukoiksi seuran rahavarat onkin kulloisessakin tilanteessa havaittu, kunhan vain on oltu varmoja siitä, että hanke tuo voittoa. Eikä tämä rohkea luottamus tulevaisuuteen ole vielä koskaan joutunut häpeään. Päinvastoin: mitä enemmän seura on iloisesti tulevaisuuteen uskoen uskaltanut, sitä runsaammin se on havainnut saavansa tukea. Seura on joka vuosi kustannustoiminnan uusien kulujen ohella maksanut sekä matka-apurahoja että palkkioita ja palkintoja, ja vaikka sen kassa onkin monesti kuukauden tai vuoden päättyessä ollut tyhjä, apu on kuitenkin aina ehtinyt hätään.
Toht. Elmgren on mitä epäitsekkäintä intoa osoittaen huolehtinut seurassa siitä, että teos toisensa jälkeen on toimitettu painoon sen välityksellä. Onhan sihteerin velvollisuutena ollut arkiston hoito ja koko kustannustoiminnan hoitaminen. Hänen huolenaan ja hoidossaan ovat painatus, levitys ja kirjakauppojen tilitysten saannista huolehtiminen. Jokaisen uuden teoksen julkaiseminen lisää hänen työmääräänsä. Eikä seuran tämän kustannustoiminnan hoitaminen olekaan enää vähäinen vaiva. Ei ole aihetta ihmetellä sitä, että hra Elmgren on 15 vuoden ponnistelujen jälkeen väsynyt tähän vaivannäköön, vaikka onkin valitettava sitä, että seura on menettänyt hänen tällä paikalla suorittamansa tarmokkaan ja väsymättömän työn seuran toimintaa kannustavan vaikutuksen.
Samalla kun seura on näin reippain ottein käyttänyt varojaan viimeistä ropoa myöten, se on voinut myös iloiten nähdä, että isänmaallisten maanmiesten suurenmoiset seuralle tekemät lahjoitukset ovat korvanneet sen käyttämän alkupääoman. Vuosikertomus osoittaa Sirénin ja Kellgrenin rahastojen yhteismääräksi 2 336 hopearuplaa. Seura saa nykyisin Hänen Keisarill. Majesteettinsa käsikassasta vuosittain 300 hopearuplan lahjan eli 5 000 ruplan pääoman korkotuoton. Muut, Blomberg-puolisoilta sekä kamarikirjuri Rabbelta saadut lahjoitukset takaavat seuran varojen kasvun tulevaisuudessa, jonka taloudelliset näkymät siis näyttävät varsin valoisilta. Seuralle tarjottujen käsikirjoitusten kasvava määräkin osoittaa, ettei tulevina aikoina ole puutetta mahdollisuuksista varojen käyttämiseen.
Seuralla on parhaillaan painossa kaksi kalliiksi tulevaa teosta. Toiselle, suomenkieliselle merenkulkusanastolle [I. A. J. Stjerncreutz, Suomalainen meri-sanakirja], ei varmaankaan ole juuri nyt paljonkaan käyttöä. Päivänselvää kuitenkin on, että kun suomen kielen ottaminen opetuskieleksi oppikoulussa on merkittävä asia, koska se on ainoa varma keino saada kieli oikeudenkäytön ja hallinnon kieleksi, olisi mitä loukkaavimmin epäoikeudenmukaista jättää suomenkielisten vanhempien lapset edelleenkin ammattikoulujen ulkopuolelle. Suomi on nykyisin laillinen opetuskieli ala-alkeiskoulussa, ja tämä on ainakin koulujärjestysasetuksen mukaan myös reaali- tai porvarikoulu. Nykyisin sen käyneet oppilaat, jotka ovat saaneet opetuksensa suomen kielellä ja jotka suuntautuvat teollisuuden ammatteihin tai merenkulun palvelukseen, eivät kuitenkaan pääse teknisiin reaalikouluihin eivätkä merenkulkukouluihin.
Suomenkielisten vanhempien lapset ovat toisin sanottuna suomenkielisen alkuperänsä takia tuomittuja palvelemaan tehtaissa työläisinä tai laivoissa matruuseina. Yhdelläkään tällaisella lapsella ei ole toivoa päästä koskaan tehtaan tai konepajan johtajaksi ja esimieheksi tai perämiehenä ja laivurina aluksen päälliköksi. Suomalainen syntyperä tuomitsee hänet pysyvästi alaisen asemaan. Jos hän haluaa päästä siitä, hänen on ensin opeteltava vieras kieli. Näitä seikkoja pelkästään oikeuden saamisen kannalta tarkasteltaessa näkökulma on tietysti kapea. Suomen kansakunnan säilyminen tulevaisuuteen, sen poliittinen olemassaolo, niin alistetussa asemassa kuin se historian tuomioiden perusteella onkin, riippuu kansallishengen yhtenäisyydestä. Eikä tällöin ole suinkaan vähän merkitystä sillä, että kansan suurten joukkojen henkiset voimat herätetään kehittämään vahvaa kotimaista elinkeinoelämää, ylimalkaan kasvattamaan kansallisvarallisuutta. Mutta vaikka asiaa tarkasteltaisiinkin vain oikeuden saamisen kannalta, kukaan ei halunne julistaa oikeudenmukaiseksi sitä, että näiden suurten joukkojen aineellinen edistyminen järjestelmällisesti estetään niiden eduksi, joiden yksinomainen etuoikeus perustuu siihen, että he ovat syntyneet ruotsinkielisistä vanhemmista. Kun kyseessä on oikeus henkiseen kulttuuriin, ei ole tapana suhtautua asiaan kovinkaan tiukasti. Tällä sektorilla ei kastijärjestelmää pidetä mitenkään merkillisenä. Aineellisiin etuoikeuksiin suhtaudutaan kuitenkin herkkätuntoisemmin. Katsotaanpa siis: maan koko suomenkielinen väestö, 1 1/2 miljoonaa, on tuollainen aineellisissa hankkeissa alimmalle porrasaskelmalle osoitettu kasti. Se on tässä asemassa, koska se on syntyperänsä ja kielensä takia suljettu sellaisen sivistyksen ulkopuolelle, joka voisi nostaa sen ylemmälle portaalle. On tarpeetonta muistuttaa, kuka otsa hiessä hankkii varat näiden sivistyslaitosten ylläpitoon. Ne hankkii isä, jonka lapsi seisoo samaisten laitosten ovien ulkopuolella vailla oikeutta astua niiden kynnyksen yli.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on jatkuvasti huolehtinut myös suomenkielisten koulukirjojen kirjoittamisesta ja maksanut niiden painatuskuluja. On kysyttävä: kuuluuko näistä kustannuksista huolehtiminen oikeastaan sen velvollisuuksiin vai pitäisikö niistä huolehtia valtion varoilla? Vastauksesta ei voi olla epäilystäkään. Suomenkielisiä kouluja ei voida saada aikaan ilman suomenkielisiä oppikirjoja. Näillä taas ei ole kysyntää, niin kauan kuin suomenkielisiä kouluja ei ole olemassa. Niinpä nämä kirjat eivät voi olla yksityisen voitontavoittelun välineitä. Jos siis maan koulutoimen johto haluaa suomenkielisiä kouluja, sen on ensin huolehdittava suomenkielisten koulukirjojen julkaisemisesta. Oppikoulujen osalta tätä ei ole vielä tapahtunut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut hoitaakseen tämän velvollisuuden saamatta sen hoitamiseen tähän mennessä koskaan kopeekankaan tukea valtion määrärahoista. Ja kun ei voitane myöskään odottaa, että muut tahot tekisivät mitään edistääkseen suomenkielisten suomalaisten opettamista merenkulkukouluissa ja teknisissä reaalikouluissa, on epäilemättä aivan oikein, että seura ryhtyy edistämään ammatillista koulutusta, jonka ulkopuolelle muuten edelleenkin suljetaan jokainen, jolla ei ole ruotsalaisen syntyperän privilegiota.
Toinen merkittävä teos, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on parhaillaan julkaisemassa, on suomalaisia varten kirjoitettu latinan sanakirja [F. W. Rothsten, Latinalais-suomalainen sanakirja]. Säädösten mukaan suomen kielellä on ruotsin ohella opetuskielen asema parissa maan yläalkeiskoulussa – alimmilla luokilla. Latina on näissä kouluissa tietysti oppiaineena. Tätä kieltä ei voida opiskella ilman sanakirjaa, ja helposti olisi taipuvainen pitämään selviönä, että jokainen kouluviranomainen tietää tämän. Kirjallisuuden Seuran ulkopuolella ei kuitenkaan tiettävästi ole tehty yhtään mitään tämän tarpeen täyttämiseksi. Erikseen ei tarvinne painottaa sitä, että säädös suomenkielisestä opetuksesta on tyhjää puhetta, niin kauan kuin ensimmäisetkin opetusvälineet puuttuvat. Jos tällaista huolenpitoa suomenkielisten tarvitsemista oppikirjoista verrataan siihen muuten noudatettuun menetelmään, että ruotsinkielisiä oppikirjoja suositaan jo silloin, kun ne vielä ovat eri tahoilla mustepulloissa, ja niiden menestyksekästä valmistumista kannustetaan eksklusiivisilla privilegioilla ja välttämättä maksettavilla palkkioilla, korostuu yhä selvemmin, miten vakavasti suomenkieliseen opetukseen suhtaudutaan. Olemme aiemmin esittäneet mielipiteenämme, että Kirjallisuuden Seura on pikemminkin tarpeettomasti käyttänyt varojaan koulukirjojen julkaisemiseen. Olimme nimittäin kuvitelleet, että huolehtiminen niiden tuottamisesta olisi yksinkertainen seuraus käskystä, että oppikoulussa on annettava opetusta suomeksi. Tunnustamme erehtyneemme; ja edelleenkin on ollut toivottavaa, että seura on ohjannut hankkeitaan tähän suuntaan.
Meidän on mainittava, että seuran piirissä on herätetty kysymys valtionavun anomisesta kyseessä olevan sanakirjan julkaisemiseen. Yksinkertainen ratkaisu varmaan olisi, että koulutoimen ylin johto selvittäisi, mitä koulukirjoja suomenkielisen opetuksen käyttöön tarvitaan, ja antaisi Kirjallisuuden Seuran tehtäväksi huolehtia niiden aikaansaamisesta ja julkaisemisesta valtion kustannuksella, tietenkin sillä edellytyksellä, että Seura haluaa ottaa tämän tehtävän vastaan. Seura näyttää antaneen riittävästi osoituksia siitä, että se ansaitsee tuollaisen luottamuksen – eikä menetelmä olisi ainakaan kehnompi kuin edellä mainittu kuuluisa toimintatapa myöntää privilegioita koulukirjoille, jotka saatetaan joskus tulevina aikoina kirjoittaa. Kirjallisuuden Seura voisi siinä tapauksessa saada tilaisuuden käyttää omia varojaan kannustaakseen varsinaisen kirjallisuuden tuottamista.
J. V. S.
