Puoli vuotta sitten asetetun kunnallislainsäädäntökomitean neuvottelujen tulokset eivät ole vielä yleisessä tiedossa. Sen neuvottelut koskivat maalaiskuntaa. Lienee arvailujen varassa, milloin sen perustamisesta koituu jotain hedelmää. Siltä voisi kiistatta toivoa parempaa kunnan asioiden hoitoa ja ennen kaikkea parempaa henkeä siihen. Mutta samaa voidaan täydellä syyllä sanoa kaupunkikunnasta.
On olemassa pettämätön keino herättää ja elävöittää tuota henkeä. Ja jos siihen turvaudutaan, ei hallituksen myöskään tarvitse erityisemmin huolehtia kuntalaitoksen järjestämisestä. Kunnat kyllä huolehtivat siitä itse.
Keino on tehdä kunnat sellaisinaan vastuullisiksi niistä velvollisuuksista, joita niillä on suhteessa valtioon, siis joltisestakin osasta noita velvollisuuksia. Kokemus on opettanut, että aiheuttaisi aivan liian suuria vaikeuksia antaa kunnan velvollisuudeksi välittömien verojen kanto kruunun kassaan, niin että valtion olisi pitäydyttävä vain kunnalliskassaan. Mutta maamiehelle olisi epäilemättä suuri helpotus, jos hän saisi maksaa kerralla kunnallisvirkamiehelle tulevat monenlaiset kapat, jolloin myös varsinkin papisto pääsisi vapaaksi sille vastenmielisestä suorasta veronkannosta. Vaikka voitaisiinkin määrätä maksettavaksi jokin pienehkö vuotuinen maksu kirkkojen rakentamista, pappiloiden ylläpitoa ym. varten, tulisivat nämä maksut sillä tavoin vähemmän rasittaviksi, varsinkin kun rahasto voidaan helposti ja turvallisesti saada kasvamaan korkoa valtion arvopapereina, hypoteekkiyhdistyksen obligaatioina jne. Mikään ei liioin estä, että esim. jokaisen kunnan annetaan vastata ja mielensä mukaan huolehtia maanteiden kunnossapidosta ja kyytivelvollisuudesta, niin kauan kuin tämä vielä on maanomistajan velvollisuus. Siltojen rakentaminen on kihlakuntien tai pitäjien tehtävä. Pakko on opettanut kyläkunnat ja seurakunnat hoitamaan yhdessä lumen aurauksen ja tavallisesti jättämään sen yhteiseen laskuun urakoitsijalle.
Samoin pitäisi olla köyhäinhoidon laita – nimittäin että se jätettäisiin kunnille mielensä mukaan järjestettäväksi. Niiden esteiden lievittämiseksi, jotka kunnallinen köyhäinhoito tavallisesti asettaa vapaalle muuttamiselle, ne pitäisi kuitenkin velvoittaa maksamaan erityinen maksu yleiseen köyhäinhoitokassaan, ainakin lääneille. Valtio voisi myös, milloin kato tai muu yleinen onnettomuus tekee lainan tai tuen julkisista varoista välttämättömäksi, aina neuvotella kunnan eikä yksityisten kanssa. Kaikki tämä pakottaisi kunnan asukkaat huolehtimaan itsestään huolehtimalla yleisestä.
Jos myös haluttaisiin lähteä tässä esitetystä periaatteesta, mutta kuitenkin tehdä kunnat onnellisiksi antamalla yleisiä määräyksiä kunnanhallituksen järjestämisestä jne., meneteltäisiin tällöin mielestämme hyvin epätarkoituksenmukaisesti. Kokemuksen olisi pitänyt opettaa, että ihmiset panevat mitä suurinta arvoa sille, että he saavat itse järjestää ne yhteiskunnan muodot joiden alaiseksi he asettuvat. Tarjottakoon kansalle, joka on saavuttanut tietynasteisen poliittisen tietoisuuden, kontrolloimaton hallinto, joka ei maksa sille penniäkään – niin se pitää parempana mitä kalleinta hallitusmuotoa, josta se saa itse päättää, puhumattakaan sellaisesta, jonka se on itse antanut itselleen. Tästä näkökulmasta on suurta poliittista viisautta edistää kuntalaitoksen muodostumista niin itsenäiseksi kuin mahdollista. Nykyaikaisessa valtiossa, vaikka valtiomuoto olisi mitä vapain, ei yksilön osallistuminen valtionhallinnon järjestämiseen koskaan voi olla kuin hyvin rajoitettua. Niinpä missä hallinto on voimakkaasti keskitetty, siellä ei voi olla rajaa vähitellen kasvaville poliittisen vapauden vaatimuksille eikä keinoa niiden tyydyttämiseksi. Niissä maissa taas, joissa jo on jonkinlainen itsehallinto kunnan sisällä, laajenee kiinnostus valtionhallintoa kohtaan yleisiksi isänmaallisiksi tarkoitusperiksi ja se voidaan tyydyttää esittämällä mielipide puolesta tai vastaan, jolloin valtiomuodon erityispiirteet ovat jokseenkin yhdentekeviä. Näin ei ole kunnallishallinnon muodon laita. Kunnan jäsenten välitön kosketus sen kanssa, ja heidän päivittäinen riippuvuutensa sen hoidettavana olevista asioista tekevät itse sen järjestämisen heille tärkeäksi. Huomataan myös, että jokaisessa yhtiössäkin on kiinnostus yhteisiin asioihin aina suurin, kun laaditaan sääntöjä ja järjestetään yhtiön hallintoa.
Kaupunkikunnissa on käsillä monia maalaiskunnista puuttuvia vilkkaamman kunnalliselämän edellytyksiä. Suurin osa siitä, mikä maalla kuuluu valtionhallinnon alaan, kuuluu kaupungeissa kunnan itsensä huolenpidon piiriin. Kruununverot kaupungeissa ovat vähäiset, mutta silti mitä ilmeisimmin epäsuhteessa kaupunkien ja maaseudun välillä. Ylemmän hallinnon, ylempien oikeusistuinten ja ylemmän opetuksen ylläpitoa, yleistä sairaanhoitoa ja vankeinhoitoa ym. kaupunkilainen rahoittaa lähinnä vain henkirahalla, sotaväen ylläpitoon merikaupungeissa vain sangen vähäpätöisellä merisotilaanvakanssinmaksulla, jota maksaa vain porvaristo. Majoitusmaksu on toki joissakin kaupungeissa merkittävä, mutta useimmissa sitä on tuskin edes syytä mainita. Sen lisäksi että kaupunkikunnilla on tämä vapaus suoranaisista kruununveroista, on niillä oikeus itse kantaa veroa kunnallishuollosta huolehtimiseksi, ja tähän kuuluu myös se osa hallinnosta, josta maalla huolehtivat kruununpalvelijat. Tämän hallinnon kustannusten kohdalla voidaan huomauttaa, että myös maalaiskunnat palkkaavat heidät suureksi osaksi itse. Kaupungin maistraatti on tavallisesti myös tuomioistuin. Maalla tuomarin palkkaa suoraan kihlakunta, samoin laamannin, ja nimismies saa suurimman osan tuloistaan sivutuloina. Kuitenkin on kaupunkikunnalla se etu, että se saa valita hallinnon ja tuomarin ja päättää heidän palkkauksestaan ja että se voi valitun maistraattinsa kautta tarpeen mukaan itse järjestää hallintonsa, jolloin on monessa tapauksessa myös kuultava asukkaita.
Kaupunkikunnan asema on maassamme todella perusteissaan niin vapaa kuin suinkin voidaan vaatia. Siihen ajoittain tehdyt rajoitukset, joita sattumoisin on tehty ns. residenssikaupungeissa, ja tuolloin lähinnä poliisiasioissa, olisi helposti voitu välttää. Mitä on edellä lyhyesti sanottu maalaiskunnista, ei tietenkään ole tarkoitettu moittimaan kaupunkikunnissa vallitsevaa suurempaa vapautta. Mielipiteemme on päinvastoin, että molemmissa tulisi samoista velvollisuuksista seurata suunnilleen samat oikeudet, ja että maan kunnallislainsäädännön tehtävänä tulisi olla järjestää kunnallishuolto maalaiskunnissa kaupunkien mallin mukaan, ilman että tällöin kuitenkaan lakkautetaan tai jyrkästi muutetaan niissä jo ehkä olevaa kunnallistoimintaa.
Mutta sitä ennen pitäisi kaupunkikuntia tietyiltä osin uudistaa. On syitä, joiden vuoksi seurakunnan ja kunnan asiat voitaisiin erottaa toisistaan kaupungeissa – nimittäin kaupungeissa, joissa on useita seurakuntia. Mutta nämä erilliset asiat rajoittuvat siihen, mikä koskee kirkkoa ja papistoa. Ei ole mitään muuta, mikä seurakunnalla ei olisi yhteistä kunnan kanssa. Siksi nähdään aivan yksinkertaisesti, että jokainen kaupungissa asuva henkilö, joka ei ole isän tai isännän vallan alainen, on yhtä lailla velvollinen osallistumaan kunnallisveroon kuin myös oikeutettu määräämään kunnan yleisistä asioista.
Kaupunkiveron rasitus on nykyisin asetettu porvariston ja talonomistajien harteille. Pienemmissä kaupungeissa on tästä koituva haitta tuskin havaittavissa. Mutta kaupungeissa, joihin on sijoitettu useita virastoja, oppilaitoksia jne., on tämä asiaintila rasittava. Näin on erityisesti pääkaupungissa. Kasvanut väkiluku ja nouseva yleinen sivistys tekevät sellaisessa kaupungissa välttämättömiksi joukon yleisiä hankkeita, jotka eivät ole osoittautuneet yhtä lailla tarpeellisiksi pienemmissä kaupungeissa. Kansakoulut, sairaanhoitolaitokset, enemmän kustannuksia aiheuttava poliisi, kalliimmat tulensammutuslaitteet, parempi kadunpäällystys, parempi katuvalaistus, kävelyteiden rakentaminen ja kunnossapito ym. käyvät toisaalta välttämättömiksi sellaisissa kaupungeissa ja kuuluvat toisaalta ajan vaatimuksiin. Mutta jokainen parannus tapahtuu vain sangen vaikeasti, mihin on luonnollisena syynä tarvittavien varojen puuttuminen. Porvariston keskuudessa on tosin yksi jos toinenkin, jolle kaupunginveron määrä on hänen tuloihinsa ja elinkustannuksiinsa nähden mitätön. Kaupunkilaisen välittömät verot eivät myöskään yleensä ole yhtä suuret kuin perintötilallisen. Mutta kaupunkikunnan maksajien enemmistöllä ei ole lainkaan säästettyä omaisuutta ja he elävät, kuten sanotaan, kädestä suuhun. Heitä ei pidä moittia siitä, etteivät he halua ottaa maksettavakseen uusia veroja, jollei mitä ilmeisin välttämättömyys heitä siihen pakota. Havaitaan myös, että kaikkialla on porvarillisen elinkeinon enimmäisvero asetettu niin alhaiseksi, etteivät tulot ja verot voi mitenkään olla tasaisessa suhteessa. Tämä seuraa siitä, että jokaisessa kaupungissa rikkaimmat porvarit ovat myös niitä, jotka säätävät kaupunkien lait.
Erityisesti ansaitsee huomiota kiinteistövero. Kun henkilöä verotetaan hänen saamansa tulon mukaan, ei hän tosin voi käyttää verotettua rahamäärää muihin elinkustannuksiinsa eikä panna sitä säästöön. Mutta hänen omaisuutensa ei muuten vähene. Jos hän omistaa 100 ruplaa rahaa tai tavaraa ja häneltä verotetaan puolet vuotuisesta 6 prosentin korosta, on hänellä kuitenkin tallella 100 ruplaansa ja hän voi jättää ne vähentymättöminä perillisilleen. Jos hän sen sijaan omistaa kaupunkitalon ja sille asetetaan vero, joka vastaa 3 prosenttia sen arvosta, niin hän on hetkessä menettänyt puolet omaisuudestaan – edellyttäen, niin kuin asia on, että verotuksesta tulee pysyvä taloon liittyvä rasitus. Kukaan ostaja ei maksa talostaan sitä pääomaa, joka vastaa tuota 3 prosenttia. Jos hän jättää sen perillisilleen, saavat nämä niin ikään tuon pääoman pienempänä kuin he muuten olisivat sen saaneet – 50 ruplaa jokaisen 100 ruplan sijasta. Moni talonomistaja on lisäksi hankkinut talonsa velaksi. On houkuttelevaa maksaa korkoa taloon kiinnitetystä lainasta, sen sijaan että maksaisi vuokraa. Tällä tavoin voi varmasti asua siinä eikä riski joutua maksamaan korotettua vuokraa ole yhtä suuri. Talon ostaminen ei myöskään ole aivan vähäinen kannuste säästämään. Kun nyt kiinteistöä verotetaan sellaisenaan, katsomatta omistajan varallisuusoloihin, voi tämä verotustapa olla hänelle tuhoisa. Ei riitä, että hän joutuu maksamaan velastaan suurempaa korkoa; hän menettää myös jokaisessa verotuksen lisäyksessä ostohinnasta verotettavaa määrää vastaavan pääoman, laskettuna 5–6 prosentiksi. Jos oletetaan, että hän on ostanut talon 5 prosentin korkokannan vallitessa 3 000 ruplalla, ja että vuosi tämän jälkeen hän joutuu maksamaan 25 ruplaa enemmän veroa, niin hän ei voi, mikäli muut seikat ovat ennallaan, jälleen myydä taloaan kalliimmalla kuin 2 500 ruplalla. Jos hän ei olisi ostanut sitä, olisi hän välttänyt, paitsi tämän tappion, myös itse verotuksen. Häntä ei näet ole verotettu omaisuudestaan ja saamastaan tulosta, vaan ottamastaan velasta.
Moni tietää tästä kysymyksestä niin vähän, että saa kuulla aivan tosissaan väitettävän, että mitä enemmän taloja verotetaan, sitä enemmän nousevat vuokrat, joten veroa ei maksa talonomistaja vaan vuokralainen. Ei ole juuri tarpeen sanoa, että vuokrat, kaikkien tavaroiden hintojen tavoin, riippuvat tarjonnasta ja kysynnästä. Väite on muuten erinomainen verotuksen periaatteena. Se näet merkitsee, että kansan kannettavaksi voidaan asettaa mitä veroja tahansa. Kun sen tuotteista maksetaan sitä enemmän, mitä suurempi vero on, niin on selvää, että vero ei koskaan osu siihen itseensä.
Suunnilleen samalla tavalla järkeillen kuulee todistettavan, että jokainen kaupungin asukas saa kyllä osallistua veroihin, vaikka niitä maksavatkin suoraan vain porvarit ja talonomistajat. Kauppias ja käsityöläinen ottavat tavarastaan sitä enemmän, mitä suurempia veroja he maksavat; samoin talonomistaja korkeampaa vuokraa. Ei ajatella sitä, että se, joka maksaa veroa 10 ruplaa, myy tavaransa samaan hintaan kuin se, joka maksaa 1 000 ruplaa. Kun tavara verotetaan tullauksen yhteydessä, niin silloin veron maksaa toki kuluttaja, eikä se lainkaan koske kauppiasta. Mutta jos verotetaan liiketoimintaa, vuotuisen liikevaihdon määrää, niin vero menee liikkeenharjoittajan taskusta ilman että hän saa siitä korvauksen ostajilta. Taloille asetetut verot tosin välttämättä nostavat vuokria, jos huoneiden kysyntä sen sallii. Mutta jos vain kysyntä on suuri ja tarjonta vähäinen, on selvää, että vuokrat ovat yhtä korkeat, olipa veroja tai ei. Kaupungeissa, joiden väkiluku kasvaa nopeammin, on talojen verotuksesta seurauksena, että se koskee kovimmin köyhää väestöä, sillä sen tarpeisiin on huoneiden kysyntä suurin, koska se kasvaa nopeammassa suhteessa, ja koska nousevat verot estävät uudisrakentamisen. Joka ostaa valmiiksi rakennetun talon, saa sen välttämättä yhtä paljon halvemmalla kuin mitä edellinen omistaja on menettänyt siihen kohdistuvien verojen takia. Mutta joka rakentaa uuden, joutuu maksamaan täydet kustannukset ja lisäämään verot sen korkoihin lisäkustannusten korkoina.
Verotuksen perusteiden ollessa kaupungeissa sellaiset kuin ne nyt ovat, ei ole vain niin, että virkamiesten ei tarvitse maksaa kunnalle mihinkään muuhun kuin papiston palkkaukseen ja köyhäinhoitoon. Myös ne heidän joukossaan, jotka ovat todella rikkaita, samoin kuin kaikki porvarillista ammattia harjoittamattomat kapitalistit, nauttivat ilman kustannuksia kaikkia yhteiskuntaelämän etuja. Tämän mitään maksamattoman luokan keskuudessa tavataan ne, jotka lämpimimmin puhuvat hyvän poliisin, puhtaanapidon, jalkakäytävien, kaasuvalaistuksen, kävelyteiden, lepopenkkien ym. – ja ennen kaikkea kohtuullisten vuokrien – puolesta – ”kisko tai rakenna!” Ei myöskään pidä epäillä, ettei tämä omaan etuun katsomaton yleisen edun innokas ajaminen olisi mitä suurimmassa määrin kiitettävää. Mutta oikein ajatellen olisi jokaisen kunnan asukkaan etu, että hän myös ottaisi osaa veroihin; sillä tällä tavoin juuri he, jotka innokkaimmin ajavat parannettuja laitoksia ja uusia hankkeita, saisivat tilaisuuden toimeliaina osallistua myös niistä päättämiseen ja niiden toteuttamiseen.
Tarkastelkaamme asian tätä puolta, kun olemme edellä esitetystä tehneet sen johtopäätöksen, että kunnallisverot tulee laskea vain ja ainoastaan saatujen tulojen mukaan, ja tämä niin, että ne ovat nousevassa suhteessa tulojen määrään jonkin sopivan luokittelun mukaan. Jos se, jonka vuositulot ovat 1 800 ruplaa, maksaa veroina 5 prosenttia, niin ei ole kohtuuden mukaista, että myös työläinen, joka mahdollisesti ansaitsee 180 ruplaa, siis 50 kopeekkaa päivässä, perheensä elättämiseksi, joutuu tästä niukasta toimeentulostaan maksamaan 5 prosenttia eli 9 ruplaa. Jo kahden prosentin vähennys sellaisesta tulosta yleisiä tarpeita varten on liikaa. Varsinkin kaupungeissa käytetään yleisiä varoja mukavuuteen ja ylellisyyteen, joka on köyhälle työläiselle jokseenkin yhdentekevää.
Mielipiteemme on, että myös maaseudulla tulisi kunnallisverot jakaa vastaavalla tavalla. Voi tosin olla vaikeaa tehdä ne kokonaan veroäyristä riippuvaiseksi. Mutta sekajärjestelmä olisi verrattain helppo ottaa käyttöön. Jos kaikki ns. kapat menisivät kunnallisveroihin, pitäisi ennen kaikkea päästä eroon savuihin perustuvasta, todella raa’asta maksutavasta. Maksu manttaalien mukaan osoittautuu kyllä myös usein epäoikeudenmukaiseksi, koska verollepano on monin paikoin niin epätasaista. Lienee kuitenkin vaikea luopua siitä. Mutta tällä perusteella nyt maksettava kokonaismäärä pitäisi kaikiksi ajoiksi määrätä maksimiksi, ja tiloja jaettaessa pitäisi tilalle lankeava vero jakaa palstojen kesken. Kaikki uudet rasitukset pitäisi sitä vastoin mitoittaa samoin perustein kuin mitä yllä on vaadittu kaupunkien kohdalla. Näin ei maahan kohdistuisi uutta kuormitusta. Joka ei tunne olosuhteita, ei voi kuvitellakaan, miten kovina kirkonrakennukset, uusien maanteiden rakentaminen ja kunnossapito ym. kohtaavat köyhempiä tilallisia. On esimerkkejä siitä, että omistaja on joutunut luopumaan tilastaan, koska hän ei ole kyennyt huolehtimaan maantieosuudestaan, eikä hän ole löytänyt maalleen ostajaa; ja olemme kuulleet mainittavan, että myös kirkon rakentaminen on häätänyt tilallisia pois maaltaan ja talostaan. Kunnallisia tarpeita varten verottaminen antaisi myös keinon saada rusthollien ym. omistajat maksamaan enemmän yleisten tarpeiden täyttämiseen, josta he nyt ovat usein lähes kokonaan vapautetut.
Mutta palatkaamme nyt kysymykseen kaupunkikunnan uudistamisesta.
Maan suuremmissa kaupungeissa asia on niin, että sen valistuneimmilla asukkailla ei ole lainkaan puhevaltaa kunnan asioissa. Heiltä puuttuu aivan oikein tämä puhevalta, koska he eivät lainkaan kartuta kunnan kassaa. Sellainen asiaintila saattaa kunnallishallinnon yhä enemmän ristiriitaan valistuneemman yleisen mielipiteen kanssa; toisin sanoen: kunnallishuolto on välttämättä aina jäljessä siitä, mitä katsotaan kuuluvan ajan vaatimuksiin. Asiaintilan täytyy muodostua sellaiseksi, ei vain siksi, että pois suljettujen toivomuksilla ja asiantuntemuksella ei ole laillista tietä tulla huomioiduiksi. Asian luonteesta johtuu myös, että kunnan maksava ja päättävä osa kuuntelee noita toivomuksia vain vastenmielisesti, ja että niihin liittyvä kritiikki tulee henkilöiltä, joilla ei ole kunnan asioiden kanssa mitään tekemistä ja jotka haluavat olla avokätisiä, ei itsensä, vaan ensin mainittujen kustannuksella. Kun sitä paitsi kunnan virkamiehet ja toimihenkilöt suostuvat siihen, että he kuuluvat kuntaan, jonka asioissa heillä ei ole äänivaltaa, vaikuttaa heidän esimerkkinsä myös kunnan varakkaampiin äänioikeutettuihin jäseniin. Tällä tavoin nähdään asioista päättämisen yhä enemmän siirtyvän käsityöläisten ja niin sanotun alemman porvariston käsiin ja että päätöksenteolle on jatkuvasti luonteenomaista kaikkien uudistusten ja kaiken edistyksen vastustaminen. Toistamme: tämä on erittäin luonnollista, varma seuraus nykyisistä asiaintiloista. Jos yhteiskunnan korkeammissa asemissa olevat ja sivistyneemmät jäsenet katsovat täyttävänsä kansalaisvelvollisuutensa olematta kunnan toimivia jäseniä, jos he osoittavat halveksivansa kansalaisinnon ja kansalaisluottamuksen antamaa kunniaa, niin on vain kiitettävää, että joku vielä haluaa uhrata aikaansa, huolenpitoansa ja vaivannäköänsä yleisten asioiden hoitamiselle, olematta siitä maksua saava palkkalainen. Ja on täysin oikeutettua, että ne, jotka ottavat tehdäkseen tämän uhrauksen ja lisäksi itse maksavat kaiken, mitä yleiseksi hyväksi tehdään, eivät kiinnitä huomiota mihinkään muuhun kuin siihen, minkä he katsovat olevan yhteinen etunsa, joka on yleinen hyvä sille piirille, johon he kuuluvat.
Nykyisessä kuntalaitoksessa, niin kaupungissa kuin maallakin, on voimassa järjestys, joka lamauttaa mielenkiinnon ja estää päätöksenteossa kypsän harkinnan. Voitaisiin olla sitä mieltä, että mielenkiinto kasvaisi, kuten maalla on tapahtunut, sen seurauksena, että jokainen pienikin asia ratkaistaisiin yleisissä pitäjänkokouksissa. Mutta kokemus osoittaa, kuten jo ennakkoon voidaan päätellä, että kun suuri joukko ihmisiä kutsutaan päättämään asioista, joiden luonnetta he eivät voi lähemmin tuntea, eivät he päätä niistä itsenäisesti. Muutama johtaja ottaa sanan haltuunsa, ja joukko seuraa milloin yhtä, milloin toista, ilman näkemystä ja ilman muuta intressiä kuin mahdollisesti halu kuulua tiettyyn puolueeseen. Sellainen mielenkiinto ei kestä kauan, ja yleiseen hyvään eniten osallistuvat, jos heillä ei ole sitä kunnianhimoa, joka tekee puoluejohtajan, vetäytyy pian pois kokouksista, joissa eivät kelpaa kypsät perustelut vaan iskulauseet. Myös enemmistö puolueiden kannattajista väsyy epäitsenäiseen rooliinsa. Johtajan täytyy ajaa heidät kokoon, jotta he tulisivat paikalle. Yksi jos toinenkin vallalla olevassa puolueessa luottaa siihen, että tämä voittaa myös ilman hänen ääntänsä; häviöllä oleva väsyy potkimaan tutkainta vastaan. Kaupungeissa on asia samalla tavoin tietyissä luokissa ja korporaatioissa; ja kun asioiden luku on suurempi ja kokouksia useammin, hylätään ne jo siitä syystä, että lopputulosta usein pidetään yhdentekevänä. Tähän välinpitämättömyyteen vaikuttaa väkirikkaimmissa kaupungeissa myös se, ettei ole kunnallista lehteä. Tämä puute on tuntuva erityisesti Helsingissä.
Kaupungeillahan on porvaristoa varten valittu valiokunta, ns. kaupungin vanhimmat, jotka päättävät raha-asioissa porvariston oikeudella. Tämäkin valtuuskunta kärsii kuitenkin siitä viasta, että sen jäsenet valitaan epämääräiseksi ajaksi. Ja kun sen neuvotteluista ja päätöksistä ei missään tiedoteta, on se kokonaan yleisen mielipiteen valvonnan ulottumattomissa.
Englannin kuuluisat kuntalaitokset on rakennettu perustalle, jota on vaikea laskea sinne, missä kansan tapa ei ole sitä alun perin laskenut. Tämä perusta on, että kunnan asioiden hoito on kunniaa tuottava ja tavoiteltu tehtävä. Tuon maan rauhantuomarit ovat samalla kertaa pienten siviiliriitojen ja pienten rikosten tuomareita, hallintovirkamiehiä ja myöskin korporaationa kreivikunnan kunnallisverotuksen asiamiehiä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta he eivät nauti palkkaa. Ja merkillistä kyllä, heitä ei edes valita vaaleilla, vaan hallitus nimittää heidät niiden asukkaiden keskuudesta, jotka nauttivat tiettyä vuosituloa maastansa. Kaupungeissa valitaan kunnanhallitus tavallisesti vuodeksi vaaleilla, mutta sielläkin on sääntönä, että tehtävä otetaan vapaaehtoisena. Yhdysvalloissa seurataan jälkimmäistä esimerkkiä; mutta kunnan virkamiehet ovat – uskoaksemme yleisesti – palkattuja. Äänioikeudesta on seurauksena, että sopimaton kunnanhallitus istuu vain lyhyen ajan. Mutta tulot saavat aikaan, että toimen haltija, tullakseen uudelleen valituksi, palvelee niitä yksilöitä ja sitä puoluetta, jolla on vaaleissa suurin merkitys. Tocqueville puhuu ihmetellen siitä omavaltaisuudesta, jota kunnanhallitusten sallitaan osoittaa. Mutta toiset puhuvat myös niiden vallan puutteesta suhteessa massaan; ja Unionin suurissa kaupungeissa on jo kauan valitettu, että asukkaiden varakkaampi ja sivistyneempi osa on tullut syrjäytetyksi vaaleissa, ja että kunnan hallinto, massan tukemana, on osittain mitä surkeimmissa käsissä.
On varsin luonnollista, että tässä maassa eivät voi tulla kysymykseen sen kummemmin vuosittain pidettävät vaalit kaupunkien palkallisiin kunnallisvirkoihin kuin myöskään sellaisten hoitaminen ilman palkkaa. Mutta täällä olisi sekä helppoa että mielestämme myös erittäin terveellistä, jos päätöksenteko-oikeus kunnallisasioissa annettaisiin vuosittain vaaleilla valitulle valtuuskunnalle. Kunnan jäsenille varattaisiin oikeus itse tulla kuulluiksi ja tehdä päätös, kun on kysymys tietyn määrän ylittävistä uusista määrärahoista. Maalla, missä useimmilla paikkakunnilla ei ole muita palkattuja kunnan virkamiehiä kuin pitäjänmakasiinin hoitaja, täytyy joka tapauksessa asettaa joku sellainen, jotta yleensä saataisiin aikaan kunnallishallinto. Mutta on hyvin ajateltavissa, että palkattu työntekijä olisi vain vaaleilla valittujen kunnallisneuvoston jäsenten avustaja, joka valitaan hoitamaan makasiinia ja kassaa ym. Jos esim. yksi kolmannes kunnallisneuvostosta eroaa vuosittain, jolloin heidän tilalleen valitaan uudet, ja se valitsee keskuudestaan ne henkilöt, jotka huolehtivat veronkannosta ja hallinnosta, ei ketään voi rasittaa sellaisella velvollisuudella kolmea vuotta kauempaa. Ja asia on todella niin, että maalla on helpompi kuin kaupungissa tavata henkilöitä, jotka ovat halukkaita ottamaan vastaan kunnallisia tehtäviä. Usein tuodaan esiin, että on vaikeaa löytää sellaisia tehtäviä varten kirjoitustaitoisia henkilöitä. Mutta harvassa lienevät ne seurakunnat, joissa ei olisi useampia lukutaitoisia ja laskemaan tottuneita talonpoikia kuin mitä on tarpeen, jotta voitaisiin jonkin verran valvoa palkatun avustajan kirjanpitoa. Mutta ottaen huomioon sen luottamuksen, joka kunnalla on oltava tähän tilinpitäjään, olisi välttämätöntä, että hänet voitaisiin ilman muuta sen päätöksellä ottaa palvelukseen tai erottaa.
Tarkoitus ei ole, että kaikesta tästä tai jostain muusta vastaavasta pitäisi määrätä yleisellä säädöksellä. Mielestämme riittäisi, jos hallituksen kirjelmällä määrättäisiin, mitä halutaan jättää kunnan huolehdittavaksi, jolloin ne saisivat hoitaa sen parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta kunnilla tulisi olla vapaus tehdä niin tai näin, pysyä vanhassa tai siirtyä uuteen, miten vain se katsoo etunsa vaativan. Emme voi nähdä, että mitään olisi menetetty, vaikka kunnallishallinnossa ei olisi yhdenmukaisuutta. Jos hallitus huolehtisi siitä, että yleisö oppii sanomalehdistä tai almanakkojen kirjoituksista tai erillisistä kirjasista jonkin ehdotuksen kunnallishuollon järjestämiseksi, ja varsinkin ehdotuksen, joka on jo toteutettu ja kokeiltu yhdessä tai useammassa kunnassa, olisi tämä kaikki mitä voidaan vaatia.
Saattaisi tosin olla tarpeen, että hallitus vaatisi kunnalta tiettyjä takuita, ennen kuin se voidaan tehdä vastuulliseksi tehtävistä, joiden hoitamisessa hallitus on tähän mennessä käyttänyt yksityisiä. Olisi ehkä välttämätöntä, että kunnalla olisi tietyn suuruinen viljasta ja rahasta koostuva kunnallisrahasto, ennen kuin sellaiseen vastuun siirtoon suostuttaisiin. Mutta ilman sitäkin on monia esimerkkejä siitä, että kunnat ovat hoitaneet velvollisuutensa ilman hallituksen virkamiesten asiaan puuttumista.
Emme pane lainkaan painoa tässä artikkelissa käsitellyille yksityiskohdille. Niiden suhteen voivat mielipiteet vaihdella loputtomiin, ja kokemus on paras oppimestari. Mutta mielipiteemme on, että säädösteitse määrätty uusi kuntalaitos olisi väistämättä epäonnistunut yritys. Sellaisia määräyksiä on puoskaroitu mm. Preussissa. Mutta valitus kunnallishengen puutteesta ja kunnan asioiden huonosta hoidosta ei sen takia ole loppunut. Jos ja kun kunnallishallinnolla on haitallisia seurauksia yleiselle hyvälle, on hallituksen aika mennä väliin. Toiseksi olemme sitä mieltä, että maalaiskuntiin saadaan tarmokas hallinto, jos kunta kokonaisuudessaan tehdään vastuulliseksi jäsentensä yleisistä asioista, niin kuin on asian laita kaupunkikunnissa. Kolmanneksi katsomme, että kaupungeissa tulee kaiken verotuksen tapahtua varallisuuden ja saatujen tulojen mukaan, ja että kaikkien asukkaiden tulee osallistua veroihin mutta myöskin olla äänioikeutettuja kunnan asioissa. Ja neljänneksi lienevät useimmat samaa mieltä siitä, ettei mitään kuntaa, ei kaupunkia eikä maalaiskuntaa, voida hallita kansankokouksilla, vaan että sen asioita täytyy hoitaa valittujen valtuutettujen. Näissä asioissa lausumiemme mielipiteiden oikeellisuudesta katsomme harkinnan ja kokemuksen tarjoavan hyviä perusteita.
Mitä tulee kunnille vaadittuun vapauteen järjestää itse hallintonsa, muistutamme siitä suosiosta, jonka kansakouluja koskeva asetus on Ruotsissakin saavuttanut, pääasiassa siksi, että tämä asetus ei pakota perustamaan kouluja. Ja kuitenkin lienee Ruotsissa, jossa myös kansakoulujen suhteen on valittu toinen tie, mitä nyt kadutaan, harkittu uuden, yleisesti voimassa olevan kunnallislain säätämistä. Emme tunne tuoksi laiksi tehtyä ehdotusta. Mutta vaikka se olisi tehty Salomon viisaudella, on sen muuttaminen voimassa olevaksi laiksi seurauksena kantava saman hedelmän kuin kouluasetus, ja se hedelmä on tyhjä muotolaitos. Tämä on kunnallishallinnon kohdalla sitä varmempaa, mitä moninaisemmat täällä ovat järjestettävät asiat ja mitä vähemmän kunnallishuoltoa voi koululaitoksen tavoin valvoa ja uusia määräyksiä antamalla säädellä jokin ylin hallitus. Kunnanhallitus tekee mitä tahtoo; koulumestari tekee kuitenkin jossain määrin mitä hänen on tehtävä.
J. V. S.
