Kova vuosi on koetellut Suomea. Kun muutamana vuonna on totuttu parempaan, on koettelemus tullut vielä vaikeammaksi kestää, ja vaikein miesmuistiin se on siellä, missä sato kokonaan epäonnistui ja tuonnin estänyt aikainen talvi sai aikaan viljapulan.
Tämän seurauksena syntyneestä asiaintilasta olisi yhtä ja toista sanottavaa: totuudenvastaisista kirjoituksista kotimaisissa lehdissä, liioittelevista kuvauksista ulkomaille lähetetyissä kirjeissä, ponnistelujen vähäisyydestä avun aikaansaamiseksi maamme paremmin selviytyneissä osissa, kun sitä verrataan nöyriin ja täysin häpeilemättömiin kiitoksiin vieraista maista tulevista lahjoituksista, välinpitämättömyydestä jolla nuo lahjat on ajoittain heitetty menemään sinne missä mitään tarvetta ei olisi ollut jne. Eikö siis pitäisi olla kiitollinen ulkoa tulevasta avusta? Kyllä toki, mutta sitä ei pidä pyytää, ennen kuin sitä todella tarvitaan. Yhden vuoden ankara kato verrattain pienessä osassa maatamme pitäisi voida kestää omin voimin. Ne 100 000 hopearuplaa, jotka on kerätty Suomen ulkopuolella, ovat tosin suuri lahja, mutta eivät niin suuri, ettei sellaista olisi voitu saada aikaan niin, että 200 000 yksilöä antaa kukin puoli ruplaa. Ei ole renkiä tai piikaa, joka ei ilman vaikeuksia olisi voinut säästää tuota määrää kaksinkertaisena hankkimalla puuvillaliinan silkkiliinan sijasta, puhumattakaan kaupungeista, joissa eletään niin kuin ennenkin ja konserttien, näytelmien, tanssiaisten ja muiden huvien yhteydessä vuodatetaan sydänverta ihaillen vieraiden hyväntekeväisyyttä. Asiaintila osoittaa kansalaishengen huomattavaa velttoutta, ja edellä mainittujen kaltaiset tilaisuudet näyttävät sitä aivan erityisesti lisäävän.
Hädän poistamisessa vaikeaa ei myöskään oikeastaan ollut löytää tarvittavia varoja hätää kärsivien tukemiseen, vaan viljan toimittaminen alttiiksi joutuneille seuduille. Maata omistavan talonpojan pitäisi selvitä ja hän voi selvitä yhdestä kovasta vuodesta jakamalla velan, jonka hänen on tuolloin mahdollisesti pakko ottaa, seuraavien vuosien ylijäämän osalle. Hän voi tehdä sen sitäkin helpommin, kun valtio tukee häntä lainoin, joiden takaisinmaksua tavallisesti saa lykätä kunnes hyvä vuosi tekee sen vähemmän raskaaksi. Poikkeuksia voi olla, milloin tila on ennestään niin velkaantunut, että velan lisääntymistä ei voi kestää. Mutta tämä ei voi olla sääntö, ja ne tilanomistajat, jotka eivät voi ottaa velkaa vuoden viljantarvetta varten, eivät myöskään voi toivoa helpotusta ahdinkoonsa muutoin kuin sattumalta, monen hyvän vuosisadon tai jatkuvan metsäntuotteiden korkean hinnan tms. seurauksena. Kun puhutaan maanomistajan kyvystä tai kykenemättömyydestä kestää katovuosi, on hänen huolehdittavikseen luonnollisesti laskettava kaikki hänen maallaan työskentelevät, sillä kysymys on oikeastaan maanviljelyksen kyvystä ruokkia työntekijänsä. Jos maanomistaja kieltäytyy ruokkimasta palvelijansa huonoina vuosina yhtä lailla kuin hyvinä, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että hänen täytyy ruokkia hänet köyhäinhoitolaisena. Hän joutuu siis valitsemaan työpalkan ja köyhäinhoitomaksun välillä.
Maamme oloissa ei kukaan muu kuin valtio voi yleisen hädän syntyessä antaa maanviljelijälle hänen tarvitsemaansa luottoa. Täältä puuttuvat suuret kapitalistit, täältä puuttuvat yksityispankit, jotka voisivat toimittaa tarvittavat varat viljantuojille tai suoraan maanviljelijöille. Kun tapahtuu niin onnettomasti kuin viime vuonna, että viljaa ei voida ajoissa hankkia meritse, käyvät myös kaikki ennakot viljakauppiaille hyödyttömiksi, sillä maakuljetus maan pohjoisille seuduille tekee tavaran niin kalliiksi, että mitään siihen perustuvaa viljakauppaa ei voi olla olemassa. Seuraus on tällöin ilmeinen, nimittäin että kruunun on myytävä tappiollisesti, niin kuin on aina tapahtunut sisämaassa myös vähäisempien katojen yhteydessä. Tappio on koko maan avustus hätää kärsivän paikkakunnan tukemiseksi. Kuitenkin vaikuttaa kohtuuttomalta, että tämän tappion on oltava niin suuri kuin se usein on. Se kasvaa niin suureksi lähinnä viljalainojen takia, jotka antavat lainanottajalle mahdollisuuden korvata esim. 5 hopearuplan arvoisella tavaralla se mikä on kruunulle maksanut 12 ruplaa, kun samalla seudulla vuosikymmenen keskihinta saattaa olla 6 ½ –7 ruplaa. Jos sen sijaan kruunun varastoista otetun lainan velkakirjat kirjoitettaisiin raha-arvoisina ja takaisinmaksuaika olisi yksi tai kahdesta kolmeen vuotta, niin hinta voitaisiin asettaa kadon suuruuden mukaan, ts. sen mukaan katsooko maanviljelijä tarvitsevansa koko vuotuisen tarpeensa tai puolet siitä jne. Jos tavara ei katovuosina tule maanviljelijälle kalliimmaksi kuin hyvinä vuosina myytäessä, ei hänellä ole mitään syytä hyvinä vuosina säästää varastoa. Tällä tavoin painetaan alas sekin ainoa viljakauppa, jota maan pohjoisissa ja sisäosissa voi olla, nimittäin talonpoikien oma ja mahdollisesti pappien ja tuomarien harjoittama. Ja myös valtio sulkee itseltään mahdollisuuden pitää näillä seuduilla vuodesta toiseen suurempia viljavarastoja. Vielä vähemmän toivottavaa on tietenkin tappiollinen myynti siellä missä tarvitaan ainoastaan siemenviljaa, ja kun talonpoika on myynyt huonompaa viljaa kalliimpaan hintaan kuin se millä hän nyt ostaa kruunulta parempaa, kuten nyt kuuluu käyneen Etelä-Savossa.
Joutuisimme liian kauaksi aiheestamme, jos puhuisimme tässä vielä lisää viljakaupasta. Siitä voisi pitää puheita. Mutta tätä kaupan haaraa varten tarvitaan pääomia, kulkuyhteyksiä ja tietoja paljon enemmän kuin mitä maassamme on tavanomaista. Sitä voidaan harjoittaa rannikoilla, pääasiassa kylläkin vain eteläisellä, mutta täälläkin pääoman puutteen takia vain pienessä mittakaavassa. Mutta maan pohjois- ja sisäosissa, joissa se voi tapahtua vain paikan päällä ostamisena ja myymisenä, se saa ilmeisesti odottaa rautateitä. Hyvinvoiva maanviljelijä, joka joutuu hyvinä vuosina myymään viljansa pilkkahintaan, saisi sitä vastoin rohkaisun säästää sitä, jos hän voisi olla varma siitä, että kruunukin pitäisi huonompina vuosina korkeampaa hintaa. Myös pitäjänmakasiinit, jotka ovat osoittautuneet niin hyödyttömiksi hädässä auttajina, tulisivat hyödyllisemmiksi, jos niistä ei annettaisi lainaa luonnossa takaisinmaksua vastaan, vaan ainoastaan lainoja huonoina vuosina rahassa maksettavaa korvausta vastaan tiettyyn alennettuun hintaan.
Ei voida kieltää, että yleisen hädän aikoina on olemassa hätää kärsivää väkeä, jota ei toisaalta lainkaan lasketa työläisiin eikä toisaalta myöskään vakinaisiin asukkaisiin, jolla ei ole laisinkaan luottoa eikä kykyä selviytyä itse katovuoden yli. He ovat tavallisinakin vuosina enemmän tai vähemmän hyväntekeväisyyden varassa ja heidän osaltaan tarvitaan sekä valtion että eri puolilla maata asuvien yksityisten apua. Tämä väestö ja sen suuri kasvu on oikeastaan muodostanut ja muodostaa Suomessa köyhälistöluokan.
Maassamme ei näet ole juuri muita elinkeinoja. Maanviljelys ruokkii maan asukkaat, ja maanviljelyksestä on lähtöisin irtain väestö, joka kasvaa päivä päivältä ja on yhä enemmän vailla elinkeinoa. Juuri heistä haluamme tässä varsinaisesti puhua, koska ainoastaan heidän olotilaansa voi Suomessa kutsua pauperismin nimellä.
Otsikolla ”Suomen Keisarillisen Talousseuran lausunto toimenpiteistä Suomen maatalouden edistämiseksi jne.” ilmestynyt kokoelma, jonka julkaisemista ei voi kyllin kiittää, sisältää myös nyt kyseessä olevasta aiheesta useita merkittäviä yksittäisiä puheenvuoroja. Ne ovat sitäkin arvokkaampia, koska niiden julkaiseminen ei liene ollut odotettavissa, ja koska ne ovat muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta allekirjoitettuja, mikä riittää vakuuttamaan, että ne tuovat esiin kirjoittajien vakavan mielipiteen. Sitäkin enemmän toisaalta hämmästyttää, että useat näistä lausunnoista rakentavat tulevaisuuden toivonsa uusien säädösten tai nykyään voimassa olevien ankaramman noudattamisen varaan, joskin myös muutamia ankarien säännösten lievennyksiä puolletaan. Ilahduttavaa on sitä vastoin havaita, että sekä Viipurin että Oulun Talousseurat samoin kuin muutamat yksityiset ovat käsittäneet kysymyksen syvemmin ja etsineet parannusta nykyiseen pahaan, ei pakkotyöhuoneista eikä vankiloista vaan kouluista ja kirkoista, ei maaorjuuden työpakosta vaan tilaisuudesta palkkatyöhön ja tulevaisuuden mahdollisuudesta työläiselle. Suomen Talousseura in corpore näyttää alamaisessa mietinnössään omaksuneen jotain kummankin puolen mielipiteistä, niin että se pitää kiinni pakkojärjestelmästä ja sen ohella lausuu hurskaita toivomuksia koulujen, säästöpankkien ja eläkelaitosten perustamisesta. Tämän Keisarillisen Talousseuran Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esittämän selvityksen Suomen maatalouden suhteesta köyhälistöluokkaan otamme oman tarkastelumme perustaksi.
Suomen Talousseura lausuu seuraavaa:
Jotta maanviljelys maassamme lopulta voisi edistyä ja saavuttaa korkeamman täydellisyyden kuin sillä tällä hetkellä on, vaaditaan että maanviljelijä voi tiettyinä vuodenaikoina palkkaa vastaan saada käyttöönsä suuremman työvoiman kuin mitä hän voi jatkuvasti työllistää. Tästä seikasta seuraa vapaasti, että hänellä tulee olla oikeus ottaa palvelukseensa ja suojella sellaisia työntekijöitä, jotka tekevät maanviljelijälle tiettyjä päivätöitä ja joilta hän voi ajoittain laskea voivansa saada apua myös noiden päivätöiden ulkopuolisina päivinä.
Annettakoon hämmästymisemme meille anteeksi, mutta emme löydä sijaa millekään muulle tunteelle tarkastellessamme lausuttuja sanoja.
Ihmettelemme sitä, että Talousseura selittää, ettei maan maatalous voi työllistää ja elättää työläisiään ympäri vuoden.
Ihmettelemme sitä, että seura katsoo tämän olevan keino maatalouden edistämiseksi, että nimittäin ”työläisten käyttöä vain tiettyinä aikoina vuodesta” ei tähän mennessä maassa olisi kokeiltu.
Ihmettelemme sitä, että seura selittää kyseisen keinon olevan välttämätön ehto maatalouden edistymiselle maassamme ”korkeampaan täydellisyyteen” ja että se siis selittää täydellisyyden riippuvan siitä, että maanviljelystyöläinen elättää itseään muulla työllä kuin maanviljelyksellä.
On helppo erehtyä tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden selittämisessä, helppo sekoittaa toisiinsa syy ja seuraus. On näin ollen hyvin yleinen mielipide, että runsas irtain ja laiska väestö maassa jäytää maanviljelystä sen sijaan että se työllään sitä kohottaisi. Se on siis pakotettava tekemään työtä. Talousseura jakaa tämän mielipiteen, sillä sen mietinnössä ehdotetaan pakkotoimia maanomistajan tilalla henkikirjoitettua työläistä vastaan, jos hän kieltäytyy tekemästä työtä tämän tarjoama palkkaa vastaan, ja mikäli siitä on valitettu, kunnanhallituksen esimies on sen hyväksynyt. Työtä saa työläinen kuitenkin ainoastaan ”tiettyinä aikoina vuodesta”, jotta maanviljelys voisi ”saavuttaa korkeamman täydellisyyden”. Yksinkertaisesti sanottuna tämä tarkoittaa, että irtainta ja laiskaa väestöä on oltava, että siis maanviljelys saa aikaan ja täydellisyydessään sen täytyykin saada aikaan työtä vailla olevia, laiskoja ja nälkää näkeviä loisia ja mäkitupalaisia.
Tunnustamme, että tämä on ja on ollut ajatuksemme irtaimen väestön synnystä. Maamme maatalous on mielestämme senkaltainen, että se saa aikaan irtainta väestöä. Se antaa työtä kolmena tai neljänä kuukautena vuodessa ja erottaa sen jälkeen työläisen. Työpalkka on tältä ajalta verrattain suuri, mutta luonnollisesti riittämätön elättämään työtä vailla olevan vuoden kahdeksan muun kuukauden ajan. Näin ollen maassa on valmiina työtä vailla oleva, laiska ja nälkää näkevä väestö.
Tämä järjestys näyttää epäilemättä maanomistajan kannalta edulliselta, vaikka hän, kuten maan eteläosissa on tapana, antaa työläiselle vuosipalkkaa parin päivän työstä viikossa – sillä kesätyö muina viikonpäivinä tulee silloin niin paljon halvemmaksi – tai, niin kuin maan itä- ja sisäosissa, hän antaa hänelle maatilkun kaskettavaksi, sillä tällöin työläinen on tiedossa koko kesäksi ja hän tekee vieläpä muutaman päivän työn ilman erillistä päivärahaa. Olemme kuitenkin kuvitelleet, että kyseinen järjestys on edullinen ainoastaan epätäydellisen maanviljelyksen kannalta, ja että ”korkeamman täydellisyyden” saavuttaneelle maanviljelykselle olisi edullisinta pitää vakinaisia työläisiä ympäri vuoden. Talousseura on, kuten sanottu, asiasta eri mieltä. Sen mielestä vasta täydellinen maanviljelys tuottaa oikealla tavalla työtöntä väestöä, luonnollisesti sitä suurempia määriä, mitä täydellisemmäksi maanviljelys tulee. Emme voi tätä kiistää; valitamme vain, että olemme menettäneet rauhoittavan kuvitelmamme siitä, että maanviljelyksen edistysaskeleet asettaisivat rajan isänmaan köyhälistön kasvulle.
Voimme panna toivomme käsitöihin, jotka elättävät maanviljelystyöläistä sinä aikana jolloin maanomistaja kieltäytyy antamasta hänelle työtä, mutta ennen kuin tuon toivon varaan rakennetaan, olisi hyvä olla siitä jotakin näyttöä. Koneet rajoittavat käsityön yhä harvempiin esineisiin, ja jotta se olisi kannattavaa, tarvitaan sitä kustantamaan asiantunteva ja tarmokas henkilö jolla on käytössään runsaasti pääomaa. Kun puhutaan mäkitupalaisen käsityöstä omalla kustannuksellaan ja siten, että hän myös huolehtii myynnistä, niin puhutaan leikinteosta, ei elinkeinosta jonka on määrä elättää satoja tuhansia.
Kuitenkin osoitetaan nyt maanviljelystyöläinen käsityön varaan, sillä maanviljelijä ei voi häntä elättää. Mutta olisi paha asia, jos hän lyhyen maanviljelyksessä työskentelynsä aikana nostaisi vaatimuksiaan niin, että hänellä olisi jotain jäljellä työttömyysajan tarpeisiin. Näin ollen hän ei Talousseuran ehdotuksen mukaan saa ensiksikään itse suojella itseään, vaan häntä tulee suojella maanomistajan, sillä tällä tavoin poistetaan kaikki kilpailu hänen työvoimastaan; hänen tulee nimittäin toiseksi tehdä työtä sille, joka häntä suojelee, ”niin usein kun tämä sitä tarvitsee” – luonnollisesti kiireisenä aikana, jolloin työtä on; ja hänen tulee kolmanneksi nauttia sitä palkkaa mitä tarjotaan – sillä se että kunnanhallitus, eli muutama pitäjän maanomistaja, harkitsee onko palkka kohtuullinen ”paikkakunnan hintaolot ja työn laadun huomioon ottaen”, tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että työläisen on tyydyttävä siihen mitä maanomistajat katsovat kohtuulliseksi. Mutta jos maanomistaja ei halua maksaa edes kohtuullista hintaa, jää asia sikseen. Työläisellä on velvollisuus tehdä työtä, mutta hänen isännällään – sillä isännän oikeus suojelijalla on – ei suinkaan ole velvollisuutta antaa hänelle työtä. Edellisen on tyydyttävä kohtuulliseen, jälkimmäinen ei suinkaan ole velvollinen sitä maksamaan. Mitä siis työläisen pitäisi tehdä, jos hän ei saa työtä eikä kunnanhallituksen harkinnan mukaista kohtuullista palkkaa? No, hän saa hallituksen puheenjohtajalta todistuksen, ja se kädessään hän voi hakea työtä jonkun muun kuin ”isäntänsä” luona, mutta jos hän todella saa työtä, on hänen ”muiden yleisten ulostekojen lisäksi maksettava kunnalle olosuhteiden mukaan sovitettu maksu”. Siihen aikaan vuodesta, jolloin ”täydellinen maanviljelys” ei anna työtä, on sellainen todistus vain pilkkaa, siihen vuodenaikaan, jolloin työtä eniten tarvitaan, säätää kunnanhallitus epäilemättä niin ”kohtuullisen hinnan”, että isännällä on aihetta se maksaa. Työläinen ei sitä paitsi saa hakea työtä pitäjän ulkopuolella, niin kauan kuin joku pitäjän sisällä on halukas antamaan hänelle tuon kohtuullisen päivärahan. Kuka tuo joku sitten lieneekin, ei työläinen saa kieltäytyä, jos kukaan muu pitäjän sisällä ei hänelle työtä tarjoa. Muutoin hänellä on vapaus valita, ja tämän katsotaan olevan hänelle riittävä määrä inhimillistä vapautta. Hän voi sitä paitsi valittaa ”lailliseen tuomioistuimeen” eli seuraavilla käräjillä useiden kuukausien kuluttua. Isännän ei tarvitsee valittaa tuomioistuimeen. Rangaistuksen työläiselle, joka ei ole hankkinut itselleen suojelusta, pitäisi Talousseuran mielestä edelleen olla pakkotyöhuone. Mutta jos työläinen ilman mainittua lupakirjettä ottaa työtä jonkun muun luona, tuomitsee kunnanhallitus hänet ”korkeaan sakkoon”, joka ”jaetaan puoliksi syyttäjän ja pitäjän köyhien kesken”. Sakkoja saaneella on siis mahdollisuus saada takaisin osa sakoistaan – vaivaiskassasta.
Tässä ehdotuksessa on yksi säännös, joka näennäisesti on jonkinlainen suojeluksen antajan velvoite suojeltua kohtaan. Jos tämä nimittäin asianmukaisella luvalla työskentelee jonkun muun luona, on suojeluksen antajan, isännän, velvollisuus ”tarvittaessa huolehtia palkollisen paikallaan asuvan perheen elatuksesta”. Säännös on merkillinen, koska jos se otettaisiin vakavasti, olisi isännän pakko antaa työläiselle työtä vuoden ympäri – tai elättää hänen perheensä – jolloin siis seuran mielipiteen mukaisesti maanviljelystä estettäisiin ikuisesti saavuttamasta korkeampaa täydellisyyttä. Itsessään se ei merkitse paljon, sillä kohtuullinen päiväraha saattaa ”ajoittain” kutistua niin lähelle nollaa, että siitä tulee vähäinen almu. Ja sellaisina aikoina isäntä ei varmasti esiinny syyttäjänä, jos palvelija menee muualle, kunhan hän ei vain vaadi elatusta perheelleen.
Mikään inhimillinen saivartelu ei milloinkaan voi kullata oikeuden ja kohtuuden nimellä sellaisia lakeja kuin esitetty ehdotus vaatii. Niiden mukaan palvelija pakotettaisiin ottamaan vastaan tarjottu työ ja palkka isännän luona, joka ei ole velvoitettu antamaan hänelle kumpaakaan. Ehdotus on sitäkin hirvittävämpi, kun se lähtee avoimesti tunnustetusta perustelusta, jonka mukaan isäntä ei voi eikä hänen pidä antaa työläiselle työtä ja palkkaa kaikkina vuoden aikoina. Se tuomitsee siten itse itsensä. Maaorjuudella oli se selvä etu, johon usein on vedottu, että isännällä oli joka tapauksessa velvollisuus elättää palvelijansa ja tämän perhe – ja hänen oma etunsakin kehotti häntä siihen.
Kuten yllä on mainittu, ei tässä huomiota ansaitse niinkään Talousseuran ehdotus puolustuslainsäädännöksi vaan lausuttu mielipide työläisen suhteesta maanviljelykseen. Lausunto on nimittäin omiaan vahvistamaan käsitystä, jonka mukaan maamme maanviljelyksen kyvyttömyys antaa maaseudun asukkaille vakinaista työtä on saanut aikaan tilattoman väestön nykyisen valitettavan tilan.
Emme kuitenkaan tässä halua sanoa varmasti, missä määrin maanviljelyksen heikolla tilalla on juurensa maanomistajien omassa tietämättömyydessä ja välinpitämättömyydessä tai ovatko heidän liioitellut vaatimuksensa, joita lainsäädäntö on suosinut, aiheuttaneet heidän työläistensä alennustilan. Kiistämätöntä on, että talonpojat muodostavat useilla seuduilla etuoikeutetun aristokratian. Ei toki ole mikään sääntö, että talonpoika itse ei tee työtä, mutta se on kuitenkin monilla maaseutupaikkakunnilla yleistä. Hänen elintapansa ei kylläkään monin paikoin juuri poikkea päivätyöläisen elintavasta, mutta lukuisia ovat myös ne paikkakunnat, joilla vallitsee tietty ylellisyys talonpojan asumisessa, vaatteissa, ajopeleissä, kekkereissä, harvimmin jokapäiväisen elämän ruoissa ja juomissa. Maanviljelys taas on sellaisella tasolla, että myös suuremman manttaalimäärän tila elättää vain työläisen. Ja jos kuitenkin havaitaan että talonpojat, ajoittain edes itse työtä tekemättä, elävät hyvinvoinnissa ja ylellisyydessä, niin selvää on, että se täytyy ostaa palkkatyöläisen kustannuksella.
Tapa on sitä paitsi tuonut mukanaan asiaintilan, jota laki ei ole ennakoinut. Maassa ei pian enää juuri ole perintömaata, vaikka laki näyttäisi tehneen kaikkensa sen suojelemiseksi ja säilyttämiseksi sukujen hallussa. Jätämme sikseen kysymyksen sen säännöksen oikeudenmukaisuudesta, että talonpojan poika perii kaksi kertaa suuremman osan kuin tytär. Säännös tulee päivä päivältä tarpeettomammaksi, koska tyttäret nykyään harvoin saavat lakiosansa, ja missä on useampia veljeksiä, saavat nuoremmat veljet yhtä vähäisessä määrin sen mitä heidän osakseen pitäisi tulla. Kuten tunnettua, tulee tämä siitä että vanhemmat myyvät maan vanhimmalle pojalle tiettyä elinikäistä eläkettä eli syytinkiä vastaan, jolloin muut pojat ja tyttäret saavat mielivaltaisesti määrätyn lunastusmaksun. Jo syytinki saa aikaan sen, että tämä lunastusmaksu ei voi vastata perintöä. Mutta muutenkin olisi edellytys, että vanhemmat ovat pitemmän aikaa pitäneet tilaa hallussaan, jolloin he olisivat voineet kerätä irtainta omaisuutta tai rahaa nuorempien lasten hyvittämiseksi, niin että vanhimman pojan perintöosa toisi hänelle jotain helpotusta hänen ottaessaan tilan haltuunsa. Nyt näin tapahtuu harvoin, ja mitä varhemmin vanhemmat vetäytyvät rauhaan, sitä pienemmäksi täytyy määrätä nuorempien lasten lunastusmaksu. Näin ollen jokaisesta maalaistalosta lähtee jokaisessa sukupolvessa joukko nuoria miehiä ja naisia, jotka omistavat varsin vähän – ja jos tila on ollut velan rasittama, ei juuri mitään. Heitä liittyy joka vuosi maattomaan luokkaan, kun toisaalta työpalkkaa täytyy yhä enemmän alentaa, jotta tila voisi elättää työtä tekemättömät syytinkiläiset. Toisin sanoen, maanviljelystä pitää yhä enemmän harjoittaa niiden työläisten voimin, jotka saavat siitä elantonsa ja ylöspitonsa vain ajoittain.
Ehkäpä voitaisiin luetella useampia, joskin vähäisemmässä määrin vaikuttavia syitä. Sellainen täydellisyys ei tässä kuitenkaan ole mitenkään tärkeää. Pääasian, sen että maanviljelyksessä on pulaa ympärivuotisesta työstä tai riittävästä kannattavasta työstä, mikä on kasvattanut irtaimen väestön ja johtanut sen laiskottelevaan elämään ja välinpitämättömään piittaamattomuuteen, sen pitäisi olla jokaiselle selvä. Kun sukupolvi toisensa jälkeen on kasvanut tässä tilanteessa, jossa on ollut vain yksi tasaisesti, varhaisesta lähtien ja uutterasti harjoiteltava asia, nimittäin nälän ja puutteen kestäminen, voi totisesti olla vaikeaa saada tämä luokka ahkeraan työntekoon. Mutta jos sillä olisi ollut jatkuvasti tarjolla työtä ja kannattavaa työtä, niin olisi vastoin kaikkea kokemusta olettaa, että se olisi nykyisessä henkisen ja ruumiillisen avuttomuuden tilassaan.
Lohdutonta on nyt nähdä sen yhdistyksen, jolla pitäisi olla ja jolla kokonaisuudessaan epäilemättä onkin laajimmat tiedot maamme maataloudesta, julistavan maanviljelyksen olevan kykenemätön saamaan itse aiheuttamaansa kurjuutta jälleen vähenemään, ja jopa väittävän, että tämä kurjuus on maanviljelyksen kohentamisen välttämätön ehto, kun taas maanviljelystyöläisten köyhäläisyyden poistamisen yhdistys jättää jonkin muun mahdollisen elinkeinon tehtäväksi. Työn ja jokapäiväisen leivän sijasta näille työläisille tarjotaan koululäksyjä, ja halutaan perustaa säästöpankkeja ja eläkelaitoksia, joihin he voivat tallettaa säästönsä – ilmeisesti ne, joita syntyy sinä vuoden aikana, jolloin he ovat vailla työtä ja leipää.
On kuitenkin hyödytöntä vielä viivyttää itseämme ja lukijaa Suomen Talousseuran viimeksi mainittujen mielipiteiden ja vaatimusten parissa. Jos niillä olisi jokin järjellinen perusta, niin Suomen kansan tulevaisuuden näkymät olisivat totisesti valitettavat. Mutta juuri ne seuraukset, joita ne edellyttävät, riittävät tuomitsemaan ne. Yleinen käsitys yhdistää toisiinsa käsitykset parantuneesta maanviljelyksestä ja lisääntyneestä maatyöstä sekä lisääntyneestä työtulosta, ja ”täydellisempää” maanviljelystä, joka ei vastaa tätä käsitystä, voidaan syystä pitää arvottomana. Kiistatonta kuitenkin on, että ne vaatimukset, joita maanviljelystyöläisten keskuudessa vallitsevan köyhäläisyyden poistamiseksi täytyy asettaa maamme maanviljelyksen edistymiselle, eivät ole vähäiset. Tämän päämäärän saavuttamiseksi maanviljelyksen ei näet pidä ainoastaan elättää työläistä ympäri vuoden, vaan antaa elatus myös työläisen perheelle. On nimittäin selvä asia, että naimattomien työläisten määrä vähenemistään vähenee, aivan kuten on luonnollinen asia, että sivistyksensä kasvaessa ihminen yhä enemmän tuntee tarvitsevansa omaa kotia, omaa ympäristöä ja näiden mukanaan tuomaa vapautta ja myötätuntoa. Maanviljelyksen työläisistä on tähän mennessä vain maatorppari ollut sellaisessa asemassa, että hän on voinut elättää perheen. Maan eteläisissä ja lounaisissa osissa on viljatorppareilla ja muonarengeillä ollut ainakin mahdollisuus yrittää sitä, taistellen jatkuvasti hätää ja kurjuutta vastaan. Sellainen vuositulo, muonapalkka ja päiväraha yhteenlaskettuna, on 75–80 ruplaa. Jokaisen on helppo ymmärtää, että tällä vähäisellä rahalla ei perhettä voi auttavasti elättää. Maan sisä-, itä- ja pohjoisosissa ei työläisellä ole edes näitä etuja. Maatorppareita siellä on vain vähäinen määrä. Viljatorppareita ja muonarenkejä siellä ei juuri käytetä. Loiselle annetaan palanen huonoa metsää, jonka hän saa kasketa, ja tällä tavoin varmistetaan työläinen kesäksi. Jos kaski antaa sadon, niin hän voi lisäksi vähän kerjäämällä selviytyä talven yli. Mutta jos sattuu kato – ja niin tapahtuu kokemuksen mukaan kaskilla yhtenä vuotena neljästä – niin häneltä puuttuvat yhtä lailla leipä kuin työkin. Silloin saa valtio tulla väliin ja ylläpitää talonpojan työläistä. Talonpojalle tämä on varsin mukavaa. Hän on siksi kyllin viisas jättääkseen itsensä kadon uhatessa ilman pestattuja palkollisia kyseiseksi vuodeksi ja antaa niiden, jotka tavallisesti ovat vuosipalveluksessa, lisätä työttömien määrää. Savosta on esimerkki talonpojasta, joka yhtenä vuonna voi myydä jopa 300 tynnyriä viljaa, mutta seuraavana vuonna ei ainoastaan peruuta tavanomaisia töitänsä ja vähennä palkollistensa määrää vaan myös itse lainaa viljaa kruununmakasiinista. Ja jos hän menettelisi toisin, niin hän tekisi tyhmästi ja jättäisi ansion toisille, niin kauan kuin valtio hyväntahtoisesti elättää hänen palvelijansa. Jos kyläkunta tai seurakunta olisi velvollinen elättämään leipää vaille jääneet jäsenensä niin huonoina vuosina kuin hyvinäkin, olisi asia varmasti toisin. Pohjanmaan rannikkoseuduilla antavat merenkulku ja laivanrakennus ja sinänsä varsin heikosti kannattava tervanpoltto työansioita myös talvisin, ja työtä vailla olevien luku on siksi siellä suhteellisesti pienempi. Tähän vaikuttaa myös se, että maa on tietyillä seuduilla erittäin pitkälle jaettu, jolloin myös suurempi osa väestöstä omistaa maata. Siellä ei myöskään kasketa, joten kato ei kohtaa yhtä herkästi. Siksi siellä ei valtion väliintuloa ole tarvittu yhtä usein kuin Savossa ja Karjalassa.
Viimeisimmän köyhäinhoitoasetuksen vaikutuksista on valitettu paljon, pääasiassa siitä, että palkollisten ja muiden työläisten velvoite maksaa vaivaiskassaan on herättänyt enenevässä määrin vaatimuksia saada siitä myös avustusta. Kiistatonta on, että säädetty 15–25 hopeakopeekan maksu vuotta kohti on aivan liian mitätön, jotta siitä koituisi jotain todellista hyötyä. Epäilemättä olisi parempi, jos se talletettaisiin säästöpankkiin tai elinkorkolaitokseen. Mutta myös moraaliset vaikutukset ovat aivan erilaiset riippuen siitä onko kyseessä vapaaehtoinen säästäminen vai pakollinen maksu, johon liittyy toive päästä vaivaishoitolaisten listalle. Niin, voimme olla vakuuttuneita siitä, että vuosikausia jatkunut maksaminen vaivaiskassaan tekee työläiselle vähitellen tutuksi ajatuksen vaivaishoitolaisena kuolemisesta, mikä useimmissa tapauksissa herättää hänessä halun päästä niin pian kuin mahdollista köyhäinapua nauttimaan ja näin saada rahansa takaisin. Vähäinenkin säästetty summa sitä vastoin antaisi hänen itsetunnolleen terveellistä ravintoa ja tekisi köyhäinavusta hänen inhonsa ja pelkonsa kohteen. Mitä taas tulee lisääntyneiden köyhäinavun vaatimusten tyydyttämiseen, riippuu tämä kokonaan köyhäinhoitojohtokunnista, ja liian aikainen vaatimukseen myöntyminen on osoitus niiden välinpitämättömyydestä ja leväperäisyydestä.
Yleensäkin voidaan sanoa, että yhteiskunnalla on oikeus vaatia työläiseltä, että hän itse työkykyisenä aikanaan huolehtii tulevista voimattomuuden vuosistaan. Mutta tämä vaatimus edellyttää myös, että hänellä on tilaisuus työansioon, joka tekee mahdolliseksi säästämisen. Jos tämä puuttuu, tai jos työläinen on sairauden tai onnettomuuden takia estynyt ansaitsemasta ja säästämästä, niin ei suinkaan ole syytä pitää hänen työläistoveriensa velvollisuutena avustaa hänen elatustaan, vaan se on työnantajan asia, ja yleensäkin parempiosaisten, varsinkin kun päinvastoin meneteltäessä työläisen vaivaisrahastoon suorittamat maksut ovat poissa hänen säästöistään ja jo sillä tavoin vääjäämättä lisäävät avustusta tarvitsevien määrää. Vakaa käsityksemme on, kuten sanottu, että lisäsyynä tähän ovat moraaliset vaikutukset. Näitä vaikutuksia voimistaa tunne menettelyn epäoikeudenmukaisuudesta, jonka epäilemättä täytyy työläisessä syntyä, kun hän havaitsee, että hänellä itsellään ei missään tapauksessa ole hyötyä noista maksuista, joiden avulla hän vain elättää varakkaampien palvelijoita. Ainakin on kiistatonta, että mainitut maksut eivät juuri vähennä työnantajien köyhäinhoitomaksuja, eikä kukaan kuulu väittävän, että ne päinvastoin vaikuttaisivat vähentävästi vaivaishoitolaisten määrään.
Kaikkien maiden kokemus on todistanut, että köyhäinhuolto ilman pakkotyötä on hukkaan heitettyä vaivannäköä. Pakkotyötä taas ei kuitenkaan voida ottaa käyttöön ilman mitä laajinta itsepuolustuksen ja vapaan muuttamisen vapautta. Muussa tapauksessa joitakin paikkakuntia kuormittaa suurempi määrä työtä tarvitsevia kuin niitä jotka sieltä voivat löytää töitä, kun taas toisilla paikkakunnilla on puutetta työläisistä, ja työläisen on pakko vastoin omaa etuaan ja yhteiskunnan etua palvella vähän kannattavassa työssä, vaikka edullisempaakin olisi hänellä saatavissa. Vapaa muuttaminen taas edellyttää, että köyhäinhoitorahastojen lisäksi on olemassa suuremman yhteisön, esimerkiksi koko läänin käsittäviä rahastoja, joista voidaan kiistanalaisissa tapauksissa maksaa sairaalloisten ja vanhuudenheikkojen henkilöiden ylöspito. Ehdotuksen sellaiseksi organisaatioksi on tämän kirjoittaja jo aikoja sitten tehnyt köyhäinhoitolakiehdotusta koskevien huomautusten muodossa.
Pakkotyötä ei kuitenkaan maaseudulla voida saada aikaan työhuoneissa, sillä sopivasta työstä on siellä väistämättä puute. Myös työhuoneitten ja verstaitten rakentaminen ja hallinto vaatisi aivan liian suuria kustannuksia. Pakkotyö on siksi maaseudulla järjestettävissä ainoastaan siten, että laiska ja piittaamaton henkilö, joka itse lankeaa tai antaa huollettaviensa langeta kunnan rasitukseksi, pakotetaan työskentelemään jonkun työtä tarjoavan tilanomistajan luona. Jos käy niin, että kukaan ei vapaaehtoisesti ota vastaan sellaista työntekijää, ei liene muuta keinoa kuin että maanomistajat sitoutuvat ottamaan työholhokin vuorotellen aivan kuten tavalliset ruotuvaivaiset. Jos Talousseura olisi esittänyt jonkin hyväksyttävissä olevan tätä tarkoittavan ehdotuksen, olisi se totisesti ansainnut siitä maan kiitollisuuden. Mutta kun seura, kuten edellä on näytetty, käsittelee ehdotuksessaan kaikkia maanviljelystyöläisiä kuin pakkotyöholhokkeja, siis ojennuslaitoksen väkeä, ei sen ehdotus voi odottaa muuta kuin mitä jyrkintä paheksumista.
Jo holtittomien ja laiskojen henkilöiden työpakko edellyttää siis, että maanomistaja voi antaa työtä ympäri vuoden. Jos olisi niin kuin Talousseura arvelee, että täydellisempi maatalous vielä tarvitsisi työntekijöitä vain tiettyinä aikoina vuodesta, niin myös pakkotyöläisten käyttö ja siten toimiva köyhäinhuolto kävisi kaikkina aikoina mahdottomaksi. Köyhäläisyyden täytyy silloin auttamatta kasvaa ja saavuttaa Suomessa aste ja laajuus, jota vastaavaa ei ole missään muussa maassa.
Vielä vähemmän voitaisiin silloin panna toivoa ainoaan perinpohjaiseen parannuskeinoon, joka on olemassa irtaimen väestön kasvuun – maan suurempaan pilkkomiseen ja maata omistavien määrän lisäämiseen. Jokainen uusi maanomistus saisi silloin aikaan entistä suuremman määrän köyhälistöä niiden palkkatyöläisten keskuudessa, joita maan viljelemiseen tarvitaan – tiettyinä aikoina vuodesta. Itse maan lohkominen ei toki välttämättä muuttaisi nykyistä tilallisten ja tilattomien suhdelukua. Mutta kaikki kokemus osoittaa, että jälkimmäinen luokka lisääntyy luonnostaan paljon suuremmassa määrin kuin edellinen, ja asiaintila muodostuisi jatkuvasti vain uhkaavammaksi. Mutta sellaisen onnettoman tuloksen aikaansaamiseksi ei totisesti tarvita mitään talousseuroja, ja maanviljelys, jolla on ainoastaan sellaiset näkymät, olisi selvästikin viisainta heti lopettaa. Ei liene helppoa sanoa, mikä elinkeino voisi maanviljelystä paremmin elättää maan vähemmistön, ja vielä vaikeampaa on tiettävästi ottaa käyttöön sellainen elinkeino, mikäli se on olemassa. On totisesti pelättävissä, että jos maanviljelyksellä on todella niin huono tulevaisuus, niin työtä vailla olevalla ja nälkää näkevällä väestöllä on kohta vain yksi ainoa keino – muuttaa ulkomaille.
J. V. S.
