Useimmat lukijat lienevät jotain kuulleet tai lukeneet yhdistyksistä sekä laeista ja poliisiasetuksista, joita viime aikoina on säädetty Euroopan eri maissa kotieläinten rääkkäystä vastaan. Mutta tavallisesti niiden annetaan sananlaskun mukaan mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Varsinkin maassa, missä on niin viisaita henkilöitä, että he selvästi pitävät tälle maalle turmeluksena kaikkea sitä, mikä vuosikymmeniä on ollut sivistyksen kantavana voimana Euroopassa, täytyy tätä eläimistä huolta kantavaa humaanisuutta varmaankin pitää lapsellisuutena.
Huomattakoon kuitenkin, että tästä asiasta vallitsee melko yleinen väärinkäsitys. Moni joka muuten on edistyksen ystävä voi olla sitä mieltä, että ihminen ja hänen hoitonsa ja kasvatuksensa vie kaiken rahan, tiedon ja työn, mikä tarkoitukseen suinkin voidaan uhrata, ja että aletaan väärästä päästä, kun halutaan suoraan parantaa eläinten kohtelua odottamatta ensin kasvatuksen ja hyvinvoinnin tason kohentumista. Sellaista ajattelutapaa voidaan pitää pelkkänä verukkeena; sillä on perin tavallista puolustella vastahakoisuutta osallistua johonkin hyvään ja hyödylliseen hankkeeseen sillä verukkeella, että on paljon muuta tärkeämpää, jonka hyväksi tehdä työtä. Mutta kuten sanottua, esillä olevassa kysymyksessä tätä itsekästä puolusteluhalua tukee todellinen väärinkäsitys. Ei nimittäin tiedetä eikä tunneta, että eläinrääkkäystä vastaan perustetut yhdistykset on ensi sijassa tarkoitettu ihmiselle itselleen ja sitä raaistumista vastaan, minkä julmuus tai kovuus eläimiä kohtaan ihmisessä saavat aikaan. Vasta toisella sijalla ovat eläimen kärsimykset ja oikeutetut vaatimukset ihmisen myötätunnosta kaikkea elävää kohtaan.
Tuskin voidaan sanoa, että Suomessa yleensä kohdeltaisiin eläimiä julmasti – mikä myös olisi surullinen todiste paitsi yleisestä raakuudesta myös moraalisesta huonoudesta. Mutta kotieläintenkin kohtelusta puuttuu usein myötätuntoa, usein niitä suorastaan pahoinpidellään. Vastaavanlaista ei voi tavata sivistyneemmistä maista. Jalointa kotieläintä, hevosta, pahoinpidellään melko yleisesti aivan anteeksiantamattomalla tavalla. Varsinkin kaupungeissa siitä näkee esimerkkejä päivittäin, ja markkinoilla kuuluu tällaiseen raakuuteen syyllistyvän melkoinen joukko maalaismiehiä. Kyydityslaitos on varsinainen tällaisen pahoinpitelyn oppilaitos. Tottumus eläinparkojen kärsimyksiin karaisee ihmismielet ja niinpä sekä niiden omistajat että matkustajat kohtelevat niitä todella pahoin. Nälkään nääntyneitä, lopen uupuneita, pahoinpitelyn haavoittamia hevosia käytetään yhä täysin välinpitämättömästi ja piiskataan vielä yhtä piittaamattomasti usein vain ylettömyydestä tai jotta päästäisiin perille muutamaa minuuttia nopeammin. Enemmän ja vähemmän sivistyneet henkilöt, joilla on hevonen tai kaksi, harvoin edes epäröivät jättää sitä tuntikausiksi odottamaan ankarassa pakkasessa ja viheliäisimmässä myrskyssä koreasti valaistun juhlahuoneiston, majatalonportin tai krouvinoven ulkopuolelle. Samoin suurimmassa osassa maata pidetään karjaa nälässä talvisin; ja vaikka on jo paljon kuultu moitittavan omistajia tästä kurjasta talonpidosta, tuskin kukaan on julkisesti pitänyt sitä julmuutena eläimiä kohtaan. Sitä vastoin esim. Saksassa ovat kotieläimet säyseitä, aivan toisin kuin täällä. Siitä johtuu että niitä voidaan kohdella erityisen lempeästi, sillä ne tottelevat ihmisen sanaa ja kehotusta. Suuria laumoja kuljetetaan siellä ihanien peltojen ja vainioiden halki, eikä mitään rangaistusta tarvita niiden pitämiseksi poissa houkuttelevilta laitumilta. Postiljoonin ja ajomiehen piiska paukkuu yhtenään, mutta tavoittaa hevosen harvoin tai ei koskaan. Diligenssien ja postivaunujenkin edessä näkee hevosten harvoin edes hikoavan. Kuormatalonpoika tai kaupungin ajuri ajaa aina korkeintaan kävelyvauhtia jne.
Eläimet teurastetaan täällä ajattelemattoman julmasti. Lähes kaikkialla maassa veri juoksutetaan ennen kuin eläin on tainnutettu.
Villieläimiä metsästetään ilman sääntöjä ja sen seurauksena sekä vahinkoa tuottaen että julmasti. Metsälintuja ammutaan esim. kaikkina vuodenaikoina huolimatta siitä, että poikaset jäävät kuolemaan pesäänsä tai vaille luonnollista suojaa maahan.
Varsinkin lasten keskuudessa tavallista pienten eläinten pahoinpitelyä ja rääkkäystä ovat kyseiset yhdistykset koettaneet ehkäistä. Ehkei tällä tavoin puutteellinen kasvatus ole täällä sen yleisempää kuin muuallakaan; paha tapa on kuitenkin tässä tapauksessa niin yleistä, että olisi toivottavaa, että vanhempien ja kasvattajien huomio kiinnitettäisiin sen turmiollisiin seurauksiin.
Näistä yhdistyksistä on Münchenissä 1841 perustettu vanhin ja kuuluisin. Sen innoittamana ei samanlaisia yhdistyksiä ole syntynyt pelkästään Saksan kaikkiin osiin vaan muihinkin maihin. Sen perustaja ja johtaja on tri Perner, mies, joka näyttää omistaneen elämänsä tälle toiminnalle. Hän oli jo 36 vuoden iässä vetäytynyt hyvin arvostetusta asianajajan toimestaan, ilmeisen varakkaana. Sittemmin hän on matkustanut useimmissa Euroopan maissa, myös Suomessa. Pelkäämme pahoin ettei kukaan täällä saattanut aavistaa, kuka ja mikä mies oli – mikä oli sikäli anteeksiannettavaa, että hänellä ei vielä silloin ollut nykyistä asemaansa yhdistyksessä. Nykyään hän tuskin on enää sama tuntematon mies. Sanomalehdet kertoivat äskettäin, kuinka häntä Hampurin-vierailulla juhlittiin erityisissä Zweckessen-tilaisuuksissa jne.
Hänen kirjoituksensa kyllä osoittavat hänen olevan niitä innokkaita ihmisiä, joita tarvitaan ajamaan läpi hankkeita, jotka törmäävät arki-ihmisten itsekkyyteen tai tietämättömyyteen. Näiden silmissä he kaikki ovat helposti pelkkiä haihattelijoita. Mutta Perner on eittämättä osoittanut, että hän ei kuulu siihen joukkoon, sillä hän on yrityksessään todella onnistunut, jopa suorastaan menestynyt. Hänen esityksensä ovat myös selviä ja käytännöllisiä ja niistä näkee, että hän tahtoo toimia melkein yksinomaan varman tiedon, ei tunteen pohjalta. Koska kuitenkin kaikilla inhimillisillä pyrinnöillä on varjonsa, havaitaan myös asiaan uupumatta paneutuvassa miehessä silti jokin pieni, hyödyttömän turhamaisuuden tahra. Mutta se ei mitenkään vähennä hänen pyrkimystensä arvoa.
Saamistamme Münchenin yhdistyksen tiedotusten ja vuosikertomusten otteista ei käy ilmi, kuinka suuri tällaisten yhdistysten määrä yleensä on. Saadaan kuitenkin tietää, että Baijerin sivuyhdistysten määrä nousee noin pariin sataan, ja että yhdistyksiä on useimmissa Euroopan maissa, kaikissa Saksan valtioissa, Itävallan eri maissa, Ranskassa, Englannissa, Irlannissa, Espanjassa, Italiassa, Venäjällä ja Puolassa, jopa Siperiassa ”lähellä Kiinan rajaa”. Kaikkien niiden kanssa Münchenin yhdistys, ts. tri Perner, on kirjeenvaihdossa, jakaa niille julkaisemiaan teoksia ja ottaa vastaan kertomuksia yhdistysten leviämisestä ja edistymisestä toimissaan. Useimmissa maissa on yhdistysten toiminnan tuloksena säädetty asetuksia eläinrääkkäystä vastaan – ja tiedotuksiin sisältyy myös kertomuksia tapauksista, joissa asetuksia on sovellettu. Monet hallitsijat ovat ottaneet yhdistykset suojelukseensa ja nimenomaisilla hallinnon elimiin kohdistuvilla käskyillä koettaneet edistää niiden päämääriä. Ihme kyllä Skandinavian maiden nimiä ei löydy lueteltujen joukosta. On itsestään selvää, että Suomi ei ole mukana.
Münchenin yhdistys on nimeltään Münchener Verein gegen Thierquälerei. Lainaamme muutamia otteita sen vuosikertomuksesta vuodelta 1847, joka meillä on täydellisenä.
Yhdistyksen periaatteista tri Perner esittää:
”Kasvatuksen perustana ei koskaan voi olla todellista myötätuntoa, jollei eläimiin kohdistuvaa julmuutta estetä.”
”Jollei kasvatuksen perustana ole myötätuntoa, ei ihmiskunta voi koskaan tulla onnelliseksi.”
Jälkimmäinen lause käy yksiin kristinuskon opin kanssa tärkeimmästä käskystä ja rakkaudesta varmimpana motiivina ihmisen kaikelle toiminnalle. Tässä nimittäin myötätunto, ”Mitleid”, tarkoittaa lähimmäisenrakkautta ilmentävää työtä ja toimintaa, ei pelkästään tyhjää, toimetonta, mielenliikettä.
Jollei lasta estetä kohtelemasta eläimiä julmasti, ei häneen voida juurruttaa sellaista mielenlaatua jota kutsutaan helläksi ja rakastavaksi. Tämä asia on niin yksinkertainen, että itse kukin voi myöntää sen helposti todeksi. Mutta yhtä helposti ei taideta saada vanhempia ja kasvattajia noudattamaan tätä käsitettyä totuutta ja pitämään lapset erossa kaikesta sellaisesta eläinten kohtelusta, joka voi kovettaa heidän herkkyyttään tuntea sääliä, olipa asia kuinka helppoa tahansa. Lapset toimivat aluksi ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, tajuamatta, että heidän silpomansa ötökkä tuntee siitä kipua. Mutta valitettavasti on olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka ymmärtämättömyydestä alkanut teko muuttuu vähitellen raa’aksi huviksi, jonka aiheuttamasta kivusta ja kärsimyksestä ollaan täysin tietoisia. Ja vaikka vallattomuus ei jatkuisikaan tuollaiseksi raakuudeksi, tapa kuitenkin ruokkii kylmää piittaamattomuutta muiden olentojen kärsimyksiä kohtaan, eikä se salli vahvemman rakkauden juurtua kovaan sydämeen.
Huomionarvoisia ovat yhdistyksen tiedotuksissa esitetyt monet esimerkit paatuneista rikollisista, jotka selvityksen mukaan lapsina ja nuorina ovat tulleet tunnetuiksi armottomina eläinrääkkääjinä. Näitä esimerkkejä on niin paljon, ettei kokemuksen näkökulmastakaan voi epäillä, että pohjimmiltaan heidän rikokseensa ja onnettomuuteensa on ollut syynä puutteellinen kasvatus säälin tuntemisen kykyyn. Samoin ei voi kiistää, että jos ne hallitsijat ja historialliset henkilöt, joiden kostonhaluisuus ja verenhimoinen luonne on saanut aikaan niin paljon kurjuutta maan päällä, olisivat lapsuudessaan äitinsä opastamana oppineet kokemaan myötätuntoa pienimpienkin eläinten kärsimyksiä kohtaan, he epäilemättä olisivat historiassa esiintyneet muussa kuin villin hirmuvaltiaan hahmossa. Historian vuosikertomukset muistuttavat jatkuvasti heidän veriteoistaan.
Erittäin järkevää on, etteivät nämä yhdistykset kuitenkaan rajoitu pelkästään nuorison kasvattamiseen vaan ne koettavat saada myös täysi-ikäiset lopettamaan kokonaan eläinten pahoinpitelyn. Voidaan näet pitää selvänä, että myös vanhempi henkilö, joka on tullut tietoiseksi vääränlaisesta menettelystään, joka kasvatuksen ja esimerkin voimasta on hänessä muuttunut ajattelemattomaksi tavaksi, virheensä tunnistamalla saa inhimillisemmän kosketuksen muihinkin elämänoloihin. Eikö luulisi esimerkiksi hevoskauppiaan, joka on tajunnut eläimen armottoman pahoinpitelyn vääräksi, aluksi kavahtavan koko ammattia, ja siitä luovuttuaan myös jättävän kaikki siihen liittyneet huonot tavat, koijarinelämän ja ryypiskelyn? Hevoskauppa on onnenpeliä, joka muiden samanlaisten tavoin vierottaa ihmisen järjestyneestä työstä ja hiljaisesta perhe-elämästä. Kun hylkää siihen kuuluvat tavat ja työntää mielestään varsinkin inhon näkemästään ja kuulemastaan syntyy tällä tavoin kääntyneessä väkisinkin uusia tunteita ja ajatuksia, joissa vielä on tuosta inhosta jälkiä, ja jotka johtavat uuteen elämäntapaan.
Yhdistyksen toiminnan päämäärä ei kuitenkaan ole eläinten pahoinpitelyn hävittäminen arkielämästä. On näet päiväselvää, ettei kasvatus todellakaan kykene saamaan paljoa aikaan nuoren sukupolven sivistyksessä, jos se kasvatuksen pakosta vapauduttuaan näkee ympärillään turmiollisia esimerkkejä. Eläinrääkkäyksestä pitää siksi kaikkialla ja kaikissa muodoissaan rangaista ja estää se, jotta huono esimerkki ja sen päivittäinen näkeminen ei kovettaisi myös niitä sydämiä, jotka kasvatuksen seurauksena ovat kehittyneet parempaan suuntaan. Jopa rikoslait pahan estämiseksi ovat tässä oikeutettuja. Kenelläkään ei nimittäin ole oikeutta herättää julkista pahennusta paheellisella elämällä eikä liioin antaa esimerkkiä pahoista tavoista, joiden syntymistä kasvattaja koettaa vastustaa.
Ylipäänsä voi näiden yhdistysten tarkoitusperää vastaan huomauttaa, että myötätunto, jota ne haluavat herättää ja juurruttaa, on vain epävarma tunne, joka sellaisenaan on passiivinen. Se vain estää vastakkaisen julmuuden tunteen pääsyn valtaan, tunne yleensä ei kuitenkaan kykene vastustamaan todellisen elämän houkutuksia. Mutta puhuttaessa lasten kasvatuksesta on syytä esittää se jo usein ennenkin esitetty seikka, että lasten pitäminen erossa paheista on sen olennaisin osa. Mitään todellista säälintunnetta lapsessa vielä tuskin elää, ja myös siihen vähään, mikä tässä voi tulla kysymykseen, riittää tunteen ohjaus. Vasta myöhemmällä iällä on hankittava tietoa näistä tunteen liikkeistä ja muutettava harkituksi periaatteeksi se, mikä aikaisemmin oli tutkimatonta intoa ja taipumusta. Lastenkasvatuksen oleellisin tehtävä on muovata taipumuksia siten, että myöhemmin niiden perusteluksi riittävät vain järkevät periaatteet. Sillä juuri taipumusten ristiriita järjen ja periaatteiden kanssa vie ihmisen lankeemukseen.
Kyseisten yhdistysten toimintatapoja ovat: soveliaiden teosten levittäminen, varsinkin sellaisten lastenkirjojen joissa on runoa ja proosaa sekä paljon puupiirroksia, ja vanhempien lukijoiden vuosikertomusten, joissa on runsaasti faktatietoa; vaikuttaminen hallituksiin ja paikallisiin viranomaisiin, jotta saadaan aikaan kotieläinten, esim. hevosten ja teuraskarjan pahoinpitelyä vastustavia määräyksiä; kokoukset jäsenten aktiivisen osanoton innostamiseksi. Myös jaetaan palkkiomitaleja niille, jotka innokkaimmin toimivat yhdistysten päämäärien hyväksi. Heidän toimintapiiriinsä on myös kuulunut kannustaa hevosteurastamojen perustamista ja hevosenlihan kulutusta, jolla ei ehkäistä vain hevosten henkihieveriin ajamista ja siitä seuraavaa runsasta pahoinpitelyä, vaan myös lisätään huomattavasti varsinkin vähävaraisten luokkien elintarvikevarastoa, jotka muuten harvoin voivat hankkia liharuokaa, mutta nyt voivat hankkia sitä helpommin, koska hevosenlihaa myydään ainakin vielä paljon halvemmalla kuin muuta lihaa. Münchenissä ja sen lähialueilla kuuluu siten myytävän hevosenlihaa noin ½ miljoonaa naulaa vuodessa – mikä antaa lihakeittoa vähintään pari kertaa viikossa 10 000 ihmiselle. Siinä yhdestä hevosesta lasketaan saatavan lihaa keskimäärin 300 naulaa.
Münchenin yhdistys levittää lastenkirjoja suuria määriä, joitakin kirjoja miljoona kappaletta ja ylikin. Yhdistyksen rahavarat ja menot ovat kuitenkin verrattain pienet, esim. vuodelta 1854 tuloja 1 794 Reininmaan floriinia, menoja 1 363 floriinia, tai vastaavasti noin 1 080 ja 820 hopearuplaa. Laaja kirjeenvaihto toisten yhdistysten kanssa yllä luetelluissa maissa muodostaa varmasti melko huomattavan menokohdan.
Emme kai voi toivoa että maassamme kovinkaan pian ryhdyttäisiin niin haaveelliseen yritykseen kuin yhteisvoimin herättämään ja vahvistamaan yleisemmin säälintuntoa ja hyväntahtoista mielenlaatua. Yhdistyksen perustaminen ja sen hyödyllinen toiminta vaatisi kuitenkin vain yhden, todella yhden, lämpimän ja uhrautuvaisen yksilön. Pitäisi vain voida odottaa, että jokin lehdistön julkaisema sopiva pohjustus herättäisi vanhemmat ja kasvattajat huomaamaan, miten äärettömän tärkeää on juurruttaa lapsiin myötätunto kaikkea elävää kohtaan. Näiden joukosta emme sulkisi pois edes kasveja, joiden viatonta olemassaoloa lapset yleisessä pahanteossaan häiritsevät ja tuhoavat sen, paha tapa, joka useimmin ilmenee puiden katkaisuna ja turmeluna ja jota liioittelematta voi pitää metsälle paljon tuhoisampana kuin maan koko puutavaravientiä.
Münchenin yhdistyksen vuosikertomukset ilmestyvät nimellä: ”Jahresbericht des Münchener-Vereins gegen Thierquälerei”. Hyvin valaiseva ja vakuuttava kertomus vuodelta 1847 on samassa niteessä kuin kertomus ”Die ungleichen Knaben”. Muita siihen kuuluvia lastenkirjoja ovat:
Gespräche über Thiere, kirj. tri Anton Kienast.
Kinder, habt die Thiere lieb, kirj. Johan Traugott.
Pfenningbilder, julk. Münchener Verein gegen Thierquälerei.
kaikki painettu Münchenissä ja
Leset mich! kirj. Max Lautenschlager. Passau 1856.
J. V. S.
