(Yhteenveto aikakauslehdestä ”Mittheilungen d. geogr. Anstalt”.)
Vaikka kaikki taannoiset tutkimusretket Pohjoisen jäämeren saaristoon epäonnistuivat päätavoitteessaan, Franklinin ja hänen seuralaistensa etsinnässä, ja menettivät mielenkiintonsa, niille on kuitenkin jäljellä se osanotto, jolla seurataan kaikkia uskaliaita yrityksiä, varsinkin sellaisia, joiden tavoite ylittää oman edun. Siksi toivomme, ettei lehden lukijoille ole vastenmielistä nähdä meidän täyttävän annettua lupausta julkaista jälkikäteen tietoja näiden tutkimusmatkojen edistymisestä ja tuloksista.
Lukija muistaa tammikuun numeron uutisista, että suurin Englannista tarkoitusta varten lähetetty tutkimusretkikunta lähti huhtikuussa 1852 Sir Edvard Belcherin komennossa. Se ehti jo 11. elokuuta Beecheyn saarelle, joka on kuulu sieltä löydetyistä Franklinin ensimmäisen talvileirin jäljistä. Sinne sijoitettiin yksi alus, kapteeni Pullenin alainen North Star. Sir Belcher Assistancella ja luutnantti Osborn höyrylaiva Pioneerilla lähtivät sieltä pohjoiseen Wellingtoninkanaalia pitkin, kapteeni Kellett Resolutella ja luutnantti Maclintoch höyrylaiva Intrepidellä jatkoivat matkaa länteen, Barrowinkanaalin (ja virheellisesti ns. Melvillensalmen) läpi Melvillensaarelle.
Seuraamme ensin Sir Belcheriä. Maa Wellingtoninkanaalista itään on North Devon, siitä länteen Cornvallis-saari. Siellä oli valaanpyyntikapteeni Penny reellä tunkeutunut aina itäpuoleiselle niemelle, Cap Belcherille. Se maa, johon tämä niemi kuuluu, ja jonka nykyisin saadun tiedon mukaan kapea salmi erottaa North Devonista, oli saanut amerikkalaiselta Grinnelin retkikunnalta nimen Grinnelland. Pohjoiseen Cap Belcheristä jatkuu vesiväylä luoteeseen nimellä Pennynkanaali. Olot suosivat Sir Belcheriä, niin että hän molemmilla aluksillaan pystyi tunkeutumaan läpi Wellingtonin- ja Pennynkanaalin ja asettumaan talvisijoille (1852–53) tämän Grinnellandin luoteisrannikolle 77° leveyttä. Sieltä tehtiin tutkimusmatkoja veneillä, pohjoiseen uuteen maahan North Cornwalliin (77° 30’) ja itään Jonesinsalmen pohjoissuuhun, mistä löydettiin muutamia pieniä saaria, ja reellä Cornwallis-saaren päästä pohjoiseen Melvillensaarelle ja kapteeni Kelletin talvisatamaan sen eteläpuolella.
Myös kapteeni Kellet oli aluksillaan nopeasti ja onnellisesti päässyt tähän asemaan 9. syyskuuta 1852, mikä vuosi näillä kulkuvesillä oli erityisen suotuisa. Asema oli sama, johon jo Parry oli ehtinyt vuonna 1819 ja johon myös luutnantti M’Clintockin rekiretkikunta Austinin laivasto-osastosta pääsi keväällä 1851.
Sieltä kapteeni Kellett lähetti nyt kaksi rekiretkikuntaa, toisen pohjoiseen toisen etelään saaren länsipuolta – kun taas sen itärannan oli jo tutkinut yllä mainittu Sir Belcherin aseman retkikunta. Tällä itäpuolella Byam-Martininkanava erottaa Melvillen Cornwallis-saaresta. Länsipuolella tavattiin nyt myös kanaali, joka pohjoisosistaan sai nimettiin Fitzwilliaminkanaaliksi ja, koska se etelämpänä jakaantuu pienen Eglintonin saaren ympärillä, itähaaara Kellettiksi – länsihaara Crozierinsalmeksi. Tästä kanaalista länteen löydettiin nimittäin uusi maa Prince Patrickin saari. Siitä länteen avautuu avoin meri.
Melvillensaaresta lounaaseen on nyt ns. Bankin maa, jonka ympäri MacClure purjehti ja jonka pohjoisrannikolle hänen aluksensa jäätyi 1851. Olemme julkaisseet hänen kertomansa, että viimein löydetty ja hänen kulkemansa Luoteisväylä on tästä Bankin salmesta pohjoiseen vain ikuista jäätä. Se on nyt havaittu vääräksi sikäli, että mainittu Prince Patrickinmaa vielä ulottaa lounaisimman kärkensä kahdeksan pituusastetta Melvillen länsirantaa länteen.
Mainitut retkikunnat ovat siten tutkineet koko suuren saariryhmän, joka sai nimen Parryn saaret. Niihin ei lasketa North Devonia Lancasterista pohjoiseen. Niistä suurimmat ovat mainitut länteen North Devonista: Wellingtoninkanaali, Cornwallis, Byam-Martininkanaali, Melville, Fitzwilliaminkanaali, Prince Patrick. Ympäröivine pikku saarineen ne kaikki ovat 74° 30’ ja 77° 30’ pohjoista leveyttä sekä 94° ja 124’ läntistä pituutta Greenwichistä. Tästä saaristosta pohjoiseen on avoin Napameri. Samoin siitä länteen näkyy vain merta.
Kauempana idässä on Napameren etelärajana tämä edellä mainittu Grinnelland, josta itään Jonesinsalmi erottaa sen ja North Devonin North-Lincolnista, joka sijaitsee saman salmen itä- ja koillispuolella. North-Lincoln on se maa, jonka itäpuolta tri Kane seurasi retkillään Smithinsalmesta (Katso lokakuun Litteraturbladia), ja jonka pohjoisimman osan hän nimitti Grinnellandiksi, joka ulottuu 5 astetta pohjoisemmaksi kuin yksikään Parryn saarista. Idässä tämän maan erottaa merenlahti Grönlannin pohjoisesta osasta tai Wellingtoninmaasta. Siten nyt tunnetaan kaikki ne maat, jotka rajoittuvat Pohjoiseen jäämereen siltä väliltä, joka ulottuu Atlantin valtamereltä Huippuvuorten ohi, Grönlannin itäpuolelta, ja Tyyneltä mereltä Beringinsalmen puolelta. Tutkimattomia ovat täällä vain Grönlannin pohjoisrannikko (Wellingtoninmaa), North Lincolnin länsipuoli ja North Devonin itäpuoli.
Belcherin retkikunnan esitetyt tutkimukset osoittavat myös, että tämä Napameri on avoin. Keskilämpö ja kasvillisuus lisääntyivät mitä enemmän lähestyttiin saarten pohjoista rannikkoa. Jää lähti täällä aikaisin, mursuja ja muita merieläimiä oli runsaammin, merilintuja kokoontui parviksi. Lukija muistaa, että tri Kane keskellä talvea näki avoimen meren; mutta hän oli silloin viisi astetta pohjoisempana 82° 30’ ja myös kaksikymmentä lännempänä, ts. lähempänä Atlantin merta Grönlannin itäpuolella.
Parryn saarilla tavattiin melko runsaasti riistaa, biisoneja (myskihärkiä), poroja, jäniksiä, riekkoja ym. – petoeläimistä jääkarhuja ja susia. Grinnellandissa oli eskimoita, mutta Parryn saaret ovat asumattomia.
Tri Petermann, mainitun aikakauskirjan julkaisija, joka on kauan tutkinut kaikkia tähän kuuluvia tietoja, lausuu Napamerestä seuraavan päätelmän:
Nykyään ei voi enää hetkeäkään epäillä sitä tosiseikkaa, että tähän asti pohjoisimmasta löydetystä maasta pohjoiseen on Napameri, joka ei koskaan kokonaan jäädy.
– – –
T:ri Kanen löydöt vahvistavat täysin sen, että lämpötila, eläin- ja kasviluku, avoin vesi ym. eivät vähene samassa suhteessa kuin pohjoisnapaa lähestytään, vaan että kaikki tämä vähemmän riippuu leveyspiiristä kuin maan ja veden koostumuksesta, ulottuvuudesta ja jaosta ja merivirroista. Koska jotakuinkin avoin meri, jota lisäksi halkoo vahva Napavirta, joka Siperian rannikoilta kulkee yli itse napaseudun ja laskee Atlantin mereen Grönlannin ja Huippuvuorten välissä, täytyy myös pohjoisnavalla olla vapaampaa jäistä ja siellä täytyy olla lämpimämpi ilmasto sekä runsaampi fauna ja flora kuin kapeiden jään peittämien salmien halkomassa, kaksikymmentä astetta navalta sijaitsevassa syrjäisessä saaristossa, jossa Franklinia etsimään lähetetyt retkikunnat liikkuivat.
Kanen retkikunta on taas ja paljon varmemmin kuin kaikki edeltäjät osoittanut, että on vain yksi ainoa leveä maailmanmerenväylä, yksi ainoa purjehduskelpoinen vesitie Napamerelle, nimittäin Grönlannin ja Huippuvuorten välissä tai oikeammin Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välissä. Tri Kane pääsi tosin 82° 30’ napakorkeuteen, mutta millä vaaroilla ja millä menetyksillä! – – Aluksellaan hän pääsi vain leveyspiirille 78° 45’. Miten verrattain helposti pääseekään samalle leveyspiirille suurella varsinaisella napa-altaalla? Valaanpyytäjät ovat usein päässeet sinne, jopa ilman höyryaluksia. Ja se on aivan luonnollista. Sillä Huippuvuorilla tulee napajää meressä näkyviin vasta samalla leveysasteella missä Baffininlahden pohjoispäässä tri Kanen alus ei päässyt tunkeutumaan lainkaan eteenpäin. – –
Meidän on vielä lisättävä, että jätettyään neljä retkikunnan alusta jäihin Sir Belcher palasi syyskuussa 1854 Englantiin, missä hänet asetettiin sotaoikeuteen. Resolute ja Intrepid hylättiin mereen Melville-aseman ja Barrowinkanaalin väliin, Byam Martininkanaalista etelään, Assistance ja Pioneer Wellingtoninkanaaliin North Devonin rannikolle, ja kotimatka tehtiin Beecheynsaarelle sijoitetulla North Starilla. Se ihme on tapahtunut, että 15. toukokuuta 1854 paikkaan 74° 40’ ja 101° 15’ läntistä pituutta hylätty Resolute oli omin päin lähtenyt kotimatkalle ja tavattiin 17. syyskuuta 1855 aivan vahingoittumattomana Davisinsalmesta, 64° 30’ leveyttä ja 62° pituutta ja että amerikkalainen valaanpyytäjä kapteeni Buddington oli pelastanut sen hyvään hintaan.
Kapteeni MacClure, joka 1851 syksyllä juuttui jäihin Banksinmaan (Baringin saaren) rannikolle Investigator-aluksellaan, ja joka 1853 keväällä pääsi yhteyteen kapteeni Kellettin kanssa Melvillellä, hylkäsi sen pian, koska nytkään jää ei lähtenyt. Hänen kotimatkastaan, joka luultavasti kulki Melvillen ja Beecheyn kautta, emme tiedä lähemmin.
Tri Raen johtama retkikunta sille paikalle, jossa eskimoiden Raelle kertoman mukaan Franklinin väen rippeet kohtasivat kuolemansa, lähti 22. kesäkuuta 1855 Orjajärveltä pitkin Mackenziejokea Jäämeren rannikolle, sekä edelleen Suuren kalavirran suuhun (Katso helmikuun numero). Siihen kuului kolme venettä, joissa oli 2 upseeria ja 18 miehen miehistö ja ne oli varustanut Hudsonbay Compagnia. Ne tapasivat mainitun joen suistossa veneen ja kaikenlaisia tavaroita, jotka olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle, mutta ei merkkiäkään ihmisistä, ei liioin mitään kirjallisia tietoja. Seurueesta kukaan ei ymmärtänyt eskimoiden kieltä, ja siten he saattoivat vain vaivoin vaihtaa tietoja näiden tapaamiensa ”valheellisten” ihmisten kanssa. Franklinin aluksesta he eivät saaneet mitään tietoja. Lähempiä tietoja tästä retkikunnasta ja sen vähäisistä tuloksista emme ole huomanneet.
Tämä on loppu kokonaisen vuosikymmenen jatkuneille tutkimusmatkoille, jotka alkoivat Franklinin retkillä. Jos katsoo niitä rahallisia uhrauksia, joita ne ovat vaatineet, tai sitä rohkeutta ja uupumatonta sitkeyttä, jota päällystö ja miehistö ovat näillä matkoilla osoittaneet tai sitä huolta, jolla hallitus on huolehtinut näiden niin etevien miesten ylläpidosta ja menestyksestä yrityksissään, tai sitä määrää keksintöä ja kekseliäisyyttä, mikä sellaisia päämääriä varten on ollut heidän käytössään, on tunnustettava, että on vain yksi kansa maan päällä, jolla on tahtoa, tietoa ja kykyä sellaisiin yrityksiin. Englannilla on tosin osoittaa samanvertaisia merimatkoja, ja myös muut kansakunnat ovat siinä kilpailleet sen kanssa. Mutta tuskin koskaan on millään sellaisella hankkeella ollut niin epäitsekästä tarkoitusta, nimittäin vain tieteen edistäminen ja inhimillisen velvollisuuden täyttäminen. Surun tuntein näkee näiden erinomaisten ponnistusten jälkimmäisessä tarkoituksessa epäonnistuneen, ja antaa vain lievän lohdun, että tiede sentään on niistä korjannut hyötynsä.
J. V. S.
