Svenska Tidningenin numeroissa 146, 147 tämän vuoden kesäkuun 25. ja 26. päivältä on julkaistu vielä vastakirjoitus tämän lehden maaliskuun numeron kirjoitukselle, joka käsitteli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomusta. Tällä kertaa itse Sv. Tidningenin toimitus ottaa asiassa puheenvuoron; ja on vain valitettava, että tehtävä näyttää joutuneen jollekulle lehden avustajalle, joka ei ole kyennyt tekemään artikkelista yhtä niistä monista, joita lehdessä esiintyy hyvin ajateltuina ja hyvin kirjoitettuina.
Artikkelin pääasiana ovat monet huudahdukset niistä ”katkerista vuodatuksista Ruotsia ja ruotsalaisia vastaan”, joita meidän kirjoituksemme sanotaan sisältäneen, ja jotka vuodatukset kuuluvat olevan ”tiettyjen suomalaisten kirjoittajien puolelta tavallisia”.
Meidän lukijoillemme lienee yhtä tuntematonta kuin meille, keitä nämä suomalaiset kirjoittajat ovat olleet tai ovat. Täällä Suomessa on tavanomaisia lehtiuutisia lukuun ottamatta kirjoitettu niin vähän Ruotsin puolesta tai sitä vastaan, että sitä todella voi pitää mitä epätavallisimpana ilmiönä maan vähäisessä kirjallisuudessa. Niin, meille totisesti on tämän lehden kyseinen kirjoitus vuosikymmeniin ensimmäinen ja ainoa esimerkki suomalaisen kirjoittajan esiintymisestä edes ketään ruotsalaista kirjailijaa vastaan; sama kirjoitus on varmasti ensimmäinen ja ainoa, jossa ruotsalaisia kirjoittajia asetetaan vastuuseen heidän lausunnoistaan Suomen oloista. Toinen asia on, että suomalaiset kirjoittajat, puolustaessaan suomen kielen ja suomalaisen kansakunnan oikeutettuja oikeuksia, ovat esiintyneet ruotsin kielen yksinvaltaa vastaan täällä Suomessa. Jos ruotsalaiset ottavat kantaa tämän yksinvallan puolesta, terävien sanojen ei pidä tulla heille yllätyksenä. Myös me olemme, kuten lukija tietää, kirjoittaneet vain sellaisia kantaaottavia kirjoittajia ja niitä ruotsalaisia vastaan, joiden mielipiteitä he mahdollisesti edustavat – ei Ruotsia ja ruotsalaisia vastaan. Se katkeruus, jota Sv. Tidningen ilmauksissamme valittaa, on siten suunnattu mainittuja kirjoittajia ja heidän aateveljiään vastaan, ei ruotsalaisia. Meidän nimenomainen varauksemme tässä suhteessa olkoon voimassa, huolimatta Svenska Tidningenin yrityksistä asettaa kyseiset kirjoittajat Ruotsin kansan suojelukseen.
Myönnämme muuten halukkaasti, että ilmauksemme olisivat asialle vahinkoa tuottamatta voineet olla lievemmin valittuja, ei siksi etteikö olisi puuttunut syytä koviin sanoihin, vaan juuri siksi, että sitä on yllin kyllin. Koppavuus ansaitsee kuitenkin oikaisun; eikä kokonaisen kansan itsetuntoa saa ilman huomautusta polkea lokaan. Syistä, joita emme lähemmin voi selittää, meidän sanoissamme ilmenivät myös pitkä pidättyväisyys ja – Sv. Tidningen voi olla varma siitä – ei vain toimituksen yksityinen suuttumus.
Mutta kun Svenska Tidningen väittää, että meiltä on puuttunut perustelu ja syy, niin teemme pikimmiten pienellä valikoidulla kokoelmalla ruotsalaisista ”sanomalehdistä ja brosyyreistä” sen toimitukselle tunnetuksi, mitä ruotsalaiset kirjoittajat ovat Suomen oloista kirjoittaneet ja kirjoittavat.
Yllin kyllin näitä kirjoittajia kuuluu Svenska Tidningenin toimitukseen. Se suvaitsee epäillä kenenkään ruotsalaisen vaatineen, että meidän suomalaisten pitäisi ”etsiä ainoaa autuuttamme niin, että edelleen annamme ruotsin kielen olla sivistyksen kielenä ja jätämme oman kielemme ja suomenkielisen kansan oman kohtalonsa huomaan.” Kuitenkin käyttää sama toimitus kaikki ponnistelunsa todistaakseen meille suomalaisille, että jos ruotsi suomen kielen hyväksi tehtyjen ponnistelujen vuoksi lakkaisi olemasta täällä sivistyksen kieli ja virallinen kieli, suomi ei kuitenkaan ottaisi ruotsin paikkaa vaan toinen vieras kieli. Ja lehti vakuuttaa lisäksi, että tämä on ”ruotsalaisten ajatus kysymyksestä”. Mitä tämä silloin on muuta kuin aivan avoin vaatimus, että ruotsin säilyttäminen sivistyksen ja virallisena kielenä on Suomen onni, kun taas pyrkimykset tehdä suomesta sivistyksen kieli valmistavat maalle onnettomuuden. Sillä Sv. Tidningen pitää luonnollisena – ja aivan oikein – että toisen vieraan kielen astuminen nyt ruotsin pitämien oikeuksien sijaan olisi suomalaisen kansan sivistykselle ja kansallisuudelle tuhoisaa. Mikä ihmeellinen sokeus on uutterimmin todistaa, että vain ruotsin säilyttäminen sivistyksen kielenä voi pelastaa suomalaisten kansallisen olemassaolon ja yhtä innokkaasti kiistää kenenkään ruotsalaisen koskaan vaatineen, että suomalaisten on siitä etsittävä ainoaa autuuttaan! Lehti ei ehkä halua ”jättää suomenkieltä ja suomenkielistä kansaa oman onnensa nojaan”? Luoja varjelkoon, kaukana siitä! Suomalainen kansa olkoon kuten tähänkin asti talonpoikaista kansaa, ja sen kieli kieltä ilman kirjallisuutta ja kulttuuria. Vai kuinka, arvoisa Svenska Tidning?
Voimme ilahduttaa Sv. Tidningeniä uutisella, että tämä viisaus ei ole uutta, että samoja lauseita on esitetty täällä Suomessa. Mutta täällä on myös oivallettu, että kansan oma kieli on varmempi turva sen kansallisuudelle kuin vieras, olkoon se mikä tahansa, ja että jos käy niin kuin Sv. Tidningen ja ruotsalaiset ennustavat, se ei tapahdu siksi, että suomenkielinen kansa, joka nyt on herännyt jonkinlaiseen itsetuntoon, vaatii osuuttaan yleisestä inhimillisestä sivistyksestä, vaan siksi, että suomalaiset ovat jo vuosisatoja totelleet vierasta ylivaltaa, ja siksi, että vieras kieli ja vieras, ei-kansallinen sivistys on maassa ollut hallitsevana.
Meillä ei todellakaan ole halua eikä aikaa uudestaan esittää Svenska Tidningenin nurinkurisia käsityksiä kansakunnan kielen ja sen kansallisuuden suhteesta, sen olemassaolosta kansakuntana. Siitä kysymyksestä on täällä Suomessa kirjoitettu kylliksi; ja jopa me olemme kykyjemme mukaan koettaneet selvittää sitä Sv. Tidningenin hyväksi.
Lehti puhuu kielestä samanveroisena kuin koko joukosta muita asioita, jotka muka ovat kansakunnalle arvokkaampia kuin kieli. Se viittaa meille Elsassiin, missä ranskalaistuneet saksalaiset ovat niin äärettömän onnellisia ilman saksan kieltä! – Anteeksi epäkohteliaisuutemme! Mutta emme todellakaan voi jättää huomauttamatta, että täällä Suomessa lähestulkoon jokainen koulupoika osaa antaa tällaiselle kansalliselle onnelle sille kuuluvan arvon. Kuinka ihanaa onkaan elsassilaisten kansallisuus! Sv. Tidningen voi varmasti valistaa, mihin kansakuntaan se kansa oikeastaan kuuluu. He ovat olleet saksalaisia. Ranskalaisia heistä pitänee tulla – parissa vuosisadassa. Mutta juuri tällaiselta onnelta suomalaiset haluaisivat säästyä. Sallikaa meidän nimittäin edelleen muistuttaa, että Saksan kansakunnalla voi olla varaa antaa palasen kieltään ja kansallisuuttaan kadota yhden sieltä, toisen täältä, mutta kun suomen kieli lakkaa elämästä Suomessa myös Suomen kansa on kuollut kuin kivi – ja sen seikan toivomme olevan päivänselvä jopa yksinkertaisimmalle järjelle. Siksi niin kauan kuin ruotsalaiset eivät opeta meille muuta tietä onneen kuin elsassilaisten – pitäkööt he viisautensa itsellään.
Olettakaamme sen sijaan, että Svenska Tidningen ja ruotsalaiset, koska ne tässä kysymyksessä seuraavat toisiaan, hankkimallaan tiedolla täällä Suomessa tehdyistä ponnisteluista suomen kielen viljelyn hyväksi, toiveista sen pääsystä luonnollisiin oikeuksiinsa, toiveista suomenkielisen kansallisuuden säilymisestä – olisivat ilmaisseet suuren ilonsa siitä kaikesta, valittaneet, että he nyt vain menestyksen toivotuksin voivat edistää sen pyrkimyksiä ja toiveita, mitä selvimmin ja lämpimimmin todistaneet ja vaatineet, että ne ovat kohtuullisimmat koko maan piirissä, että oikeudenmukaisuus ja kohtuus, että tämän ajan sivistys vaatii ja sen valistuneempi valtiotaito suosii, että myös alamaiskansa saakoon pitää kansallisuutensa, kielensä, uskontonsa, lakinsa, tapansa ja omintakeisen henkensä kehittyvän kaikeksi siksi, minkä maailmojen ja kansakuntien Herra on sen kyvyksi suonut – olettakaamme, että Sv. Tidningen ja ruotsalaiset olisivat niin puhuneet, että ne olisivat siihen lisänneet hyvät neuvonsa ja myöhemmin, jos mahdollista, omat bona officiansa [hyvät palvelukset] edistääkseen asiaa. Me emme usko, että sellainen menettely heidän puoleltaan olisi ollut tälle menestykselle ehdottoman välttämätöntä, mutta oikeutettu asia ei ainakaan kärsi lisätodisteista sen oikeutuksen puolesta, ja kansakunnille samoin kuin yksilöille on samanlaisten osanotto yhtä miellyttävää kuin lisärohkaisu. Varmaa on, että kirjoituksemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksesta, jos esitetty olettamus olisi ollut totta, olisi tehty toisessa hengessä.
Vielä yksi muistutus kaikella luottamuksella. Svenska Tidningen puhuu, samoin kuin muut ”sanomalehdet ja brosyyrit” helposti selitettävällä mieltymyksellä muinaisesta ”Ruotsin maakunnasta” Suomesta, ja yhdistää sen Hallantiin ja Bohuslääniin ja Luoja tietää mihin muihin Ruotsin maakuntiin. Tosiasiaa ei voi kiistää; ja on kiistämättä totta, että Suomi on ollut vain Ruotsin maakunta. Historia ratkaiskoon, millaista onnea sellaiset kuningaskuntien kokoiset maakunnat ovat tuoneet Ruotsille. Tosiasia on, että niitä ei voitu pitää. Mutta yksikään järkevä ihminen ei kieltäydy mielihyvin tekemästä eroa Suomen maakunnan ja Hallannin maakunnan välillä, ei vain siksi, että Suomen maakunta oli 1/3 koko kuningaskunnasta, vaan pääasiassa siksi, että Suomen väestö ei ole ruotsalaista, ei edes skandinaavista, ei edes germaanista tai edes indogermaanista sukua. Jääköön sikseen, miten paljon valtioviisaus olisi määrännyt itsenäisyyttä alistetulle kansalle, joka on niin täysin vieras hallitsevalle kansalle. Tosiasia on, että ”maakunnalla” on nyt oma lainsäädäntö, oma hallitus, omat valtiolaitokset ja luvalla sanoen – tallella oma kansallisuus ja oma kieli. Suuresta viisaudesta ei siksi todista yhä vielä esittää mainitut provinssit epäitsenäisinä. Ainakaan se ei ole viisasta, kun Sv. Tidningenin tavoin samassa hengenvedossa antaa vihjeitä entisen maakunnan nykyisestä kurjuudesta ja koettaa herättää sen kaipausta Egyptin lihapatojen ääreen. Itsestään tarjoutuu siitä suomalaiselle vertauskohta.
Kun Suomen Suuriruhtinas, Venäjän Keisari, antaa hallitsijanvakuutuksensa Suomen kansalle, Hän julistaa nousseensa Venäjän keisarikunnan ja – Suomen Suuriruhtinaskunnan valtaistuimille. Kun sitten Svenska Tidningen – ja ”ruotsalaiset” – tulevat puhumaan Ruotsin maakunnista Hallannista ja Suomesta, emme täällä Suomessa voi väittää, että se – ja ”ruotsalaiset” – sanoo jotain mikä ei ole totta; mutta on historiallisia totuuksia, joiden alituinen toistelu voi olla hyödytöntä. Niitä on mainittu maakuntajuttu niin kauan kuin Ruotsi pitää ainakin pääkonsulia Suomessa.
Myös Svenska Tidningen voinee esitetystä vertailusta oppia, miten maan mahtavat ymmärtävät säästää tiettyjä soittimenkieliä, joita pienet – lehti suokoon meille anteeksi – huvikseen kovalla kädellä koskettavat.
J. V. S.
