Aloitimme tämän vuosikerran talousseuroja ja kouluopetusta käsittelevillä artikkeleilla. Molempiin näihin aiheisiin liittyy toivoaksemme niin suuri ja yleinen intressi, etteivät lukijamme ottane pahakseen, jos me puheenparren mukaisesti lopetamme siihen, mistä aloitimme. Tosin emme halua, että tuota sanontatapaa sovellettaisiin siihenkin, mitä olemme lausuneet ja lausumme näistä asioista.
Kuopio Tidning tarjoaa meille toivotun aiheen palata kysymykseen kouluopetuksesta. Viipurin maanviljelysseura puolestaan on hyväntahtoisesti lähettänyt toimitukselle kappaleen sääntöjään ja uusinta vuosikertomustaan; näin saimme miellyttävän muistutuksen siitä, että on jälleen kiinnitettävä lukijoidemme huomio siihen aiemmin esitettyyn kantaamme, että maallemme olisi hyötyä useammista talousseuroista. Eräästä jäljempänä seuraavasta artikkelista lukija näkee, mitä meillä nyt on mainittavana kyseisestä seikasta. Tässä taas lausumme lähinnä eräitä sanoja niistä hedelmistä, joita kouluopetuksesta koituu yksilölle ja yhteiskunnalle.
Vuoden alussa oli Kuopio Tidning eräiden kouluopetukseen liittyvien yleisten pohdiskelujen yhteydessä julkaissut tosiasiatietoja, joista pitäisi ilmetä, kuinka koulun ja kouluopetuksen nykytila ei ole oppilaiden siveellisyyden kannalta vain lähes hyödytön, vaan jopa vahingollinen.
Että tällaiset ”kauhua herättävät” tiedot ovat saaneet niin vähän huomiota osakseen, ei mielestämme todellakaan johdu vain Kuopio Tidningin vähäisestä levikistä, vaan pikemminkin siitä vakaumuksesta, mikä jokaisella järkevällä, itse koulun käyneellä tai siellä lapsiaan ja kasvattejaan pitäneellä suomalaisella epäilemättä täytyy olla – nimittäin että kyseinen väite on hyvää tarkoittavan liioittelun tuotetta, eikä pelkästään liioiteltua hyvää tarkoitusta.
Omalta osaltamme panimme väitteen kyllä muistiin. Lehden palstatilan vaatima tarkka taloudenpito pakotti kuitenkin meidät luopumaan kaikesta polemiikista sitä vastaan, sillä olimme muutenkin saaneet syytä omistaa kouluopetuskysymykselle pari pitempää artikkelia. Johtui siis enemmänkin sattumasta, että esitellessämme juuri ilmestyneitä suomalaisia raittiuskirjoituksia myös Kuopio Tidningin kokemukset muistuivat mieleemme; ja tunnustaa täytyy, että muistimme petti uskoessamme näiden kokemusten liittyvän nimenomaan juoppouden paheeseen. Väitteemme, että nuorison parissa ilmenevä juoppous juontaa juurensa kodista ja sen tavoista tai sitten nuorukaisen elinympäristöstä koulun ulkopuolella, ei siis ota huomioon Kuopio Tidningin kokemusta. Emme voi muuten hyvittää tätä virhettä kuin pyytämällä nöyrästi anteeksi erehdystämme.
Myönnettäköön siis, että kun Kuopio Tidning kertoo siitä suuresta koulunuorison määrästä, joka on menehtynyt ”riettauteen” ja kun lehti on edelleenkin sitä mieltä, että suurempi prosenttimäärä kouluja käyvistä joutuu turmion tielle kuin niistä, jotka ryhtyvät johonkin ammattiin ilman edeltävää kouluopetusta, ei lehden toimitus suinkaan väitä, että tämä kouluja painava siveellinen rappio olisi juoppouden seurausta. Lehti jättää täysin lukijan itsensä kuvittelun varaan, mistä rappio koostuu. On siis lupa olettaa, että koulut ovat kasvattaneet petkuttajia, varkaita, ryöväreitä, murhaajia, tai ehkä vain uhkapelureita, naisten viettelijöitä ym. Lehti antaa meidän silti tietää, että 8 entistä lukion oppilasta on ottanut pestin sotaväkeen, 11 kuollut riettauteen, yhdestä on tullut kerjäläinen, 2 jatkaa riettaudessa. On kai anteeksiannettavaa, jos olettaa juoppouden johtaneen useimmat heistä rappiolle. Me otammekin todella edelleen vapauden nähdä asia siten. Kuopio Tidningille olisi varmaankin ollut helppo valistaa meitä ja yleisöä siitä, miten asianlaita todellisuudessa on. Mutta sitäpä ei lehti ole suvainnut. Se antaa meidän vain tietää, ettei ole ilmoittanut juoppoutta ”riettaidensa” hairahdukseksi. Ja tässä lehti kiistämättä on oikeassa.
Mutta Kuopio Tidningin väitteet ja asiatiedot ovat siinäkin suhteessa merkille pantavia, ettei kukaan voi tietää, koskevatko ne vain Suomen kouluja vai koko sivilisoituneen maailman koululaitosta sekä kirjallista ja tieteellistä sivistystä ylipäätään.
Tällaisen leijuvan ylimalkaisuuden edessä meidän on todellakin mahdotonta olla pitämättä hiukan lapsellisena (ollaksemme toistamatta sanaa ”yksinkertainen”) sitä, että Kuopio Tidningin toimittaja esittää ystäviensä kokemukset 30 koululaisesta tai lukiolaisesta ja pohjaa sitten näille kunnioitusta herättäville faktoille arvionsa kouluopetuksen tuhoisuudesta. Tämäntapaiset väitteet kävisivät vielä hyvien ystävien illanistujaisissa esitettynä kuriositeettina. Tavallisesti ei kuitenkaan tuollaisia tietoja mennä esittämään julkisesti ratkaisevana sanana periaate- ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ja vaikka mentäisiinkin, ei pitäisi väittää tietojaan täysipainoisiksi, jos ei ole vakaasti päättänyt tehdä itsestään naurettavaa.
Jos me tässä esittäisimme oman, Kuopio Tidningin toimituksen kokemukseen nähden täysin vastakkaisen kokemuksemme, asettaisimme itsemme alttiiksi samalle naurettavuuden vaaralle lukijoiden edessä. Tämäntapaisia kysymyksiä ei tosiasiassa ratkaista parin yksilön rajoitetun kokemuksen, vaan kansan historian ja maailmanhistorian pohjalta.
Kiistämätöntä toki on, että vertaileva tilastotiede tarjoaa monia hyödyllisiä osviittoja yhteiskunnan eri laitosten – myös koululaitoksen – suhteellisesta vaikutuksesta kansan siveelliseen elämään. Mutta se vaatii asioiden näkemistä suurehkossa mittakaavassa.
Kuopio Tidningin toimituksella olisi ollut melko helppo tilaisuus antaa panoksensa, joskin vaatimaton, maamme kouluja koskeviin tilastotietoihin, jos se esimerkiksi olisi esittänyt tietoja siitä, miten Kuopion lukio on vaikuttanut oppilaiden siveellisyyteen niiden kymmenen vuoden aikana jolloin se on toiminut, ja – miksipä ei – myös Kuopion yläalkeiskoulun vastaavista tilastoista samalta ajalta. Jos nyt tulokseksi olisi saatu, että enemmistö tänä ajanjaksona lukion tai vain pelkän koulun käyneistä oppilaista olisi sortunut ”riettauteen”, niin se olisi voimakkaasti kehottanut selvittämään tilannetta maan muissa alkeiskouluissa – mutta ei enempään. Tilanne yhdellä paikkakunnalla ja 10 vuoden lyhyenä ajanjaksona antaa näet vielä liian rajallisesti kokemustietoa jotta sen varaan voitaisiin vielä rakentaa mitään johtopäätöksiä. Ja näin voimmekin pitää Kuopio Tidningin kokemusperäisiä todisteita selvitettynä asiana, toivoaksemme lehdelle vääryyttä tekemättä.
Yleisesti tunnustetaan, että koulumiehet antavat koulukasvatukselle ja -opetukselle liian suuren painoarvon yksilöiden ja kansakuntien siveellisessä kehityksessä.
Kukaan ei kiistä, että lasten kasvatus on tärkeä tekijä kansakunnan tulevaisuudelle. Mutta aivan todistelematta ja joutumatta edes vaaraan, että joku väittäisi vastaan voidaan sanoa hyvän lastenkasvatuksen merkitsevän samaa kuin siveellinen perhe-elämä.
Joskus voi sattua, että koulu pystyy korjaamaan perheen antamaa nurinkurista kasvatusta tai korvata kasvatuksen puutteen; mutta tämä kuuluu pikemmin onnellisiin poikkeuksiin kuin on sääntönä. Taipumuksia, mielenlaatua, sielun moraalista suuntaa voidaan koulussa tukea ja vahvistaa, mutta niitä ei siellä voida perustaa. Siihen katsoen alkaa koulun vaikutus aivan liian myöhään; asia näet on jokseenkin ratkaistu lapsen ehdittyä 7, 8 vuoden ikään. Hyvän tavan, tottelevaisuuden, totuudellisuuden, järjestyksen, uutteruuden jne. hyväksi koulu voi tehdä enemmän; mutta siinäkin koulu voi vain tukea perhettä, koska sen huolenpito ja vaikutus kohdistuu ainoastaan vähäiseen osaan lapsen jokapäiväistä elämää ja varsinkin meidän maassamme sen katkaisevat pitkät loma-ajat.
Jokaisella viisaalla koulunopettajalla on tästä asiasta riittävästi kokemusta. Suhteellisen hyvinkin kasvatetut oppilaat etsivät ja löytävät satoja keinoja välttääkseen opettajan valppauden. Opettajan on usein erinomaisen vaikea päättää esimerkiksi, onko oppilas ahkera luvuissaan vai ei, johtuuko hänen huono edistyksensä laiskuudesta vai hitaasta käsityskyvystä, tekeekö hän työtä itse vai elääkö hän toveriensa taidosta ja ahkeruudesta, ovatko hänen tiedonantonsa luotettavia vai eivät jne. Silmänpalvojain lukumäärä on jo koulussa suuri. Usein opettaja joutuu jälkeenpäin ihmeekseen näkemään, kuinka hän on vuosikausia käsittänyt väärin oppilaan todellisen mielenlaadun, hänen taipumuksensa, ahkeruutensa, vieläpä hänen tietonsa ja tapansakin. Perheessä ei näin voi käydä, paitsi jos heikkous tekee vanhemmat sokeiksi lastensa virheisiin nähden; ja jos kasvatus on hyvä, eivät lapset edes yritä pettää isää ja äitiä. Uskomme kyllä, että suuri osa opettajista pitää tätä kuvausta liioiteltuna; mutta juuri nämä opettajat, jotka itserakkaan omahyväisesti luottavat havaintonsa terävyyteen, luulevat erinomaisesti kykenevänsä ohjaamaan nuorisoa ja saavuttamaan kunnioitusta ja luottamusta – juuri he joutuvat kokemuksemme mukaan pahiten petetyiksi.
Aika, jolloin periaatteet ohjaavat ihmisen toimia ei ole se aika jolloin hän on koulun kurin alaisena. Kouluopetuksen antamat näkemykset eivät siis sellaisinaan voi vaikuttaa määräävästi oppilaan siveellisyyteen, eivät sittenkään, vaikka opetus voisi ulottua niin pitkälle, että oppilaan tietämys todellakin voisi muodostua elämänkatsomukseksi ja periaatteeksi. Mutta näin ei suinkaan ole laita. Harkinta ja kokemus osoittavat, etteivät koulutiedot voi edes tuonnempana määrätä ihmisen siveellistä elämää, jollei niiden varaan rakenneta mitään korkeampaa tietämystä.
Mitä vaikutusta näet kieliopilla ja geometrialla voisi olla oppilaan siveelliseen mielenlaatuun ja toimintatapaan? Miten niiden avulla tahdottaisiin ohjata luonnollista itsekkyyttä, herääviä mielitekoja ja nopeasti kasvavia intohimoja? Voimme sivuuttaa uskonnonopetuksen, sillä olemme jo riittävästi lausuneet ajatuksiamme sen laadusta. Mutta jokainen, joka ottaa huomioon, että luja vakaumus uskonnon peruskysymyksissä vaatii kaikkea muuta tietoa enemmän koko elämän koulua, oivaltanee, ettei sekään voi antaa lapselle periaatteita. Mutta tässä ei varsinaisesti olekaan kyse kouluopetuksen riittämättömyydestä sekä älyllisen että siveellisen kasvatuksen kannalta, sillä muuta kukaan tuskin väittäneekään. Pääasia on, että mielenlaatu ja tiedostamaton tapa ovat nuoruudessa ihmisen turva kiusausta vastaan. Mitkään järjen päätelmät eivät voisi ohjata nuorukaista siveelliseen elämään, jos häneltä puuttuisi kasvatuksen istuttama oikeuden tunne ja ennen kaikkea tottumus hyvään tapaan.
Kouluopetuksen tehtävänä on siksi luoda sellainen pohja älylliselle sivistykselle, että oppilas tulee kykeneväksi sen itsenäiseen hankkimiseen, oppii tuntemaan itsensä sivistämisen tarvetta ja saa voimaa siihen. Elämänkatsomuksia ja periaatteita eivät toiset voi koskaan antaa; niiden täytyy olla yksilön oman työn hedelmä, niiden täytyy olla itse hankittuja, taistellen saavutettuja – ei vain itsenäisillä opinnoilla, vaan myös sellaisella elämän koulussa saavutetulla kokemuksella, joka murtaa teoreettisen luottamuksen, kumoaa ennakkoluulot ja johtaa korjaamaan kamariviisauden erehdykset.
Kouluopetus rakentaa siis ennen kaikkea tulevaisuuden varaan. Sen välitön vaikutus oppilaan siveelliseen käytökseen on verraten vähäistä. Olennaisena virheenä etenkin meidän kouluissamme on kuitenkin, ettei tämä välitön vaikutuskaan ole sellaista mitä sen pitäisi ja mitä se voisi olla. Tässä kohden yhdymme täysin Kuopio Tidningin toimittajan mielipiteisiin; mielestämme tämän seikan selvittely on hänen koulua koskevien artikkeliensa ansiokas puoli.
Mitä enemmän näet kouluopetus tähtää itseopiskelun rohkaisemiseen ja pyrkii totuttamaan oppilasta siihen, sitä suuremmaksi sen välitön vaikutus oppilaassa tulee. Tiedon rakkaus ja ihanteellinen innostus ylipäänsä vetää ihmisen mieltä pois aineellisista pyrinnöistä sekä torjuu niihin liittyvät kiusaukset; samalla jo sellaisen tarkoituksen hyväksi työskentely, mikä ei kuulu aineellisen hyödyn piiriin, ja siihen liittyvä velvollisuuden harjoittaminen suuntaavat nuorta mieltä siihen, mikä on hyvää ja jaloa. Sitä paitsi voi opetus eräillä tiedonaloilla, kuten uskonnossa, moraalissa ja historiassa, suoranaisemmin vaikuttaa oppilaan siveelliseen harrastukseen. Tärkeintä on kuitenkin opettajan sana; oppikirja ja läksy vaikuttavat vähemmän.
Siinä nähdäksemme kaikki, mitä voidaan odottaa kouluopetuksen suoranaisesta vaikutuksesta oppilaiden siveellisyyteen. Ei pidä unohtaa, että lasta ja nuorukaista ohjaavat tunne, tapa, reflektoimaton halu ja tottumus hyvään, eivät periaatteet ja siveyssäännöt. Eihän voida asetuksella määrätä, että siirtyminen edellisistä jälkimmäisiin tapahtuisi samalla hetkellä kun nuorukainen jättää koulun tai lukion; siksi onkin itsestään selvää, että opettaja, kuten hän tavallisesti tekeekin, koettaa opastaa vanhempia oppilaita tielle, joka johtaa totta ja epätotta, oikeaa ja väärää koskevaan vakaumukseen.
Tunnustamme, ettemme ole voineet käsittää, vaatiiko Kuopio Tidningin toimittaja kouluopetukselta vielä jotain muuta. Hänen ”elävälle tiedolle” asettamansa vaatimukset on todella esitetty niin hämärin sanankääntein, että joutuu epäröiden kysymään, tahtooko hän vain käytännöllisempää suuntaa kouluopinnoille vai vaatiiko hän opetukselta jotain sellaista, mikä voi olla ainoastaan miehen harkinnan ja miehuusiän toiminnan hedelmä.
Omasta puolestamme toistamme: meistä ei ole epäilystäkään etteikö kouluopetus aina tähtäisi ja sen tulisi tähdätä ”tulevaisuudessa” olevaan päämäärään. Sen välitöntä vaikutusta oppilaaseen voidaan taas etsiä ainoastaan ideaalisen, teoreettisen pyrkimyksen kohottavasta laadusta yleensä; ja tämä vaikutus tehostuu, mikäli tietojen hankinnassa käytetty menetelmä opastaa oppilasta omatoimisuuteen ja antaa hänelle kyvyn itsenäisiin opintoihin. Koulu saa antaa oppilaan itsensä ja tulevaisuuden täysin huolehtia siitä, että saatujen koulutietojen varaan rakennetaan tosi tietoutta, jota sitten sovelletaan käytäntöön toiminnan maailmassa.
Jos edellä esitettyyn vielä lisätään se sinänsäkin selvä asia, että koulukurin tulee taivuttaa oppilasta totuuteen, järjestykseen ja uutteruuteen sekä kaikkiin hyviin tapoihin ylipäätään sekä torjua huonoja tapoja, siten jatkaen vanhempien huolenpitoa, korjaten ja korvaten sitä mikäli mahdollista, niin emme tiedä, mitä koululta vielä voidaan vaatia oppilaiden kasvattamiseksi siveellisyyteen.
Myönnettäköön kernaasti, että tämä on aika vähän ja että koulun toiminnan tulokset aina jäävät sangen problemaattisiksi. Syynä on se, ettei koulu tosiaankaan merkitse yhteiskunnalle ja elämälle niin paljon kuin toisinaan on tahdottu väittää. Olemme jo maininneet, että vanhempien huolenpito vaikuttaa lasten kasvatukseen paljon enemmän; itse asiassa tämä kasvatus on verrattain lyhyenä ja myöhäisenä aikana koulun huolena. Ja kuinka monista ulkonaisista seikoista oppilaan tulevaisuus riippuukaan hänen jätettyään koulun? Pääasia on silti, että hänen varsinainen kasvatuksensa vasta silloin alkaa.
Kuinka paljon onkaan niitä, joiden älyllinenkin kehitys on koulussa jäänyt täysin vaille varmuutta ja joiden luonnonlaatu tässäkin suhteessa on ollut opettajille arvoitus! Maailman suurimmat nerot ovat yleensä käyneet koulunsa opettajan edes aavistamatta heissä piilevän mitään erinomaista. Kuinka monet toiset ovatkaan olleet koulujensa etevimpiä oppilaita ja silti koulusta päästyään hävinneet keskinkertaisuuksien harmaaseen massaan? Nämä valot ovat usein jopa vajonneet synkkään pimeyteen. Ilahduttavaa tosin on, ettei siveellisessä sivistyksessä yhtä usein esiinny vastaavia muutoksia. Hyvätapainen koulupoika ja nuorukainen säilyttää useimmiten mieheksi tultuaankin tämän luonteensa ja tulee kuulumaan maan hiljaisiin. Valitettavasti poikkeukset eivät silti ole harvinaisia; turmelus ottaa usein valtoihinsa yksilöitä, joiden tulevaisuuden olisi kouluvuosien nojalla arvioinut turvalliseksi. Vastaavasti sattuu onneksi yhtä usein, ettei ainoastaan pahantapainen ja laiska poika, vaan myös kevytmielinen nuorukainen oppii elämänkoulussa vakavasti pyrkimään vikojensa korjaamiseen. Sanalla sanoen, luja siveellinen luonnonlaatu, ”luonne”, muodostuu oikeastaan vasta tässä elämänkoulussa. Tähän muodostumiseen vaikuttavat kansallisuus, yhteiskuntaolot, valittu ammatti ym.; siihen kuuluu oleellisesti, että sen täytyy olla laadultaan itsekasvatusta. Itsesivistyksen puute näet on luonteettomuutta.
Luonteen muodostumisessa havaittaneen useimmiten jälkiä vanhempien vaikutuksesta, siitä reflektoimattomasta sielunsuunnasta ja tavasta, joka on ollut ensimmäisinä lapsuusvuosina saadun kasvatuksen tulos. Mutta vaikeata lienee nimenomaan osoittaa, miten koulu on osaltaan tuohon muodostumiseen vaikuttanut. Jos kyse on jostain kasvatuslaitoksesta, esimerkiksi kadettikoulusta, tilanne on luonnollisesti toinen; sillä useimpien sellaisista laitoksista lähteneiden oppilaiden luonteeseen täytyy jäädä pysyviä vaikutelmia siellä saadusta kasvatuksesta. Pelkkä opetuslaitos ei voi vaikuttaa yhtä ratkaisevasti. Silti pelkän opetuksenkin täytyy useimmissa tapauksissa, jos se on ollut vakavaa, vaikuttaa luonteen määräytymiseen jo yleisen suuntauksensa ansiosta. On vain niin, että tämä vaikutus yleisyydestään johtuen on epämääräisempää ja sitä tuskin voidaan kokemuspohjaisin todistein osoittaa. Mutta voidaan aivan varmasti väittää, että kouluopetus tekee miehelle mahdolliseksi päästä elämässään opintojen ja havaintojen avulla varmaan elämänkatsomukseen ja varmoihin periaatteisiin. On kylläkin lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet tähän ilman koulun suomaa apua. Peräti suurin osa yksilöitä kuuluu tähän ryhmään. Mutta tehtävä on ollut heille vaikeampi; se on vaatinut ankarampaa elämän koulua, enemmän kokemusta. Vaikka sellainen elämän antama kasvatus useinkin perustaa lujan luonteen, ulottuvat kuitenkin enimpien ”omatekoisten miesten” luonnetta muodostavat katsomukset verrattain ahtaaseen elämänolojen piiriin.
Emme tahdo ehdoitta allekirjoittaa viisaan Montesquieun sanoja: ”Meillä on nykyisin kolme eri kasvattajaa, jotka kaikki eroavat toisistaan tai sotivat toisiaan vastaan – vanhempainkoti, koulu ja elämä; se, mitä viimeksi mainittu meille opettaa, kumoaa kaiken minkä molemmilta ensiksi mainituilta olemme oppineet”. Mutta varmaa on, että koulun jakama opetus merkitsee jotakin ainoastaan perustuksena; sen arvo riippuu kokonaan siitä, mitä sen päälle rakennetaan.
Ennen kuin siirrymme tämän lyhyen esityksen yleisempään johtopäätökseen, on meidän siis vilpittömästi tunnustettava, että koulu käsityksemme mukaan useimmiten voidaan vapauttaa vastuusta mitä oppilaiden siveelliseen sivistykseen tulee; koulun vaikutus näet on ja voi tässä suhteessa olla vain varsin vähäinen. Sitäkin vähäisempi se on niihin oppilaisiin, jotka ovat olleet koulussa vain lyhyen aikaa ja joiden tietous ei koskaan ole ylittänyt koululäksyjen tasoa.
Tiedetään hyvin, että niissä maamme kaupungeissa, missä on yläalkeiskoulu, jokainen merimies, kirvesmies tai työläinen, monesti sivistyneetkin vanhemmat panevat poikansa kouluun oikeastaan vain vapautuakseen itse huolenpidosta. Muuta tarkoitusta ei useimmiten ole. Nämä vanhemmat voivat kyllä joskus toivoa että lapset tällä tavoin onnistuvat saamaan paremman toimeentulon esimerkiksi pappeina. Mutta sittenkin kun tämä toivo on osoittautunut turhaksi, annetaan pojan vielä jatkaa koulunkäyntiä vain siksi, ettei itse tahdota tai voida mitenkään huolehtia hänen tulevaisuudestaan, ja varsinkin kun näin ei tarvitse pitää näitä vesoja silmällä silloin kun he ovat koulussa. Meidän maassamme on kouluista poistettu entiset apologistiluokat ja pedagogiot on muutettu ala-alkeiskouluiksi, toisin sanoen pääasiassa latinan kielioppikouluiksi. Niitä oppilaita varten, jotka ennen kävivät pedagogioita ja apologistiluokkia, ei nyt ole mitään muuta opetusta kuin 9, 10 vuotta kestäväksi suunniteltu oppikoulun oppimäärä. Tämä oppimäärä ei juurikaan ole hyödyksi, vaikka se suoritettaisiin täydellisestikin, jollei lisäksi tule mitään todellisia opintoja; kuinka se siis voisi kantaa mitään satoa, kun se paloitellaan suurempiin tai pienempiin osiin? Oppilaille annetaan vain ensi tiedonalkeet, eivätkä he saa vielä pohjaa itseopiskelulle; he ovat kuluttaneet aikaansa suotta, eikä voida järjellisesti vaatia, että älyllisessä katsannossa hukkaan heitetty harjoitus vaikuttaisi mitenkään edullisesti siveellisessä suhteessa. Valitettavasti tähän oppilasryhmään kuuluu yläalkeiskoulussa lähes kaksi kolmasosaa, ala-alkeiskoulussa vielä suurempi määrä. Lukioissa on melko vähän niitä, jotka eivät suorita koko oppimäärää ja pääse yliopistoon. Aika usein sanotaan näiden oppilaiden koulunkäyntiä ajantuhlaukseksi; mielestämme asianlaita on todellakin niin.
Mikään koulu, missä annetaan teoreettista opetusta, ei voi olla niin järjestetty, että sen kurssi voitaisiin milloin tahansa keskeyttää ja hankitut tiedot silti olisivat hyödyksi. Näin voi olla laita ainoastaan opetettaessa käytännöllisiä taitoja, koska oppilaalla on kuitenkin aina jokin määrä käyttökelpoista kätevyyttä, jonka avulla hän omin nokkineen voi päästä jotenkin edistymään. Näihin taitoihin kuuluvat konemainen sisäluku, kirjoitus- ja laskutaito. Mutta kyky lukea kirjaa, ilmaista kirjallisesti edes arkisimmat ajatuksensa, soveltaa laskutaitoa tarpeen ilmaantuessa – kaikki tuo tietenkin edellyttää määrätyn oppijaksonsa. Ja yleensä täytyy porvari- ja kansakoulunkin olla laadultaan sellainen, että sen käynyt oppilas kykenee saamiensa tietojen avulla hankkimaan älyllistä sivistystä. Koulunkäynnin keskeyttäminen ennen oppijakson täydellistä suorittamista tekee siis näissäkin kouluissa hankitut tiedot hyödyttömiksi.
Mainitunlaisten koulujen puute ajaa nyt joukon oppilaita oppikouluun ja edelleen sieltä pois ennen aikojaan ja hyödyttömin tiedoin varustettuna. Oppikoulu ei voi korjata tilannetta. Yhtä vähän se voi ottaa vastatakseen näiden oppilaiden älyllisestä ja siveellisestä sivistyksestä, koska koulun toimenpiteistä ei riipu, saavatko oppilaat milloinkaan tietoja, joiden pohjalta jonkinlainen itseopiskelu kävisi päinsä. Näistäkin syistä yhdymme Kuopio Tidningin toteamukseen, ettei oppikoulu voi oikein täyttää tarkoitustaan niin kauan kuin kansakoulu puuttuu. Emme tällöin sivuuta sitä, että kyseinen väite pitää korkeammaltakin kannalta katsoen paikkansa, sillä oppinut sivistys muodostuu aina välttämättä puutteelliseksi ja yksipuoliseksi, jos kansakunnan yleinen sivistystaso on alhainen.
Vaikka näitä asioita ei aiemmin olisi sen enempää tullut ajatelleeksi, huomaa varmaan edellä esitetystä riittävän selvästi, ettei koulu pysty suuremmassa määrin suoranaisesti vaikuttamaan oppilaiden siveelliseen olemukseen. Koulu vaikuttaa opetuslaitoksena välillisesti. Se tarjoaa oppilaalle vain mahdollisuuden saavuttaa myöhemmin sellaista älyllistä sivistystä, joka vaikuttaa ratkaisevasti hänen siveelliseen elämäänsä. Silti ei tämä tarkoita, että koulun suoranainen vaikutus voisi tai edes saisi kokonaan puuttua. Vaikutusta ei vain pidä odottaa ensi sijassa opetuksesta, jaetuista tiedoista. Lapsen siveellinen kasvatus tapahtuu yleensäkin negatiivisesti, varjelemalla lasta pahoista tavoista. Lapsen maailma on näet niin rajoitettu, se muodostuu syömisestä, nukkumisesta, leikkimisestä ja myöhemmässä vaiheessa lukemisesta, ettei positiivinen hyvä tapa voi lapsen elämässä juurikaan tulla kyseeseen. Samanlaista on myös oppilaan koulukasvatus. Hän on jo kotonaan saanut oppia pyrkimään totuuteen sanoissaan, säännöllisyyteen käytöksessään sekä tottelemaan vanhempia henkilöitä; tätä harjoitusta jatketaan koulussa. Lisäksi tulee ennen kaikkea ahkeruus positiivisena hyvänä tapana. Mutta muuten on vaikea sanoa, mitä hyvää tapaa koulu voisi vielä oppilaassa vakaannuttaa. Mainittujen asioiden lisäksi voidaan vain varjella oppilasta pahoista tavoista. Koulukurin tärkeimpänä tehtävänä onkin siksi, ettei nuorison keskuudessa syntyisi mitään huonoja tapoja. Emme voi käsittää, mitä muuta tehokkaampaa keinoa koululla voisi olla toimia suoranaisesti kasvattiensa siveellisen kasvatuksen hyväksi.
Olkoon Kuopio Tidningillä millaisia ylevämpiä asiaa koskevia mielipiteitä tahansa in petto [salassa] – meidän yksinkertaisena käsityksenämme on yhä edelleen, ettei koululla esimerkiksi ole tehokkaampaa keinoa varjella nuorisoa juoppoudelta kuin valvoa, ettei nuoriso käy ravintoloissa eikä pidä kemuja asunnoissaan. Sama pätee muihin huonoihin tapoihin. Kehotukset ja opetukset voivat nekin saada hyvää aikaan, mutta niihin ei sovi koulussa milloinkaan luottaa; ankara järjestys saavuttaa aina tarkoituksensa, torjuu pahat tavat.
Samalla kannalla kuin koulun oppilas on useimpien maailman kansojen suuri joukko. Ei niin, että kansa tarvitsisi jotain kurimestaria karttaakseen pahoja tapoja. Kansan elämä on sellaista, että huonot tavat tulevat itsestään torjutuiksi. Tämän elämän tärkeimpänä sisällyksenä on ruumiillinen työ, lepo ja kirkossa käynti, joihin ei sisälly yllytystä pahoihin tapoihin. ”Ei se syntiä tee, joka nukkuu” – näin ilmaisee suomalainen tätä elämää ja sen filosofiaa. Tosin kansojen elämässä on aikoja, jolloin pahat tavat tunkeutuvat syvälle sen keskuuteen, ja taas toisia aikoja, jolloin korkeimmat inhimilliset intressit liikuttavat niitä pohjia myöten. Mutta nämä ajat eivät ole suuren joukon arkielämää.
Korkeamman intellektuaalisen sivistyksen myötä ihmisessä syntyy uusia tarpeita ja taipumuksia, uusia pyrkimyksiä ja intohimoja. Korkeammassa elämässä tarvittavien uusien hyveiden ohella kehkeytyy uusia paheita. Sen luonteeseen kuuluu, etteivät uudet sukupolvet elä isien tavoin, vaan luovat itse oman olemis- ja toimintatapansa, ja yksilöillä samoin kuin sukupolvilla on suurempi vapaus valita hyvän ja pahan välillä. Kasvatuksesta tulee taito totuttaa lasta hyviin tapoihin ja torjua huonot; ja sitä aikaa varten, jolloin lapsi itse tulee määräävästi osallistumaan tähän elämään, tarvitaan huolellisempaa opetusta. Mutta mikään kasvatus, mikään opetus ei voi estää sitä, että siirtyminen elämään suuremmassa vapaudessa tuo muassaan suurempia vaaroja sekä kansoille että yksilöille. Kun Stagnelius sanoo: ”Mink' elos korkenee, sen tuimenee sun tuskas”, on tämä ikimuistoisista ajoista tunnettu totuus; mutta ei tunnu tarpeettomalta viitata siihen jälleen.
Ihmiskunnan historia on tosiaankin se ihmisuhreja vaativa Molok, jonka Kuopio Tidning hellän äidin tavoin kauhistuneena tahtoisi nähdä tuhottuna. Ei edes villi-ihmisen elämä tarjoa täyttä turvaa sen hävitystyötä vastaan. Mutta sivistyskansojen keskuudessa täytyy jokaisen yksilön tulevaisuus panna vaaralle alttiiksi, sitä enemmän, mitä korkeampi päämäärä tällä tulevaisuudella on.
Ja sittenkään ei sivistyksen ollessa nykyisellä kannallaan tarvitse mitään pelätä verrattaessa menetettyjen yksilöiden lukumäärää sivistyneempien ja verraten sivistymättömien välillä. Ei tarvitse pelätä, että sivistyneemmät joutuisivat kärsimään enemmän. Kuopio Tidning asettaa koulun muita yhteiskuntaoloja vastaan. Sivuutamme tämän omituisen asettelun ja otaksumme, että tarkoituksena on verrata oppikouluopetusta saaneita niihin, jotka sitä eivät ole nauttineet. Suomessa oli vuonna 1852 suunnilleen 800 000 miespuolista yksilöä. Melkein puolet tästä luvusta on alle 15-vuotiaita, todennäköisesti siis enemmän kuin puolet on alle 18 vuotta. Jotta lasku tulisi tasaiseksi, olettakaamme nyt 400 000 miespuolista yksilöä olevan siinä iässä, että he ovat itse vastuussa omista hyveistään ja paheistaan. Laskettakoon sitten yhteen kaikki ne, jotka miehittävät vankiloita, joita on rangaistu rikoksista, jotka ovat kerjäläisiä tai ”ottaneet sotamiehen pestin” laiskuuden tai irstauden vuoksi, sitten ne jotka elävät irstaudessa joko perimänsä omaisuuden varassa tai tehden työtä juuri sen verran kuin nälkä ja äärimmäinen hätä pakottavat. Tämän ajatteleminen on raskasta. Silti voidaan tuskin otaksua, että kaiken tämän ”irstauden” kokonaissumma olisi vähemmän kuin 80 000 eli viides osa puheena olevasta miesten lukumäärästä. Ja kukaan tuskin väittää, että maamme ainoan yliopiston joka viides ylioppilas, toisin sanoen viidesosa kaikista yksilöistä, jotka ovat käyneet koulun tai lukion tai nauttineet vastaavaa opetusta, olisi vaipunut irstauteen. Lisättäköön vielä koulun puolustukseksi, että juoppous tuhoaa yliopisto-opiskelijoista monia, jotka sinne saapuessaan eivät ole tietäneet mitään tästä turmeluksesta, ja etteivät niin sanotut privatistit ole milloinkaan muodostaneet opiskelevan nuorison parempaa osaa.
Mutta tämä voi olla samantekevää. Koko edellä esitettyä laskelmaa voidaan myös pitää tarpeettomana, vaikkei se olisikaan epävarma. Juoppous, pohjoismaisia kansoja eniten turmeleva pahe, on kuten kokemus osoittaa, sekin tilapäinen paha. Historia todistaa yleensä ottaen, että sivistyksen kohotessa rikosten lukumäärä vähenee, paheet taas lisääntyvät, mutta sivistyksen vastavaikutuksen vuoksi paheet eivät saa ihmistä niin valtoihinsa eivätkä aiheuta niin suurta tuhoa. Koulut eivät tosin voi katsoa suurestikaan vaikuttavansa tähän historian kulkuun; mutta silti ei pidä kieltää niille kuuluvia ansioita. Lisäämme vielä muutaman sanan Suomen kouluista.
Kuopio Tidning sanoo: ”Me puolestamme odotamme kärsimättömästi nykyisin valmisteilla olevaa uudistusta”.
Siihen vastaamme pääasiassa: onneksi olkoon!
Tarvitaan tosin kahta lisäystä koulun nykyiseen järjestelyyn: 1) lisäystä koulunopettajien palkkoihin, jotta kyvykkäät miehet voisivat antautua tähän ammattiin antautumatta samalla köyhyyteen ja kurjuuteen; 2) lisäystä koulunopettajien ammattisivistykseen perustamalla opettajaseminaareja.
Näistä kahdesta lisäyksestä seuraisi epäilemättä itsestään se ainoa uudistus, joka on toivottava: parempi opetusmenetelmä.
Emme suinkaan usko nykyistä koulujärjestystä parhaaksi mahdolliseksi. Mutta sen toistaiseksi selvitellyt viat ovat harvalukuiset ja helposti korjattavissa. Sitä paitsi on varmaa, ettei kukaan ihminen tiedä eikä voi tietää, mitä huomattavia virheitä tässä laitoksessa saattaa olla. Sen näet osoittaa ainoastaan kokemus; mutta kymmenvuotinen olemassaolo ei vielä anna mitään kokemusta koululaitoksesta. Opettajaseminaarien puutteen vuoksi on myös puuttunut tällaisen kokemuksen olennaisin edellytys. Huono opetusmetodi tekee kaikista maailman koulujärjestelmistä huonoja. Ja päälle päätteeksi on sanottuun lisättävä vielä eräs ”mutta”. On näet kaikesta huolimatta kiistämätön tosiasia, että nuorisolla on yliopistoon tullessaan nykyisin parempi pohjasivistys kuin esimerkiksi 15–20 vuotta sitten, että opiskelevan nuorison siveys ja käytös on verrattomasti parempaa kuin vanhoina hyvinä Turun aikoina ja että sen keskuudessa on ilmennyt ennen aavistamattoman vilkasta tieteellistä ja kirjallista harrastusta.
Tämä tilanne, johon koulu epäilemättä osaltaan on vaikuttanut, viittaa kouluopetuksen ja kurinpidon uudistumiseen jo ennen uuden koulujärjestyksen toteutumista. Voidaan osoittaa eittämättömin tosiasioin, että sellainen uudistuminen on todella tämän vuosisadan kuluessa tapahtunut. Emme tahdo kieltää, että uusi kouluasetus on osaltaan saattanut vaikuttaa uudistuksen etenemiseen. Mutta varma todiste tästä voidaan saada vasta tulevaisuudessa. Missään tapauksessa ei sen pohjalta käy päätteleminen, että aina kymmenen vuoden väliajoin annettava uusi kouluasetus olisi koululaitoksen kukoistamisen edellytys.
J. V. S.
