Johan Robert Tengström, professori J. J. Tengströmin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Sophia af Tengströmin poika, syntyi Turussa toukokuun 24. päivänä 1823. Hänen isänsä periaatteista, joissa vallitsi tiukka järjestys, ja niihin yhdistyneestä mitä ennakkoluulottomimmasta ja kaikkeen inhimilliseen lämpimästi suhtautuvasta mielenlaadusta voi jokainen, jolla oli ilo tuntea tämä mies, myös päätellä, että pojan kasvatus oli sekä suunnitelmallista että vapaata pedanttisesta pakosta ja useinkin tavallisista aineellisista etulaskelmista. Niinpä poismenneen samanikäisten toverien kuultiinkin usein puhuvan ihailevasti siitä vapaudesta, joka tällä oli elämäntapansa, opiskelualansa ja elämänuransa valinnassa. Tahdikkuutta loukkaamatta voitaneen esittää pari piirrettä sen osoittamiseksi, millaista isän ohjaus oli, ja samalla huomion kiinnittämiseksi erääseen usein unohdettuun lasten kasvatuksen puoleen. Tengström menetti äitinsä jo ollessaan 9 vuoden ikäinen. Pojan lapsenomaisen kaipuun hälventämiseksi ja samalla antaakseen hänen nuorelle mielelleen runouden välityksellä hoivaavan hengettären isä pani hänen käteensä muutamia Walter Scottin romaaneja. Vielä kouluaikana, käydessään Helsingin lyseota, jonka hän jätti 15-vuotiaana, Tengström sai isältään virikkeitä Schillerin murhenäytelmien lukemiseen. Tengströmin tuonaikaiset koulutoverit muistavat hänen olleen alakuloisempi ja pidättyväisempi kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti ovat helposti intoutuvassa koululaispiirissä. Hänen kypsempiä ikävuosiaan tarkastellessaan voi tuskin epäillä sitä, että Walter Scottin ja Schillerin kaltaiset opettajat lujittivat hänessä lämmintä kiintymystä kaikkeen, mikä on jaloa, sitä kiintymystä, jota ilman yksilön elämä on ihmiskunnan kannalta merkityksetön. Tämä on opetus, joka vanhempien ja kasvattajien sietää muistaa aikana, jolloin luettavan moninaisuus ja läksyjen määrä uhkaavat tukahduttaa nuorisosta kaikki korkeammat sielun toiminnot.
Tengström tuli 16-vuotiaana, syntymäpäivänään, ylioppilaaksi Helsingissä, suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon toukokuussa 1844, promovoitiin maisteriksi samana vuonna, suoritti kevätlukukaudella 1846 lisensiaatin tutkinnon samassa tiedekunnassa ja nimitettiin tutkinnot suoritettuaan samana vuonna filosofian dosentiksi sekä promovoitiin poissaolevana filosofian tohtoriksi tänä vuonna.
Tämä on lyhyt, normaalisti edennyt ura, johon ei sisälly suuria erityisansioita; sillä vaikka Tengström läpäisikin akateemiset tutkinnot keskimääräistä korkeammin arvosanoin, hän ei koskaan loistanut arvosanojen keräilijöiden joukossa. Mutta eipä tutkintojen arvosanojen ansioilla myöskään tulla hänen tavallaan jalojen sielujen toiveikkaiden odotusten ja kiintymyksen kohteeksi. Osoittakoon seuraava esitys, millaisin perustein Tengström sai osakseen tämän kaikkien hänet tunteneiden jakamattoman myötämielisyyden.
Tengström julkaisi kaksi akateemisesti tieteellistä teosta, meidän vakaan käsityksemme mukaan pikemminkin tapaa noudattaakseen ja saadakseen nopeasti täytetyksi oppineisuuden näytteiden vaaditun määrän kuin omasta halustaan tuottaa tuollaisia verraten hedelmättömiä julkaisuja. Vielä muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän nimittäin vastasi ehdotukseen, että hän julkaisisi ennen kotiinpaluutaan Saksassa jonkin työnsä, ilmaisemalla suhtautuvansa vastahakoisesti tuollaisen näytteen antamiseen. Hänen turhamaisuudesta vapaa mielenlaatunsa vaati täyttä varmuutta siitä, että tiede hyötyisi hänen julkaisutoiminnastaan. Ja aivan perusteitta hän ei ollut sitä mieltä, että hän pääsisi tuollaiseen varmuuteen vasta jonkin aikaa jatkuvan työrupeaman jälkeen. T:n mainituilla teoksilla on kuitenkin melkoiset ansionsa verrattuina muihin tämänlaatuisiin tuotteisiin. Harvoin edes väitöskirjan kirjoittajalla itsellään on ajatustakaan, että hänen opuksestaan olisi hyötyä muuten kuin opinnäytteenä, johdattamassa tutkintoon. Tengström osoittautuu kuitenkin tässäkin työssä luotettavaksi ja vakavaksi tutkijaksi. Ensimmäisessä väitöskirjassaan ”Doctrina Philosophiae Hegelianae de essentia artis pulchrae” hän kohdistaa huomionsa Hegelin filosofiseen järjestelmään ja vaatii siltä selvyyttä ”taiteen olemuksesta”. Ilmaisten asiantuntemusta ja itsenäisyyttä, joka ei salli kuuluisien auktoriteettien päinvastaisten väitteiden johtaa itseään harhaan, hän osoittaa, että itse asiassa Hegel ei anna selvää vastausta kysymykseen. Jälkimmäisessä väitöskirjassaan ”De metaphysica Pulchri indole” hän yrittää itse antaa tämän selvityksen ja päästä sellaiseen tulokseen, joka hänen mielestään olisi johdonmukaisesti soveltunut Hegelin muuhun järjestelmään. Me puolestamme uskomme, että toisenlainen selitys on hegeliläiseltä kannalta parempi; myönnämme kuitenkin, että varmaan ratkaisuun pääseminen on vaikeaa. Kukaan ei hevin voi odottaa lopullista ratkaisua filosofian pääkysymyksiin kuuluvaan ongelmaan niin nuorilta voimilta kuin Tengströmin voimat tuolloin olivat. Tietomäärä ja ajattelun terävyys, joista hänen teoksensa todistavat, ovat sinänsä huomion arvoisia. Ansiokkainta on kuitenkin työssä näkyvä vakava ote, vakava pyrkimys päästä selkeään tulokseen tieteen edistämiseksi ja oman vakaumuksen muodostamiseksi. Työn hedelmänä tieteen kannalta onkin se, ettei mistään ole löydettävissä paremmin asiaan paneutuvaa, selkeämpää ja tiiviimpää selvitystä niistä seikoista, joista kysymyksen ratkaiseminen itse asiassa riippuu. Tapa kirjoittaa tällaisia tutkimuksia latinaksi on kuitenkin selvästi vaikuttanut esitykseen haitallisesti.
Tämän tavan takia niin harvat ihmiset kiinnittävät huomiota akateemiseen kirjallisuuteen; tästä syystä myös varsin harvat maanmiehet lienevät oppineet tuntemaan Tengströmin kyvyt mainittujen teosten perusteella. Akateeminen suvaitsevuus on tässä suhteessa nykyisin niin suuri, ettei kukaan halua rasittaa edes parasta ystäväänsä edellyttämällä, että tämä kahlaisi läpi tuollaisen akateemisen opuksen.
Sitäkin enemmän kiinnostusta herättivät Tengströmin ruotsiksi julkaisemat tutkielmat. Hän kuului Pohjalaiseen osakuntaan ja oli sen piirissä jo aikaisemmin julkaissut kirjoitelmiaan. Näistä yksi, eräänlainen Runebergin ja Almqvistin vertailu, julkaistiin myös Helsingfors Morgonbladissa 1843. Tengström oli tehnyt havaintoja kummankin runoilijan maailmankatsomuksesta, ja hänen yhtä odottamattomat kuin kekseliäätkin oivalluksensa asioiden yhteyksistä joutuu monessakin suhteessa hyväksymään. T:n muista lehtikirjoituksista palautamme mieleen artikkelit ”Nationalitetens och Nationalandans historiska betydelse” ja ”Bilder från Sachsiska Schweitz”, joista edellinen kommentoi, vaikkakin lyhyesti, Madame Staëlin lausetta: ”La gloire de chaque pays consiste dans le caractère & l'esprit national” [Jokaisen maan kunnia muodostuu sen luonteesta ja kansallishengestä.] ja jälkimmäinen on ainoa näyte Tengströmin kertomatavasta. Kummatkin sisältyvät Hfors Tidningarin vuoden 1846 vuosikertaan. Näitä kahta pientä kirjoitelmaa ja mainittuja akateemisia teoksia varhaisempia olivat: ”Finska folket, såsom det skildras i Kalevala” ja ”Teckningar från den Fosterländska Vitterhetens område”, joista edellinen on painettu Joukahainen-albumin I:een vihkoon, jälkimmäinen Fosterländskt Albumin I:een osaan (s. 111–189). Molemmat ovat perusteellisia, huolelliseen tutkimustyöhön perustuvia tutkielmia. Ensiksi mainitussa, jonka T. kirjoitti 1844, hän osoittaa olevansa vielä osaksi sidoksissa oppimaansa järjestelmään, vaikkakin hän toisessa kohdassa menestyksekkäästi torjui Saiman tähän kirjoitukseen kohdistaman arvostelun.
Jälkimmäisessä kirjoittaja osoittaa olevansa täysin vapautunut ja itsenäinen. Se on epäilemättä huippusaavutus poismenneen kirjallisessa tuotannossa. Meidän käsityksemme mukaan sen arvo säilyy pysyvästi suurena sen selvityksen ansiosta, joka siinä esitetään eeppisen kansanrunouden yleisestä luonteesta, ja tuskin koskaan saadaan suomalaisen kansanrunouden ansioista esitystä, joka sen ylittäisi. Tutkielman jäsentely, tyyli ja kieli, kaikki siinä on harvinaisen täydellistä. T. aikoi tuohon aikaan myös ryhtyä kirjoittamaan henkilötutkielmia suomalaisista runoilijoista ja liittää niihin valikoiman heidän runojaan. Hanke jäi nyt kokoelmaksi eri-ikäisten suomalaisten kansanrunojen käännöksiä, jotka on julkaistu ”Finsk Anthologin” sivuilla, ja myös sen esipuhe on taidokas pieni kirjoitelma.
Näillä kirjoituksillaan, jotka antoivat jo osoituksen varmasta arvostelukyvystä, erinomaisesta esitystaidosta ja kaikissa yhteyksissä sekä lämpimän isänmaallisesta että sivistyksen yleisille eduille avoimesta mielenlaadusta, Tengström oli jo 23-vuotiaana saanut maanmiestensä toiveikkaat katseet kohdistumaan itseensä. Henkilökohtaisella esiintymisellään akateemisen nuorison piirissä hän oli vieläkin suuremmassa määrin herättänyt yleistä myötämielisyyttä. Hän viljeli ensimmäisinä miehuusvuosinaan henkilökohtaisessa kanssakäymisessään mielellään pilkallista arvostelua, mutta vastapainona sille oli hänen kaikille jaloille pyrkimyksille ja kaikille merkittäville saavutuksille antamansa innokas kannatus. Hän ei ennättänyt elää niiden vuosien ohi, joina jokainen päivä eteenpäin pyrkivän ihmisen elämässä todellakin merkitsee edistysaskelta; ja hänen kohdallaan tämä näkyi kasvavassa innostuksessa paneutua asioihin ja henkilöihin kohdistuvan arvostelun muuttumisessa yhä lempeämmäksi, mitä tuki hänen epätavallinen turhamaisuuden puutteensa ja mitä täydellisin omakohtainen vaatimattomuutensa. Nämä viimeksi mainitut ominaisuudet korostuivat vuosien karttuessa ja ehkä myös lähemmin tutustuttaessa niin ihailtavasti, että maailmaa nähneenkin on tunnustettava tavanneensa vain harvoja ihmisiä, jotka ovat herättäneet hänessä yhtä voimakkaasti lämpimän ystävyyden tunteita.
Tengströmin isä, joka oli sellaisessa onnellisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut laskea kustannuksia tarkasti, oli antanut hänelle jo varhaisessa vaiheessa tilaisuuden hankkia maailmantuntemusta matkojen avulla. Noudattamalla viisasta itsehillintää poika osoitti olevansa isän luottamuksen ja anteliaisuuden arvoinen. Hän oli opiskeluvuosinaan vapaa valitsemaan seurapiirinsä ja elämäntapansa ja iloitsi lapsekkaan riemullisesti iloisten kanssa – mutta aina enemmänkin katsojana kuin osallistujana. Tätä tapaa ei nuorisopiireissä yleensä kovin mielellään suvaita; mutta kun suhteet ovat luottamukselliset, näkee vaikenevan katsojan useinkin olevan välttämätön mukanaolija hurjimmissakin illanistujaisissa. Tengström ei ollut suinkaan vaiti; mutta samalla kun hän osallistui nuorison hupsutuksiin vain sydämellisesti hymyillen, hän etsiytyi mieluimmin sellaiseen seuraan, jossa hänen aina valpas kiinnostuksensa asioihin sai ravintoa vilkkaasta käsitysten ja mielipiteiden vaihdosta. Tyydytystä tälle mieltymykselleen hän sai myös ihmiselämän kauneimpiin kuuluvasta suhteesta, läheisestä ystävyyssuhteestaan Herman Kellgreniin, mieheen, jonka nimen samoin tuntevat ne, jotka mielellään toivovat hyvää isänmaamme sivistyksen tulevaisuudelta. Fosterländskt Album oli tämän ystävyyssuhteen hedelmä.
Käytyään vuodesta 1839 lähtien melkein joka vuosi Suomen eri seuduilla, Castrénin seurassa myös suomalaisen muinaisrunouden viimeisillä kotikonnuilla, Tengström lähti Kellgrenin kanssa 1843 ensi kerran Saksaan ja viipyi Berliinissä pitkähkön ajan. Hän lähti 1846 toiselle ulkomaanmatkalleen. Hän tapasi Kellgrenin Berliinissä, mistä he matkustivat yhdessä Belgian kautta Pariisiin.
Tengström, jonka opinnot olivat hänen isänmaan sivistystä ja suomalaista runoutta kohtaan osoittamansa rakkauden ja ehkä jo varhaisten nuoruusvuosien vaikutelmien takia suuntautuneet pääasiassa estetiikkaan, sai vahvistusta tälle suuntautumiselleen niistä taidetta koskevista katsomuksista, joihin hän tutustui Berliinissä ja Dresdenissä. Näiden tutkimussuuntausten soveltaminen isänmaamme oloihin sai hänen tutkimuksensa kuitenkin väistämättä kohdistumaan kansakuntien kehityksen yleisiin lakeihin. Niinpä hänen tutkimustensa aiheena hänen viimeksi tekemällään matkalla olikin valtiotiede sanan laajimmassa merkityksessä. Hän tarkasteli ympärillään näkemiään ilmiöitä valppaasti ja osoitti lämmintä myötätuntoaan, samalla kun hänen ajatuksensa askartelivat nykyajan yleisten yhteiskunnallisten tavoitteiden parissa, joiden olemuksesta ja historiallisesta pohjasta hän pyrki pääsemään perille. Filosofian suhde tietämykseen on sellainen, että se antaa varmuutta muihin tieteisiin syventymiseen, mutta kehittyäkseen itsenäiseksi vakaumukseksi, järkeväksi maailmankatsomukseksi se puolestaan edellyttää erikoistietoja, jotka se sitoo yhteen ja alistaa hallintaansa.
Näitä pyrkimyksiään toteuttaessaan Tengström sairastui kuumetautiin; se aiheutui Pariisin kosteasta ja koleasta ilmastosta, jota hän usein moitti, mutta jolta hän ei kyllin hyvin pyrkinyt suojautumaan, kuten etelään muuttaneet Pohjolan asukkaat eivät yleensäkään tee. Jo toipilaana hän sairastui uudelleen, ja nyt tauti osoittautui pahanlaatuiseksi hermokuumeeksi. Hän kuoli hiljaa marraskuun 13. päivänä 1847. Hänen läheisin ystävänsä, joka oli muutamaa viikkoa aikaisemmin matkustanut Lontooseen, ennätti vielä palata valvomaan hänen sairasvuoteensa ääreen sekä kahden muun maanmiehen ja muutamien ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa saattamaan hänet viimeiseen lepoon Montparnassen hautausmaalle. Murheisesti tämä nimi muistuttaa poismenneen noin varhain katkenneesta taipaleesta.
Tengström oli keskimittainen, hento ja heikkorakenteinen. Kasvonpiirteet muistuttivat suuresti äidinisän, edesmenneen arkkipiispa Tengströmin, kasvoja eivätkä olleet kauniit. Ilme oli kuitenkin niin lapsenomaisen iloinen, ja hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse oli niin avoin, niin vakaa ja lämmin, että hänen ulkoiseen olemukseensakin kiintyi pian. Ja hänessä eli henki, joka jo varhain imi ravintonsa ihmiskunnan jaloista ja kohottavista aikaansaannoksista ja tunsi iloiten velvollisuudekseen saamansa lainan maksamisen takaisin. Isänmaamme sivistys oli jo saanut osoituksia kaksikymmentäneljävuotiaan kiitollisesta rakkaudesta. Ne oikeuttivat moniin toiveisiin. Tengström ei olisi ehkä vaikuttanut ylivoimaisena nerona; mutta kaikilla niillä, jotka tunsivat hänet, on varmasti yhteinen varma vakaumus – että hän olisi täyttänyt jalolla ja uhrautuvaisella toiminnalla pitemmän elämäntaipaleen, jos se olisi hänelle suotu, että hänellä oli siihen tavallista runsaammin älyllistä kykyä ja sangen epätavallinen, jalo ja voimakas tahto.
Isänmaa menetti paljon hänet menettäessään, eikä tämä vakuutus aiheudu pelkästä ystävyydestä; vaikka Kaitselmuksen tahto onkin ollut, että jäljelle jää vain tämä vakuutus.
J. V. S.
