Ljus och Skugga, vandringsbilder af F. Cygnaeus II. 2. (hinta 35 hopeakopeekkaa)
Tämä pieni vihkonen sisältää useita runoja, jotka ansaitsevat tavallista suurempaa huomiota ja palkitsevat lukijan, joka pystyy olemaan välittämättä siitä, että muoto on usein epärunollinen. Näissä runoissa saa yhä selvemmin ilmaisunsa tietty runoilijan omaksuma suuntaus. Niitä nimittäin elävöittää jalo ja lämmin tunne ihmiskunnan eettisiä pyrkimyksiä kohtaan, ne ilmaisevat ajatuksia ja tunteita, jotka johtavat toimintaan yleistä hyvää tarkoittavien päämäärien hyväksi, ajatuksen ja sanan vapauden, oikeuden ja isänmaan puolesta. Mitä arvokkaampi tämä sisältö on, sitä ikävämpää kuitenkin on havaita, että sen kehittelystä, niin kuin liiankin usein hra C:n runoudesta, puuttuu viisasta keskitystä eikä kirjoitustapa ole taiteellisesti täydellistä.
Ikävämpää tehtävää ei voi olla kuin runon ruotiminen edellä viimeksi esitettyjen kaltaisten väittämien todistamiseksi. Ja kuitenkin tämän laiminlyöminen olisi melkeinpä asian ja kirjailijan halveksimista. Pidämme kuitenkin parhaana huomautustemme rajoittamista tässä vähimpään mahdolliseen määrään.
Ensimmäisenä vihkosessa on runo ”Lordi Byron”. Se sisältää muutamia muistumia Byronin esiintymisestä Genevenjärven rannalla, Venetsiassa, Kreikassa, ja näiden aiheina ovat osaksi kirjoittajan käynnit samoissa paikoissa; tähän kuitenkin liittyy ehkäpä pääasiana runoilijan kärsimysten yleistä todellisuutta kosketteleva puolustuspuhe, kärsimysten, joita proosallinen maailma niin usein pitää pelkästään mielikuvituksen tuotteina. Vain viimeksi mainittu osa voi oikeastaan suoda mahdollisuuden mitenkään korkealentoiseen runollisuuteen, ja lukuun ottamatta muutamia siihen sisältyviä säkeitä näyttää siltä, että muu teksti olisi itse asiassa voinut olla yhtä vaikuttavaa proosamuotoisina mietteinä. Paljon merkittävämpi on järjestyksessä seuraava runo: ”Muukalainen omalla rannallaan”. Aiheena on venetsialainen, joka on paennut Amerikan metsiin isänmaansa tyrannimaisen ylimystön vallan alta. Koti-ikävän ajamana hän palaa harmaantuneena ukkona samalla hetkellä, jolloin tuomionsa saavat myös uusromanttiseen koulukuntaan kuuluvat Italian henkistä, kirjallista yhdistymistä tavoittelevat runoilijat, muiden muassa Maroncelli ja Silvio Pellico. Kansanjoukon hämmentyneenä vaietessa ukon jalo lämmin tunne purkautuu vastalauseeksi; ympärillä seisovat tulkitsevat säälistä hänen sanansa hulluuden purkaukseksi, ja vanhus viedään hullujenhuoneeseen. Papinvirassa toimiva nuoruudenystävä rauhoittaa siellä kuolevan järkkyneen mielen lujalla uskolla parempiin aikoihin, ja ”kotona oli hän rannallansa ikuisesti”.
Meidän ei tarvitse vakuutella, että tuollainen aihe herättää Cygnaeuksessa runsain mitoin kauniita ajatuksia ja saa hänet sanomaan monia kauniita sanoja. Ei voi kuitenkaan myöskään välttyä havaitsemasta, että sommitelma on osaksi harhautunut, koska maansa hylännyt mies ei koe saavansa rangaistusta nähdessään sen uudelleen tuollaisella hetkellä ja todetessaan, että hänen paluunsa sen oikeuksia puolustamaan leimataan mielipuolisuudeksi. Tähän yhteyteen kirjailijan olisi pitänyt sijoittaa sanat:
Hans egna nycker jagat honom hän / Från staden, hvilkens luft stärkt denna arm, / Som egt ett värde blott, emedan den / Till fosterlandets värn sig kunnat höja. / Ha, hvarför vissnar denna arm ej nu, / Då intet mera finnes öfrigt, / Till hvars försvar det mödan skulle löna, / Att höja upp ett enda finger. Lifvet / Kan minst ett anspråk ha på sådant värde! / Hans vilja hade visat sig så mägtig / I att fördöma allt, hvaraf ändå / Den fostrats, upphöjts, stärkts. O hvarför vände / Den sig ej stark till dessa skördare / Uppå lagunens teg / – – – Hur lätt det skulle fattat upp hans maning, / Att följa honom in i döden hellre, / Än att sig lägga på Venedigs graf – – [Hänen omat oikkunsa olivat karkottaneet hänet kaupungista, / jonka ilma oli antanut voiman tälle käsivarrelle / jolla olisi ollut arvoa vain, koska se / olisi voinut kohota puolustamaan isänmaata. / Haa, miksi tämä käsivarsi ei kuihdu nyt, / kun jäljellä ei ole enää mitään, mitään, / jonka puolustamiseksi kannattaisi / sormeaankaan nostaa. Elämä / voi vähintäänkin vaatia itselleen tuollaista arvoa! / Hänen tahtonsa oli osoittautunut niin voimakkaaksi / tuomitsemaan kaiken, jonka varassa kuitenkin / se oli kasvatettu, nostatettu, voimistettu. Oi miksi / se ei kääntynyt voimakkaana näiden puoleen, jotka korjasivat satoa / laguunin vainioilta / – – – Miten helposti he olisivatkaan / noudattaneet hänen kehotustaan / seurata häntä kuolemaan mieluummin / kuin asettua lepäämään Venetsian haudalle – –]
Nyt nämä ajatukset kuitenkin kuuluvat Amerikassa tapahtuvan sivuasiaksi jäävän kohtauksen yhteyteen, tämä Venetsian despoottista valtaa paennut mies näet kohtaa siellä toisen pakolaisen, joka on lähtenyt pakotielle Venetsian kukistumisen takia. Tähän kuvitelmaan liittyy mielestämme merkittävä runon rakenteen virhe. Samoin kuin kirjoittaja pitää tässä tarpeellisena uuden henkilön tuomista näyttämölle ja vielä nimenomaisesti mainitsee toisenkin Venetsian uutisten kertojan, hän myös antaa kolmannen tuollaisen henkilöhahmon selittää kotiin palanneelle ukolle, mitä tuolloisessa Venetsiassa tapahtuu, ja viimein tarvitaan vielä neljäskin, mainittu pappi, julistamaan ukolle omaa vakaumustaan: ”minä uskon”. Pyrkimyksenä on varmasti ollut antaa runolle näiden henkilöiden esiintymisten avulla enemmän objektiivisuutta ja elävyyttä. Pyrkimys ei kuitenkaan toteudu, koska kyseessä olevat henkilöt ovat sinänsä merkityksettömiä renkejä, toimittavat vain kirjailijan antamia tehtäviä. Heidän takiaan joudutaan kuitenkin häiritseville syrjäpoluille, jotka syyttä suotta heikentävät kiinnostusta, jopa koettelevat lukijan kärsivällisyyttä. Kun vielä lisätään, että kirjailija on sirotellut kuvaukseensa paikallisia kaskuja ym. tunnetulla tavalla, niin ettei yksikään päähänpisto, yksikään kirjallisen työn aikana mieleen noussut kuva välty joutumasta muiden seuraan, on helppoa käsittää, millainen kokonaisvaikutelma tästä kaikesta syntyy. Tällä tavoin toteutuksessa hukattu tarkoitus on masentava osoitus siitä, miten välinpitämättömästi hra C. suhtautuu työn suunnitteluun ja keskittämiseen.
Mainittujen päähänpistojen saaman runsaan tilan voi havaita seuraavasta: Puhumassa on sanantuoja nro 2, joka ilmaantuu ”Muukalaisen” luo, kun tämä vielä on Amerikassa, ja jolta tämä saa vastauksen:
Att ingen tänkte mera på / Att Venedig funnits till – – Då dog / Det namnet helt och hållet på hans läppar, / Begrafvet uti hjertats djupsta djup. / Det sveptes der dock i den tankens prakt, / Att tider funnits, när Europas kungar / Sig vände alla ödmjukt bedjande / Om råd och hjelp till denna visa stad, / Som tycktes bära verldens vågskål då, – – / Men som man nu ej hann mer tänka på. / – – – / Nu var Venedig icke skendödt mer. [Että kukaan ei enää ajatellut, / että Venetsia oli ollut olemassa – – Silloin kuoli / tuo nimi täysin hänen huuliltaan, / hautautui sydämen syvimpään sopukkaan. / Siellä se kuitenkin kietoutui siihen komeaan ajatukseen, / että oli ollut aikoja, jolloin Euroopan kuninkaat / kääntyivät kaikki nöyrästi anovina / neuvoja ja apua pyytäen tämän viisaan kaupungin puoleen, / joka tuntui silloin pitelevän maailman vaakaa – – / mutta jolle ei enää uhrattu ajatustakaan. / – – – / Nyt ei Venetsia ollut valekuollut enää.]
Hra C. on nimittäin antanut Muukalaisen aikaisemmin huudahtaa:
– – – O du var skendöd / Venedig! Hvarför stod jag icke vid / Din likbädd? Jag Dig hade sökt att väcka – [– – – Oi, valekuollut sinä olit, / Venetsia! Miksi en seisonut / kuolinvuoteesi ääressä? Olisin yrittänyt Sinut herättää –]
eikä hän pysty nyt pidättäytymään leikittelemästä sanalla ”valekuollut”, joka sangen kuivalla tavalla häiritsee edellisten säkeiden vaikutusta ja jonka ymmärtämiseksi on hyvinkin aiheellista korostaa sanaa ja sijoittaa se omalle rivilleen ja erottaa tämä kahdella välikkeellä muista, niin kuin todella on tehtykin. On hyvin ymmärrettävää, ettei aivan harmistumatta pysty huomauttamaan moisesta kiusallisesta seikasta, kun kyseessä on hengentuote, joka pyrkii olemaan taiderunoutta – ja joka pystyy lisäksi sangen perustellusti vaatimaan sijaa sen piirissä.
Jokainen kirjoittaja tuntee vanhan säännön: että teokseen ei ole koskaan sisällytettävä ”kaikkea”, minkä asiasta itse tietää, vaan vain se, mikä on ehdottoman välttämätöntä asian valaisemiseksi muille. Hra C. halveksii tätä sääntöä yhtä pohjattomasti kuin kaikkia muitakin sääntöjä. Aiheellisesti sanotaan myös, että kirjoittajan esitystavan on oltava sellaista, että sanojen korostelua ei tarvita. Hra C. pitää parhaiten onnistuneena sellaista sanontaa, jonka ymmärtämiseen hänen on opastettava lukijaa kädestä pitäen.
Runot ”Jälleennäkeminen”, ”Arnold Rugelle” ja ”Fogelbergille” kärsivät samoin enemmän tai vähemmän syrjäpoluille poikkeamisista ja pitkityksestä. Ne eivät sitä paitsi perustu mielikuvituksesta ammennettuihin aiheisiin. ”Myötä ja vastaan” on sitä vastoin hyvin tiivis kokonaisuus, eikä siihen vielä jäänyttä vähäistä hämäryyttä voitane pitää henkilöhahmojen, vaan olosuhteiden syynä. Muodoltaan yhtä moitteettomia sekä yhtä selkeitä ja vaikuttavia runoja kuin seuraava ei hra C. liene monta kirjoittanut; yhtä kaunista säkeistöä kuin sen viimeinen ei ehkä koskaan.
Etelä ja pohjoinen
Kun runoilijan kaipuu virtaa etelään / rohkeiden unelmien laineilla / kuin vuoristojoki alas laaksoon, / ja hän laulaa ikuisesta valosta, / joka kuolemattomana lepää sypresseillä ja laakeripuilla / lempeiden keväiden valamana tienoille, / joita kaihoten katsoo itse taivaskin;
Onko sitä etelää? – Runoilijan lauluissahan / kasvavat ihaniksi hesperidien puut / joiden latvukset kukistavat myrskyn mahdin; / niiden kultaa ei himmennä tomu, / niin kuin rakastetun huulilta tuoksu / henkii juovuttavana hurmaantuneihin aisteihin / katoamattomien kukkien loistosta.
Runon alapuolella kuitenkin alemmat seudut / valuivat verta likaamina kaameiden nujakoiden, / joita yössä ratkoi murhaajan tikari. / Tuhannet kirosivat kohtaloaan, / ja elämän juoman sekaan ujutettiin kuolema / rukoilijalle, joka suuteli ristiä, / ja sen teki sovitusopin vihitty tulkki.
Vain Brentajoen aalto / on ikuinen, mitä marmoripatsas / turhaan teeskentelee olevansa murheellisella rannalla. / Rooma kukoistaa, mutta raunioiden päällä; / ja pylväskäytävissä ulvova myrsky / lähettää pyörteisiä raekuuroja tuomiokirkon ympärille, / jota tuhannen lampun loiste valaisee.
Ja tuo myrsky on muita myrskyjä arvokkaampi / pelkästään sen takia, että se lakaisee / täällä useampien kukistuneiden jumalien tuhkaa / kuin tuuli on sirotellut pohjolan maille, missä / ilvesten äänet sen voittavat / ulvoessaan nälkää lähellä ihmistä, / joka voi vain leikata männynkuorta ravinnokseen.
Tämä hätäruoka ravitsi kuitenkin miehiä, / jollaisia tuskin huhupuheissakaan enää tunnetaan / etelän vaivaisessa paratiisissa. / Sinä tulivuori, jonka liekkien ympärillä makaavat / luonnon suosikit, jotka kerjäävät / siellä, missä runsaudensarvi on antimiensa paljoudesta haljennut, / heitä heidät hetkeksi pohjoisen jäälle!
Anna heidän talviyönä nähdä / miehen hätää ja epäonnea vastaan käymä äänetön kamppailu, / jossa hän turvautuu vain omaan itseensä; / kunnian miehet eivät varasta isänmaalta, / miehen mielipide on tyynesti ja turvallisesti sanojen takana; / rakkautta ei myydä, Jumalalle ei valehdella, / kukaan ei kuole pelosta – että kuolisi.
Huomautamme siitä kirjoittajan tyylille yleisesti luonteenomaisesta seikasta, että tässäkin runossa on 15–16 relatiivilausetta ja lisäksi partisiippirakenteita ja vertailulauseita, kun kirjailija taas vain kolme kertaa yhdistää lauseita ja-sanalla. Se on pikkuseikka; olemme kuitenkin vakuuttuneita siitä, että jos näissä säkeissä on vielä jonkinmoista raskautta se johtuu mainituista relatiivisista ja niitä vastaavista demonstratiivisista rakenteista. Tässä on korjattu 6. säkeistön painovirhe. Useat sellaiset rumentavat tekstiä tässäkin vihkossa, joka lisäksi sisältää ensimmäisen vihkon painovirheiden korjausten jälkisadon.
Lopuksi meidän on lisättävä, että me olemme tässä kuten aikaisemminkin esittäneet arviomme julkisesti, koska toivomme, että se tällä tavoin saa hra C:ltä osakseen huomiota enemmän kuin yksityinen mielenilmaus saisi. Hra C:n ei pitäisi salata itseltään sitä, että hän on velkaa isänmaalleen, taiteelle ja omalle lahjakkuudelleen sen, että hän pitää tunnollisemmin huolta tämän aikaansaannoksista.
