Kuopio

Täkäläisillä markkinoilla on käynyt enemmän väkeä kuin viime vuonna, mihin on ehkä erityisesti vaikuttanut kaunis sää. Kauppiaita on tänne kokoontunut suuri joukko kuten tavallista myös useista Etelä-Suomen kaupungeista, ja he valittavat tavaroidensa huonosta menekistä kuten tavallista. Jonkin verran perusteita näihin valituksiin antaa rahvaan yleinen rahapula, jonka takia kaikkien maalaistuotteidenkin hinnat ovat laskeneet. Täällä ihmetellään, että viime vuoden sadon oltua sellainen kuin se oli ruista voidaan yhä ostaa 16:n ja ohraa 14 ruplan hintaan. Voin hinta on ollut 6,50–6,80 ja talin 4,50–4,80, mutta ostajia ei ole ollut riittävästi. Vain suolaa, jonka hinta on ollut 1,50–1,90 naulalta, on kysytty runsaasti, vaikka hinta on paljon tavanmukaista korkeampi.

Ulkomailta

Joulua on kaikkialla vietetty rauhallisesti, vain Sveitsissä, Espanjassa ja muutamissa muissa paikoissa rauhattomasti. Sveitsissä levottomuudet johtuvat siitä, että kaikki eivät halua alistua jesuiittojen isälliseen johtoon, joka on aina Åbo Tidningin ja Helsingfors Tidningarin kirjoittajista huolimatta osoittanut suosivansa vallitsevien olojen säilymistä. Espanjassa sanotaan Esparteron entisten kannattajien olevan levottomuuksien takana, mutta on lupa epäillä yhtä ja toista sellaista, mitä sanotaan; voisihan olla niinkin että sikäläiset metelöitsijät kuuluvat siihen ylipäänsä levottomaan sukukuntaan, joka joidenkin mielestä on vienyt Eurooppaa viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana eteenpäin.

Berliinistä kerrotaan, että mamselli Lind, joka Helsingfors Tidningarin mukaan muodostaa puolet Madame Fink Lohrista, on saanut suunnattoman menestyksen ja julistettu aikamme suurimmaksi laulajattareksi. Mainittu lehti voinee valaista, miksei madamea huvittanut jäädä Berliiniin ja antaa juhlia itseään seitsemän kertaa enemmän kuin mamsellia. Berliiniläisten asiantuntemus ei taida niin suunnatonta olla – mutta miten on Hfors Tidningarin? Eräässä toisessa Preussin monarkian osassa palvotaan toista hametta – pyhää sellaista pyhästä maasta. Väkeä virtaa Trieriin sadoin tuhansin sen ihmetöitä ihailemaan. Nyt on eräs munkki onnistunut hankkimaan myös pyhän tohvelin. Suutarin nimeä emme tiedä, mutta luotettavat asiakirjat osoittavat, että Vapahtaja on kenkää kerran jalassaan pitänyt. Eräs hameen ihmeitä tekeviä kykyjä epäillyt pappi on erotettu kirkon yhteydestä. Saa nähdä, kuinka moni tuomitaan helvetin tuleen tohvelin vuoksi. Rakkaassa isänmaassamme kuulemma suuresti ihmetellään moista epäjumalanpalvontaa ajattelematta lainkaan, kuinka suuri taikausko täällä rehottaa. Tai kukapa voisi todistaa sen enempää paperipalan ja painomusteen kuin tohvelinkaan puolesta, jos tunne on se mikä todistaa. Hameenpalvojien hurskautta voi varmasti mitata millä muulla tahansa.

–––––––––––––––

Morgonbladet on ilmestynyt uudessa asussa, tekstin kirjasintyyppi on roomalaista groteskia, ja se on nyt kirjallisuusliitteellä täydennetty sanomalehti tai kirjallisuuslehti, johon on liitetty sanomalehti – miten vain.

Lehti lopetti viime vuotensa opettamalla lukijoilleen melko sekavasti sanojen kieliopillisen suvun mukaisia latinan taivutussääntöjä ja Neckeniin sisältyvää absoluuttisuutta. Niin opettavaista kuin tämä onkin, tämä tyyli on kyllä aina parasta säästää koulunpenkille ja kateederille. Monia muita ja mielenkiintoisempia aiheita riittää sille ainoalle tämän maan sanomalehdelle, joka on osoittanut tähtäävänsä muuhun päämäärään kuin tilaajamäärän kasvattamiseen ja ajatuksettomien suurten joukkojen velton olemisen myötäilyyn. Edes ”vakinaisen kirjallisuusliitteenkään” ei juuri voi sanoa vastaavan ajankohdan tärkeimpiä tarpeita.

Kaikenlaisia hakemistoja

Ihmiskunnan siunauksellisimpiin keksintöihin kuuluvat epäilemättä maamme lehtien vuoden lopussa huolella laatimat hakemistot kaikista ihmiskunnan säilymisen ja vaurastumisen kannalta tärkeistä makupaloista mitä heidän korkeutensa vuoden aikana ovat sen ravinnoksi keksineet tarjota. Eikä riitä, että arvon toimitukset ovat huolella syöttäneet viisautta nykyiselle sukupolvelle, myös tuleville polville valmistetaan niin helposti saatavaa ja sulavaa ravintoa kuin nykyajan lapsenlapsenlapset vain voisivat toivoa. Eikö tällaisista hakemistoista käy selvästi ilmi, mistä sellainen suomalainen, jota muussa mielessä ei vielä ole ajateltukaan, voi löytää ”isänmaallista sisältöä” ja ”suomalaisia asioita” tai mistä 21. vuosisadan professori löytää ”kirjallisuutta”, jopa ”kirjallisuutta ja taidetta”, mistä jonkun Jokamiehen pojanpojanpoika löytää sen säästeliäästi ripotellun ”Kaikenlaisen” ja ”sekalaisen sisällön”. Enää ei siis ole sitäkään vaaraa, että viimeksi mainittu sekoitettaisiin kokonaan jonnekin.

On uskomatonta, mitä virheitä tällaiset sanomalehtien niin suunnattoman mielekkäät hakemistot pystyvät ehkäisemään. Kuvittelepa vain arvon lukija tai ihana lukijatar, kuinka mainittu pojanpojanpojanpoikasi istuu lämpimässä yönutussaan, kalotti päässä käännellen lukuhalusta palavia silmiään H. T:stä B. T:hen, B. T:stä H. T:hen. Tuo sanottu jälkeläisesi voisi 50 vuoden iässä olla viisaampi kuin sinä tulet olemaan 90-vuotiaana eikä hän silti osaisi erottaa toista kaikenlaista toisesta. Mutta antakaamme hänen vain erehdyksessä aloittaa lopusta niin hän osuu heti ytimeen ja huomauttaa, että vuoden 1844 Helsingfors Tidningarissa puhutaan ”suomalaisista asioista” 20 kohdassa, ”isänmaallisesta sisällöstä” yhdeksässä. Borgå Tidningin vastaavat luvut ovat kuusi ja kaksikymmentä kertaa. Hän osoittaa myös, että tämä, säästöpankin hallinto ym. ovat jotain aivan muuta kuin ”Kaikenlaista”, jota hän ei jälkimmäistä lehdestä löydä enempää kuin 32 paikasta koko vuosikerrasta. Niin, ja lisää! Jos sellainen 21. vuosisadan mies tahtoo historiallisesti selvittää, missä kuuluisa R. R. oli kirkkoherrana tai koska joku vielä kuuluisampi historiallinen R. R. nimitettiin hovineuvokseksi, niin hän voi äärimmäisen mukavasti, niin sanoaksemme pilkkopimeässäkin ottaa samoista lyömättömistä hakemistoista esille hiippakunnanuutiset ja ylennykset. Kurssit, torihinnat, kaiken hän löytää täydellisenä. Jos hän haluaa ”huutokaupasta” uuden kalotin edullisesti. niin tarvitsee vain hakemistoa seuraten ottaa esille H. T:n vuoden 1844 useimmat numerot.

Mutta koska ei ole aurinkoa ilman varjoa, niin ei pidä myöskään asianomaisia toimituksia syyttää siitä, että miehemme jää pulaan jos hän etsii ”huoneita vuokrattavana” tai haluaa löytää jotain ”Kadonnutta” sillä sellaisesta hakemisto ei valitettavasti kerro mitään. Mutta, kuten sanottu, tästä laiminlyönnistä tulee pikemmin valitella kuin moittia ao. toimituksia. Sitä vastoin olisi kohtuullinen vaatimus tämän jälkimaailmasta huolehtimisen suhteen, että lehdet hakemistoissaan samalla selvittäisivät, mistä itse lehtiä voi löytää, jos niin surullisesti kävisi että ne 21. vuosisadalle mennessä olisivat kadonneet silloisen ihmiskunnan suruksi ja vahingoksi. Ajattele arvon lukija, kuinka jälkeläisesi silloin siirtelee kalottia korvalta toiselle ja huolestuneena kyselee: ”Kuka herran tähden on vienyt vuoden 1844 suomalaiset sanomalehdet”?

Vakooja

Kevein mielin kuten yhdeksäntoistias nuorukainen ainakin heräsi nuori vääpeli ensimmäisen kerran kahdeksaan päivään häiriytymättömästä yöunesta. Hän kuului siihen joukkueeseen, joka sankari Malmin johdolla oli tehnyt sotaretken Karjalaan, suojatakseen tältä sivulta vahvaa asemaa Toivalassa. Pöytä jonka päällä hän oli lepuuttanut uupuneita jäseniään, ei ollut mikään joutsenenuntuvavuode, eikä sen tylyn kovuuden hänen huulilleen houkuttama orastava sadatus ollut varsinainen aamurukous. Mutta harjaantuneen kärsivällisenä hän käänsi nuoren vartensa toisen kyljen vasten pöydälle säästeliäästi siroteltuja olkia, ajatteli rakkaitaan ja esitti huokauksessa rukouksen heidän hyvinvointinsa puolesta, ei yhtään vähemmän hartaan, kuin ”käännynnäisen” lopottama kokonainen Siionin virsi.

Mutta uni ei enää tahtonut tulla, huolimatta kolmenkymmenenneljän lattialla nukkuvan sotilaan ihanasta kuorsausmusiikista. Nämä kolmekymmentäneljä olivat se mitä oli jäänyt koko komppaniasta, jonka sodan vaiheet nyt jo olivat vieneet mennessään. Meidän vääpelimme kaltaisen nuorukaisen olisi tullut tuntea joltistakin ylpeyttä tuota muutoin häiritsevää musiikkia kuunnellessaan; sillä olihan sentään jotakin olla päällikkönä noille miehille, jotka olivat vyöryneet Revonlahdelle, seisseet Pulkkilan luotisateessa, ottaneet Kuopion takaisin, suorittaneet yllätyshyökkäyksen Paukarlahdella ja taistelleet Heikkaassa? Mutta noina aikoina oppivat parrattomat lukeutumaan urheiden joukkoon, ja liittäminen maineettomiin olisi hämmästyttänyt heitä enemmän kuin jotakin meidän aikamme maitopartaa epäilys muusta rohkeudesta kuin polkassa ja leveissä frakinkäänteissä ilmenevästä.

Niinpä vääpeli makasi siinä sankarijoukon keskellä uhraamatta sille ajatustakaan. Mutta hänen mietteensä lensivät rauhalliseen kotiin, missä hän tiesi hellän äidin joka kerta kiväärin nähdessään kyynelsilmin rukoilevan Jumalan enkelien suojelusta rakkaalle pojalle, missä hän näki äidin astuvan tyhjään ullakkokamariin ja järjestelevän vuodetta ja vetokirstun laatikoiden jokaista vaatekappaletta, hurjasti liioitellen niitä vaivoja ja puutoksia, joita pojan oli kestettävä, missä hän kuuli miten vaalean iloisen sisaren laulu yhtäkkiä katkesi kun hän ajatteli veljeään ympäröiviä vaaroja, ja minne – niin, minne hän aavisti tummakutrisen ystävättärensä, tuon sydämeltään kuohuvan ylpeän ystävättärensä pistäytyvän tuon tuostakin auliina osoittamaan olevansa nuoren isänmaanpuolustajan rakkauden arvoinen, mutta kykenemättä peittämään levotonta uteliaisuuttaan tämän kohtaloa kohtaan, milloin punastuvana milloin kalveten kuullessaan selostuksia sodan vaihtelevista käänteistä. Se että hän nyt oli kaikkia noita niin lähellä, että vain muutaman tunnin matka olisi vienyt hänet heidän keskuuteensa, mutta ettei ollut mitään mahdollisuutta tavoittaa tätä onnea edes yhdeksi ainoaksi minuutiksi, sellainen olisi täyttänyt miehisemmänkin mielen kärsimättömyydellä. Ei siis ihme, että nämä mietteet ja unelmat karkottivat unen, ja nuori soturi tunsi sankarien riviin kuulumisen kunnian suorastaan raskaaksi ja painostavaksi.

Näistä ajatuksista hänet havahdutti talon ulkopuolelle asetetun vartijan sanat ”Verda!”, ”Kuka siellä!”, ja vastaus, ”Ystävä”, ilmaisi patrullin tai lähetin varhaisessa aamunsarastuksessa. Kohta hän kuuli lyhyen sananvaihdon, sitten sotilaan tiukat askeleet eteisessä sekä miten ovi avattiin ja suljettiin siihen pieneen kamariin, jossa joukkueen ainoa upseeri asui kolmen muun, pataljoonaan kuuluvan kanssa. Hän oli salamana jaloillaan, ja siistiytyminen aamuhämärissä kävi yhtä sukkelasti; sillä siihen sisältyi ainoastaan pari käden sukaisua vaaleassa kiharaisessa tukassa, mustan liinan kietaisu kaulaan sekä sonnustautuminen vuoden palveluksessa haaltuneeseen univormutakkiin sekä yli olan heitetty keltainen säämiskäkannatin kalpoineen. Kohta hän jo seisoikin eteisessä, kun lähetti astui ulos upseerin huoneesta kutsuakseen vääpeliä.

Suomen armeijan aliupseeri ei ollut tuohon aikaan sama kuin nyt. Luutnantit olivat tuolloin jo keski-ikäisiä miehiä, joiden pojat olivat rivissä aliupseereina, vänrikit olivat juurevia maanviljelijöitä, joilla oli jo edellisiltä vääpeli- ja fanjunkkariajoiltaan kokenut ja vakiintunut emäntä, ja ainoastaan ”schersantit” pitivät yllä juhlia ja pöyhkeilivät nuoremmille kynäniekoille ynnä muille porvarillisille kavaljeereille. Puhe vänrikkivuosista kuuluukin siis myöhempiin aikoihin; mutta ilmaisu ”todellinen kersantti” juontuu vanhoilta hyviltä ajoilta. ”Kersantti” oli tuolloin mies, joka kenties oli ylioppilas tahi suorittanut Haapaniemen koulun, nauttinut ainakin jonkinlaista kouluopetusta ja pystyi kalpoineen esiintymään maan ylhäisimmissä piireissä, ei suinkaan arkana ovenvierustarkkailijana vaan vaikutusvaltaisena nuorten joukossa.

Sen lajin aliupseerit eivät suinkaan olleet pökkelömäisiä sotaharjoituskoneita, vaan muodostivat ja ilmaisivat omat mielipiteensä yhdestä jos toisestakin asiasta. Sodan aikana heitä saattoi siis käyttää suorittamaan tehtäviä joukkonsa oppaana ja johtajana; ja tuollainen alipäällystö aiheutti varsinkin sen kunniantunnon, josta muinainen entinen Suomen armeija on jättänyt niin monta todistetta, ja joka vieläkin tekee noilta ajoilta henkiin jääneet kunnian miehiksi, jotka kykenevät tuttavuuden ensi hetkestä lähtien herättämään mitä rajattominta luottamusta. Varsinkin vääpeli oli noihin aikoihin tärkeä henkilö. Hän piti lähintä huolta koko komppaniasta, ja tavallisesti juuri hänen sanansa ratkaisi miesten hyvät käsitykset ylipäällystöstä ja sen toimenpiteistä. Niin nuori vääpeli kuin Lorenz M. kuuluikin poikkeuksiin, ja hän sai kiittää sodan vaiheita asemastaan, jonka lisäksi kultainen urhoollisuusmitali, Pulkkilassa ansaittu, tuotti hänelle melkoista mainetta.

Kun hän nyt astui luutnantin eteen, joka johti komppaniaa, joka myös jo oli jalkeilla, heidän hyvähuomenensa vaihdettiin siihen kohteliaaseen tapaan joka on käytössä kaikkien hyvinkasvatettujen ihmisten keskuudessa, sillä erotuksella että kun vääpeli sanoi ”herra Luutnantti”, tämä käytti tuttavallista puhuttelua ”Lorenz”. Edellinen tiedotti saapuneelle käskyn, jonka seurauksena hänen pitäisi heti lähettää jefreitteri [korpraali] Iisalmeen, missä oli värvättävä väkeä linnoitustyöhön Paloisin solaan, ja jonne joukkueenkin tuli olla lähtövalmis seuraavana aamuna. Mietteet yhä niissä kohteissa joiden vaiheilla ne olivat koko aamun häälyneet, meidän vääpelimme teki nopean päätöksen, ja kysyttyään muutaman virka-asian hän pyysi paria sanaa kahden kesken päällikkönsä kanssa. Poiketen täysin nykyajan sotilaallisesta etiketistä tämä heitti auliisti viitan vielä epätäydellisen vaatetuksensa ylle ja seurasi hiukan huolestuneen oloisena vääpeliään eteiseen.

Siellä seisova vartija kuuli heidän puhuvan melkoisen tovin puoliääneen ruotsin kielellä, mistä ensiksi mainittu ei ymmärtänyt sanaakaan. Luutnantilla tuntui olevan arveluita vääpelin innostuneita ehdotuksia vastaan. Lopulta ensiksi mainittu antoi myöten sanoen: ”No olkoon sitten herran tähden; mutta älä vain p–u vie hirtätä itseäsi.” Nämä viimeiset sanat ymmärsi vartiomieskin, joka luuli, että luutnantti oli suutuksissaan tarjottelemassa kaulakiikkua.

II [nro 4, 23.1.1845]

Palveluspäivän rasituksista huolimatta vääpeli ei tuntenut väsymystä, vaan kun hänen miehensä taas olivat asettuneet levolle hän hiipi ulos pirtistä, läksi pimeään mutta tähtikirkkaaseen iltaan pikku niitylle, joka oli aivan talon alapuolella, ja katosi sen ränstyneeseen latoon. Kymmenen minuutin päästä sieltä tuli esiin ihmisolento; mutta tämä ei enää ollut vääpeli vaan talonpoika yllään pitkäliepeinen nuttu ja karvalakki. Hän etääntyi pihasta ripein askelin pyrkien ilmeisesti järvenrantametsikköön, seisahtui vielä sen reunalla ja katsoi taloa kohti sekä hävisi sitten puiden sekaan.

Järvi, joka erotti öisen kulkijan hänen toiveidensa kohteesta, oli tyyni ja kirkas ja heijasti tähtien tuikkivia parvia. Metsikkö oli vain kiväärin kantaman päässä rannasta. Mutta tuolla epätasaisella rinteellä eteni juuri rakuunapatrulli. Nuo kolme rakuunaa olivat mukavuuden vuoksi laskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan suitsista. Mutta illan hiljaisuus houkutti urhot lisäämään mukavuuttaan entisestään siten, että he asettuivat mukavasti parille kivelle, ottivat esiin rakkaat piipunnysänsä, täyttivät, sytyttivät ja tupruttelivat nautinnollisesti palturisavuja yhä kesänlenseään ilmaan, kun hevoset puolestaan kalusivat ahneesti niukkaa, lakastunutta ruohoa kivien välissä. Eivätpä aavistaneet miekkoset, jotka tiesivät että päällystö oli kaukana täältä kenties makeassa unessa, että joku närkästyisi heidän viattomasta lepohetkestään; mutta metsikössä väijyi mies, joka kiroten heidän vähäistä palvelusintoaan päätti mielessään järjestää asian niin, että he joutuisivat maksamaan hänelle aiheuttamastaan viivytyksestä. Mutta hänen kiukkunsa oli nyt turhaa. Hetken tyhjän odottelun jälkeen hän nousi, hiipi varoen pitkän kiertotien metsän halki ja astui ulos metsästä avoimelle rannalle suunnalla, jonne patrullikin oli tulossa. Muutama huuto: ”tänne, tänne, auttakaat! auttakaat!” pani vitkastelijoihin heti vauhtia; he heittäytyivät hevosten selkään ja riensivät huutojen suuntaan niin nopeasti kuin epätasainen maasto salli. Mutta huutaja oli kadonnut heti ensimmäisestä kavion kumahduksesta. Onneksi kukaan ratsastajista ei ollut kiireessä unohtanut ottaa piippuaan talteen, niin että mikään ei pidätellyt heitä, vaan he saattoivat hetken tähyiltyään ja tuumailtuaan päätyä siihen, että Tapio ei ollut suonut heille tupakan riemuja vaan narrannut heitä; minkä jälkeen he jatkoivat verkkaan matkaansa, unohtamatta toki Tapion kiusaksi sytyttää piippujaan uudestaan.

Tällä välin oli kujeilija kiirehtänyt takaisin edellisiin asemiinsa, ja kohta kun hän näki rannan tyhjäksi eikä enää kuullut menijöiden ääniä, hän riensi rantaan, työnsi vesille veneen joka oli ollut kätkössä kivien lomassa, ja lipui nopeasti, tottuneesti ja voimakkaasti soutaen erilleen maista. Pari kertaa hän kyyristyi tähyämään veden pintaa ja kuuntelemaan jokaista epäilyttävää liikettä taakse jääneellä rannalla; mutta tutkailujen tulos oli näköjään tyydyttävä, koskapa hän taas huolettomasti jatkoi matkaansa katse kiintyneenä kiilanmuotoiseen vanaan, jonka vene jätti järven pintaan, ja jonka laajenevat laidat piirtyivät selvästi näkyviin tähtien värisevissä, katoavissa ja jälleen kimmeltävissä heijastuksissa.

Niin hän jatkoi hyväisen puolituntia, ja nyt ilmeni, että hän ohjasi venettä korkeaa kalliosaarta kohti, lähestyäkseen sen suojissa huomaamattomasti vastakkaista rantaa. Päästyään saaren tummaan varjoon, jonka synkät kuuset heittivät järven ylle, hän lakkasi soutamasta kääntäen samalla veneen jyrkän rannan suuntaisesti. Paremman puutteessa hän kietoi kaulahuivinsa toisen airon ympärille ja nenäliinansa toisen, kohtaan jossa se painui hankainta vasten, ja jatkoi sitten äänettä ja varovasti soutuaan saaren mutkaisia rantoja myötäillen kapeaan salmeen, joka johti hänet samanlaisten pikku saarien, niemien ja maakielekkeiden labyrinttiin. Nyt hän seisautti soutunsa tuon tuostakin, kuunteli ja tähysti maihin, tarttui taas airoihin, mutta pysähtyi joka kerta kun kuuli sorsan narskutuksen kaislikosta tai rasahtelua kun jokin eläin kulki yli kuivien katkenneiden oksien metsässä, jonka äänet hänen jännittyneissä aisteissaan vahvistuivat ja panivat hänet aavistamaan hiipivän vihollispatrullin tai kenttävahdin vaaraa. Kun hän viimein laski maihin suojaisaan pikku lahteen, hän oli salamana rannassa, heittäytyi silmänräpäyksessä pitkäkseen, eikä tarkkaavinkaan hänen liikkeitään tähän asti seurannut katse olisi havainnut, mihin kohtaan rannan tiuhaa ruohostoa, tiheikköä ja pensaikkoa hän nyt hävisi.

Nuoren miehen tällä lailla levottomasti edetessä vallitsi hänen vaatimattomassa äidinkodissaan öinen rauha. Sen sijainti oli Ylä-Savossa tavallinen; se silmäsi mäen korkeimmalta huipulta laakson ja järven ylitse, yli yön kylmien usvien, jotka vain keveänä utuna ylsivät siihen asti kohotessaan aamuauringon ensi säteissä yli maan. Täällä matalan kurkihirren alla koreilemattomassa harmaassa rakennuksessa valvoi hellä äiti yhäkin syventyneenä ajattelemaan poikansa tämänhetkisiä ja tulevia kohtaloita, ja vaalea sisar näki tämän yön ensimmäisiä levottomia unia. Viimeksi mainitun ikkuna oli pienen kukkatarhan puolella, joka nyt oli lakastunut ja kellastunut kuten ne syreenit ja pihlajat jotka sitä kahdelta sivulta ympäröivät. Neljänneltä sivulta sen ahdasta alaa rajoitti tarkkaan hoidettu kivipuutarha sekä sitä ympäröivät lukuisat vadelmapensaat. Maantieltä johti sen halki polku, ja sitä pitkin lähestyi juuri valepukuinen vääpeli nopein ja huolettomin askelin. Kulkiessaan hän muisteli kaikkia niitä kertoja, jolloin oli tätä oikotietä myöten lähestynyt kotiaan palatessaan lähellä sijaitsevasta Kuopiosta tai toisinaan myös Haapaniemen kadettikoulusta, ja viimeksi ensitapaamisestaan; miten tuolloin aina iloinen sisar, saatuaan tiedon hänen tulostaan koputuksella ikkunaruutuun, oli ensimmäinen toivottamaan hänet tervetulleeksi, ja pitänyt usein huolen vahvistavasta illallisesta sekä yösijasta häiritsemättä edes äidin unta; ja hän ajatteli kihelmöivää iloa tuntien sitä yllätystä minkä hänen saapumisensa sisarelle ja molemmillekin tarjoaisi, sekä täysin proosallisesti myös hyvän aterian nautintoa tämän öisen retken jälkeen, ja vielä rakastavien käsien valmistamaa.

Niin hän astui sydän levottomasta hellyydestä pamppaillen tutun ikkunan luo ja nosti samalla käden silmilleen, joita hämärsi hänen nykyiselle elämäntilanteelleen epätavallinen usva. Kukaan ei vastannut hänen hiljaiseen koputukseensa eikä varovaan äännähdykseensä ”Sofi!”, mutta kun hän kutsui toistamiseen, hän kuuli raskaita askelia sekä – eikä hänen korvansa voinut tällaisissa asioissa pettää – viritetyn pistoolinhanan naksahduksen. Hän vetäytyi ikkunan pieleen ja laski huomaamattaan kätensä miekankahvalle, ase oli kätketty laajan talonpoikaisasun alle. Nyt kuuluivat hänelle jo tutut sanat: ”kto idjot?” ja seuraavana hetkenä voimakas ääni huusi sisällä ”Ivan, Vasili!” Hän epäröi silmänräpäyksen mitä tehdä, kääntyäkö vai uhmata ilmeistä vaaraa. Mutta kohta hänet temmattiin epäröinnistään, kun talon ovi avautui ja hän kuuli vierasta kieltä puhuvien äänten ohella äitinsä tutun äänen.

Äidin ällistys pojan läsnäolosta, jonka hän aavistuksellisen herkästi tunnisti ensimmäisistä pojan lausumista sanoista, tuli julki ilon ja tuskan sekaisena äänekkäänä huudahduksena. Sillä se miten epäilevästi muukalaiset ottivat pojan vastaan, oli jo herättänyt hänen pelkonsa, eikä hän äkkiyllättyneenä tajunnut tämän yritystä harhauttaa heitä puhumalla kuin olisi hänet lähetetty hakemaan parantamisen taitoon perehtynyttä emäntää sairaan luo. Eikä poikakaan ollut ottanut lukuun nuoruutensa malttamattomuutta, vaan äidin hätähuuto suisti hänet roolistaan, hän syöksähti eteenpäin ja sulki äidin syliinsä. Kiivas liike paljasti vaatteiden alle kätketyn sapelin kahvan, ja tämä näky palautti tämän käytöksen aluksi typerryttämien muukalaisten mieleen heidän virkavelvollisuutensa. Tuskin olivat siis äiti ja poika vaihtaneet ensimmäiset rakastavan kohtaamisen vuodatukset, kun jo alaistensa kutsuma taloon majoitettu upseeri seisoi heidän vieressään paljastettu miekka kainalossa ja pistooli kädessä. Mutta samaan aikaan oli nuorukaisen sisar kiiruhtanut kevein askelin aiemmin mainitun ullakkokamarin portaita alas ja tunkeutunut veljen luo, jonka äänen hänkin epätavallisen metelin herättämänä oli tunnistanut siinä silmänräpäyksessä. Upseerin täytyi tyytyä äänettä katselemaan esitystä, jonka aikana hänen katseensa vähemmän haki valetalonpoikaa kuin nuorta tyttöä, joka tuhlasi tähän hyväilyjään.

Sitten yksi palvelijoista särki lumouksen valaisemalla kohtausta kynttilällä. Sofi pakeni pois kyynelissään ja punastuen noloudesta keveän asunsa vuoksi. Palvelijan tulkkaus ratkaisi kohta sen arvoituksen, miksi nuori talonpoika oli tuolla lailla vastaanotettu. Mutta valepuku ja ennen kaikkea kavaltava sapeli velvoittivat upseerin tutkimaan asiaa lähemmin. Hän ei kuitenkaan saanut lisävalaistusta, ja äiti onnistui rukouksillaan hankkimaan pojalle luvan toistaiseksi vapaasti oleskella äidin huoneessa, jahka äiti ensin oli suoriutunut vielä vaikeammasta tehtävästä taivutella tämä vapaaehtoisesti luopumaan aseestaan.

III [nro 5, 30.1.1845]

Suunnilleen kuudelta seuraavana aamuna lämmitti vääpeli kylmässä aamu-usvassa nuoria jäseniään melko kiivaalla marssilla neljän kasakan välissä. Tämä matkaseura esti häntä valitsemasta haluamaansa suuntaa, ja hänen oli alistuttava johtamaan askeleensa kohti Kuopiota, vaikka hän mieluiten olisi jättänyt tuon kelpo kaupungin ainakin puoli peninkulmaa oikealle. Kaupungissa asui myös ennen mainittu tummakutrinen hänen ajatustensa esine, sisaren ystävätär. Mutta ajatukset hänen tapaamisestaan olivat värittyneet eri tavoin silloin, kun hän makasi valveilla savuisessa pirtissä kolmenkymmenenneljän urhonsa seurassa, kuin nyt tässä ympäristössä. Miten hän olisikaan toivonut tänne ainakin muutaman noista kolmestakymmenestäneljästä; hänen mietteidensä synkkyys olisi silloin taatusti hälvennyt.

Tilanne jossa hän oli saattoi kyllä johtaakin synkkiin mietteisiin. Sillä oli melko selvää, että häntä pidettäisiin vakoojana ja sellaisena myös kohdeltaisiin. Hän, joka oli oppinut katsomaan kuolemaa urheasti silmiin, varhemmin kuin tavalliset maitoparrat ottamaan askeleen omin päin, hän ei nyt saisi kokea soturin kunniakasta kuolemaa, vaan pahantekijän häpeällisen lopun. Mutta hätä opettaa ihmisen kestämään kaiken, ja eritoten sodankäynnin nopeasti vaihtuvat tapahtumat tuovat muassaan sen, että käsillä oleva hetki merkitsee soturille kaikkea, tuleva pelkästään yhtä mahdollisuutta monien joukossa. Lorenz karkotti ajatuksen tulevasta, niin vähän askarrusta kuin käsillä oleva tarvitsikin, ja koska pakoon pääsyn kaikki mahdollisuudet olivat poissuljetut, hän palasi mielessään äskettäin kuluneisiin hetkiin rakkaassa lapsuuskodissa. Ylpeän tyydytyksen tunne kohotti nuorta rintaa; sillä äiti ja sisar eivät olleet aavistaneet sen vaaran suuruutta, jossa hän häilyi, ja hänellä oli ollut rohkeutta ja malttia olla paljastamatta siitä mitään. Nuo kaksi naista pelkäsivät ainoastaan hänen joutumistaan sotavankeuteen, eikä ollut lainkaan varmaa pystyikö isänmaallisuus varsinkaan äidin sydämestä vaientamaan sen salaisen ilon, että rakas läheinen siten pääsisi kaikkien vaarojen ulottuvilta. Sofi, joka kiihkeämmin jakoi nuorukaisen omat tunteet, ei ollut yhtä tyytyväinen siitä, että hänen veljensä sen sijaan että ansaitsisi sankarin kunnian tärväisi upean tulevaisuutensa uuvuttavassa vankeudessa. Mutta nämä tunteet eivät kuitenkaan turmelleet kenellekään heistä tuon lyhyen yhdessäolon haikeaa iloa. Ne vaihtelivat jopa siten, että kun äiti jäähyväishetkellä ei voinut vailla syvintä tuskaa nähdä poikansa vartioituna vankina, Sofille taas tuotti suurta lohtua huomata, miten vihollissoturit kohtelivat häntä suorastaan kunnioittavasti, sekä ajatella miten vaarallisia hänen sankariuransa jatkumiselle heidän peitsensä ja pistoolinsa olisivat olleet, jos ne olisi suunnattu häneen vihollisena.

Näiden kotona vietettyjen vähäisten tuntien vaiheiden muisteleminen johdatti siten vähitellen hänen ajatuksensa taas jäähyväisten tuskaan, hänen tämän hetkiseen tilanteeseensa ja sen uhkaaviin näkymiin. Oltiin jo lähestymässä kaupunkia, ja hän tiesi sodan käytännöstä vastaavissa tilanteissa, että hänen kohtalonsa olisi kohta ratkaistu. Kun he saapuivat kaupunkiin, häntä kiusasi olla kaikkien vastaantulijoiden uteliaiden katseiden kohteena. Hänellä oli yhä talonpoikaisasu yllään; mutta hänen ulkomuotonsa ja ryhtinsä, sekä hieno palttina karkean takin alla todistivat sitä vastaan. Ja se herätti varsin suurta uteliaisuutta, niin että kun hän saapui paikallismajurin asunnolle, häntä seurasi jo tuijottajien lauma. Ryhmään liittyi erinäisiä upseereja tarkastelemaan kasakoita, ja sotilaat seisoskelivat lakki kourassa ympärillä kuuntelemassa annettuja selvityksiä. Vanki kuuli tuota pikaa pahaenteisen sanan: vakooja, kiertävän oudosti äännettynä suusta suuhun, ja painoi vaistomaisesti leveälierisen hattunsa, johon hän oli kotona vaihtanut karvalakkinsa, syvemmälle silmilleen. Tähän oli aivan erityinen syykin, sillä talon jossa paikallismajuri asui, omisti hänen rakastettunsa isä. Mutta muuan aliupseeri, jonka oli määrä viedä hänet majurin eteen, ei voinut tyynenä katsella tuota läsnäolevien päälliköiden väheksyntää, vaan tempasi varsin rajusti hatun hänen päästään. Hän tapaili vaistomaisesti kuvettaan ja miekankahvaa, mutta tämä turha yritys palautti hänen malttinsa, ja hetken aikaa katkera ja uhkaava ilme vaihtui nyt synkäksi nujertuneisuudeksi. Mutta tällä välikohtauksella oli ollut näkijä jota hän kaikkein eniten pelkäsi, ja kun tukahtunut kauhunhuuto sai hänet vilkaisemaan talon ikkunoihin, hän näki yhden ruudun takana rakastetun marmorinkalvaat kasvot tummien kutrien alla ja hänen ristityt kätensä painettuina rakastavaa sydäntä vasten. Tämä oli raskas hetki; mutta seuraavassa vahti veikin hänet kuulusteltavaksi.

Ripeä ja päättäväinen kun oli, oli Sofi veljen tiukasta vastustelusta huolimatta lähtenyt kaupunkiin tutkiakseen tämän kohtaloa ja lieventääkseen sitä mahdollisuuksien mukaan. Kun yllä kuvatusta kohtauksesta oli kulunut pari tuntia, hän ilmaantui virkeänä ja reippaana ystävättären luo, jonka hän tapasi sairaana, kalpeana ja itkettyneenä. Totuutta ei ollut kyetty salaamaan hänen huolestuneelta tutkailultaan, ja nyt hän kertoi kyynelsilmin Sofille mitä oli kuullut ja mikä kohtalo uhkasi heille molemmille niin rakasta ihmistä. Niin murheellisia kuin nämä tiedot olivatkin, ne eivät nujertaneet Sofin puhtia ja toimintatarmoa. Tuota pikaa hän oli saanut ystävättären isän käymään arvostetun Maaherran luona, joka näinä sodan päivinä oli jokaisen onnettoman turva, ja anomaan hänen väliintuloaan. Ennen iltaa he saivat kauhukseen kuulla, että sotaoikeus oli langettanut vangille kauhean tuomion. Puuttui enää vain komentavan kenraalin vahvistus, hän kun oli lähtenyt Toivalan suuntaan sivustalle tiedusteluretkelle. Mutta ennen hänen paluutaan ei Maaherrakaan voinut suorittaa mitään tehokasta vangin armahtamiseksi.

Luutnantti, Lorenzin lähin päällikkö, ei myöskään ollut viettänyt erityisen hauskaa yötä ja päivää. Myöhään vääpelin lähtöiltana häntä oli huolestuttanut vastakäsky, joka käski häntä marssimaan varhain aamulla Toivalan linnoituksiin sen sijaan että olisi lähdetty Iisalmeen. Tästä hetkestä arvon luutnantti ei saanut unen ripettäkään väsyneisiin silmiinsä. Jo kello yhdeltä aamulla hän antoi kysellä vääpeliään, ja puolta tuntia myöhemmin hän oli jo pirtissä, herätti huolissaan miehistön, tarkasti heidät ja rähisi kaikesta ja oli niin kiukkuisella päällä, etteivät urhot olleet ennen kelpo johtajaansa moisena nähneet. Lopulta hän ei enää jaksanut yksin kantaa huoltensa taakkaa, vaan teki vihaisin sanakääntein miehistölle tiettäväksi epäilyksensä, että vääpeli oli kenties livahtanut järven yli tervehtimään äitiään, ja lopetti karmeilla uhkauksilla että armon herra saisi maistaa arestia, ”jos hän oli antanut vangita itsensä vakoilijana ja häväissyt joukkueen kuolemalla hirsipuussa”; mutta kelpo luutnantin silmänurkassa kimmelsi kyynel.

IV [nro 6, 6.2.1845]

Luutnantin vihan hedelmä oli se ei erityisen hämmästyttävä seikka, että saman päivän iltana muuan vanha talonpoika astui sukailematta siihen huoneeseen, jossa Sofi ja hänen ystävättärensä istuivat vajonneina yhteiseen suruun ja yrittivät vailla omaa vakuuttuneisuutta valaa toisiinsa toivoa, että veljen ja rakastetun vaarallinen seikkailu päättyisi onnellisesti. Mies vilkaisi varovaisesti huoneeseen ja lausui sitten että hänellä olisi pari sanaa kerrottavana Sofille, ”ryökönälle”, kuten hän itseään ilmaisi. Mitkään vakuutukset, että ystävätär voisi hyvin kuulla mitä tiedotettavaa hänellä oli, eivät murtaneet miehen itsepintaisuutta. Niin sitkeän yksinkertaiselta ja paatuneelta kuin hän näyttikin, hän oli näköjään silti sitä mieltä, että jos salaisuuden kertoo kahdelle naisihmiselle, sen voi yhtä hyvin kuuluttaa saarnastuoleista, ja hän ilmaisi aika hävittömästi tämän mielipiteensä, josta siis kertojaa ei tule panna vastuuseen.

Koko hänen tiedonantonsa muodostui siitä, että hän pyysi Sofia millä tavalla tahansa välittämään ”vääpelille” viestin, että ”Lustig oli täällä”. Lustig oli muuan vekkuli, komppanian korpraali, joka ansaitsi nimensä mutta oli lisäksi nokkela ja rohkea miekkonen. Kun luutnantin viha oli korkeimmillaan, hän oli tajunnut mistä kelpo pomon kenkä puristi, ja ehdottanut pelottomasti: ”jos mentäisiin vääpeliä hakemaan?” Luutnantti kylläkin vastasi vastakysymyksellä: oliko hänelläkin hinku hirsipuuhun? mutta Lustig kutsuttiin sitten luutnantin huoneeseen, ja kun komppania lähti Toivalaan, valitsi Lustig korpraalikuntineen, sisältäen se kolme miestä, päinvastaisen suunnan Iisalmeen.

Olivatpa hänen kulkemansa tiet nyt mitkä hyvänsä, niin tämä samainen Lustig tässä juuri ryhtyi luottamuksellisiin suhteisiin vaalean Sofin kanssa. Tämä yritti jopa rohkaista häntä vieläkin luottamuksellisemmaksi, mutta miehellä ei ollut enempää välitettävää kuin tieto omasta korkeasta läsnäolostaan. Vaikkei Sofi nyt pitänyt tietoa erityisen tärkeänä, se sentään herätti hänessä jälleen ajatuksen käynnistä veljen vankilassa. Hänelle oli tosin esitetty että vankilaan pääsy oli mahdotonta, mutta hän oli nyt juuri taipuvainen yrittämään mahdotonta – taipumus joka Lustigin väittämän mukaan ahdisti naispuolista päätä jotensakin usein.

Oli melkein pilkkopimeää, kun nuori nainen palvelijattarensa seurassa astui kaupungin päävartioon. Hänen ilmaantumisensa sinne ei ollut vähemmän epätavallinen näky kuin se meno, jonka hänen katseensa siellä kohtasi näköjään oli hänelle. Yksi ainoa lamppu valaisi huonetta, ja sen häälyvässä valossa tuntui joka soppi vilisevän epämääräisiä hahmoja, joiden laatuun viittasivat ainoastaan välkkyvät sotilaalliset koristukset päähineissä. Pitkin pituuttaan leveillä penkeillä virui miehiä vieri vieressä, nojaten päätään käsiinsä tai ottaen tukea rensseleistään, ja heidän välillään oli vielä jokunen mahtunut istumaan, kun taas jotkut liikuskelivat sekalaisena tungoksena höyryävän kattilan vaiheilla, joka oli asetettu pallille lampun alle. Kumpikaan vierailijoista ei pitkään toviin lausunut sanaakaan, eivätkä sotilaatkaan olleet päässeet pitemmälle kuin tutkiviin katseisiin, samalla kun tasainen sorina, joka oli tervehtinyt tulijoita, vaikeni, ja penkeillä olijat nousivat yksi toisensa jälkeen tarkastelemaan epätavallisia vieraita. Nämä näyttivät melkein taipuvilta kääntymään pois, aivan kuin he olisivat vain erehdyksestä joutuneet tuohon varsin vähän vierailuihin houkuttavaan ympäristöön; mutta juuri kun neiti kääntyi kohti palvelijatartaan ikään kuin kysyäkseen tältä neuvoa ja apua, kuului ovenvierusnurkasta huudahdus: ”Luojan tähden, Sofi, sinä täällä!” Nämä sanat ja tämän äänen kuullessaan neito ryntäsi puhujaa kohti. Samassa jysähti kaksi kiväärinperää lattiaan, mutta Sofi syöksyi yli rakkaudettomien aseiden rakastavan veljen syliin. Tämän kumpikin vahti, jotka naisen liikkeestä olivat koneellisesti ristineet kiväärinsä, vetivät ne yhtä vastentahtoisesti hiljaa takaisin. Huoneen äänettömyys syveni entisestään, niin ettei hetkeen kuulunut muuta kuin sisaren hiljainen itku veljen rintaa vasten ja palvelijattaren tukahdutettuja nyyhkytyksiä oven luota, missä tämä oli kätkenyt kasvonsa hartiahuiviin.

Tämän mykän kohtauksen keskeen astui kohta vartioupseeri, joka oli kutsuttu sisemmästä huoneesta. Hänen läsnäolonsa ja kysymyksensä palauttivat kaikki osapuolet tolalleen. Vahdit työnsivät varsin kovakouraisesti Sofin syrjään, suoristautuivat ja panivat taas kiväärinsä ristiin vangin eteen. Tämä vetäytyi takaisin nurkkaansa ja kehotti sisartaan lähtemään sanoen: ”Älä kerjää näiltä mitään, älä anna niiden nähdä kyyneleitäsi!” Mutta Sofi ei pelännyt näyttää kyyneleissä kylpeviä kauniita kasvojaan. Katsoen upseeriin rukoilevasti hän otti korin jota hänen seuralaisensa oli kantanut käsivarrellaan ja lähestyi sen keralla veljeään. Mutta hänen rohkeutensa ei tuottanut aiottua tulosta huomautuksetta. Upseerin vaitonaisuuden säikyttämät vartijat ojensivat torjuvasti kätensä tyttöä kohti, ja upseerin viittauksesta eräs aliupseeri astui esiin ja otti korin tytön kädestä alkaen tutkia sen sisältöä. Hän nosti varsin varomattomasti siitä tarvikkeen toisensa jälkeen, leipää, voita, juustoa, paistia ja liinavaatteita, ja pani kaiken takaisin koriin paitsi pöytäveistä, jota hän piti kädessään ja joka kavalsi sekä hänet että Sofin. Sillä hänen siinä puuhatessaan veitsi kilahti jotakin kovaa vasten. Upseeri kiinnostui, tutki itse lähemmin korin sisällön ja löysi sen pohjalta kaksi täyttä pulloa ja niiden alta rahasumman seteleinä. Jyrähtäen ”durak!” hän kääntyi aliupseeriin päin, joka heti luovutettiin vartiostolle, ojensi omin käsin liinavaatteet ja joitakin ruokatarvikkeita vangille ja antoi sitten korin loppuine sisältöineen eräälle sotilaalle vietäväksi hänen oman huoneeseensa, kunhan hän ensin oli työntänyt setelit omaan taskuunsa. Nyt hän osoitti ovea sanoen ankarasti: ”padi!”

V [nro 7, 13.2.1845]

Mutta Sofi ei ollut ihminen joka säikkyen alistui noin raakalaismaiseen käytökseen. Piittaamatta upseerin äksyistä sanoista ja synkästä katseesta hän astui vielä kerran veljeään kohti, riisui viittansa ja heitti sen veljen ylle. Tuskin oli hänen seuralaisensa tajunnut tämän kun hän jo ojensi suuren villahuivin, joka oli kokonaan kätkenyt hänen ulkonäkönsä, sisaren kautta kulkemaan samaa tietä; sillä kumpikaan ei ollut aavistanut minkä tapaiseen yösijaan arestilaisen oli tyydyttävä. Miehen vastalauseita tästä liiallisesta huolenpidosta kukaan ei kuunnellut. Siinä seisoi Sofi hoikkana ja ylväänä raakojen sotilaiden keskellä, lausui lempeitä hyvästelyjä kertoen samalla, että takavarikoitu tavara oli Lustigin lähettämää, samoin kuin lohdutteli varmoilla toiveilla armahduksesta. Ja hänen vierelleen hivuttautui seuralaisen aivan yhtä viehättävä hahmo yhäkin pyyhkien kyyneliä, jotka pimensivät suuret kauniit silmät. Nämä nähdessään vanki huudahti: ”Sinäkin Vendla!” ja hän ojensi käsivartensa heitä kohti. Puhuteltukin kohotti hennot kätensä miestä kohti; mutta heidän kätensä eivät ulottuneet toisiinsa. Nokkelasti ja rohkeasti käytti Sofi hyväkseen sitä vaikutelmaa, jonka tämä kohtaus yleisestä hiljaisuudesta päätellen oli tehnyt sotilasjoukkoon, tarttui seuralaisensa käsivarteen ja poistui nopeasti huoneesta.

Mutta tämä rohkeus hälveni kun he pääsivät pimeälle kadulle. Nopein askelin he riensivät lyhyen matkan Vendlan kotiin, ja kun he kuulivat heitä seuraavan henkilön askeleet, heidän kulkunsa muuttui kiireiseksi paoksi. Kumpikin seisahtui kauhusta kirkaisten, kun aivan kotiportilla iso naisenhahmo asettui esteeksi heidän eteensä. Mutta hänen äänensä, joka oli heille jo tuttu Lustigin ääni, ja hänen sanansa rauhoittivat heidät tuota pikaa. Hän oli matkallaan päävartioon seisauttanut heidät, ja juuri hänen viisaasta neuvostaan Sofi oli vaihtanut veljen sapelin, jonka hän oli ovelasti ottanut huostaansa ja kuljetti nyt viittansa alla, noihin kahteen pulloon sekä rahoihin, aseisiin joita Lustigin arvelun mukaan oli paljon helpompi käyttää. Kuultuaan miten tämän sotajuonen oli käynyt, hän vaikeni ja masentui hetkiseksi; mutta kohta hän jo nauroi ja rauhoitti kumpaakin vakuuttamalla, että tämä olikin kenties parasta mitä oli voinut tapahtua. Niin he sitten erosivat Lustigin kehotettua heitä millä keinolla hyvänsä ottamaan selvää kenraalin päätöksestä – hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen puhumatta teloituksen ajankohdasta.

Päävartion upseerihuoneen ikkuna oli pimeälle kapealle kadulle päin, kun sisäänkäynti ja vartiohuone olivat torin puolella. Tämän ikkunan ulkopuolella vartioi sinnikkäästi väsymätön Lustig. Kadulla ei ollut kulkijoita, ja jos joku torilla kävijä vaikka näkikin hänen naisenasuisen hahmonsa ikkunan kynttilänkajossa, niin kulkija tietäessään kuka tuossa talossa asui piti ajatuksensa omana tietonaan. Lustig, joka ei piitannut naispuolisesta nimestään ja maineestaan, käytti vapauttaan hyväkseen tarkkaillakseen visusti, mitä sisäpuolella tapahtui. Hän näki ilokseen upseerin pöydällä toisen pulloistaan; ja sen kirkas sisältö täytti tuon tuostakin tyhjentyneen lasin. Tämä tapahtui kuitenkin hänen mielestään liian harvoin, eikä upseeri varmaankaan odottanut yövuoron alkua kärsimättömämmin kuin hänen ihailijattarensa talon ulkopuolella. Lopulta kello löi kaksitoista ja päivystävä kapteeni astui sisään, kunhan pullo ja lasi olivat kadonneet pöydän alle. Mutta kun kapteeni oli asiaankuuluvin seremonioin saatettu ulos, tuo ujosteleva pullo otettiin taas esiin, ja sen palvoja asettui aivan sen lähelle riisuttuaan tschakoonsa ja miekkansa ja verhouduttuaan laajaan viittaan tiukan asepuvun sijasta. Mutta nyt hän ei enää kauan jaksanut mieluisaa seurustelua, vaan kellahti tällä välin nurkkaan levitetylle patjalle.

Nyt neitsykäinen Lustig lähestyi ikkunaa, jota hän oli ehtinyt tarkkailla kylliksi tietääkseen, että vain sen toinen puoli oli varustettu haoin ja saranoin, kun taas toinen, kuten usein on laita, oli kiinnitetty nauloilla ulkopuolelta. Nämä antoivat piankin periksi Lustigin käteville sormille, ikkuna aukesi ja hän työnsi sen varovasti huoneeseen sekä seurasi pian itse perässä. Määrätietoisesti hän kiiruhti upseerin vuoteen luo aikoen lainata hänen viittaansa. Mutta hän ei ehtinyt vielä keinotella sitä omistajansa yltä, kun kuuli ikkunalta äänekästä naurua, ja katsottuaan taakseen hän havaitsi sen ääressä kaksi nuorta sotilashenkilöä naurusta tikahtumaisillaan. Salamana Lustig säntäsi ikkunaan, riuhtaistuaan viitan käsiinsä, ja levitti sen verhoksi ikkunan eteen. ”Ivanitsch! ah ti!” nauroivat nuo kaksi hilpeää yökulkijaa, jotka luultavasti olivat nähneet, miten Lustig pääsi sisään, ja jatkoivat remuten matkaansa. Vartioupseeri, jota viitan ryövääminen oli häirinnyt, mumisi epäselviä sanoja, joista Lustig ei piitannut hiukkaakaan. Sen sijaan hän heti hiljaisuuden taas palattua vetäisi viitan neidonasunsa ylle, asetti upseerin päähineen päähänsä ja avasi raolleen oven vahtihuoneeseen. ”Plennik! sudasche!” hän mutisi epäselvästi ja horjui edestakaisin. Torkuskelevat vartiomiehet säpsähtivät hereille ja työnsivät vangin edellään ovelle. He tunsivat kyllä päällikkönsä, joka oli ylennyt rivimiehestä ja urhoollisesti säilyttänyt vanhan hyvän tapansa kurkistaa lasiin niin syvälle kuin pohja salli. Hänen päähänpistonsa pyytää vanki luokseen hämmästytti heitä siis yhtä vähän kuin epäselvä komentokin, varsinkin kun he tiesivät minne takavarikoidut tavarat olivat päätyneet. Samalla kun vanki astui sisään Lustig käänsi myös selkänsä oveen päin, niin etteivät vartijat jotka jäivät ulkopuolelle, voineet nähdä hänen kasvojaan. Uhkayritys siis onnistui, ja urhea korpraali oli siis vääpeleineen täysin turvassa suljetun oven ja huoneen pimeyden suojissa, jahka hän oli silmänräpäyksessä sammuttanut heikosti läpättävän kynttilän.

Käsittämättömiä sanoja mutisten, tarkoituksenaan petkuttaa ulkopuolella olevaa vartijaa, hän heitti nyt upseerin viitan Lorenzin ylle ja veti hänet kanssaan avoimen ikkunan luo. Moinen käytös hämmensi tätä, mutta tuntiessaan viileän yöilman leyhähdyksen hän ei enää epäröinyt vaan kipusi ulos niin nopeasti kuin jalkaan kiinnitetty raskas puupölkky salli. Lustig seurasi häntä keveästi hypähtäen, ja hän huomasi nyt vasta tämän naisellisen asun. Mutta tässä ei ollut aikaa pohtia moisia arvoituksia, vaan hän riensi äänettömän seuralaisensa jälkiä katua pitkin. Tämä ei unohtanut täydentää valeasua vaan siirti tschakoon omasta päästään vääpelin päähän. Niin he pääsivät leveämmälle kadulle, joka johti tulliin, kun vastaantuleva ratsastava kasakka sai heidät pysähtymään hetkiseksi, ja nyt heidät ympäröi useampi ratsastaja, jotka syöksyivät rivakkaa ravia esiin lähimmästä kulmasta. Komentava kenraali oli seurueineen palaamassa myöhään tarkastusmatkaltaan ja hänen aikeenaan oli nyt katsastaa tekeillä olevan meriretkikunnan varustautuminen. Tuo merkillinen pari herätti hänen huomiotaan, koska ei ollut kyllin pimeää ettei hän olisi erottanut päähineen muotoa sekä siihen kiinnitettyä kiiltävää granaattia eikä huomannut, ettei Lorenz ottanut asentoa eikä tehnyt kunniaa. Se minkä piti suojata Lorenzia ja mikä varmasti olisi niin tehnytkin, jos pakenijat olisivat törmänneet vain tavallisiin patrulleihin tai vartiomiehiin tahi johonkin alipäällystöön, se koitui nyt hänen tuhokseen. Kenraali veti ohjaksista, ja kumppanukset ympäröi nyt hänen ratsastusseurueensa. Kaikki tapahtui hetkessä, joten pakeneminen oli mahdotonta, varsinkin kun puupölkky kahlitsi Lorenzin jalkaa.

Hän ei vastannut sanallakaan kenraalin kysymykseen, kuka hän oli, vaikka kysymys toistettiin ankaralla äänellä. Kaksi kasakkaa laskeutui nyt ratsailta ja yritti käydä puhuteltuun käsiksi. Mutta tämä riuhtaisi äkisti toisen sapelin huotrastaan ja vetäytyi yhtä äkkinäisesti irti, jättäen viitan hyökkääjän saaliiksi. Kaikki miekat paljastuivat siinä silmänräpäyksessä, urhon kimppuun käytiin, salamoivia iskuja annettiin ja torjuttiin. Yksi hyökkääjistä virui jo maassa ja toinen romahti ratsailta, kun kasakan ruoska osui niin rajusti vääpelin päähän, josta lainatschakoo jo oli ryövätty, että hän kaatui tajuttomana maahan. Lustig ei ollut jäänyt toimettomaksi, sillä juuri hän oli kiskaissut yhden päällikön hevosensa selästä kun tämä oli ollut lataamassa asettaan tehdäkseen taistelusta lopun. Lustig käytti tungoksessa sekä käsiään että jalkojaan iskeäkseen yhtä käsivarteen ja toiselta jalat alta. Mutta kun hän näki että kaikki oli hukassa, hän leiskautti itsensä yhden ratsastajattoman hevosen selkään, porhalsi kahden ratsumiehen ajamana poikkikadun päähän, kohtasi siellä veräjän, oli taas salamana jaloillaan ja ylittänyt veräjän kadoten vainoajiensa näkyvistä pensaikkoon.

Innokkaana pelastamaan maanmiehensä hengen maaherra oli odotellut kenraalin paluuta, tämä kun asui hänen omassa talossaan. Mutta päästyään tämän puheille hän ehti hädin tuskin ilmoittaa asiansa, ennen kuin hänet keskeytti kiivas: ”Mahdotonta! Se roisto on hirressä ennen auringon nousua.” Kenraali oli itse käynyt päävartiossa, kuullut siellä vallinneesta sekamelskasta, joka ei juuri saanut anteeksiantoa sillä, että vangin vartija, kun upseerihuoneesta ei enää ollut kuulunut puhetta, oli avannut oven ja tajuttuaan miten asiat olivat lähetetty parin muun vartiovuoroisen aliupseerin kanssa ajamaan pakenijoita takaa. Kenraali oli nyt äärimmäisen kiukkuinen, ja maaherran kaikki yritykset taivuttaa häntä suopeaksi nuorelle vangille epäonnistuivat. Kelpo maaherran ei auttanut muu kuin täyttää murheellinen velvollisuutensa ja pitää Vendlan isälle antamansa lupaus sekä kertoa tälle, mitä oli kuullut teloittamisen ajankohdasta.

VI [nro 8, 20.2.1845]

Noiden kahden neitosen tuska armonanomuksen epäonnistumisesta oli tuskin purkautunut, kun Lustig taas ilmaantui esiin pukeutuneena aikaisempaan talonpoikaisasuunsa. Se mitä hänellä oli sanottavaa, niin vähän toiveita kuin sen sisältö herättikin, lievensi kuitenkin heidän surunsa ensimmäistä kiivautta. Kumpikaan ei tiennyt tarkemmin Lorenzin pakoyrityksen yksityiskohtia eikä syytä kenraalin vihaan. Siksi molemmat kuuntelivat Lustigin kertomusta jännittyneen tarkkaavaisesti, joskin silmät kyynelissä. Ukko Lustigin omat väijyjänkatseetkaan eivät olleet aivan vailla kosteutta, kun hän kirosi tyhmyyttään, kun ei ollut heti irrottanut pölkkyä vääpelin jalasta, missä tapauksessa yritys luultavasti olisi onnistunut. Mutta nyt ei ollut aikaa viipyillä moisessa. Lustig järjestikin heti iloisen ilmeen kasvoilleen ja vakuutti, että toinen kerta onnistuisi paremmin. Hänen mielestään oli pääasia, että tuomion täytäntöönpanoa onnistuttaisiin lykkäämään jonkin aikaa. Tässä mielessä laadittiin ja hylättiin monen monta suunnitelmaa. Viimein päädyttiin Lustigin esittämään: että Lorenzin ja Sofin äidille kerrottaisiin tilanteesta jotta tämä henkilökohtaisesti uudistaisi armonanomuksen. Viimeisenä keinona Sofin pitäisi hankkia lupa hyvästellä onneton veljensä matkalla rangaistuspaikalle, ja hätätapauksessa, mikäli lupaan ei suostuttaisi, hänen pitäisi omavaltaisesti tunkeutua jättämään jäähyväisiä. Jos lykkäys onnistuisi mieluiten kello puoli kuuteen aamulla, vakuutti Lustig, niin vääpelin pelastuminen olisi melkein varma. Rauhoitettuaan neitoja tällä luottavaisuudellaan hän läksi hoitamaan omia asioitaan.

Mutta synkeän yön harvat jäljellä olevat tunnit kuluivat vitkaan. Lohduton äiti oli tällä välin saapunut kaupunkiin. Hän yritti varhain aamulla Sofin kanssa päästä kenraalin puheille; mutta tämä oli jo virkatehtäviensä kuormittama, hänellä kun oli aikomus vielä samana aamuna komentaa hyökkäys Jännenvirran sillalle, ja kaikki ponnistelut päästä hänen puheilleen olivat jääneet tuloksettomiksi. Sofin rohkea kiintymys veljeen antoi hänelle kuitenkin sitkeyttä, jota mikään vastoinkäyminen ei voinut nujertaa. Hänen onnistui heittäytyä kenraalin jalkoihin, kun tämä poistui huoneistaan. Vaikuttuneena tytön kauneudesta ja liikuttuneena hänen sisarellisesta hellyydestään kenraali nosti masentuneen neidon pystyyn. Mutta hänen päätöksensä oli tehty. Oli asetettava esimerkki niiden monien vakoojien pelottamiseksi, joiden hän tiesi liikuskelevan ympärillään. Jokainen säälin liikahdus oli siis tukahdutettava; ja hellän sisaren kiihkeät rukoukset valuivat tyhjiin. Jonkinlaiseksi lohduksi kenraali sentään suostui hyvästelyä koskevaan anomukseen ja lähetti tytön suojaksi lähetin, jonka lisäksi tuli esittää hänen tätä koskevan käskynsä sille upseerille, joka toimi teloituksen päällikkönä.

Kello oli jo neljä aamulla, eikä onnettomuuden hetki voinut enää olla kaukana. Sofi riensi kotiin odottava lähetti seuranaan. Hän lohdutti siellä parhaan kykynsä mukaan äitiä vapautuksen toivolla, mutta ei sentään vastustanut äidin toivomusta päästä vankilaan poikaa tervehtimään. Hän seurasi tätä ainoastaan ovelle ja läksi sitten, lähetin hankittua äidille sisäänpääsyluvan, heti pois, jättäen hänet Vendlan hoivaan.

Niin hän sitten istui kaupungintullin luona, josta veli vaeltaisi kauhean tiensä. Naisellinen heikkous oli taas vaatinut osansa, ja siitä todistivat pidäkkeettömästi vuotavat kyyneleet ja raskaat huokaukset. Silloin tällöin hän katsahti ylöspäin toisaalta peläten nähdä kulkueen lähestyvän, toisaalta epävarmasti toivoen näkevänsä jotakin joka viittaisi vapauttamisen mahdollisuuteen. Mutta tiellä kaupungista näkyi laahustavan vain vanha, keppiinsä nojaava kerjäläinen. Vasta päästyään sotilaan ohitse ukko pysähtyi, käänsi kasvonsa Sofia kohti hilpeästi virnistellen, osoitti kohottaen kättään muka niistääkseen sotilasta ja näytti pitkää nenää. Heti sen jälkeen hän ojensi nöyrästi hattureuhkaansa ja mutisi kiitokseksi: ”Jumalan avulla kaikki menestyy!”, vilkaisi Sofiin vielä kerran iloisesti ja jatkoi kulkuaan. Sofi oli pikemminkin arvannut kuin tunnistanut, kuka tuo mies oli, ja hänen oli vaikea kätkeä iloa jonka tämän ilmestys ja sanat olivat aiheuttaneet.

Mutta kauan hänen ei tarvinnut harjoittaa teeskentelyä. Katua lähestyvän sotilasosaston näkeminen sai hänet jälleen tietoiseksi vaaran suuruudesta. Kohta hän erotti rivien välissä onnettoman veljensä ja tämän rinnalla kaupungin sielunpaimenen. Tämä riitti herättämään surun jälleen, ja hän kykeni vain kyynelten melkein tukahduttamalla äänellä kuiskaamaan veljelleen: kaikki ei ole vielä hukassa! Hyvästit olivat pitkät, koska hän halusi pidentää niitä. Mutta Sofi ei voinut kääntää askeliaan kaupunkia kohti, vaan seurasi surullista saattuetta jonkin matkan päässä. Hän ei ollut ehtinyt pitkällekään, kun kieseillä ajava, huolestuneen äidin Sofia noutamaan lähettämä Vendla saavutti hänet ja yritti laimeasti taivuttaa hänet palaamaan. Lopulta sitten molemmat toinen toistansa tukien jatkoivat saattueen seuraamista, ikään kuin pakottavaa kohtaloa vastahakoisesti totellen.

Tie joka johtaa kaupungista kohti Toivalaa kulkee yli korkean mäen, jonka huipulle se nousee pengerrellen. Tänne laelle, noin puolen Ruotsin virstan päähän kaupungista, oli valmistettu paikka tuota hirmuista esitystä varten. Se oli pieni tasanne maantien vierellä. Sen ainoa pahaenteinen koristus oli kolmijalkainen uhkaava puuteline, jonka näkeminen sai kulkijan kokonaan unohtamaan ympäröivän kauniin raikkaan metsän. Saattue pysähtyi. Sotilaat asettuivat tasanteelle, ja heidän eteensä hirsipuun juureen astuivat pappi ja teloitettava, kun taas komentava upseeri pysähtyi maantielle. Läpitunkevasti kirkaisten Sofi ryntäsi veljensä viereen, samalla hetkellä kun tämä papin keralla polvistui rukoukseen. Vendla polvistui jonkin matkan päähän kätkeytyen kauhistuttavalta näyltä puurykelmän taa. Aurinko oli juuri tullut esiin mustan pilvipeitteen takaa ja säteili ihanasti välinpitämättömien ja onnettomien ylle, yli suhisevan metsän ja huurrekimalteisen ruohikon.

Ääneen rukoileva pappi oli jo päättänyt rukouksen siunaukseen, ja Lorenz kohotti painuneen päänsä, käänsi kalpeat mutta tyynet kasvonsa kohti rakastavaa sisarta viimeiseen jäähyväiskatseeseen. Heittäytyen hänen levitetyille käsivarsilleen Sofi rukoili ääni vavahdellen: ”Jumalan laupeuden tähden, vielä hetki!” Pappi joka jo oli aikeissa nousta, viritti silloin kuin vaiston johdattamana ”Sun haltuus, rakas Isäni!” – Tiukassa syleilyssä sisarukset pysyivät vielä polvillaan, rinta rintaa, poski poskea vasten. Ja heidän sydäntensä välissä oli Lorenzin kelpo säilän teräs, sillä Sofi oli kätkenyt sen viittansa alle. Juhlava laulu hiljaisessa aamussa, luonnon rauha, noiden onnettomien rakkaus liikutti jopa paatuneiden sotilaiden sydäntä, ja monessa tuimassa silmässä kimalsi säälin kyynel.

Silloin kajahti metsästä tien toiselta puolen laukaus, ja upseeri kuuli luodin ujeltavan aivan korvanjuurestaan. Vielä yksi ja toinenkin seurasi edellisiä, ja kaksi osaston miestä lysähti maahan. Laulu oli vaiennut; sitä seurasivat sotilaiden hurjat kiroukset ja huudot, jonka ylitse kaikuivat vielä upseerin komentosanat. Tämä seisoi jo rivissä urhojensa rinnalla, ja hän ja kaikki muutkin unohtivat vangitun kääntyessään äkkihyökkääjiä vastaan. Jotkut olivat jo ampuneet umpimähkään metsää kohti, ennen kuin he totellen päällikkönsä ääntä rohkeasti pistin tanassa tunkeutuivat sinne. Lorenz, joka oli ensi laukauksesta tunnistanut Sprengtportenin tutun tussarin äänen, hypähti vaistomaisesti pystyyn. Mutta samassa putosi kuin taivaasta ihmishahmo hänen niskaansa ja käsivarsilleen. Se oli pyöveli, joka ylhäällä hirren poikkipuulla oli kaikessa rauhassa nautiskellut edeltäneistä seremonioista ja peläten nyt saaliin menetystä hyökkäsi vangin kimppuun ja huikeasti huutaen kutsui apulaistaan hätiin tämän pidättelemiseksi. Sillä tämä raju muistutus pakenemisen mahdollisuudesta oli herättänyt Lorenzissakin taas elämänjanon, niin että hän ponnisti kaikin voimin vapautuakseen niskaansa hyökänneestä haaskalinnusta. Se olisi ehkä käynyt vaikeaksi, kun apurikin nyt kävi hänen kimppuunsa, jollei Sofi sukkelajärkisesti olisi ojentanut hänelle piilotettua miekkaa. Kalpa koholla hän sitten karkotti kummatkin kimpustaan, ja muuan sotilas, joka riensi heidän avukseen, sai luodin käsivarteensa. Se ammuttiin lähipuiden välistä, ja savun seasta astui äkkiä esiin Lustig yllään sinikeltainen asepuku. Haavoittunut sotilas huusi vartiomiehistölle, että heidät oli piiritetty kaikilta sivuilta, ja upseeri katsoi parhaaksi komentaa väkensä puolustukseen ja vetäytymään kohti kaupunkia. Tällä välin Lustig oli varsin riuskasti tarttunut Sofin käsivarteen ja veti hänet mukanaan takaisin metsään, Lorenzin seuratessa viittauksesta heidän perässään. Mutta Sofin huudahdus ”Vendla!” sekä hänen kädenojennuksensa kohti sitä paikkaa missä tämän piti piileskellä, ajoi rakastajan taas takaisin. Myös Lustig kääntyi vastahakoisesti takaisin. Kohta he näkivätkin etsimänsä, jonka kauhu oli naulinnut niille sijoilleen; mutta Lustigin käden luja ote esti Lorenzia ryntäämästä hänen luokseen, missä hän olisi taas joutunut petettyjen vartijoidensa näkyviin. Sofi kutsui häntä hiljaa, ja hän noudatti metsästä kuuluvaa ystävällistä kehotusta. Nyt he olivat kaikki kapealla polulla. Lustig pakotti heidät empimättä kulkemaan polkua mitä pikimmin. Lorenz suojelisi heitä. Mutta Lustig tiesi, ettei leikki ollut vielä lopussa, ja pysähtyi parinsadan askeleen päähän maantiestä. Siltä paikalta missä hän seisoi, kuulivat pakenijat harakan pilkallista naurua.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa, eikä yllätetty osapuoli ollut vielä ehtinyt palata järkiinsä. Lustigin kolme toveria, jotka esittivät hyvin opeteltua osaansa, ja jotka olivat aiheuttaneet metakan tien toisella puolen, sen sijaan pakenivat mielihyvin ammuttuaan muutaman laukauksen ja nähtyään niiden vaikutuksen. Kun Lustigin päähän nyt pälkähti esiintyä harakkana, kokoontuivat he yksi toisensa jälkeen yhteen. Lyhyen neuvottelun jälkeen Lustig läksi taas takaisin. Kohta hän ilmestyi jälleen odottajien luo, ja hänen käskystään kaikki hajaantuivat metsään. Parin minuutin päästä puiden oksat jälleen vavahtelivat tiuhoista laukauksista, ja sulanut huurre putoili kirkkaina timantteina keltaisille lehdille.

Heikko puolustus oli saanut aikaa toipua yllätyksestä, ja asian oikean laidan aavistaen sotilaat olivat kiukuissaan ja kostonhaluisina rynnänneet ajamaan takaa ja etsimään karannutta vankiaan. Hajanaiset laukaukset, joilla heidät otettiin metsässä vastaan, eivät juuri estäneet kiukkuisten miesten etenemistä. Heidän ketjunsa oli piankin piirittänyt nuo neljä huimapäätä ja tunkenut heidät yhteen pisteeseen. Siinä yhden heistä tavoitti vihollisen luoti. ”Perkeleet!” mutisi Lustig ja lisäsi vierustoverilleen: ”Ota pois tussari.” Se joutuikin heti käyttöön. Sillä Lorenz, jolle laukausten vaihto oli paljastanut, että hänen ystävänsä olivat vaarassa, oli ohjannut uupuneet neitoset ränsistyneeseen latoon, eikä edes huoli rakkaimmista ollut pidätellyt häntä rientämästä tovereidensa avuksi. Kun hän tuli paikalle, oli tussari juuri jäänyt käyttäjättä, ja raskain sydämin hän riisui myös patruunalippaan sen entiseltä omistajalta. ”Saattaa sillä vaikka Kuopioon luodin lähettää”, Lustig sanoi vielä kun Lorenz latasi. Tämä viritti nyt asetta varovasti puun kätkössä. Mutta kun tussari sitten laukesi, kuului pamaus, jonka kaiku kiiri kuin ukkosen jyrähdys rannalta rannalle, kalliolta kalliolle. ”Hurraa! Hurraa” huusi uhkarohkea Lustig ja heitti hattunsa ilmaan vihollisten maalitauluksi. Mutta hän hämmästyi itsekin siitä kaiusta, joka kiiri aivan hänen takaansa lukuisista hurraavista kurkuista, ja johon hän selvästi kuuli kehottavan oman kelpo luutnanttinsa huudon: ”Hurrakkaa pojat!”

Sama mies se todella olikin, hän oli tuona päivänä osallistumassa Pujonniemen maihinnousuun, viimeiseen mikä Toivalan asemista suoritettiin. Päästyään Lustigin tiedotuksista selville kaikesta hän oli saanut tehtäväkseen suorittaa tiedusteluretken tälle suunnalle. Ylivoimaisen joukon ripeä hyökkäys tuotti nyt kylliksi hengähdystaukoa rauhallista paluumatkaa varten. Vakooja oli pelastettu – ja sisar ja rakastettu olivat rehellisesti ansaittua sotasaalista.