Runebergin ”Kuningas Fjalar”

Kaikelle taiteelle on ominaista, että se suo jaloa nautintoa jokaiselle, jolla on turmeltumaton mieli. Täydellisesti taiteesta pystyy nauttimaan kuitenkin vain se, joka kykenee selvittämään itselleen tämän nautinnon olemuksen, sanomaan sen ”miksi?”, johon vastaaminen on ja tulee olemaan kaiken ylevän nautinnon lähde.

Taidekritiikkiä ei tarvita yksinoikeutettuna ratkaisemaan, mikä on kaunista. Välitön tunne ratkaisee helposti sen kysymyksen. Kritiikin tehtävä ei myöskään ole taiteilijan luomusten sitominen johonkin annettuun normiin, sillä arvion on lähdettävä itse teoksen tarkastelusta. Taidekritiikin oikeutus on siinä, että se antaa taideteoksen jättämälle vaikutelmalle selityksen ja siten myös oikean syvyyden. Usein moititaan sitä, että kriitikot haluavat vain tuomita kaikki mahdolliset taiteen ilmiöt, erityisesti kaunokirjallisuuden alueella. Tällainen pyrkimys on kuitenkin sinänsä tunnustettava selväksi sivistyksen merkiksi. Tällaisessa arvioinnissa onnistuminen, niin että se sanoo jotain yleispätevää ja järjellistä, ei vaadi vain laajaa taideteosten tuntemusta, vaan myös sen pohjalta lähtevää, ajatuksen koko terävyyden luomaa teoriaa.

Niin välttämätön kuin tämä vaatimus onkin, niin sen täyttämisestä ei edes yleisölle tarjottavassa kirjallisuuskritiikissä juuri merkkejä näy. Erityisen painokkaasti tämä väite voidaan esittää sen kritiikin kohdalla, joka tällä hetkellä puhuu ruotsia. Olemme joskus aiemmin sanoneet, että sen jälkeen kun taannoiset fosforistit laskivat kritiikin suurennuslasin kädestään, kaikki perusteltu kirjallisuuskritiikki on käynyt Ruotsissa perin harvinaiseksi. Nuoremmista ruotsalaiskriitikoista näyttää tähän tehtävään kyllin sivistyneeltä vain herra Hagberg, Lundin estetiikan professori, joka julkaisee myös arvostettua ”Studier, Kritiker och Notiser” -kirjallisuuslehteä. On suuri puute, ettei Suomen yliopistossa ole mainitun tieteen opettajan virkoja. Kirjallisuudenhistorian professori on sitä tosin viime vuosina menestyksekkäästi luennoinut ja tokihan hänen tieteenalaansa kuuluu myös kirjallisuuskritiikki. Häneltä, jonka käytettävissä on myös maan lehdistö, olisi odottanut valaisevaa arviota yleisön kannalta niin merkittävästä ilmiöstä kuin Runebergin ”Kuningas Fjalarista”. Mitään sellaista ei kuitenkaan vielä ole ilmestynyt. Ja aliarvioimatta lainkaan niitä osuvia pohdiskeluja, joita saattoi lukea Morgonbladetin numerosta 57, tai vastauksena edellisiin Helsingfors Tidningarista nro 64, voitaneen sanoa, että tähän asti ilmestyneet arvostelut ovat olleet pikemmin harrastelijoitten kuin tiedemiesten ja asiantuntijoiden käsialaa. Myöskään seuraava yritys Runebergin runoelman kritiikiksi ei perustu varmuuteemme sen omasta pätevyydestä, vaan syynä on kunnioitus, jota runoilijan nimi ja työt vaativat, sekä monivuotinen, uskollinen ystävyytemme, jonka perusta luotiin jo silloin, kun tuo nimi oli vielä vain rohkea nuoruuden unelma.

Romanssi ei enää ole mitään uutta Runebergille. Hän siirtyi siihen varsinaisesta idyllistä ”Nadeschdan” myötä. Jo romantiikan nimi antaa ymmärtää, että se on uuden ajan tuotetta. Niiden kansakuntien keskuudessa, jotka kukistivat roomalaisvallan ja kansoittivat Euroopan, eli alunperin tämä sydämen runous, joka ei tästä hetkestä löydä tyydytystä kaipuulleen. Tätä runoutta tuki myös uskonto, joka opetti kaiken maallisen katoavaisuutta ja epätäydellisyyttä asettaen pysyvyyden, täydellisyyden ja onnellisuuden sen rajojen tuolle puolelle. Siksi tällainen runous korvasikin annetun todellisuuden mielikuvitusmaailmalla. Mutta myös tämä kuviteltu todellisuus oli saman kaipuun ilmausta. Sellaista on romanttinen rakkaus joka korvaisi perhesiteen, sellaista on kunnia, joka hyvittäisi riippuvuuden valtiosta ja sellaista on hartaus, joka lohduttaen toivoo korvausta toisessa maailmassa. Kaikki tämä on todellista vain pyrkimyksenä luuloteltuun päämäärään ja tämä sen olemus paljastuu jo siitä, etteivät historioitsijat ole löytäneet mistään sitä ritarihengen täyttämää romanttista keskiaikaa, josta runoilijat ovat kauniisti ja usein laulaneet. Tällainen reflektointi subjektin sisimmästä ja sen suhteesta ulkomaailmaan on antiikin eepokselle, varsinaiselle eeppiselle runoudelle vierasta. Mainittu maailmankatsomus ja vielä enemmän sen katoavaisuus on siten vaihtanut antiikin eepoksen romanttiseen: romanssiin, balladiin jne. Romanttinen maailmankatsomus on myös paluuta siihen, mikä sai eurooppalaisen runotaiteen vapautumaan antiikin kankeasta jäljittelystä, mutta nyt siinä näkyy myös itämaisen runouden, kansanrunouden muistojen, viime aikojen omaperäisen näyttämötaiteen ja ennen kaikkea koko kulttuuria tällä hetkellä ravistelevien poliittisten ja sosiaalisten mullistusten vaikutus.

Romanttinen eepos eroaa antiikkisesta lähinnä siinä, että kun jälkimmäisessä yksilön kohtalo on vain muodollisesti yhteen liittyvä kokonaisuus, jonka ympärille laajempi, koko kansakunnan elämästä ja pyrkimyksistä kertova sisältö järjestyy, niin romanttisessa eepoksessa yksilön pyrkimykset ja hänen sisimpänsä ovat olennainen, on niiden pohjana sitten kansakunnan elämä tai ei.

Tämä subjektiivisen puolen suuri merkitys romanttisessa runoudessa, mikä ilmenee edellä mainitussa maailmankatsomuksessa, antaa toisaalta mielikuvitukselle vapaammat kädet niin että runo voi polveilla monenlaisissa episodimaisissa kuvauksissa ja näin saada eeppistä laveutta. Tämä taas johtaa romanttisen runouden lähemmäksi lyriikkaa niin että sille tyypillinen lyyrinen muoto perustuu asian luontoon eikä ole mielivaltaisesti omaksuttua.

Tästä selittyy myös romantiikan kirjallisille tuotteille tyypillinen dramaattisuus. Olisi liian pinnallista käsittää asia niin, että kyse on vain kertovan muodon ja draamassa puhuvina ja toimivina esiintyvien yksilöiden erosta. Erilainen muoto ilmaisee pikemmin näiden kahden runoudenlajin erilaista olemusta. Toki myös draamassa yksilön pyrkimykset, mielipiteet ja vietit ovat olennaisia, mutta ne ovat sitä tietyn maailmankatsomuksen, tietyn ajan ja kansakunnan yleisen hengen edustajina. Tämä taas ei jää vain yksilön sisimpään, vaan vaikuttaa sanoissa ja teoissa. Sellainen maailmanhengen toiminta ilmenee ihmisessä puoliksi tiedostamattomana innostuksena ja siksi sitä kutsutaan paatokseksi, intohimoksi sanan korkeammassa merkityksessä. Toki draamassa voi esiintyä myös alhaisempia intohimoja, mutta ne joko sortuvat korkeamman maailmanjärjestyksen alle tai, ja mieluummin, itsekin toimivat tämän järjestyksen tiedottomina palvelijoina. Kertomus on liian ohut voidakseen esittää tätä paatosta. Itse henkilö täytyy nähdä ja kuulla; sanat ja teot vaikuttavat läsnäolevan koko kiinnostavuudella. Mitä enemmän subjektin sisin romanttisessa runossa esiintyy tällaisena paatoksena eikä jonakin vain subjektiivisena ja mielivaltaisena, sitä enemmän runo lähestyy draamaa. Tällöin myös runoilijan on annettava henkilöidensä puhua. Heidän mielikuviensa, ajatustensa ja tekojensa pelkkä kuvaaminen ei riitä.

Jo tästä voidaan vetää se johtopäätös, että puhtaasti eeppinen runoilija tuskin voi onnistua kirjoittamaan mistään muusta kansakunnasta kuin omastaan ja sen sankareista. Kukaan ei kykene eläytymään vieraan kansakunnan oloihin niin, että hän kykenisi kuvaamaan sitä omaa henkistä sisältöä, joka ilmenee kansan elämän ja pyrkimysten koko aistillisessa rehevyydessä. Näyttäisi jopa siltä, että vain kansanmies voi olla todellinen eeppinen runoilija ja että ainoastaan todellisen kansanelämän aika tarjoaisi hänelle todellisia eeppisen runon aiheita. Myös lyyrisen runoilijan täytyy, jos hän laulaa täydestä sydämestä, sallia tunteiden ja mielikuvien tulla esiin sellaisina kuin ne elävät hänen ajassaan ja hänen kansansa keskuudessa. Myös tunteeseen sisältyvä yleisinhimillinen, joka ilmenee yhä uudelleen kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, tunkee erilaisten kansakuntien piirissä esiin erilaisissa väreissä. Draamarunoilijan on traagikkona myöskin etsittävä aiheensa historiallisesti merkittävistä ajanjaksoista, ja häneltä vaaditaan kykyä eläytyä sen ajan pyrkimyksiin, johon hän sijoittaa luomuksensa. Tämän vaatimuksen täyttämistä helpottaa jonkin verran se, että inhimilliset intohimot toimivat kaikkina aikoina samalla tavoin ja niillä on yksilölle samanlaiset seuraukset. Toisaalta myös se yleinen olemus, jonka puolesta tai jota vastaan yksilö toimii, on perheessä ja valtiossa pääpiirteiltään sama. Päinvastoin kuin monet muut olemme sitä mieltä, että myös tässä, runotaiteen korkeimmassa lajissa, runoilijan kansallisuuden jonkinlainen vaikutus on välttämätön, ja samoin on tunnustettava, että se on väistämätön. Tällainen vaikutus näkyy jo sen ympäristön valinnassa, jossa runo liikkuu ja vielä enemmän siinä selityksessä, jonka runo kyseisen ajan pyrkimyksille antaa. Myös historiankirjoittaja käsittää tapahtumat siinä valossa, jonka hänen oma aikansa niille antaa. Ja niin täytyykin olla. Maailmanhistoriassa ikuisesti elävää on se, että jokainen ajankohta saa oikean merkityksensä ja selityksensä seuraavista, toisin sanoen että menneisyys loputtomasti kehkeytyy tulevaisuudeksi. Varman rajan vetäminen historian tulkinnan ja vääristelyn välille on yhtä vaikeaa kuin runoilijalle on olla sekoittamatta omaansa ja sankarinsa paatosta. Oikeaan osuminen tässä tekee taiteilijan.

Tätä huomautusta runoilijan suhteesta teokseensa emme tehneet vain siksi, että tällä kysymyksellä Runebergin tapauksessa on aivan erityinen merkitys tietoisuudellemme Suomen nykyisestä kulttuurista. Itse asiassa tämä huomautus selittää Runebergin viimeisintä runoa ja hänen runoilijantyötään ylipäänsä. Jos nimittäin etsimme suomalaista kansallisuutta yhtä hyvin Runebergin kuin Franzéninkin runoista, niin meidän mielestämme se löytyy vain heidän ylipäänsä idyllisestä suuntautumisestaan. Franzénin kauneimpia runoja ovat ne, joissa hän kuvaa perhe-elämää pienine suruineen ja iloineen. Niiden kauneus ei ole ajatuksen rikkaudessa ja syvyydessä vaan kuvauksen totuudellisuudessa, ei tunteen vahvuudessa vaan sen yksinkertaisuudessa ja viattomuudessa. Runebergin runoudesta löydämme samoja aineksia, vaikka siinä näkyy jälkiä myös modernin romantiikan vaikutuksesta. Sanomme vain jälkiä, sillä romantiikan runouteen yleensä kuuluvaa tunteen paloa ja mielikuvituksen rikkautta ei Runebergillä ole. Sen sijaan se tyydyttämätön kaipuu, joka tälle runouden lajille on aivan yhtä leimallista, on myös Runebergin lyyrillisten runojen pohjavire. Se tuntuu kuin piikki kukkien alla, ja hän onkin antanut osalle, eikä suinkaan vähiten luonteenomaiselle osalle näistä runoista nimen ”Idyllejä ja epigrammeja”. Tähän on vielä lisättävä antiikin koulussa muodostunut käsitys runouden luonteesta ja antiikin mallin mukaan muokatut muodot, jotka yhdessä mainitun idyllisen suuntautumisen kanssa estävät romantiikkaa pääsemästä enempää vallalle hänen runoissaan ja tekee ne juuri siksi mitä ne ovat.

Kansalla, jolla ei ole kansallista historiaa, perhe ja kunta ovat ainoa alue, jossa se näkee oman sisäisen elämänsä toteutuvan. Myöskään se todellisuus, jota sen runot idealisoivat, ei siten voi olla mitään muuta. Mutta suomalaiselta ankarat olosuhteet kaventavat tätä suppeaa liikkuma-alaa entisestäänkin. Ilmasto on tehnyt naisestakin kodin ulkopuolella raskaassa työssä raatavan orjan ja naisen epävapauden myötä kodista puuttuu myös sen paras runous. Kenties juuri tästä syystä suomalaisessa runoudessa on niin paljon pelkkää sisäänpäinkääntynyttä tarkkailua, josta puuttuu kaikki todellisuus. Samasta syystä sen mielikuvitus on pikemmin hirviömäistä kuin runollisen kaunista. Jos suomalaisessa runoudessa on kauneutta, niin se on joko luonnonkuvausta, joka samalla tekee luonnonesineistä ajattelevia ja tuntevia olentoja, tai perhe-elämän surujen ja harvemmin myös ilojen kuvausta. Näin on Kalevalassa ja näin on Kantelettaren lyriikassa. Sellaisella kansakunnalla kuin Suomella ei voi olla varsinaista eeposta. Jopa idyllin täytyy sisimmältä olemukseltaan jäädä sille vieraaksi. Siksi myös mainitut Kalevalan kauneimmat kohdat ovat kuvailevan lyyrisiä.

Mutta se, joka ei ole muotoutuneena kansanrunoudessa, muotoutuu reflektoidussa, itsestään täysin tietoisena esiin astuvassa taiteellisessa runoudessa. Jälkimmäisen harjoittama kansanelämän idealisointi johtaa kuitenkin helposti kansallisuuden ulkopuolelle. Ja koska idylli on eeppistä runoutta, sen pohjana on oltava kansallisuus, jottei se hekumoisi vain tyhjällä ja mauttomalla. Esimerkkinä siitä, mitä tarkoitamme tällaisella hekumoinnilla, tarvitsee vain muistuttaa Gessnerin paimenista ja paimentytöistä. Ja nykyajan merkittävimmissäkin idylleissä näkyy enemmän tai vähemmän tällainen aidon hengen puuttuminen. Mitä kauemmas niiden aiheet etääntyvät varsinaisesta kansasta, sitä helpommin käy niin, että niiden kuvaamista tapahtumista ja elämästä tulee jotakin useammille kansakunnille ja aikakausille yhteistä. Näin on esimerkiksi Goethen ”Hermanin ja Dorothean” tai Runebergin ”Hannan” laita. Niiden tapahtumapaikka voisi olla jokin muu kuin runojen ilmoittama, sillä sivistynyt keskiluokka, jonka elämää ne kuvaavat, on jo loitontunut alkuperäisestä kansanelämästä.

Taide on tietenkin eri asia kuin luonnon jäljittely. Mutta kaikelta taiteelta vaaditaan myös luonnonmukaisuutta ja eeppisen runouden mukana myös idyllin olemukseen kuuluu jo sanottu tietyn kansallisuuden kuvaaminen. Ilman sitä runo lakkaa olemasta sitä, mitä sen pitää olla. Edes ”Hirven­hiihtäjistä”, vaikka tämä runoelma käsitteleekin pääasiassa varsinaista kansanelämää, ei ole vaikea löytää suomalaiselle talonpojalle vieraita luonteita ja ajattelutapoja. Mutta Runeberg on silti tavoittanut suomalaisen talonpojan ominaisluonteen siinä kieltäymyksessä ja tyynessä luottamuksessa, joka on useimpien runon henkilöiden olennainen piirre. Tämä yhdessä tuoreen kuvauksen ja klassisen muodon antaman kauneuden kanssa tekee runoelman niin arvokkaaksi, että se mielestämme on Runebergin paras tuote, kuolematon mestariteos.

Olemme näin halunneet vain viitata niihin vaikeuksiin, joita eeppisellä runoilijalla nykyään on voitettavanaan. Ne ovat vielä suurempia sellaisen suomalaisen runoilijan kohdalla, joka ei kuulu kansaan ja joka niin ollen puolustaa kansalle vierasta sivistystä. Se, että Runeberg kansallisena runoilijana on kuitenkin tullut siksi, mitä hän on, johtunee hänen harvinaisesta rakkaudestaan tähän kansaan. Kunnioitus, jota Runebergille maassamme osoitetaan, koskee osaksi tätä hänen harrasta rakkauttaan, ei pelkkää runoilijaa. Ja siitä johtunee myös innokas pyrkimys löytää kansallisia sympatioita niistäkin Runebergin runoista, joissa ei enää kuvata Suomen kansaa ja joissa hän on jo jättänyt sen runouden lajin, josta tämän historiallisesta toiminnasta niin poissuljetun kansan elämä vielä voi kuvastua.

Olemme tulleet kohtaan, josta moni kenties ahdasmielisten ennakkokäsitystensä vuoksi ei enää halua seurata meitä eteenpäin. Millekään henkisen tuotteliaisuuden lajille ei nimittäin voi olla yhdentekevää, millä sivistystasolla sen tuottajan edustama kansakunta on. Tällainen riippumattomuus on vieläkin mahdottomampaa siksi, että kansan kansallisuus on vasta silloin täysin kehittynyt ja itsestään tietoinen, kun se tuntee ajan pyrkimykset omikseen. Sillä yhtä vähän kuin koskaan on olemassa mitään yleisinhimillistä sivistystä, joka ei ole sidottu johonkin kansallisuuteen, niin yhtä vähän voi olla kansallisuutta, joka ei ole yleisinhimillisen sivistyksen osa. Mitä kauempana kansakunta on yleisestä sivistyksestä, sitä vähemmän tietoinen se on myös omasta kansallisesta elämästään. Perustellusti katsotaankin, että henkisen toiminnan puute jonkin kansakunnan keskuudessa johtuu sen suhteellisen alhaisesta sivistystasosta, ja kääntäen, kansakunnan tieteen ja taiteen velttoudesta voidaan päätellä sen sivistystaso. Jos runoilija kuuluu kansakuntaan, jolle ajan pyrkimykset ovat vieraita ja joka sen seurauksena ei myöskään ole tietoinen omasta kansallisuudestaan, niin hän joutuu molemmissa suhteissa kärsimään kohtalosta, joka antoi hänen syntyä tällaisen kansakunnan jäseneksi. On vaikea käsittää sellaisen kansan kansallishenkeä sinänsä, jos se ei ilmene tekoina suhteessa muihin kansakuntiin. Ja siinä määrin kuin runoilija tietoisesti tai tietämättään on tällaisen hengen sitoma, samassa määrin hän jää itse ymmärtämystä paitsi, eikä vain muiden kansojen, vaan myös omansa keskuudessa. Jos hän taas koettaa suhtautua avoimesti aikansa pyrkimyksiin, niin hän voi siinä onnistua vain osittain, koska kansakunnan henki ei tue sen paremmin näitä ajan yleisiä pyrkimyksiä kuin hänen omiaankaan.

Meidän mielestämme Runeberg, kuten kaikki muutkin runoilijamme ja suomalaiset henkisen työn harjoittajat tiedemiehestä aina ajattelevaan teollisuusmieheen saakka, on tällaisessa tilanteessa. Se, joka haluaa kiistää tämän, saa etsiä vaikka kuinka paljon kaikenlaisia syitä, joiden vuoksi henkinen tuotteliaisuus tässä maassa on niin vähäistä. Mutta hän ei löydä ainuttakaan ajattelevaa miestä, joka ei etsisi syytä tähän niukkuuteen kansakunnan yleisestä hengestä.

Runoilijan isänmaassaan nauttimaan suosioon vedotaan erityisesti sen osoittamiseksi, ettei kansakunta ole ymmärtänyt häntä sen huonommin kuin hän on ymmärtänyt kansallishenkeä. Me vastaamme tähän: Runebergin kaikkein kansallisin runo, ”Hirvenhiihtäjät”, on samalla tässä maassa vähiten luettu ja vähiten ymmärretty. Runebergin lyyrisiä runoja on omittu paljon innokkaammin. Se on totta, mutta siihen on myös ulkoisia syitä. Suomen ero Ruotsista ei tapahtunut paljon ennen sen koulukunnan syntymistä, joka on määrännyt Ruotsin koko uudemman kaunokirjallisuuden muodosta. Suomi ei ole kokenut tätä mullistusta lainkaan ja uudemmat ruotsalaiset runoilijat Ling, Atterbom, Stagnelius, Beskov, Nikander, Vitalis – kaikkein uusimmista puhumattakaan – ovat Suomessa verraten tuntemattomia. Mutta runouden tarve on silti suuri ja sadoissa kirjahyllyissä sitä edustaa yksin Runebergin ”Dikter”. Ainoastaan eräät hänen runonsa ovat kiertävien, käsinkirjoitettujen arkkiviisujen ohella saaneet vakaan jalansijan pappiloissamme. Kaikki tämä sopii yhteen niiden sisäisen arvon kanssa. Olemme varmoja siitä, että näiden laulujen idyllinen tunnelma on saanut suosiota, mutta samalla hänen kaikkein kansallisimpia runojaan, kuten ”Hauta Perhossa” tai ”Ojan Paavo”, on pidetty monia muita heikompina aivan samoin kuin ”Hannaa” tai ”Jouluiltaa” on pidetty ”Hirvenhiihtäjiä” parempina. Se, joka muistaa, mitä lehtemme on näistä asioista aiemmin kirjoittanut, arvaa helposti, että meidän mielestämme syynä tähän on maamme sivistyneen yhteiskuntaluokan heikko kansallinen sivistys sekä maan historiallinen tilanne ylipäänsä.

Toisaalta juuri sama kansallinen piirre, joka on johdattanut Runebergin idylliin, tekee hänen luomuksensa muille kuin Suomen asukkaille liian rauhallisiksi ja kylmiksi. Tätä edesauttaa myös niiden ankaran antiikkinen sävy. Kukapa suomalainen ei iloitsisi Runebergin Ruotsissa nauttimasta suuresta arvostuksesta? Moni tietää täällä senkin, että Runebergiä arvostavat Ruotsin kirjailijat, suuri yleisö ei hänen runojaan juuri tunne. Mutta vasta nyt on Ruotsissa alettu julkisesti sanoa, että hänen runonsa vaikuttavat kylmiltä ja vierailta. Selvitämme pian, miksi tätä valitusta kuullaan vasta nyt. Ilman muuta voidaan sanoa, että aika ylipäätään ei ole kovin idyllistä, sitä ohjaavat toiset mahdit kuin ne, jotka hallitsevat perhe-elämän rauhaa ja hiljaista, arkadista kansanelämää. Kieltäymys ja tyyni luottamus eivät ole tämän ajan hallitsevia luonteenpiirteitä. On myös helppo huomata, missä määrin Runebergin runouteen voi soveltaa sitä edellä esitettyä väitettä, ettei kansallisuus aina vaikuta henkisen luomistyön tuotteen täydellisyyteen. Niinpä ei voine pitää edes sattumana, että Runebergin runot ovat etenkin Tanskassa saaneet niin paljon suosiota, että niitä on käännetty maan kielelle, vaikka niiden sointi kaiken todennäköisyyden mukaan tuli sinnekin vuosikymmenen liian myöhään saadakseen riittävää sympatiaa. Sillä siellä, ja vielä selvemmin Saksassa, alkaa kieltäymyksen ja kärsivällisyyden aika olla lopussa, ja tämä pätee myös sellaiseen antiikin tyynen kauneuden ihailuun, jota esim. Goethella esiintyy. Ajan merkit näyttävätkin siihen suuntaan, että Tanskassa tällainen suuntaus haudattiin Thorvaldsenin mukana.

Moniin hyviin syihin vedoten on koetettu todistaa, että poliittinen runous ei voi saavuttaa sitä täydellistä kauneutta, jota taideteokselta vaaditaan, koska puolueiden intohimot viekoittelevat runoilijan niin helposti mukaansa. Myös omassa maassaan edistyksellisinä pidetyt miehet, esim. Vischer Saksassa, ovat varoittaneet siitä, ettei taide näin saa laskeutua kaiken satunnaisen yläpuolelle kohotetusta asemastaan. Mutta tässä on tehtävä ero puolueriitojen ja koko kansakunnan tai aikakauden poliittisten pyrkimysten välillä. Muutenhan jouduttaisiin väittämään Homeroksen ”Iliaan”, monien Shakespearen ja Schillerin näytelmien tai Tyrtaioksen ja Körnerin runojen kauneutta ajan poliittisen levottomuuden sokaisemaksi. Onhan toki myönnettävä, että henkinen vapaus ja ihmisoikeus, kansakunnan riippumattomuus ja kunnia, uhrautuminen isänmaan ja ihmiskunnan puolesta ovat runoilijalle arvokkaita aiheita ja ne ovat myös tuottaneet mitä kauneimpia runollisia luomuksia. Juuri tätä ajan vaatimuksiin tarttumista meidän aikamme vaatii ja sen puuttuminen tai pelkästään kylmäkiskoinen ilmeneminen Runebergin runoissa on tehnyt niiden vastaanoton naapurimaassa niin pidättyneeksi. Niiden sisäinen kauneus on saanut kiitosta, mutta sitä riemuvoittoa niille ei ole suotu, että ne otettaisiin vastaan lämmöllä ja niistä myös nautittaisiin.

Pitää toki paikkansa, että kaikenlainen kauneus on kaikkina aikoina kaunista. Taidenautinnon kokemus todistaa kuitenkin, että pelkkä menneen ajan taideteoksen katseleminen voi kauneuden tyynessä nautinnossaan antaa rauhaa ajan levottomilta pyrkimyksiltä, mutta omaan aikaan kuuluva taideteos ei tähän kykene, jos se on niin kaukana ajan hengestä, että se edellisen tavoin pyrkii tarjoamaan vain samaa sisäänpäin kääntymisen ja levon nautintoa. Syynä tähän ei voi olla mikään muu kuin se, että runoilija on oman aikansa lapsi eikä hän voi tuotannossaan jäädä täysin vaille ajan hengen kosketusta. Se on yli-inhimillisellä tasolla onnistunut vain yhdelle, Goethelle, mutta hänenkin luomustensa yllä lepää kylmyys, jota vasten aito antiikkikin on tulta ja tappuraa. Nykyaika ei suinkaan halua runoilijoiltaan vain kuvia ajan levottomuuksista ja taisteluista, mutta mielellään se näkee runoissa niiden heijastuksia ja – niiden sovituksen. Tämä sana selittää runoilijan jumalallisen lahjan, sillä ajan taistelevien pyrkimysten sovittaminen vaatii sitä, että on kulkenut askeleen niiden edellä. Siihen vaaditaan jumalallista kykyä nähdä näiden taistelujen sovitus ennakolta. Tässä tehtävässään runoilijalla on korkeimmalla tasolla kaksi tuttua tietä, komiikka ja tragiikka. Kumpikaan ei sinänsä kuulu vain draamaan, vaan niillä on vastineensa myös lyyrisessä ja eeppisessä runoudessa. Ellei runoilija yritä omaksua ja sovittaa sen ajan pyrkimyksiä, johon hän kuuluu, vaan pakenee menneisyyteen tai uneksittuun mielikuvitusmaailmaan – tapahtuu tämä sitten tarkoituksellisesti tai hänet kasvattaneiden kansallisten olosuhteiden seurauksena – niin hänen runonsa eivät ainoastaan jää omana aikanaan vaille vastakaikua. Runous sinänsä kärsii runoilijan tilanteen tuottamasta kaksinaisuudesta, kun hän pyrkii vapautumaan siitä, mikä muodostaa myös hänen oman henkisyytensä. Hän kuuluu edelleen kaikilta juuriltaan omaan aikaansa, mutta hän pyrkii irrottamaan olemuksensa siitä. Hänen luomisestaan puuttuu se sielun taiteellinen vapaus, jota täydellinen taideteos edellyttää, ja hänen teoksissaan tämä näkyy jonkin sellaisen puuttumisena, joka kykenisi voimalla iskemään ihmissydämiin. Sellainen taideteos voi olla hyvin kaunis, mutta suurin kauneus siitä puuttuu.

Myönnämme kernaasti, että idylli voi muita runoudenlajeja helpommin olla piittaamatta kansakuntien poliittisesta elämästä. Mutta on myös myönnettävä, että pilkahdus siitä vain lisää idyllin Stillebenin tenhoa. Niinpä esimerkiksi Goethen ”Herrmanissa ja Dorotheassa” sodan vaarojen läheisyys antaa kuvaukseen lisää elämää ja väriä. Runebergille on tässä suhteessa luonteenomaista, että hän ei ”Hirvenhiihtäjissä” ole yhdistänyt aihettaan mihinkään niistä sodista, joita suomalaiset ovat käyneet omalla maaperällään, vaan samoin kuin ”Jouluillassa” tuo nämä kansan toimintakyvyn ilmaukset esille vain kertojien välityksellä ja siten antaa niiden kadota kaukaiseen menneisyyteen.

Romanttinen runous sitä vastoin vajoaa pelkkään haaveiluun tai sentimentaaliseen ruikutukseen, jos sen henkilöiden pyrkimyksiin ei sisälly olennaisempia intressejä. Erityisesti tämä pätee romanttiseen eepokseen. Yksilö voi hurmaantua rakkaudesta tai kunniasta, mutta hänen tekojensa tulee kuulua jonkin todellisen, yleisinhimillisen intressin piiriin, toimikoon hän sitten sen puolesta tai sitä vastaan. Don Quijotessa ei ole nurinkurista hänen rakkautensa, kunnianhimonsa eikä oikeudentuntonsa, vaan niiden suuntautuminen niin mitättömiin kohteisiin. Tasson Rinaldossa taistelevat rakkaus ja kunnia, mutta jälkimmäisellä on todellinen päämäärä taistelussa uskottomia vastaan pyhän maan puolesta.

Tällaisen intressin tarkka sisältö riippuu tietenkin siitä ajasta ja kansasta, jonka keskuudessa toiminta tapahtuu. Mutta runoilijan tehtävä tämän intressin suhteen on sama kuin historiankirjoittajankin, hänen on selitettävä se oman aikansa sivistyksestä käsin. Sellaiset intressit ovat ihmiskunnan historiassa joka hetki läsnä, mutta myös runolta vaaditaan, että nykyinen aika näkee itsensä siinä ajassa joka on ollut. Runoilijalla on tässä vielä suurempi valinnanvapaus kuin historiankirjoittajalla eikä hänen siksi ole vaikea osua niihin kieliin, joiden sointi saa vastakaikua jokaisessa sydämessä. Runoilija voi tietenkin antaa sankariensa teoille jonkin oman aikansa pyrkimyksille vieraan päämäärän. Hän voi koristella sitä rikkaan mielikuvituksen kaikilla väreillä, mutta hän ei kykene herättämään innostusta mielissä, jotka ajanhenki on tehnyt tällaiselle päämäärälle vieraiksi. Emme suinkaan vaadi, että taiteilijan pitäisi liittää luomistyöhönsä muita päämääriä kuin kauneus, siis ideaalinen. Emme niin ollen tarkoita, että runoilijan pitää tavoitella lukijan mielenkiintoa mielistelemällä tämän intressejä. Mutta jos on niin, että taiteilija ei pysty tuottamaan kaikkein parasta, jollei hänen runoutensa kumpua aikansa korkeimmasta tietoisuudesta ja jollei tämä tietoisuus häntä itseään innosta, niin silloin hänen taiteensa todellinen koetinkivi on se, kykeneekö hän tavoittamaan sitä, mitä ajassa liikkuu ja mikä elää jokaisen jalon ihmissydämen syvyyksissä. Jos hän ei tässä onnistu, hän saattaa silti saada aikaan jotain suhteellisen kaunista. Kritiikki voi löytää siitä virheitä, mutta myös kiistatonta kauneutta. Tällainen taide jää silti pikemmin asiantuntijoiden tutkimuskohteeksi, suuri yleisö ei siitä nauti. Kaikkein korkein on jäänyt saavuttamatta: eheys puuttuu. Sillä se, mikä on taideteoksen ja oman ajan kiinnostuksen välissä, on varmasti taiteilijan sielussa jonakin vielä sovittamattomana ristiriitana ja se heijastuu sellaisena myös hänen teokseensa.

Muistutamme tässä siitä, mitä sanoimme edellä nykyajan vähäisessä määrin idyllisestä mielenlaadusta. Sama vähäisempi myötätunto koituu välttämättä myös sellaisten runojen kohtaloksi, joissa on idyllin aineksia, varsinkin jos runo sinänsä kuitenkin antaisi odottaa jotakin muuta. Olemme myös koettaneet osoittaa, että kansakunnan historiallinen tilanne voi vaikuttaa siihen kuuluvan runoilijan tuotantoon. Mutta toisaalta kukaan ei pysty paremmin kasvattamaan omaa aikaansa ja kansakuntaansa kuin runoilija. Hän tekee sen menemällä mukaan ajan pyrkimyksiin ja antamalla niille oman sovituksensa, sillä näin hän johtaa ajan pyrkimykset kulloisenkin hetken ja sen rajoitusten yläpuolelle. Näin hän kohottaa kansakuntansa ja oman aikansa ylipäätään niiden rajallisten olosuhteiden yläpuolelle, laajentaa niiden näkymiä tulevaisuuteen ja sovittaa ne läsnäolevan kanssa.

Olemme koettaneet osoittaa, ettei tämä ole mikään taiteelle asetettava ulkoinen mittapuu, vaan tällainen vaatimus perustuu jo kauniin omaan olemukseen. Sen todistaminen kauniin käsitteen kehittelyn kautta olisi vienyt meidät liian kauas. Siksi olemme valinneet samaa tarkoitusta varten lyhyemmän tien kun sanomme: jos runoilijassa on jotain jumalallista, niin se on sitä jumalallista, joka elää ja vaikuttaa ajassa. Mutta tämä taas on se jokaisen ajan pyrkimysten sisäinen voima, jonka kautta jumalallinen hävittää itsensä siirtyäkseen korkeampaan, tulevaisuuden pyrkimykseen. Juuri tätä historian työtä runoilijan tulee symbolisesti kuvata, ja se on myös ainoa keino, jolla hänen teoksensa voivat suoda kauneuden nautintoa, sillä tällainen sovitus juuri on kauneutta. Mutta jos halut tai olosuhteet johdattavat häntä pois nykyhetken elämästä tai jos hän omassa ajassaan sitoutuu johonkin vähemmän tärkeään, niin hänen runonsa ei saa tuota sovituksen voimaa. Jos nimittäin haluamme kääntyä pois nykyisestä, niin menneisyyden runoilijat, jotka ovat omana aikanaan kirjoittaneet täydestä sydämestä, tarjoavat paljon paremman pakotien. Jos tämän ajan runoilija haluaa olla tulevaisuudessa samaa kuin nuo menneet runoilijat ovat nyt, niin myös hänen tulee runoissaan tuoda julki aikansa korkein tietoisuus. Siten hän välttää myös vertailun siihen, mitä on ollut. Sillä vain tämän kaltaisiin tuotteisiin pätee se, että ne edustavat kaikkina aikoina absoluuttista kauneutta ja vain ne voivat selvitä keskinäisestä vertailusta voittamatta tai menettämättä jotain. Mutta sellaisia runoilijoita ei mikä hyvänsä aika kykene kasvattamaan.

II [14.11.1844]

Tämän Kirjallisuuslehtemme jo useasti mainittu tarkoitus sekä tarve tutkia niitä yleisempiä lähtökohtia, joista käsin ”Kuningas Fjalarin” kaltaista runoa on arvioitava, venyttivät johdannon näin pitkäksi. Nyt yritämme soveltaa noita yleisiä periaatteita ja näin selittää runon laatua ja sen yleisöltä saamaa vastaanottoa.

Pelkkä vakuuttelu siitä, että ”Kuningas Fjalar” on romanttista runoutta, lienee jo tarpeetonta. Mutta totta puhuen luulemme, ettei ole yhtä helppoa osoittaa, miksi se on sitä. Rakkautta nimittäin esiintyy vain yhdessä kohtauksessa, ja siitäkin runoilija on tehnyt varsin suppean. Kunnia sellaisenaan ei enää houkuttele runon päähenkilöä kuningas Fjalaria, ja tämä onkin koko hänen esiintymisensä tärkein motiivi. Uskonnollisesta hartaudesta ei voi oikeastaan olla puhettakaan sinä aikana, johon toiminta sijoittuu. Sitä ei voi etsiä edes sankarin rohkeudesta kuolemassa, koska hänellä ei ollut toivoa Valhallan iloista. Romanttisen runon olennaiset ainekset eivät siten ole tämän runon pääpiirteitä. Niitä löytää sinne tänne ripoteltuina, Hjalmarin taistelunhalusta, Oihonnan laulusta, Sjolfin ja hänen kasvatusisänsä sanoista, tämän ja hänen poikiensa taistelusta ja kuolemasta. Fjalarissa niitä ei näy. Jotain sellaista voidaan etsiä vain hänen abstraktisesta luottamuksestaan omiin voimiinsa välittämättä kohteesta, johon ne suunnataan.

Jos sitten tarkastelemme sitä, miten romantiikan ainekset ”Kuningas Fjalarissa” tulevat esiin, niin on myönnettävä, että niiden ilmenemistavasta puuttuu enimmäkseen se hartaus, joka antaa romanttiselle runolle sen oman luonteen. Oihonna ja Morannal paljastavat ossiaanisen alkuperänsä. Edellisen haaveilu on siten kaunis, jälkimmäisen kuolema taas koskettava kohtaus, sillä hänellä on taistelumieltä, muttei tarpeeksi voimaa taistella. Mutta siellä, missä runoilija jättää mainitun esikuvansa, kuten Hjalmarissa, siellä rakkaus yhtä hyvin kunniaan kuin naiseenkin on heikkoa ja tukahdutettua. Tämä ei johdu niinkään kirjoittajan tarkoituksesta kuin sen toteuttamistavasta. Runeberg varoo tarkoin antautumasta tunteiden ja mielikuvituksen valtaan eikä siten anna henkilöidensä ilmaista sielunsa riemua ja tuskaa. Kukaan muu kirjailija ei varmasti olisi jättänyt Hjalmarin ja Oihonnan suhdetta, heidän rakkautensa onnea, sen hirveän salaisuuden paljastumista ja Oihonnan kuolemaa rakastettunsa kädestä vain muutaman rivin kylmän kuvauksen varaan. Joku Byron tai joku ranskalainen uusromantikko olisi tehnyt siitä luita ja ytimiä vapisuttavan kohtauksen. Mutta vaikka kauneuden sopusuhtaisuutta olisikin tarkoin varjeltu, tämä kohtaus olisi silti lisännyt merkittävästi koko runon kiinnostavuutta. Tunnustamme avoimesti, että ensimmäisen laulun ilmestyttyä emme voineet ajatella muuta kuin että kahden nuoren kuolemasta tulisi seuraavien laulujen olennainen sisältö. Mutta eikö tämä olisi tuhonnut kokonaisuuden sellaisena kuin se nyt on? Koetamme seuraavassa vastata tähän kysymykseen.

Meille sanotaan kenties, että Runebergin runo ei ole mitä tahansa romantiikkaa, se on draamaa romanttisessa muodossa. Olemme edellä koettaneet selvittää, mitä tämä puhe muodosta tarkoittaa. Pian tulemme puhumaan ”Kuningas Fjalarin” draamallisuudesta. Nyt olemme koettaneet etsiä runon romanttisia aineksia ja kiinnittää huomiota niiden käsittelytapaan ainoastaan osoittaaksemme, että jo siihen kätkeytyy yksi syy kylmyyteen, jota runo lukijalleen huokuu. Onko se tässä tapauksessa tarpeellista, antaako se suuremman mielihyvän, vai olisiko tarvittu enemmän lämpöä, ei hivelemään mieltä, vaan lisäämään runon kauneutta? Puollamme epäröimättä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja tässä syymme.

Antiikkisesta eepoksesta, ennen muuta idyllistä, ei kukaan etsi voimakkaita mielenliikutuksia, jotka herättäisivät myötätuntoa. Eikä tämä johdu nimestä vaan sisällöstä. Mutta siellä missä rakkaus ja kunnia, jälkimmäinen tässä erotettuna kaikesta kansallisesta merkityksestä, ovat toiminnan motiiveja, siellä niiden pitää olla sitä mitä ne ovat, tulisia intohimoja, jotka sytyttävät saman tunteen katselijan rintaan. Katsotaanpa niin ennakkoluulottomasti kuin suomalainen voi, mitä seurauksia vastakkainen menettely aiheuttaa Hjalmarin ja Oihonnan tapauksessa. Edellinen ei kiinnosta lainkaan, hänen taistelujaan ei näe kukaan, hänen taistelumielensä on pelkkää vakuuttelua, hänen rakkauttaan ei tunne kukaan. Oihonnalla on keijukaisen häilyvää viehätysvoimaa, mutta lämmintä, rakastavaa naista kuvaus ei hänestä tee. Molemmista, ja eritoten Hjalmarista puuttuu se, mitä sanotaan objektiivisuudeksi. Tämä tahtoo sanoa, että he eivät ole ihmisiä, joiden myötä voi tuntea, toivoa ja kärsiä.

Tämä puhtaasti taiteellisesta näkökulmasta käsin arvioituna. Vielä pari sanaa aiheemme suhteesta ajanhenkeen. Pelkkä mielikuvituksen leikki, pelkkä fantastinen ja sentimentaalinen eivät tavoita ajan todellista sivistystä. Ne eivät ole myöskään sitä, mitä me vaadimme. Rakkaus, kunnia ja hartaus lämmittävät nykyaikana niin kuin kaikkina aikoina, mutta ne muuttuvat haihatteluksi, jos niiltä puuttuu tarkoitus ja päämäärä. Runoilija käsittelee kahden nuoren suhdetta varsin kylmäkiskoisesti antaessaan Hjalmarin hankkia itselleen naisen taistelemalla. Tämä on kyllä kuvattavan ajan mukaista, mutta meidän ajallemme se ei riitä. Hjalmarin sankaruuden halulla taas ei ole minkäänlaista päämäärää. Hän jääkin tässä suhteessa vielä kylmemmäksi ja epämääräisemmäksi kuin esim. Frithiof, joka rakkautensa vuoksi on lähempänä meidän aikamme tajuntaa ja josta on tullut tuhansien neitojen ihanne. Viikingin sankaruus on raakaa ja niin on myös hänen naisenottonsa. Ainoastaan hänen rohkeutensa kuoleman edessä kaunistaa jossain määrin myös hänen elämässään osoittamaa rohkeutta. Jo ritarihengellä oli todellisempi ja jalompi päämäärä, heikkojen suojeleminen ja vääryyden korjaaminen. Mutta sekään ei riitä meidän ajallemme. Jos sankari ei ole isänmaallinen, niin nykyaika ei tunne erityistä myötätuntoa hänen tahtoaan kohtaan.

Mutta koko tämä suhde, josta olisimme toivoneet runon pääsisältöä, on nyt vain sivuseikka. Pääasia on Fjalar ja hänen taistelunsa hämäriä voimia, jumalia, vastaan. Se ei selvästikään ole mikään romanttinen aihe. Mutta entä dramaattinen, antiikin hengessä? Sitä ei voi kieltää. Näin tulemmekin tarkastelumme toiseen puoleen.

”Kuningas Fjalaria” käsittelevät kirjoitukset1 näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että Fjalarin luottamus omiin voimiinsa jumalien, kohtalon ikuisia lakeja vastaan muodostaa runon dramaattisen momentin. Meidän mielestämme tämä käsitys on virheellinen. Jokin subjektiivinen mielenlaatu tai mielipide ei sinänsä ole mikään dramaattinen motiivi. Se kelpaa perustaksi vain siinä tapauksessa, että se ilmenee toiminnassa jonkin yleisinhimillisen intressin edustajana. Tällöin sen yksipuolinen ilmeneminen yksilön paatoksena antaa tilaa toisille yhtä oikeutetuille intresseille ja näin syntyy dramaattinen yhteentörmäys, eri intressien taistelu ja sovitus, tai sitten tuho. Jos nyt katsomme, mitä Fjalar on toiminnassa, niin tämä ”onnen ja lain säätäjä” mahtavassa voimantunnossaan ja itseluottamuksessaan haluaa antaa maalle ja kansalle rauhan. Hän yrittää saada kansastaan esiin

”Mit’ ihmisrinnan vienoa viljaa lie”

Hän pyrkii siis edustamaan yhteiskunnan, valtion intressiä eikä mitään subjektiivista mielipidettä, tunnetta tai mielenlaatua. Mutta sitä vastassa on toinen inhimillisen toiminnan yhtä oikeutettu piiri – perhe. Toistaiseksi emme puutu siihen, että tämän yhteentörmäyksen aiheuttaja on ennustus, pilaileva itsepäinen kohtalo. Ristiriita todellistuu siinä, että Fjalar murtaa ja hävittää perhesiteen uhraamalla tyttärensä – ei itsekkyytensä, vaan oman päämääränsä vuoksi. Hän uhraa kauneimman mitä ihmissydämessä on, isänrakkautensa, sen puolesta ”mit ihmisrinnan vienoa viljaa lie”. Samalla hän, ”säätäjä onnen ja lain” itse tuhoaa kauneimman onnen ja unohtaa pyhimmän tavan.

Tässä on ”Kuningas Fjalarin” dramaattisuus, sen traaginen aines. Se on siveellisyyden olemassaolon kahden eri muodon, perheen ja valtion ristiriita. Molemmat ovat yhtä oikeutettuja, ja toisen laiminlyöminen kostautuu myös kuningas Fjalarille. Se kostaa itsensä yksilölle, sillä perhe on luonnostaan sidottu tiettyihin yksilöihin. Sen murrettua sidettä ei siten voi enää solmia yhteen, kun taas valtio, jossa perheet ja yksilöt alinomaa vaihtuvat, jatkaa häiriintymätöntä kulkuaan näiden tuhonkin yli. Yhteentörmäys on myös sidottu vain toimivan yksilön paatokseen. Vain hänen tuhonsa palauttaa järkytetyn tasapainon, kun taas perheen voitto valtiosta synnyttäisi uuden yhteentörmäyksen. Tässä suhteessa ”Kuningas Fjalar” on siis rakennettu todella taiteellisesti: rangaistus kohtaa Fjalaria siinä, missä hän on rikkonutkin, omassa perheessään.

Näiden siveellisten mahtien taistelu on myös antiikin draaman sisältö. Sofokleen kauneimmissa teoksissa ei mitään muuta olekaan. Sanoisimme, että jos perheen ja valtion sijaan asetetaan sanat kunnia ja rakkaus, niin samalla on ilmaistu romanttisen ja antiikkisen draaman ero. Siitä seuraa myös niiden erilainen paatos. Antiikissa se ei ole haaveilevaa kunnianhimoa ja rakkautta, vaan yksinkertaisesti tunteen- ja vietinomaista hallitsijan oikeutta ja toisaalta perhesiteiden mahtia. Molemmat ovat siveellisiä, jumalallisia, ihmissielun täyttäviä voimia. Siksi antiikissa perhesidekin on pikemmin pyhitettyä tapaa kuin rakkautta. Romanttisen draaman paatos taas on subjektiivisempaa, ritarihenkeä ja haaveilevaa rakkautta. Siitä johtuu antiikin kylmyys ja romantiikan intohimoinen hehku. Eräs uuden ajan suurimmista draamakirjailijoista häilyy näiden kahden välillä: kuningasdraamoissaan, myös ”Hamletissa”, Shakespeare on antiikkia, kun taas ”Romeo ja Julia” ja ”Othello” ovat romantiikkaa. Schiller lähesty antiikkia ”Wallensteinissa”, Goethe ”Berlichingenissä”. ”Don Carloksessa” ja ”Maria Stuartissa” Schilleriä taas hallitsee romanttinen intohimo. Näitä vertailuja tehdessä on vain syytä muistaa, että valtaistuimen oikeus on tässä yhtä kuin valtio, että kunnia on myös perheylpeyttä jne., ja niin löydämme kaikkialta samat elementit, perheen ja valtion tai rakkauden ja kunnian.

Fjalarin näkemys hallitsijan oikeudesta jumalia ja ihmisiä vastaan edustaa yhtäältä yksinkertaista antiikkista paatosta. Mutta taistelussa jumaliin uskomista vastaan tämä oikeus itsestään tietoisena mielenlaatuna, tiettynä mielipiteenä, saa romanttisen silauksen. Toisaalta se hellä isänrakkaus, joka tekee Fjalarin kohtalon iskuille alttiiksi, on poikkeus moderniin suuntaan. Näin voidaankin arvioida runon antiikkisuutta: sen elementit ovat aitoa antiikkia, mutta sen paatos, niin välinpitämättömänä ja mahtavana kuin se Fjalarilla välistä esiintyykin, on pikemmin modernin reflektoinnin ja tunteellisuuden sekoitusta kuin romanttista intohimoa.

Tämä näkökulma on tutkimukselle todella antoisa. Muistutamme vain lyhyesti, että antiikin maailmankatsomus, sen perhe ja valtio, eivät ole sitä mitä nykyiset ja siksi myös puhdas antiikkinen paatos tuntuu meidän aikanamme liian kylmältä. Nykyajalla ei oikeastaan ole draamaa. Nykyaika ei ehkä ole kehittynyt kyllin pitkälle sitä saadakseen. Mutta valtiossa sen paatos ei voi olla muuta kuin isänmaallisuuden paatosta eikä perheessä muuta kuin sellaisen rakkauden paatosta, jota Fjalarinkin rakkaus on. Sen mukaan, mitä olemme koettaneet todistaa, ei puhtaasti antiikkista draamaa voi toisena aikana enää jäljitellä ja se saa myöskin yhä vähemmän vastakaikua. Se herättää tyyntä ihailua, muttei myötätuntoa. Meidän aikamme sivistys, kristinusko, on tehnyt myös tunteen, subjektin tietämisen ja tahtomisen, ihmisarvon ylipäänsä oikeutetuksi. Siksi romanttinen maailmankatsomus tavoittaa nykyajan paremmin kuin antiikkinen. Antiikkiset piirteet ovatkin mielestämme hankkineet Runebergin runoille ihailua, mutta eivät innostunutta nauttimista niiden kauneudesta. Ihailukin olisi tosin ollut suurempaa, ellei Fjalarin asenteessa olisi monien mainitsemaa epäjohdonmukaisuutta, hellää isänrakkautta. Se herättää nyt tosin myötätuntoa, mutta epäjohdonmukaisuus, joka ei olisi häirinnyt, jos Fjalarin paatos olisi muutenkin ollut romanttisempaa tai modernimpaa, estää myötätunnon kehittymisen niin sanoaksemme vakavaksi. Toisaalta tämä epäjohdonmukaisuus on tuottanut koko runoelman kauneimman kohdan, Fjalarin valinnan kahden lapsensa välillä. Kohtaus on niin kaunis, että sen veroista ei hevin löydä.

Siirtykäämme nyt toiseen vaikuttavaan mahtiin, jonka pitäisi toteuttaa annettu yhteentörmäys. Se on jumalten neuvo, kohtalo. – Antiikin draamaan kuuluu, että yksilöt eivät juuri järkeile omantuntonsa kanssa vaan näkevät teon seurauksissa oman ansionsa niin että kohtalon näennäisesti sokea isku edustaa samaa jumalten voimaa, joka siveellisenä voimana on saanut yksilön toimimaan. Jos ajatellaan, että ”Kuningas Fjalarin” ristiriita on jumalten kateellisuuden ja Fjalarin itseluottamuksen välillä, niin silloin myös hänen pyrkimyksensä, kansan onni ja vapaus, muuttuvat samojen jumalien itserakkauden leikiksi. Mutta jos asiaa tarkastellaan niin kuin se on, että Fjalar on toimiessaan toisen siveellisyyden piirin, valtion, puolesta polkenut toisen, perheen, yhtä pyhää oikeutta, niin tämän reaktio on oikeutettu. Fjalar on siten itse vehkeillyt kohtalonsa kanssa ja sen sallimukseksi jää vain se arkipäiväinen tapaus, että Oihonna pelastuu ja että huhut hänestä kantautuvat myös Hjalmarin korviin.

Mutta juuri se, että kohtalo Fjalarin vastustajana on näyttämön ulkopuolella ilman että sitä edustaisi ihminen, jonka kanssa Fjalar voisi mitellä omiaan, juuri se kumoaa runon dramaattista luonnetta. Ristiriita on tosin Fjalarin toimintatavassa annettuna, mutta asia jää silleen. Tapahtumat kulkevat kulkuaan, toiminta puuttuu. Fjalarkin on vailla tukea. Hän on jättänyt ratkaisun sattuman varaan ja voi vain toimettomana todistaa sitä, mitä tuleman pitää. Hänen toimettomuuttaan lisää vielä toinenkin seikka, josta tuonnempana. Runoelma kertoo siis tapahtumista, ei teoista ja se on romanttinen eepos, kaukana antiikkisesta, koska mikään tietty kansallisuus ei määrää tapahtumien suuntaa. Fjalar on pohjoismainen urho, joka luopuu kaikista uroteoista. Morannal ja hänen poikansa, jotka ovat jättäneet kansakuntansa, voivat surra vain mennyttä aikaa ja poikien yritykset kohota kansakuntansa veroisiksi osoittavat, että sankarin säilää kantaa turtunut käsivarsi. Juonesta puuttuu kaikki sisäinen välttämättömyys, se pirstoutuu episodeiksi, jotka antavat mielikuvitukselle vapaan tilan temmeltää. Mutta tämähän juuri kuuluu romanttisen runon luonteeseen.

Jos siis tarkastelemme runoelmaa kokonaisuutena, niin juonen eheydestä ei voi olla puhettakaan. Jos otammekin lähtökohdaksi Dargarin ennustuksen ja Fjalarin toiminnan niin jäsennys voisi runon kauneutta vahingoittamatta olla aivan toinen. Jos sitä vastoin kysytään, onko myös eri episodeja yhdistävä päätapahtuma kauniisti ajateltu, niin tähän on ehdottomasti vastattava, että Fjalarin rankaiseminen samassa siveellisyyden piirissä, jonka pyhyyttä hän on loukannut, perustuu yhtä kauniiseen kuin todenmukaiseenkin käsitykseen ihmiselämästä, ja että tämä käsitys luo kokonaisuudelle todellista traagista mielenkiintoa. Tämän voisi sanoa niinkin, että Fjalarin uhman oli kukistuttava ja että hänen tunnustuksensa sen turhuudesta sisältää kauniin oikeudenmukaisuuden. Tällöin runoa tarkasteltaisiin vain romanttisena kertomuksena, jossa pääpaino on sankarin sisimmässä, hänen ajatuksissaan. Mutta nyt turvaudutaankin siihen verukkeeseen, että oikeuden tulee katsoa pikemmin sitä, mitä rikollinen on tehnyt kuin sitä, mitä hän on ajatellut. Ja Fjalar on tehnyt kansansa onnelliseksi. Se ajatus, että runoilija olisi rangaissut pakanaa hänen epäkristillisestä ajattelustaan, taas antaisi koko runolle vastenmielisen leiman. Myös runon eeppiseltä kannalta katsottuna ensiksi mainittu käsitys tekee siten kokonaisuuden kauniimmaksi. Jos ajattelisimme tätä yksinkertaista luonnosta draaman aiheeksi niin että lapset olisivat esim. jostain syystä vaihtuneet, Hjalmar olisi kasvanut muukalaisena ja omasta syntyperästään tietämättömänä hän olisi viikinkien tapaan hyökännyt hävittämään isänsä rikasta maata, voittanut tämän ja ottanut hänen tyttärensä morsiamekseen (tai Fjalar olisi voittanut, mutta sitten itse antanut tyttärensä urhealle muukalaiselle) – silloin Fjalar olisi vielä voinut tehdä jotakin ja mielenkiinto olisi jatkuvasti kohdistunut häneen ja hänen tekoihinsa. Mutta kun asiat kehittyvät niin kuin nyt tapahtuu, Fjalar kadottaa kaiken kiinnostavuutensa ja mielenkiinto kohdistuu ainoastaan uusiin tapahtumiin, kahden nuoren kohtaloon, joka taas riippuu sattumasta eikä Fjalarin ulkoisesta toiminnasta. Siksi uskallammekin sanoa, että Hjalmarin ja Oihonnan kohtalon tarkempi kuvaaminen ja sitä määräävän aiheen rohkeampi käyttäminen ei olisi vahingoittanut runon kokonaisuutta. Jos vielä halutaan korostaa Fjalarin mielenlaatua ja katumusta, niin tämä katumus olisi lukijan silmissä sitä perustellumpaa, mitä elävämmin värein runoilija kuvaisi kahden nuoren rakkauden ja onnettomuuden. Sanalla sanoen: kun runoilija kerran on valinnut romantiikan kentän, niin runon pohjalla olevan maailmankatsomuksen tulisi korostaa tunteen voimaa ja mielikuvituksen rikkautta. Se, ettei näin ole, saa Runebergin kylmyyden näkymään vasta romanttisissa runoissa ja siksi ne Ruotsissa vasta nyt tuntuvat vierailta.

Ennen kuin teemme edellisen pohjalta joitakin huomautuksia runon eri kohtauksista, pyydämme saada kiinnittää huomiota erääseen seikkaan, joka valaisee edellä esittämäämme ja on samalla luonteenomainen Runebergin runouden nykyiselle vaiheelle.

Kun Runeberg nimittäin panee sankarinsa toimimaan valtiossa, niin tämä toiminta on runoilijan omaa toimintaa – idyllin luomista. Muinainen pohjoismainen sankari, viikinki, haluaa vain ”rauhaa”. Häntä ilahduttavat ”säästetyt lehdot, kultalaihot, majat väljenneet”, ”pyhyys lain ja tavan” sekä se, ”mit ihmisrinnan vienoa viljaa lie”. Ja vielä enemmän: tämä hengen lujuus on sinänsä ainoa kohta, jossa Runeberg koskettaa omana aikanaan vaikuttavia voimia, mutta hänellä se suuntautuu niille täysin vastakkaiseen päämäärään. Tässä on kysymys siitä rauhasta ja onnesta, jonka antaa despotia.

Kukaan tuskin välttyy huomaamasta, että tämä Fjalarin halu on täydellistä oikuttelua, joka ei sovi yhteen sen paremmin hänen omansa kuin tuon ajan luonteen kanssa. Eikä tarvitse liiemmin todistaa sitäkään, että tuo halu on yhtä vähän luonteenomainen meidän ajallemme. Mutta voidaan sanoa, että tämä rauhan ja toimettomuuden halu on tyypillistä sille kansalle, johon runoilija kuuluu ja siksi se onkin hänen runoutensa merkittävimpiä piirteitä. Meidän mielestämme tässä näkyy hänen suomalaisen taustansa (ja kenties myös antiikin opiskelun) haitallinen vaikutus. Se näkyy myös Runebergin äärimmäisessä vaatimattomuudessa romanttisen runon aiheiden käsittelyssä, hänen niin sanoaksemme raikkaassa mielikuvituksessaan ja siinä viileässä tunnelmassa, joka tässäkin runossa vallitsee. Se tekee hänen runoutensa liian kylmäksi ja ajan tietoisuutta liian vähän koskettavaksi. Voisi sanoa, että ”Hirvenhiihtäjissä” on jotain positiivisesti kansallista, ”Kuningas Fjalarissa” kansallinen ilmenee vain kieltona, eristäytymisenä ajan yleisistä tavoitteista ja kylmänä välinpitämättömyytenä.

”Kuningas Fjalarissa” tällainen fiktio aiheuttaa sen, että Fjalarin koko sankaruus, paatos, josta edellä puhuimme, tuntuu jokseenkin tarpeettomalta. Lempein ja hiljaisinkin luonne pystyy sellaiseen toimintaan, jonka Fjalar on asettanut päämääräkseen. Voisi vielä sanoa, että järjestyksen ja rauhantahdon aikaansaaminen lakeja vailla olevan ja sotaisen kansan keskuudessa edellyttää hallitsijalta tällaista mahtavaa tahtoa. Mutta ensinnäkin kansasta täytyy silloin tulla orjakansa, jonka keskuudessa ei lain ja tavan pyhyys kukoista, eikä se, mikä ”ihmisrinnan vienoa viljaa lie”. Ja toiseksi, tällainen tapa edistää rauhaa ja hyvää elämää ei juuri miellytä tämän ajan sivistystä, joka tässä suhteessa vaatii ensimmäisenä ehtona persoonallista vapautta. Edelleen tämä fiktio tuottaa sen sankarin toimettomuuden, jota edellä käsittelimme ja josta ei juonen kehittelyssä juuri eroon päästä, jos sankarin toiminnan päämäärä pidetään ennallaan. Rauhassa ja hedelmällisyydessä kylpevä maa on kaunis näky sellaisena kuin Runeberg sen kauniissa väreissä maalaa, mutta toiminta, jonka kautta tuo näky saadaan aikaan, on varsin epärunollista. Fjalarin ajatteleminen maatilan pehtorina johtaa naurettavuuksiin. Mutta ainakin lienee osoitettu, että tällainen päämäärä tekee hänen koko esiintymisensä kylmäksi.

Jos ei voidakaan kieltää sitä, että myös romanttinen eepos voittaa kauneudessa, jos se liittyy kansakunnan pyrkimyksiin, niin äsken esitetty seikka vaikuttaa kielteisesti myös tässä mielessä. Historia ei tunne muinaisia skandinaaveja, jotka yrittävät vaihtaa maansa Kiinaksi. Olemme myöntäneet, että heidän aikansa on liian raakaa tuottaakseen todella kauniin kuvauksen. Mutta jos heidän kansallisuudestaan kerran poiketaan, niin keskiajan ritarihenkikin on lähempänä heitä kuin se rauhallinen työ, jonka runoilija on heille osoittanut. Teemme tämän huomautuksen ikään kuin lisäpuolustuksena edellä esittämällemme väitteelle, että Hjalmarin ja Oihonnan kohtalon olisi pitänyt olla runon pääasia ja että sen esittämistavalla on olennainen merkitys koko runoelman kauneuden kannalta. Tämä huomataan myös, kun tarkastellaan lähemmin runon ratkaisua. Uskomme jokaisen myöntävän vaivatta, että Hjalmarin astuminen Fjalarin eteen, hänen kertomuksensa kohtalostaan ja hänen improvisoitu kuolemansa ovat koko runon heikoin kohta. Kristittyjen kansojen käsitteillä arvioituna tämä kohtalo on niin julma, että sen kuvaamista erittäin varovaisesti voi pitää aiheellisena. Mutta näin pitkälle viety varovaisuus vie lukijalta kaiken mielenkiinnon. Jos runo olisi vienyt lukijan Hjalmarin laivaan ja tehnyt hänet traagisen löydön sekä molempien rakastavaisten kuoleman silminnäkijäksi, niin kuka tahansa Hjalmarin palvelija olisi voinut viedä sanan isälle, eikä tarinan tehon olisi tarvinnut siitä kärsiä. Myös Hjalmarin kuolema tuntuisi perustellummalta, jos hän olisi valinnut sen yhteisen onnettomuuden ja surun ensi hetkellä. Runoelma olisi kai silloin saanut yhden laulun lisää, mutta se laulu olisi ollut paljon enemmän paikallaan kuin esim. toinen laulu, ja se olisi tarjonnut runoilijalle todella hyvän aiheen kykyjensä osoittamiseen.

Tässä kritiikissämme olemme nyt käsitelleet useimpia runoteoksen kohtauksia. Huomautamme vielä kerran siitä, että sitä on tarkasteltava tällaisena eri kohtausten ketjuna ensinnäkin siksi, että sellainen kuuluu epiikan yleiseen luonteeseen ja toiseksi siksi, että romanttinen eepos sanoutuu irti suurista kansallisista eduista ja näin sen kehittely tulee entistä vapaammaksi. Olisi siis kohtuutonta vaatiakaan tältä teokselta välttämätöntä sisäistä ykseyttä, ja ne jotka ovat pettyneitä sen puuttumisesta, eivät ole kylliksi ajatelleet, mistä on kysymys. Erityisen hyvin tämä näkyy kolmannessa laulussa, jossa kuvattu Fjalarin ja Hjalmarin kohtaus ei ole tapahtumien kehittelyn kannalta lainkaan tarpeellinen, ja ykseyden vaatimuksesta käsin se näyttäisi pelkältä päähänpistolta. Itse asiassa se jopa vähentää Fjalarin kiinnostavuutta, sillä oman poikansa etsiminen onkin pelkkä oikku ja hänen hellyytensä osoittaa hänet kyvyttömäksi ”luopumaan kaikesta”. Mutta sinänsä, välittämättä yhteyksistä muihin kohtauksiin, myös tämä episodi on kaunis. Parasta tässä kolmannessa laulussa on kuitenkin Oihonnan keijukaismaisen haaveellisen olennon ilmestyminen. Yksityiskohtana voinee vielä huomauttaa, että Hjalmarin nöyrä mieli ja kunnioitus isäänsä kohtaan korostuvat tässäkin laulussa paljon enemmän kuin hänen urheutensa ja sankaruutensa, vaikka Oihonna hänessä rakastikin jälkimmäistä, ja juuri sitä Oihonnan olisi pitänyt kuvata ja ylistää.

Mainitsimme äsken toisen laulun, joka kohtauksena on ehkä kaikkein vähiten kiinnostava. Oihonnan luonteen kannalta paljon tärkeämpää on hänen esiintymisensä kolmannessa laulussa sekä Gylnadynen laulu siinä. Morannalin pojissa, vahvan isän heikoissa jälkeläisissä, laulun ei pitäisi kauan viipyä. Myös neljännen laulun taistelukuvauksesta puuttuu elämää. Jos otetaan vertailukohdaksi Homeroksen sankarit, jokin Tasson taistelukuvaus, tai vaikkapa vain vanhojen pohjoismaisten saagojen kuvaukset, niin huomaa helposti sen, mitä edellä sanoimme: Hjalmarin uroteot ovat pelkkää vakuuttelua. Kiistattoman kauniita sitä vastoin ovat Fjalarin sanat ensimmäisessä ja viimeisessä laulussa, hänen kuvauksensa omasta maastaan ja hänen esiintymisensä sekä kuolemansa viimeisessä laulussa. Kauniita ovat myös jo mainitut kohtaukset, Oihonnan ja Morannalin esiintyminen kolmannessa ja neljännessä laulussa sekä ennen kaikkea Fjalarin ensimmäisessä laulussa tekemä valinta. Mikä tekee nämä kohdat kauniiksi, on helpompi tuntea kuin ilmaista sanoin. Idylliset kuvaukset osoittavat yhä uudelleen, kuinka Runeberg tuntee rauhallisen luonnon kauneuden ja osaa nauttia siitä. Fjalarin mainitut sanat ja hänen valintansa puhtaasti traagisessa tilanteessa ovat todella vaikuttavia. Morannal ja Oihonna taas ovat, kuten jo sanoimme, runon romanttisimmat henkilöt. Kun tähän lisätään Runebergin mestarillinen sanonta, joka on sekä vertauksissa että kuvailuissa niin sattuvaa, ettei parhaimmissa kohdissa voisi muuttaa sanaakaan, niin olemme ainakin koettaneet sanoa myös sen, jonka kaikkia yksityiskohtia ei koskaan voi selittää. Sillä niin kuin tieteen tulee käsittää ainoastaan olioiden yleisiä lakeja, niin samoin taidekritiikkikin kykenee vain kehittelemään kauniin yleistä olemusta. Se ei kykene tyhjentämään sitä, mikä taideteoksessa on vain tunteen avulla tavoitettavissa.

Sen sijaan, että esittäisimme tavanmukaisen kokonaisarvion, joka ei olisi mitään muuta kuin jo sanotun toistamista, sanomme mieluummin muutaman sanan siitä, mikä on ”Kuningas Fjalarin” paikka Runebergin runoilijankehityksessä.

Ensinnäkin näyttää selvältä, ettei idylli tyydyttänyt runoilijaa ja siksi hän ”Nadeschdassa” siirtyi romanttiseen runoon. Eikä ole odottamatonta, ettei Runebergin kaltainen lahjakkuus voi tyytyä idyllin sangen ahtaisiin rajoihin. On pelkästään mieluista nähdä, kuinka hänen henkensä on murtanut ne puitteet, joihin hän tunnetusti jo hyvän aikaa despoottisesti koetti sitä pakottaa. Kuvaavaa on, että sekä ”Nadeschda” että ”Kuningas Fjalar” sisältävät dramaattisen elementin. Edellisessä ristiriita on perheylpeyden, ritarihengen ja rakkauden välillä, se on siis modernisoitu romanttinen draama. Jälkimmäinen menee syvemmälle ja yhteentörmäys tapahtuu, kuten sanottu, perheen ja valtion välillä. Se, että ”Kuningas Fjalar” jo pinnallisestikin tarkasteltuna vaikuttaa suurenmoisemmalta, johtuu ensi sijassa tästä syvemmälle menevästä dramaattisesta perusajatuksesta. Sen vuoksi ”Nadeschdassa” on myös enemmän runoilijan idyllisiä jäänteitä, vaikka runoa toisaalta voi pitää tapahtumiltaan ja tilanteiltaan rikkaampana kuin ”Kuningas Fjalaria”. Jälkimmäisen heikon toimivuuden syistä olemme jo puhuneet. Mutta sanottakoon suoraan: romanttisen runon tukipilari on rikas ja hehkuva mielikuvitus, ja sitä ei suomalaisella runoilijallamme ole. Hänen runoissaan voi silti olla syvyyttä, minkä lukija näkee monista hänen romanttisten tuotteidensa kuvauksista ja ajatuksista, ennen muuta ”Kuningas Fjalarissa”. Runebergin lyyrisissä runoissa ei tätä syvyyttä niinkään ole. Tämä johtuu mielestämme juuri hänen silloisesta mieltymyksestään idylliin, joka ei houkuttele rikkaisiin ja syvällisiin ajatuksiin. Kuitenkin jo ”Hirvenhiihtäjien” ehyttä rakennetta ja runoilijan tietoista klassista muotoa ylipäänsä täytyy pitää ajatuksen terävyyden osoituksina. Ja hän kykenee tunkeutumaan myös intohimon tulisiin lähteisiin, mistä todistaa hänen monelta ohitse mennyt nuoruudentyönsä, ”Svartsjukans nätter” [Mustasukkaisuuden öitä], muodoton mutta tulinen runo. Ja muodon plastinen kauneus on Runebergillä niin täysin hallinnassa, että hänen kynäänsä voisi sanoa taltaksi. Mutta kaikkea tätä dramaattiselta runoilijalta vaaditaankin, kun taas mielikuvituksen rikkaus ei ole niin tarpeen draamassa, jonka kehityksen määrää sisäinen välttämättömyys ja joka siten on enemmän ajatuksen työtä. Siksi emme usko Runebergin jäävän romantiikkaan, vaan uskomme romanttisen runouden olevan hänelle vain siirtymävaihe kohti korkeinta runouden lajia, draamaa. Jos katsomme, mikä ”Kuningas Fjalarissa” on kaikkein kauneinta, niin se on puhuttu sana. Myös teoksen varsin vähän lyyrinen säemuoto näyttäisi todistavan, että se on vain pyrkimystä johonkin vielä korkeampaan. Fjalarin persoonassa idylli on vielä kerran taistellut olemassaolostaan Runebergin runoissa, taistellut ja voittanut, sulkenut sankarin paatoksen hänen omaan rintaansa ja estänyt toiminnan. Olisikohan tämä taistelu jo viimeinen? Tarvitsisiko runoilijan henki liittolaista murtaakseen sen, mikä sitä vielä pidättelee? Sitä hän ei löydä pohjoismaisista saagoista vaan uusimman ajan historiasta. Se opettaa, miten hengen kahleet murretaan.

Kotimaista kielitieteellistä kirjallisuutta

Ilahduttaviin ilmiöihin isänmaassamme kuuluu se pienoinen liikehdintä, jota on viime aikoina alkanut näkyä koulukirjojen julkaisemisessa. Muistutamme ensi sijassa herra Forsmanin toimittamista Ciceron puheista ja ”Tuscu­lanumista” sekä ensiksi mainitun sana- ja asiaselityksistä. Morgonbladetista olemme voineet lukea näistä teoksista arvostelun, joka osoittaa, että koulukäyttöön tarkoitettuja laitoksia voitaisiin tehdä muultakin pohjalta kuin miten herra Forsman on tehnyt. Hänen laitoksistaan osoitettiin myös erinäisiä virheitä. Mutta nämä huomautukset ovat ensinnäkin lähinnä filologien yksityisasia, ne eivät sisällä mitään koulun tarpeiden ja koulukäytön kannalta ratkaisevaa. Lisäksi ne ovat osin ilmeisen epäoikeudenmukaisia, minkä herra Forsman on kirpeissä vastineissaan osoittanut. Varmuudella voitaneen sanoa, että herra Forsmanin laitokset ovat parhaita, mitä ruotsinkielisten käyttöön on tehty ja että ne tarjoavat niin opettajille kuin oppilaille sellaisen tietovaraston, josta edes monilla ensin mainituilla ei ole ollut aavistustakaan. Olemmekin sitä mieltä, että jo tämän laitoksen olemassaolo tulee varmistamaan etenkin Ciceron puheille pysyvän paikan myös kouluopetuksessa. Siksi on kiitollisuudella tunnustettava, että herra Forsmanin tieteellinen innostus ja filologinen ymmärrys ovat loistava poikkeus suomalaisten koulunrehtorien joukossa.

Toinen yhtä erinomainen ilmiö on juuri ilmestynyt J. E. Öhmanin ”Latinsk Språklära för Skolor och Gymnasier”. Tämän teoksen kelvollisuuden arvioiminen sekä tieteellisessä mielessä että erityisesti sen ilmoitettua tarkoitusta silmälläpitäen vaatisi niin tarkkaa tutkimista, ettei meillä ei ole vielä ollut siihen aikaa. Lisäksi se vaatisi kokemusta kirjan käyttämisestä opetuksessa, ja siitähän ei vielä voi olla puhettakaan. Sikäli kuin ylimalkaisen vertailun perusteella voi arvioida, pidämme Öhmanin kielioppia koulukirjaksi ainakin yhtä hyvänä kuin Hednerin muokkaamaa Zumptin kirjaa tai Dahlströmin julkaisemaa Ellendtin kirjaa. Emme myöskään häpeile mieltymystämme vanhan Strelingin esitystapaan ja selkeisiin määritelmiin. Mutta myöskään sen heikkouksia ei pidä peitellä. Herra Öhmanin tavoin pidämme tarpeellisena etymologian jakamista useampaan kurssiin ja syntaksin esittämistä lauseopin yhteydessä. Pikemmin ennakkokäsityksenä kuin arviona esitämme tässä sen kannan, että herra Öhman on sekä muodollisen johdonmukaisuuden että seikkaperäisyyden suhteen tehnyt pikemmin liian paljon kuin liian vähän. Ehkä myös kieltä ja esitystapaa voisi arvostella. Emme epäile, etteikö teokselle tulla antamaan sitä arvostusta, jota kirjailijan tarkkuus ja huolellisuus antavat hänelle oikeuden toivoa. Luulemme silti, että uusi laitos lisäisi sen käyttökelpoisuutta vielä merkittävästi.

II [14.11.1844]

Pääkaupungin lehdet ovat kertoneet myös M. A. Castrénin ”Syrjäänin kieliopista”. Se on kirjoitettu latinaksi luultavasti siksi, että filologit kaikilla maailman äärillä voisivat käyttää sitä. Se on myös ensimmäinen tulos herra Castrénin sinnikkäistä ponnisteluista suomalaisen kieliheimon tuntemuksen lisäämiseksi. On luultavaa, että se sisältää paljon vertailuja suomen kieleen ja siten se kiinnittää huomiota myös tähän kieleen, joka voi tulla filologisesti ja historiallisesti kiinnostavaksi vain sen kautta, että sen osoitetaan kuuluvan laajaan kieliheimoon, jonka jaloin haara, kenties päärunko se on. Se, että voimme esittää kirjan sisällöstä vain arveluja, johtuu suomalaisen kirjakaupan tilasta.

Herra G. L. Stenbäck on julkaissut yhteenvedon suomen kielen muoto-opista. Tätä teosta tulemme arvioimaan lähemmin seuraavissa numeroissa, koska se on kiinnostava myös suuren yleisön kannalta. Muista tämän otsikon alla mainituista kirjoista olemme sitä vastoin halunneet kertoa muutamalla rivillä siksi, ettemme näyttäisi täysin tietämättömiltä niistä kirjoista, jotka ovat maan kirjallisuudelle kunniaksi. Olemme halunneet edes ilmoittaa lukijalle niiden olemassaolosta.

• 1. Eräs näistä teorioista muuten kertoo, että on olemassa kolme dramaattista ”ajanyhteyttä” (!!)