Suomi opetuskielenä
Eräässä kotimaista kirjallisuutta käsittelevässä artikkelissa (Saima nro 2) lupasimme palata otsikon esittämään asiaan, erityisesti kysymykseen suomen kielen ottamisesta koulujen opetuskieleksi. Uskalsimme silloin vaatia, että se tulisi aloittaa jo ala-alkeiskoulusta emmekä sittemmin ole nähneet tarpeelliseksi luopua tästä mielipiteestä.
Hänen keisarillisen Majesteettinsa armollinen lukio- ja koulujärjestys 6. marraskuuta 1843 ei määrää mitään oppilaitosten opetuskielestä paitsi Viipurin läänissä, jossa tiettyjä oppiaineita on opetettava venäjäksi. On selvää, että armollinen asetus siis edellyttää ruotsin säilyvän opetuskielenä kuten tähänkin asti. Mutta lainsäätäjän tarkoitusta voi mainiosti tulkita myös niin, että se ei ole ikuisiksi ajoiksi välttämätöntä.
Jokainen, joka on nähnyt, kuinka vaikeaa suomenkielisten lasten on saada minkäänlaista sivistystä nykyisissä julkisissa kouluissamme, pitää jo tästä syystä muutosta välttämättömänä. Ehkä ei ole yleisesti tiedossa, mutta asia joka tapauksessa on niin, että 17–18-vuotiaat nuorukaiset, jotka ovat suorittaneet koulukurssin, eivät ymmärrä mitään edes katekismuksesta tai uskonnonhistoriasta. Kouluun tulostaan alkaen he ovat opetelleet ulkoa asioita, joita he eivät ole lainkaan käsittänet. Koulunkäynnin edetessä he voivat tulla hyvinkin taitaviksi kieliopissa ja päättelyssä. Kärsivällisesti samoja termejä toistamalla he voivat oppia hiukan geometriaakin. Mutta he eivät osaa kääntää lausettakaan niin että sen ymmärtäisi, koska heillä ei ole käsitteitä. He ovat siis jääneet vaille sitä, mitä ymmärryksen sivistys varsinaisesti on. Ja jos koulu ylipäänsä kykenee antamaan joitakin moraalisia periaatteita, niin nekin menevät ohi niiltä, jotka koskaan eivät ymmärrä mitään opettajansa puheesta. Siksi näiden oppilaiden elämänkaari niin usein sisältää raakuutta ja omahyväisyyttä. He ovat jättäneet sen sivistyksen piirin, johon he syntymästään kuuluvat ja oppineet sitä väheksymään, mutta korkeammallekaan he eivät koskaan ole päässeet tai voineet päästä.
Joku voi tietysti sanoa ”oli turhaa pyrkiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelle: tässä maassa kilpaillaan viroista muutenkin”. Mutta se on tunteetonta puhetta. Eihän kysymys ole tietyn viran tai tiettyjen tulojen saavuttamisesta, vaan sivistyksestä. Se, että yksilö usein ajattelee vain omia itsekkäitä päämääriään, ei tässä merkitse mitään. On toivottava, että kaikissa maissa joskus koittaisi sellainen aika, jolloin ihmiset yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta etsivät sivistystä eivätkä vain lue läksyjä suorittaakseen miten kuten virkatutkinnon. Muissa maissa on jo kauan oltu niin pitkällä, että viranhakijat suorastaan piirittävät viraston ovea. Mutta tämä on siirtänyt sivistystä myös elinkeinoelämän parissa toimiville ja siten lisännyt heidän merkitystään yhteiskunnassa samoin kuin elinkeinoelämän yleistä arvostusta. Mitä pitemmälle tässä edetään, sitä enemmän kirjallinen sivistys muuttuu kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteiseksi omaisuudeksi ja sitä opitaan, niin kuin asian kuuluukin olla, pitämään kansalaisoikeuksien välttämättömänä ehtona. Tätä ei pidä sanoa haaveiluksi. Onhan tunnettua, että Amerikan Yhdysvalloissa eurooppalaisen keskiluokan sivistys viihtyy jo talonpojan mökissä. Ja Suomessakin pidetään vähäistä kirjallisen sivistyksen määrää, rippikoulun tietoja, useimpien kansalaisoikeuksien ehtona.
Asiaa ei siis tule tarkastella yksilön hyödyn näkökulmasta. Ilman muutahan talonpojan pojalle olisi usein hyödyllisempää jäädä talonpojaksi kuin pyrkiä sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, joka ei vastaa hänen perhepiirissä vastaanottamaansa varhaisinta sivistystä. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, kuinka kansakunnan suuret joukot saatetaan osallisiksi etenevästä sivistyksestä.
Järjelliselle olennolle sopii hyvin luja usko sivistykseen ja ihmiskunnan jalostumiseen. Se sopii myös kristitylle, muutenhan hänen täytyy kieltää uskontonsa ihmiskunnalle suomat hedelmät. Mutta jos uskoo sivistyksen jalostavaan voimaan, niin täytyy myös tunnustaa todeksi se kokemuksen tarjoama oppi, että sivistys ei voi pysyä paikallaan, vaan niin sanottu paikallaan pysyminen on itse asiassa taantumista. Tämä johtuu siitä, ettei sivistystä voi määritellä jonkin tietyn tietomäärän avulla. Sivistystä ei voi määritellä muuten kuin haluksi ja kyvyksi kulkea eteenpäin toden ja oikean tiellä. Jos siis sanotaan, että sivistys jossakin polkee paikallaan, niin siellä ei tosiasiassa ole mitään sivistystä. Ja kansa, jonka sivistys on pysähtynyt ja kuollut, kulkee nopein askelin perikatoaan kohti.
Uskonnollista sivistystä on pitkään ja syystäkin pidetty kansanjoukoille riittävänä ja koko kristityssä maailmassa kansan sivistäminen on siten uskottu yksin kirkon tehtäväksi. Kukaan ei tahtone kuitenkaan väittää, että uskonnollinen tietämys on riippumatonta yksilön muusta sivistyksestä. Jokainen sana ja jokainen lause saa erilaisella sivistystasolla välttämättä erilaisen merkityksen. Jos siis niin kutsuttua maailmallista tietämystä ei kartuteta, niin näyttää selvältä, että myös uskonnollinen tietämys välttämättä edistyy vitkallisemmin. Näemme, kuinka kansakouluja tällä hetkellä syntyy kaikkialla Euroopassa. Kaikkien eri kristillisten uskontokuntien alueella, Preussissa, Venäjällä, Hollannissa, Ranskassa ja Englannissa tarjotaan kansalle kilvan muutakin sivistystä kuin uskonnollista. On vaikea ajatella, että tämä olisi vain jokin oikku. Täytyy olla kysymys todellisesta tarpeesta. Ja vaikkemme hyväksyisikään sitä, että kirkko kaiken muun inhimillisen tavoin voi vanhentua, niin näyttää kiistattomalta, että sen pyrkimykset kansan sivistämiseksi ovat riittämättömiä.
On kuitenkin vaikea sanoa, onko Suomen kansa jo tällaisella kannalla. Varmaa on kuitenkin, että sellaisen ajankohdan täytyy tulla. Harvat kansakunnat ovat olleet niin tiukasti sivistyksestä eristettyjä, että maan sivistys on puhunut kansalle käsittämätöntä kieltä. Sitä välttämättömämpää onkin solmia yhteen jokainen lenkki, joka voi jälleen yhdistää kansaa ja sivistystä. Vaikka suomi olisi opetuskielenä vain harvoissa kouluissa ja vaikka sitä käytettäisiin vain pienellä alueella, niin nämä koulut valmistaisivat kahdessakin mielessä kansan sivistykselle suotuisaa tulevaisuutta. Koulujen olemassaolo nimittäin merkitsisi myös opettajien valmistamista ja tämä olisi alku suomen kielen myöhemmälle käyttöönotolle yleisenä opetuskielenä.
Uuden koulujärjestyksen mukaan ala-alkeiskouluilla on kaksi tehtävää: ne ovat valmistavia luokkia yläalkeiskouluja varten ja samalla ne korvaavat aiemmat pedagogiot eli alemmat porvariskoulut. Mielestämme suomen kieltä voitaisiin käyttää helpommin jälkimmäisellä kurssilla. Sen suppeaan opetusohjelmaan sisältyy ainoastaan katekismus, raamatunhistoria, Suomen maantiede ja yleisen maantieteen alkeet, aritmetiikka sekä kauno- ja oikeinkirjoitus. Kuinka helppoa olisikaan valmistaa suomenkielisiä oppikirjoja näitä aineita varten ja kuinka vähän onkaan niitä tieteellisiä termejä, jotka voisivat vaikeuttaa niiden opettamista suomeksi? Mutta samoissa kouluissa opetetaan myös geometriaa, yleistä maantiedettä, yleistä ja isänmaan historiaa, sekä suomen ja ruotsin kielioppia. Tässähän on täydellinen kansakoulunopettajan oppikurssi, jos geometrian opintoihin liitetään myös vähän taso- ja avaruusgeometriaa. Myös sellainen suomalaisten vanhempien poika, joka aikoo pyrkiä ylempään alkeiskouluun, voisi tehdä sen valmistavan suomenkielisen koulukurssin avulla. Maantiede ja yleinen historia voitaisiin aloittaa vasta ruotsin kieliopin oppimisen jälkeen ja näitä aineita opetettaisiin ruotsiksi. Uskomme, ettei olisi edes hyödyllistä käyttää suomea kaikkien aineiden opetuksessa. Jokaisen koulupojan tulee kouluaikanaan oppia jonkin verran ruotsia. Muuten hän koulunsa päätettyään on vailla mahdollisuuksia lisätä tietojaan.
Lopetamme tähän, koska asia sinänsä on varsin yksinkertainen ja tässä ehdottamamme oppikurssin edut ovat niin silmiinpistävät. Toistamme vain, että ylempään alkeiskouluun otettujen oppilaiden olisi hyödyllisempää oppia ymmärtämään yksinkertainen ruotsinkielinen lause kuin oppia jokunen sivu latinan kielioppia ja muutamia Eukleideen väittämiä. Koska olosuhteet tekevät puutteesta hyveen, niin nämä opitaan usein niin mekaanisena ulkoläksynä, ettei oppilas erikseen ymmärrä useimpia läksyssä esiintyviä sanoja, saati sitten käsitä minkään lauseen sisältöä. Ja silti, kuinka vaikea onkaan torjua sellaista, joka tämän torjumisen vuoksi olisi suljettu kaiken kirjallisen sivistyksen ulkopuolelle? Hänellä on joka tapauksessa edes vähäiset mahdollisuudet sen saavuttamiseen. Hän uskaltaa myös tiedon saralla enemmän kuin kukaan toinen. Mahdollisuuksia on joka tapauksessa olemassa ja se, joka joutuu tässä asiassa ratkaisemaan, lohduttakoon omaatuntoaan ankaralla välttämättömyydellä niin hyvin kuin osaa.
Intelligensbladet
Tämä kirjallinen Upsala Tidning, josta olemme nyt nähneet yksitoista numeroa, näyttää täysin toteuttavan sitä linjaa, jota me sen ensimmäisen numeron perusteella ennustelimme ja josta olemme muulloinkin (Saima nro 8) puhuneet. Kirjoitukset käsittelevät lähinnä spekulatiivista dogmatiikkaa ja sen suhdetta kirkkoon sekä teologian opiskelua Ruotsissa. Lisäksi lehti sisältää lukuisia tiukan esteettisessä hengessä tehtyjä kirjallisuusarvosteluja.
Jos Intelligensbladetin linjaa vertaa tähän asti totuttuun Freyn teologiseen kritiikkiin, joka on lähinnä raamatunlauseiden esittämistä, tai Freyn löysään jaaritteluun kaunokirjallisuudesta, niin lehti väittelee suorastaan terävästi. Tämä terävyys, josta on jo kuultu lukuisia valituksia ja joka on antanut aihetta moniin pannaanjulistuksiin, tulee ajan mittaan varmaankin lievenemään. Se on välttämätön paha jokaisessa hankkeessa, jossa on henkeä ja elämää ja joka esittää sellaisia uusia tieteellisiä tai taiteellisia käsityksiä, joilla todella on toivoa tulevaisuudesta. Se osoittaa vain innostusta asiaan. Ja tällainen linjanvalinta jo sinänsä osoittaa tuota innostusta Intelligensbladetin toimituksessa todella olevan. Pedanttisesti yhteen niputetun teologian alueella tällainen esiintyminen vaatii todella suurta rohkeutta.
Ensimmäisen numeron jälkeen ilmestyneistä kirjoituksista tärkeimpiä ovat sellaiset kuin ”Tiede ja kirkko”, ”Pohjoismainen mytologia”, ”Raamattu ja kirkko”, jotka kaikki käsittelevät vastailmestyneitä kirjoja. Edelleen laajat artikkelit Suen kirjasta ”Mystères de Paris” ja Scriben kirjailijantoiminnasta, sekä artikkelit ”Irlannin kansanrunoudesta” ja ”Musiikin tieteestä”. Uudesta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta on arvosteltu mm. rouva Knorringin teoksia ”Torpare” ja ”Förhoppningar” sekä ”Nordstjernan”- ja ”Vinterblommor”-kalentereita. Lisäksi lehdessä on lyhyitä arvioita ulkomaisista tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista sekä kirjallisia uutisia.
Lukija huomaa, että sisältö on sekä rikas että vaihteleva. Johtavat artikkelit käsittelevät kysymyksiä, jotka varmasti ovat tämän ajan tärkeimpiä. Olemme täysin vakuuttuneet lehden hyödyllisyydestä ajallemme ja siksi suosittelemme sitä lukijoillemme.
Koska lehteä ilmeisestikään ei vielä leviä Suomeen kovin paljoa, lainaamme siitä seuraavia uutisia:
Berliini. Viime joulukuussa ilmestyi uuden aikakauskirjan ’Zeitschrift für Geschichtswissenschaft, unter Mitwirkung der HH Böcky, J. und V. Grimm, Peitz und Ranke’, herausgegeben von Adolph Schmidt, priv. Docent d. Geschichte an der Universität zu Berlin. Tältä kuukausittain ilmestyvältä julkaisulta odotetaan paljon. Monien vastaavien yritysten tavoin se ei aio vain käsitellä erilaisia historiallisia aiheita, vaan julkaisijan esipuheen mukaan lehti pyrkii ennen muuta esittämään nykyisyyden ja menneisyyden sisäistä, orgaanista yhteyttä, joka tieteellisesti ottaen on se perusta, jolla tulevaisuus lepää.
Me lisäämme, että varmasti myös Suomessa joitakuita haluttaisi tilata tällainen lehti, jos se vain kävisi päinsä. Valitettavasti kirjakauppalaitoksemme on siinä tilassa, että pääkaupungin ulkopuolella asuvan on paha tilata mitään, koska on hyvin epävarmaa, milloin ja miten kirjat tulevat perille. Hyvällä tahdolla voi kuitenkin voittaa pahimmatkin esteet. Göttingenistä karkotettujen Grimmin veljesten sekä Ranken nimet takaavat, että lehdestä tulee lajissaan Saksan arvokkain. Sen linjanveto herättää myös muiden kuin tiedemiesten kiinnostusta. Toivottavasti se löytää tiensä jonkun menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kiinnostuneen käsiin myös Suomessa.
Mainitsemme myös uuden teoksen ”Leben Jesu, eine pragmatische Geschichtsdarstellung von Werner Hahn”, jonka Intelligensbladet laskee olevan noin kahdeskymmenes Saksassa tästä aiheesta Straussin jälkeen julkaistu kirja. Tämä osoittaa, kuinka voimakasta viime vuosien teologisen ja filosofisen kirjallisuuden Saksassa herättämä liikehdintä vieläkin on.
Uusista ranskalaisista romaaneista Intelligensbladet mainitsee mm. A. Dumasin teoksen ”Sylvandre” ja A. Delavergnen ”La recherche de l’inconnu”. Delavergnen edellinen romaani ”La duchesse de Mazarin” herätti tunnetusti suurta huomiota. Edelleen kreivitär Dashin ”Château de Pinon”. Tämä pseudonyymi on saanut mainetta jo monilla, myös kriittisillä kirjoituksillaan ja sen takana sanotaan olevan nainen, Cinq-Marsin kreivitär. Ja vielä yhteinen teos kahdelta nuorelta mieheltä, jotka myös ovat jo hankkineet itselleen nimen: Jules Sandeaun ja Arsene Houssayen ”Milla & Marie”. Houssaye on kirjoittanut myös teoksen ”Souvenirs d’un enfant du peuple”.
Kuinka kirjailijana olo Pariisissa kannattaa, sen voi päätellä vaikkapa Thiersin ”Konsulaatin ja keisarikunnan historiaa” varten saamasta 500 000 frangin apurahasta, jonka lisäksi tulee vielä 20 000 frangin pikkusumma materiaalin hankkimiskustannuksiin. Eugène Sue on saanut 100 000 frangia romaaniin ”Den eviga Juden”, joka ilmestyy lehdessä nimeltä ”La Presse feuilleton”. Kuka vielä väittää, että nerot ja lahjakkuudet meidän aikanamme näkevät nälkää!
–––––––––––––––
Viimeksi tulleen postin mukana toimittajalla oli kunnia vastaanottaa kappale hiljattain perustetun Svenska Fornskrifts-Sällskapetin sääntöjä. Mukana seurasi tavanomainen liittymistarjous. Seuran perustaminen ja tavoitteet ansaitsevat kaiken kunnioituksen emmekä me missään tapauksessa halua sitä seuralta kieltää. Mutta suomalaisilla ei mielestämme ole syytä osallistua sen toimintaan. Tietysti Ruotsin menneisyys on osin myös Suomen menneisyyttä. Mutta eiköhän ole jo aika Suomen pitää vähäinen panoksensa tuohon historiaan vain omana hyvänään. Meillä on Finska Litteratur Sällskapet, jonka toiminnalle ja julkaisuille Suomen historia ei ole vierasta. Olisi siis oikein, että Suomen asukkaat tukisivat ennen kaikkea tämän seuran pyrkimyksiä. Ja kun ruotsalaisen seuran jäsenmaksu on 3 riikintaalaria 16 killinkiä vuodessa tai 33 riikintaalaria 16 killinkiä kertakaikkiaan, niin luulisi jokaisen isänmaanystävän mieluummin maksavan Suomalaisen kirjallisuuden seuralle noin puolet tästä eli 3 ruplaa pankkiassignaatteja vuodessa tai 25 ruplaa kertakaikkisesti.
Samaa voidaan hyvällä syyllä sanoa myös tanskalaisesta seurasta ”Oldskrift Sellskabet”, joka on innokkaasti kalastellut rahallista apua myös Suomesta, vaikkei seurasta ole maallemme muuta hyötyä kuin se pieni ilo, jonka jäsenyyden suoma kunnia kenties voi antaa.
Jos joku näillä seuduilla asuva isänmaanystävä tämän nöyrän muistutuksen johdosta haluaisi antaa tukensa Suomalaisen kirjallisuuden seuralle, niin Saiman toimitus tarjoutuu huolehtimaan jäseneksi liittämisestä ja maksun lähettämisestä seuran kassaan.
