Voisi näyttää siltä, että on täysin tarpeetonta todistella nyttemmin lepäämään jätetyn, edustuslaitosta koskevan ehdotuksen täydellistä hyödyttömyyttä maan tulevaisuudelle. Onhan yleinen mielipide ottanut selvän kannan asiaan ja vain Aftonbladet on kyllin vilpillinen toivoakseen, että ehdotus ehkä hyväksytään seuraavilla valtiopäivillä. Lehtemme edellisessä numerossa esitettiin ne syyt, joihin katsomme yleisön vastahankaisuuden perustuvan ja ilmoitimme myös jakavamme sen käsityksen. Syyt tulevat selviksi jokaiselle, joka pohtii ehdotuksen sisältöä ja samalla hallitusmuodon 81. pykälää, jossa säädetään:
”Tätä hallitusmuotoa tai valtakunnan muita perustuslakeja ei voi muuttaa eikä kumota muutoin kuin Kuninkaan ja kaikkien valtakunnan säätyjen yhteisellä päätöksellä”.
Emme ole lakanneet asettamasta edustuslaitoksen uudistusta ensimmäiselle sijalle isänmaan tarpeellisimpien uudistusten joukossa. Emme kuitenkaan pidä siitä, että tämä tärkeä hanke latistetaan tyhjäksi temppuiluksi tai isänmaan tulevaisuudesta tehdään vasta leivottujen teorioiden koekenttä. Siksi olemme avoimesti esittäneet varman käsityksemme, että edustuslaitosta koskevassa uudistuksessa on ennen muuta otettava huomioon, mikä on nykyisissä olosuhteissa toteutettavissa kun turvaudutaan vahvimpiin keinoihin mitä uudistusta ajavilla on käytettävissään.
Sopinee olettaa, että nykyisen edustuslaitoksemme olennaisin heikkous on nelijako. Seuraavaksi on yleinen mielipide ilmaissut yksimielisesti kannattavansa niin sanottujen erioikeudettomien säätyläisten pääsyä valtiopäiville. Saadaan varma tuntuma miten menestyksen toiveita herättävä uudistusehdotus pitää laatia, jos tähdätään näihin kahteen seikkaan ja ehdotus pyrkii suoraan ensin mainitun raivaamiseen tieltä. Tämä tekisi ennen muuta lopun itseoikeutetuista edustajainpaikoista. Valitkoon sitten aatelistokin edustajansa keskuudestaan. Valitkoon papisto omansa maan muihin virkamiehiin ja muihin niin sanottuihin erioikeudettomiin säätyläisiin liittyen; valitkoot porvarit ja talonpojat siten kuin ovat tähänkin asti valinneet ja jaettakoon näin valitut edustajat kahteen kamariin, niin molemmat äsken mainitut tavoitteet on saavutettu. Kun erioikeudettomat säätyläiset tulevat mukaan edustuslaitokseen, silloin aatelisto ja papisto eivät enää muodosta puolta edustajista. Kuitenkin nämä kaksi säätyä voivat vaatia vain omistamisen perusteella tätä erioikeutta, jolla ne tekevät vääryyttä kansakunnan suurelle enemmistölle. Kumpikaan ei uskalla esittää niin suurta edustajamäärää kuin on porvarisäädyllä, puhumattakaan talonpoikaissäädystä. Sillä ne pakottaisivat suuren enemmistön, johon verrattuna niiden lukumäärä on merkityksetön, käyttämään avointa väkivaltaa.
Pitkissä artikkeleissa on yritetty osoittaa, että nyt lepäämään jätetyn edustusehdotuksen yksityiskohtia voitaisiin vastaisuudessa muuttaa. Kuitenkin ehdotus on laadittu juuri pääkohdiltaan, vaali- ja edustusoikeuden osalta niin päättömästi, että se ei voi milloinkaan saada aateliston eikä papiston kannatusta. Jätämme jokaisen ajattelevan ihmisen harkittavaksi, eikö ole järkevämpää muuttaa nykyisen edustustavan yksityiskohtia, joita edellä lueteltiin, ja luoda siten mahdollisuudet myös pääasioiden uudistamiselle. Vai onko parempi toitottaa yleistä vastustusta herättäneitä periaatteita ja lupautua sen jälkeen poistamaan niiden pelätyt seuraukset? Entä mikä estäisi siten valittua eduskuntaa, jonka suuren enemmistön muodostaisivat erioikeudettomat miehet, virkamiehet, porvarit, erioikeudettomat säätyläiset jopa näiden säätyjen ulkopuolelta sekä talonpojat, tekemästä mitä tahansa uudistuksia, joita maan paras vaatisi? – Silloin ei olisi enää mitään esteitä itse edustuslaitoksen sisällä. Jäljelle voisi jäädä enää hallituksen vastustus. Ja sen murtamiseksi on vain yksi keino – veromäärärahojen epääminen.
Juuri tällä keinolla voidaan myös murtaa aateliston ja papiston mahdollinen vastustus sellaista edustusuudistusta kohtaan, joka nojautuu oikeudenmukaisiin ja koko muun kansakunnan hyväksymiin perusteisiin. Jo vaatimuksen oikeudenmukaisuus riisuu vastustajan aseista. Nykyään ei kukaan kehtaa itse aateliston ja papiston piirissä väittää, että nämä säädyt muodostaisivat puolet kansakunnasta. Vaikka niiden pitäisi luopua tosiasiallisesta ja perustuslain mukaisesta oikeudesta, ne voisivat kuitenkin vaatia aivan liian suuria myönnytyksiä. Jos nämä säädyt sitten asetetaan muiden säätyjen ja uudistusta haluavan hallituksen väliin, niin niiden vaatimukset vaiennetaan. Silloin ne eivät voi enää vedota isänmaan etuun, vaan jäävät eristyksiin vain vallanhaluisena aristokraattisena puolueena, joka suhtautuu vihamielisesti maan hallitukseen ja sitä tukevaan kansakunnan suureen enemmistöön. Ja vahvimman oikeuden täytyy äärimmäisessä tapauksessa päästä voimaan sellaista puoluetta vastaan. Mutta kukapa ei toivoisi, että näissä säädyissä olisi riittävästi isänmaallista tunnetta, jotta ne eivät uhmapäissään aiheuttaisi romahdusta. Etenkin kun ne tällöin vain menettäisivät myös edut, jotka niille voitaisiin muutoin myöntää. Kukaan ei liioin epäile sitä vaikutusta, mikä hallituksella voisi olla niihin molempiin, etenkin aateliin ja ritarihuoneeseen, niin kuin Dagligt Allehandakin on jotensakin oikein myöntänyt.
Edustusuudistus riippuu siis paitsi ehdotuksen kohtuullisuudesta, myös kansallisesta hallituksesta, eikä vain siksi, että perustuslain mukaan hallitus pystyy yksin torjumaan kaikki uudistusesitykset. Syynä on myös se, että vain kansallinen hallitus varmistaa esityksen läpimenon ritarihuoneessa ja pappissäädyssä.
Dagligt Allehanda on esittänyt, että kansallisesta hallituksesta on toivoa vain kaukaisessa tulevaisuudessa. Varoitamme ystäväämme Allehandaa asettamasta liian monia vekseleitä tulevaisuudelle. Niitä ei ehkä lunastetakaan ja protesti johtaa aina ikävyyksiin. Kun on kysymys yhteiskunnallisista uudistuksista, me pitäydymme mieluiten olemassa olevaan ja varomme rakentamasta toiveitamme henkilöiden varaan niin kauan kuin Ruotsi on perustuslaillinen maa ja rakentaa omat toiveensa lakien varaan. Ellei jo nykyisellä eduskunnalla ole voimaa ja rohkeutta tehdä voitavaansa uudistusten ja paremman valtiomuodon puolesta, ei mikään edustusuudistus maailmassa voi tehdä sitä kelvollisemmaksi niihin tehtäviin. Silloinhan jokainen edustusuudistus olisi yhtä hyödytön kuin se olisi mahdoton hallituksen vetoa vastaan. Sen sijaan edustuslaitos voi saada nykyisessä muodossaankin aikaan kansallisen hallituksen ja tähän sen myös pitää päästä, ja se toteutetaan veromäärärahojen epäämisellä. Onko sitten mahdotonta evätä niiden maksaminen?
Aftonbladet kirjoittaa: ”Mistä saadaan ensinnäkin varmuus, että vahvistetun valtiovarainvaliokunnan enemmistö muuttuu suopeaksi asialle? Entä miksi pitäisi mieluummin löytää 30 aatelista ja 30 pappia, näiden säätyjen palkkatyötä tekevän enemmistön valitsemaa, jotka olisivat keskenään yksimielisiä ja toimisivat yhdessä porvari- ja talonpoikaissäätyjen kanssa estäen siten määrärahojen myöntämisen, kuin hankkia ritarihuoneesta ja pappissäädystä enemmistö, joka voitaisiin hallituksen ja kansan yhteisesti tarvitseman edustusuudistuksen vuoksi taivuttaa rahojen epäämiseen”.
Ruotsi, sinä onnekas maa, kuuntele mitä Aftonbladet sanoo:
Hallitus ja kansa tekevät jo edustusuudistuksesta yhteisen asian!!!
Emme tienneet uskoako silmiämme. Luimme sanat yhä uudestaan, mutta siinä, viime torstain Aftonbladetissa, numerossa 118, 8. palstalla, 71. rivillä vain sanotaan, että ilman veromäärärahojen epäämistä ja nykyisen hallituksen muuttamista ritarihuone ja pappissääty ”voitaisiin hallituksen ja kansan yhteisesti tarvitseman edustusuudistuksen vuoksi taivuttaa siihen”. – Me luimme sen ja sylkäisimme sen päälle. Luimme jäljempää: ”Onko aivan mahdotonta, että lähempi harkinta ja kokemus voisi osoittaa hallitukselle, että säätyedustus on poistettava hallituksen oman edun vuoksi?” Sylkäisimme vielä kaksi kertaa tämän Aftonbladetin päälle. Se on nyt täynnä toiveita, jotka kohdistuvat samaan järjestelmään, samaan kamarillaan, samaan hallitukseen, jota lehti ei taannoin voinut ajatellakaan yhdessä Ruotsin menestyksen kanssa.
Tämä nykyistä hallitusta, Possen ministeriön hännystelijöitä palveleva uusi keksintö tai hyökkäys on totisesti perin halveksittava. Milloin ja missä hallitus on sanonut jakavansa kansan uudistuksen tarpeet yleensä ja edustusuudistuksen tarpeen erityisesti? Kaikesta huolimatta Aftonbladet kehtaa rakentaa lepäämään jätetyn ehdotuksen läpimenon tämän edellytyksen varaan ja todistella sillä, että veromäärärahojen epääminen ei ole sopiva keino!
Emmekö me vaadi määrärahojen tinkimätöntä epäämistä nimenomaan sillä perusteella, että hallituksella ei ole yhteisiä tarpeita kansan kanssa, että se ei halua edustusuudistusta?
Lainattuun kohtaan sisältyy sekin verraton lause, että määrärahojen epääminen vaatisi, että ”30 aatelista ja 30 pappia olisi keskenään yksimielisiä ja toimisi yhdessä porvari- ja talonpoikaissäätyjen kanssa!” Eikö Aftonbladetin toimituksella tosiaan ole yhtä ainoaa perustuslain kappaletta? Tai saako hellä suhtautuminen aristokraattiseen ministeristöön jälleen hylkäämään perustuslain, samoin kuin Aftonbladetin ehdottaessa helmikuussa väliaikaista hallitusta? Vai onko tarkoituksena vain vetää yleisöä nenästä? Hallitusmuodon 69. pykälässä sanotaan sentään vahvistetusta valtiovarainvaliokunnasta:
”Tämän erityisvaliokunnan jäsenet äänestävät sen jälkeen yhdessä, eivät säädyittäin, ja suljetuin lipuin valtiovarainvaliokunnan vahvistamien asioiden lopullisesta hyväksymisestä tai hylkäämisestä, mutta vain niissä kysymyksissä, joista valtakunnan säädyt ovat olleet erimieliset; siten äänestäjien enemmistön mielipide katsotaan valtakunnan säätyjen päätökseksi.”
Ja valtiopäiväjärjestyksen 38. pykälässä säädetään:
”Valiokunnan kaikkien äänestysten on tapahduttava per Capita [mies ja ääni -periaatteella]…”
Mihin menevät silloin ne kolmekymmentä aatelista ja pappia, joiden piti ”olla keskenään yksimielisiä ja toimia yhdessä” muiden säätyjen kanssa, jotta määrärahojen epääminen tulisi mahdolliseksi? Johan sekin, että yksi ainoa aatelinen tai pappi istuu valtiovarainvaliokunnassa ja on yksimielinen ja toimii yhdessä porvari- ja talonpoikaissäätyjen enemmistön kanssa, riittää jokaisen kolikon epäämiseen hallitukselta. Kumpi herättää nyt enemmän toiveita: sekö että aateliston ja papiston enemmistö hyväksyy lepäämään jätetyn edustusehdotuksen vastoin hallituksen tahtoa? Vai se että valtiovarainvaliokunnan kahdeksastatoista jäsenestä yksi kummankin säädyn edustaja ”suljetuin lipuin” liittyy kahteen muuhun säätyyn saadakseen aikaan paremman valtiomuodon, jopa vastoin aateliston ja pappissäädyn enemmistön tahtoa? Vastauksen pitäisi olla selvä. Ajattelutavasta voi muodostaa millaisia käsityksiä hyvänsä – mutta ei voi perustellusti väittää kuviteltavan liikoja jos uskotaan joka yhdeksännen aatelisen ja papin olevan todella isänmaallinen mieleltään, olevan yhtä riippumaton säätyennakkoluuloista kuin vallan uhkista ja houkutuksista. Jos asiaintila kuitenkin on tällainen, silloin valtiovarainvaliokunnassa on aina jopa yksi liberaalinen ääni enemmän kuin verorahojen epäämiseen tarvitaan.
Jos nimittäin porvari- ja talonpoikaissäädyn enemmistö lujasti tahtoo sellaista epäämistä. Nyttemmin ei ole epäilystäkään siitä, että viime valtiopäivillä näiden säätyjen jäsenet antoivat johtaa itsensä pois valtiopäivien tavoitteesta, siitä samasta, mitä pääkaupungin valitsijat olivat ennen muuta teroittaneet edustajilleen, nimittäin kansallisen hallituksen asettamisesta. Heidän olisi kuitenkin pitänyt oppia kokemuksesta, että se tavoite voidaan saavuttaa vain veromäärärahojen epäämisellä, samoin että kaikki ritarihuoneen teeskennelty tuki, joka ei joudu koetteille valtiovarainvaliokunnassa, on pelkkä ansa heidän hyväuskoiselle rehellisyydelleen. Kansa voi näet pakottaa hallituksen kuuntelemaan toiveitaan vain valtiovarainvaliokunnan, mutta ei perustuslakivaliokunnan avulla. Perustuslakivaliokunta hallitsi vuoden 1840 valtiopäivillä, ja siitä syystä näiden valtiopäivien tulokseksi jäi pelkkiä fraaseja, joille järjestelmä hymyilee halveksivasti. Valtiovarainvaliokunnalla on käsissään kansan valta eikä sen tarvitse hukata voimiaan tyhjiin puheisiin ja suunnitelmiin, vaan se voi toimia. Jos tämä valiokunta olisi viime valtiopäivillä evännyt tarpeellisia määrärahoja, niin järjestelmä olisi kyllä joutunut tyytymään niihin oloihin ja raapaisemaan jalkaa. Jos valiokunta olisi jopa kansallisen ministeristön nimittämisen jälkeenkin myöntänyt varoja vaikkapa niin niukasti, että ne olisivat riittäneet vain kahdeksi vuodeksi, olisi sen ajan kuluessa tarvittu ylimääräiset valtiopäivät. Niillä olisi voitu käsitellä uudistuskysymyksiä kansallisen hallituksen johdolla. Olisi riippunut valiokunnan päätöksestä ja kamarilla-hallituksen suuremmasta tai pienemmästä itsepäisyydestä, olisiko määrärahat evätty kokonaan vai olisiko rajoituttu esimerkiksi varsinaisiin ylimääräisiin tuloihin. Kuten olemme aikaisemmin sanoneet, emme asettuisi milloinkaan vastustamaan veromäärärahojen epäämistä, olisipa se miten laajaa tahansa; jos näet vakavissaan tavoitellaan jotain päämäärää, keinot eivät voi olla kyllin voimakkaat. Aftonbladet esittää pilkallisesti, kuten sopiikin kansakunnan pyhillä asioilla leikkivälle lehdelle, että kaikkien tullien poistaminen olisi ainoa oikea tapa evätä veromäärärahoja. Me olemme aina tarkastelleet tullilaitosta kansallisen itsenäisyyden ja ulkoisen riippumattomuuden kannalta eikä meitä ole sitonut mikään sen enempää Possen ministeristöön kuin herra Lilljewalchiinkaan. Niinpä meille on selvää, että yleinen tullittomuus merkitsisi maan hyvinvoinnille pahempaa kuin sota. Tosin sotakin on valtakunnan itsenäisyyttä koskeva keino, ja jopa elinkeinojen romahtaminenkin olisi ohimenevää. Niinpä ei saa osoittaa mitään hellämielisyyttä taisteltaessa kansalle vihamielistä hallitusta vastaan! Käytettäköön kaikkia tarpeellisia keinoja ja kiellettäköön vain osa määrärahoista tai ne kaikki, kunhan vain edustuslaitos siirtyy kerran sanoista tekoihin!
Nykyään kuulee usein sanottavan, että tilaisuus voimakkaisiin toimenpiteisiin on jo jäänyt taakse viimeisten valtiopäivien mukana, kun mahdollisuudet päästettiin silloin niin häpeällisesti käsistä. Ehkä samat suotuisat olosuhteet eivät vastaisuudessa annakaan oppositiolle samaa valtaa, mikä sillä oli valiokunnissa. Kuten hyvin ymmärretään, valtiovarainvaliokunnassa, sekä yksinkertaisessa että vahvistetussa, riippuu opposition voitto vain porvari- ja talonpoikaissäätyjen rohkeudesta ja tarmosta. Toivomme että ne eivät kuuntelisi houkuttavia kuiskutuksia tulevaisuudesta, sillä viisas mies pitää tulevaisuutensa mieluiten omissa käsissään. Toivomme viimeisten valtiopäivien opettaneen näille säädyille, että silloin kun valta on käsissä, on toimittava eikä puhuttava. Vain narri asettaa politiikassa vuolaan puheen voimakkaan iskun edelle. Hiljaiset ja toimeliaat viholliset ovat korjanneet voiton ennen kuin hän on saanut kalskahtelevaa puhettaan päätökseen. Tulkoon siis häpeä niille, jotka ylistävät vuoden 1840 valtiopäivien ”puheita”! Me moitimme näitä valtiopäiviä, koska ne puhuivat niin paljon ja tekivät niin vähän. Odotamme tulevilta valtiopäiviltä niukasti sanoja, mutta sitäkin enemmän tekoja. Olemme saaneet riittävästi perustuslakivaliokunnan fraaseja; me vaadimme valtiovarainvaliokunnan valtiopäiviä. Kansa on jo koetellut kieltään, koetelkoon se nyt käsivartensa voimaa.
