Jokaisesta ihmisestä on masentavaa tehdä virhe, mutta kelvolliselle ja oikeamieliselle ei ole mikään taakka tunnustaa sitä. Se, joka kiihkeästi tavoittelee oikeassa olemista vain siksi, että pelkää vää­rässä olemisen häpeää, osoittaa samalla kertaa vähäistä kykyä, sillä hän pelkää virheaskeleella menettävänsä toisten arvostuksen, sekä vähäistä rakkautta oikeaa kohtaan, sillä hän asettaa surkean turha­maisuutensa totuuden voiton edelle.

Jos yksittäinen ihminen on arkipäivän asioissa turhamainen ja itsepäinen puolustaessaan innokkaasti kerran lausumiaan mielipiteitä, niin se on pelkästään naurettavaa. Mutta jos sitä ilmenee julkista virkaa hoitavassa miehessä, se on sekä onnetonta että turmiollista, ja aikakauslehdissä, kansakunnan koko tulevaa hyvää koskevissa kysymyksissä, se osoittaa sietämätöntä kevytmielisyyttä, joka viheliäisestä pelosta tai yhtä viheliäisestä itserakkaudesta ei kaihda johtamasta harhaan yleistä mielipidettä eikä vaarantamasta maan hyvinvointia.

Niistä illuusioista, joita koettavat levittää suuret sanomalehdet, Aftonbladet avoimesti, Dagligt Allehanda ”sanoitta vaikenemalla” ja peitetyin sanoin, on vahingollisin niiden vakuutus, että vuoden 1840 valtiopäivät ovat täyttäneet tehtävänsä. Jokaiselle, joka ei tyydy puheeseen ja tyhjiin sanoihin, pitäisi olla kuitenkin selvää, että nämä valtiopäivät eivät ole toimittaneet juuri mitään. Vai ovatko ne toteuttaneet joitain yhteiskuntauudistuksia? Ovatko ne lainkaan murtaneet vuosikausia moititun järjestelmän valtaa? Ovatko ne edes raivanneet tietä voimakkaammille toimille tulevilla valtiopäivillä? – Ei, ja sata kertaa ei – mitään siitä ne eivät ole tehneet. Ne ovat kylväneet sanoja ja korjanneet fraaseja. Eikä sitten hävetä edes ylistää suurtyötä, että ne ovat ”lausuneet ääneen” mielipiteen järjestelmää vastaan? Järjestelmä suo tilaisuuden vastata ja sitten nauraa sille, ja jatkaa samaa mitä on tehnyt ja mitä on ollut. Kaikki on samoin kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut. Järjestelmä on vain huomannut vastustajansa heikkouden ja typeryyden ja juhlii varmana siitä että hallitsee hamaan maailman loppuun asti.

Mutta jotain viime valtiopäivät ovat kuitenkin tehneet tämän rohkean ”lausuman” lisäksi. Se on pannut ”Ehdotuksen Kansanedustuksen muutokseksi” – lepäämään. Mikä suurteko! Mikä todellinen perusta ”maan tulevalle voimalle ja onnelle”, Aftonbladetin mielipiteen mukaan kuitenkin lähinnä nykyisen ministeristön vuorenvarma perusta! Kukapa olot joten kuten tunteva ei hämmästelisi sitä vakavuutta, jolla suuret sanomalehdet keskustelevat tästä ehdotuksesta sen sijaan että nauraisivat päin toistensa naamaa? Rooman auguurit eivät suuremmalla teeskentelyllä täyttäneet toistensa vatsaa tulkittuaan lintujen lennosta tai uhrien sisälmyksistä valtion tulevia kohtaloita, kuin millä kumpikin kylläinen ystävä luo katseensa toiseen suuren Nygatanin katuojien yli vakuuttaessaan yleisölle, että vain pieni erisuuntainen ajatus muutamasta pienestä, aivan merkityksettömästä kohdasta voi estää valtakunnan pelastavan esityksen hyväksymisen; ja kilvan vahvistaessaan toistensa uskoa, että tämä hyväksyminen seuraa ensi valtiopäivillä. Voi punastua harmista, kun näkee ja kuulee tätä surkeutta, ja kun kysyy: miksi kansakunta siis pitää tuudittaa turvallisuuden uneen? miksi järjestelmälle pitää vielä valmistaa tilaisuus kukoistaa häiritsemättä?

Katsotaanpa, mitä mahdollisuuksia ehdotuksella on menestyä.

Aatelilla on papiston tavoin vain perinteinen, historiallinen edustusoikeus erillisenä säätynä, mutta niiden sivistyksessä tai niiden yhteiskunnallisessa asemassa ei löydy pohjaa tähän säätyeroon. Valtiopäivien ulkopuolella aatelismies on vain virkamies, elinkeinonharjoittaja, maanviljelijä. Se, mikä kansakunnan onnettomuudeksi hänellä yhä on, on hovin suosio – sillä pelkkää hovilivreetä ja renginpalvelusta voi hän kaikin mokomin hoitaa. Papisto pitäisi ehkä hengellisen kutsumuksensa vuoksi pitää erillään valtiopäiväriidoista ja poliittisista puolueista. Mutta kohtuus vaatii, että se jätetään jokaisen yksittäisen pappismiehen omalletunnolle, sekä että papilla pitää olla samat poliittiset oikeudet kuin kaikilla muilla valtion virkamiehillä. Ei ole yhtään järkisyytä, minkä vuoksi kenenkään pitäisi säilyä omana säätynään kansanedustuslaitoksessa1. Mutta mitä se tarkoittaa? Niillä on de facto oikeus siihen, ja perustuslaki turvaa sen niille. Niistä itsestään riippuu, sallivatko vai estävätkö ne jokaisen perustuslain muutoksen. Jospa molemmat kykenisivät luopumaan oikeudesta muodostaa neljäsosa kansanedustuslaitoksesta aavistaessaan, että lopulta vahvemman oikeus riistää niiltä tämän kansakuntaa ahdistavan privilegion. Mutta mahtaisivatko ne sen hyväksi luopua oikeudestaan saada sivistyksensä, mielipiteensä edustetuksi. Ja vielä ottamalla käyttöön yhteiset vaalit. Voi olettaa, että kaupungeissa aatelismiehellä tai papilla tulee olemaan vaalikumppaneita, jotka ovat samalla sivistysasteella kuin hän, ja että siellä hän siksi voisi olla varma siitä että saa äänensä kuuluviin valtion asioissa ja voisi lisätä sen toisten asukkaiden ääniin. Mutta maalla, missä hän usein kolmen tai neljän virkamiehen ohella äänestäisi ehkä useiden satojen talonpoikien joukossa, joiden sivistys ja mielipiteet, kuinka korkealle niitä arvostaisikaan, kuitenkin suuresti eroavat hänen omistaan, siellä hänen täytyy pitää edustusoikeuttaan täysin mitätöitynä. Ja verrattomasti suurin osa aatelia ja papistoa olisi siinä tilanteessa. Kuka voi silloin toivoa, että nämä säädyt hyväksyisivät nyt lepäävän edustusehdotuksen? Kukapa voi edes syyttää niitä sen hylkäämisestä vaikka ottaisikin kohtuudella huomioon poliittisten oikeuksien uhraamisen, jonka sen hyväksyminen niille aiheuttaisi?

Ja jos pappissääty näkisikin omantuntonsa velvoittavan tähän uhraukseen, jota olettamusta vastaan kuitenkin kaikki kokemus tämän säädyn valtiopäiväkäyttäytymisestä niin voimakkaasti puhuu, kuka viisas ihminen on koskaan voinut toivoa, että ritarihuone seuraisi sen esimerkkiä? Kukaan ihminen ei nyt usko kumpaankaan. Vaikka hallitus suosisi ehdotusta, on kuitenkin mitä suurimpia syitä epäillä, että nämä säädyt hyväntahtoisesti hyväksyisivät sen. Nyt tiedetään, että hallitus suosii ja palkitsee jokaisen vastustuksen niiden taholta. Mistä siis löytyy mahdollisuus esityksen hyväksymiselle?

Lisätään vielä, että esitys on jo hylätty porvarissäädyssä, että jopa lahjakkaimmat opposition jäsenet pappissäädyssä kuuluvat sen vastustajiin. Se on hyväksytty vain talonpoikaissäädyssä.

Emme ole koskaan epäilleet kunnianarvoisan säädyn tarkoitusta ehdotusta hyväksyessään tai sen ilmaisemaa vakavan innon henkeä yhteiskunnan perustuslain parantamiseen, ja valitamme vain sitäkin enemmän, että isänmaallinen mieli on siinä hylätty. Mutta olemme yhtä vähän salanneet sitä, että mielestämme herrasmiesluokan kaikki sekaantuminen talonpoikaissäädyn valtiopäivävaaleihin tulee estämään tämän säädyn omaa poliittista vaikuttamista. Ja jos itse esityksessä on jokin säädös, jonka menestymisen kaikissa oloissa haluaisimme estää, niin se on virkamiesten määrääminen yhteisiin vaaleihin talonpoikien kanssa ja heidän siitä johtuva oikeutensa tulla valituksi talonpoikaissäädyn edustajiksi. Sillä tätä askelta ei voi sitten koskaan peruuttaa, ja pelkäämme, että se enemmän tai vähemmän sulkisi varsinaisen talonpojan pois kansanedustuksesta. Pelkomme perusteeksi muistutamme vain siitä, miten meillä nykyisin menetellään papinvaalissa maalla sekä miten vaalit tapahtuvat Englannin kreivikunnissa ja kauppaloissa. Moni voisi siitä arvella, että Talonpoikaissääty säilyttää vaalioikeutensa. Me emme ole samaa mieltä, sillä näemme tämän säädyn erinomaisessa asemassa kaikkien Euroopan valtioiden kanssaveljiin verrattuna myös vahvan turvan isänmaan vastaiselle olemassaololle. Se on sivistyksensä ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi yhtä konservatiivinen sanan jalossa merkityksessä kuin perimänsä vapaudenrakkauden vuoksi sekä liberaali välittömiltä kokemuksiltaan valtiomuodon puutteista ja taakasta. Sitä ei koskaan puolueiden edustuksessa voi johtaa sortamaan vapautta, uhraamaan maan etuja ja tuhlaamaan valtion varoja tai kumoamaan järjestystä ja lakeja. Tiedämme myös, että moni tämän säädyn edustaja jo nyt tarkastelee lepäävää edustusesitystä toisin silmin kuin tuonnoin sen ollessa valtiopäivillä säädyn käsittelyssä.

Kuitenkin kaikki vastahakoisuus esitystä kohtaan porvarissäädyssä, pappissäädyn oppositiossa, suuremmassa tai pienemmässä osassa talonpoikaissäätyä on vain pikkuseikka. Sillä se antaa ajatella, että mielipiteet eri kohdista antaisivat periksi kansanedustuksen yleisen muutoksen hyväksi, ja voi toivoa, että monta yksityiskohtaa vastedes voitaisiin muuttaa eri mieltä olevien tyydytykseksi. Mutta jäljellä on vielä pappissäädyn, aatelin ja hallituksen enemmistö. Kukin niistä voi perustuslain mukaan yksin kumota koko esityksen. Nyt tietävät kaikki, jotka haluavat tietää ja joilla ei ole mitään syytä salata vakaumustaan, että ne kaikki hylkäisivät esityksen pitemmittä puheitta. Ja kuitenkin pitävät suuret sanomalehdet tästä ehdotuksesta suurta ääntä ikään kuin sen hyväksyminen riippuisi vain edustajien yksimielisyydestä tai joidenkin merkityksettömien kohtien kiistoista! Se ei ole sokeutta, sillä niin suuri sokeus ei ole mahdollista. Se on kuvittelua, uneliaisuutta, eräänlaista: ”olkoon, kunhan aika kuluu ja tilaajia riittää”, se on pelkuruutta olla sanomatta: vuoden 1840 eduskunta on menetellyt tyhmästi, se on menettänyt pelin hovipuolueelle ja aristokraateille eivätkä nämä valtiopäivät saaneet mitään aikaan.

Toistamme, se tapahtui, kun näiden valtiopäivien enemmistöä harhautettiin jättämään uudistus pois näkyvistä hallitukseen, kun ritarihuoneen oppositio sai anastaa valtiopäiväasioiden johdon ja kun sillä oli suunnitelmia vain – hallituspaikoiksi. Niinpä kaikki pysähtyi ”lausumaan”, puheeseen, ja jopa nyt lepäävä edustusesitys ”hyvä mies” -pohjaisine henkilöperiaatteineen on vain höyryä ”kaunopuheisuuden porisevasta teepannusta”. Professorimme istuutuivat tutkimaan valtio-oikeutta ja rakentamaan upouusia teorioita, toiset tekivät samoin, ilman opintoja ja vapaalla kädellä2, ja eittämättä viisaimmat jäljensivät Norjan ”Grundlovenia”. Kukaan ei kantanut huolta siitä, että tätä kaikkea valmisteltiin aavistaen että siitä tulisi pelkkä ehdotus. Nyt tuloksen näkevät kaikki jotka vain haluavat käyttää omia silmiään.

Siksi on nyt samalla kertaa säälittävää ja naurettavaa kuulla Aftonbladetin julistavan että nyt ”tuskin on mitään vaihtoehtoa jäljellä (sanotun esityksen) hyväksymisen ja hylkäämisen välillä, ellei ole välinpitämätön Ruotsin hyvinvoinnista” sekä että ”vallankumous suuntaan tai toiseen väistämättä tulisi väliin, ennen kuin uutta ehdotusta ehdittäisiin hyväksyä, jopa, ”ettei niitä valtiopäiviäkään, joilla (sen) hyväksyminen sitten tulisi kysymykseen, ole koskaan odotettavissa”. Voisi ehkä antaa anteeksi nämä A. B:n voimanilmaukset välttämättöminä, että se edes joten kuten pääsisi vaikeasta tilanteesta, johon se huomasi joutuneensa Frejan hyökättyä sen ministeriuskollisuutta ja tulevaisuudensuunnitelmia vastaan, elleivät ne sisältäisi niin syvää vääristelyä, niin ennenkuulumatonta petosta. Sillä olemme vakuuttuneita siitä: A. B. pelkää vallankumousta yhtä paljon kuin hallitus konsanaan, se on yhtä vakuuttunut kuin me siitä, että kyseessä oleva edustusesitys lepää lopullisesti – ja kuitenkin se jatkaa samaa puhettaan. Totta kyllä, se on Sv. Bietin pelosta jälleen niellyt puolet suurista sanoistaan, mutta silti se yhä edellyttää, että esitys on mahdollista hyväksyä laillisella tavalla, pappissäädyn, ritarihuoneen ja nykyisen hallituksen avulla. – On niin vaikeaa oikealta tieltä kerran poikettuaan palata sille takaisin. Ja Aftonbladet poikkesi tieltä jo vuoden 1840 alussa, kun sen siihen asti ennenkuulumaton kukonlaulu ”kansallisesta hallituksesta” yhdellä iskulla vaikeni ja kun se alkoi uskotella kansalle ”kärsivällisyyttä” yhdessä aristokraattiministerin kanssa, jonka se vakuutti olevan vain ”lapsi tiensä alussa”, jonka miehuusvuosilta kansakunta saattoi toivoa kaikkea.

Nyt kansalle täytyy uskotella, että menetetty peli on sittenkin voitettu, ja jos suuri voitto, edustusuudistus, menee hukkaan, minkä näkee väistämättömäksi, niin sysätään syy siitä seuraavien valtiopäivien edustajille, jotka ovat ”välinpitämättömiä Ruotsin riippumattomuudesta” koska he eivät voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, muuttaa harkitsematonta ehdotusta sellaiseksi, joka olisi mahdollista ajaa läpi ennen kuin valtiopäivät tulevat tekemään epäkansallisen hallituksen kansalliseksi ja mitätöimään sen aristokraattiministeristön hedelmät, jonka edelliset valtiopäivät asettivat. Jylisevät sanat vallankumous, mitätöity itsenäisyys, valtiopäivien lakkaaminen Aftonbladet saa silloin kaupan päälle, jotta se voi niillä edelleen kiehtoa herkkäuskoista joukkoa.

Palaamme seuraavassa numerossa asiaan ja niihin toiveisiin asioiden paremmasta tilasta, joita vielä voi olla. Silloin saamme myös tilaisuuden selvittää, kumpi helpommin voidaan saada aikaan, veroista kieltäytyminen vai nyt esitetty edustustapa, sekä osoittaa Aftonbladetin eilisen kirjoituksen hataruus.

• 1. Jo Frejan numerossa 16. kesäkuuta 1840 yritimme kehitellä tätä mielipidettämme.
• 2. Me emme voi mennä takuuseen totuudesta, mutta kerrotaan valtiopäiviltä valiokuntien työstä että eräässä tietyssä valiokunnassa kreivillinen puheenjohtaja oli kehottanut kanslistejaan ”koska heillä ei ollut mitään muuta tekemistä, laatimaan ehdotuksia edustusuudistukseksi”.