Professorinviran täyttäminen on meidän yliopistossamme aina antanut aihetta rettelöihin. Muissa maissa, esimerkiksi Saksassa asia sujuu sinänsä helposti. Hallitus nimittää viranhaltijan eikä siinä tarvita muita koukeroita kuin valittavan suostumus. Tämä vaatii tietyt palkkaedut ja se hallitus, joka voi ja tahtoo maksaa parhaiten, saa yliopistoonsa kuuluisimmat opettajat. Kilpailu panee hallitukset ylittämään toistensa tarjoukset. Ylioppilaathan lähtevät siihen yliopistoon, jolla on etevimmät opettajat. Eikä mikään hallitus halua nähdä yliopistonsa seisovan autiona ja tyhjänä, vaikka hallitus ei sinänsä olisikaan vakuuttunut siitä, että tieteellinen sivistys on kansan koko kulttuurin ehto.
Ruotsissa samoin kuin Suomessa tilanne on ollut toinen. Varhempina aikoina tosin meneteltiin jokseenkin samoin kuin Saksassa, poikkeuksena tosin sopimuksen tekeminen. Paikkojahan oli niin vähän, yleensä kaksi kussakin tieteessä tai tiederyhmässä, että virkoja haluavat ottivat avosylin vastaan mitä heille tarjottiin. Mutta tässä oli menetelmän heikko puoli. Professorin taso oli silloin lähinnä sattuman varassa. Etenkin meidän yliopistomme sai ottaa Ruotsista suuren joukon kykenemättömiä, ja lisäksi joitakin, jotka tuottivat yliopistolle hyötyä ja kunniaa.
Nykyinen järjestys, jossa konsistori laatii esityksen, on epäilemättä parempi. Ei siksi, että olisi välttämätöntä laittaa ehdolle nimenomaan kolme henkilöä. Yhtä virkaa varten riittää yhdenkin henkilön ehdottaminen, jos vain laatu on tyydyttävä. Mutta tarkkaan ottaen yleensä ei olekaan kysymys tästä puolesta. Arviointia varten ei nimittäin yleensä ole tarjolla muuta kuin kaksi väitöstä, toinen lisensiaatinarvoa, toinen virkanimitystä varten. Voidaan tosin sanoa ex ungue leonem [kynnestä leijona tunnetaan], mutta ei liene tavanomaista, että opinnäytteen esittäjä on leijona.
Omasta puolestani epäilen, voiko kukaan tällaisessa tapauksessa erottaa professuurinväitöskirjan lisensiaatinväitöskirjasta tai voiko jommastakummasta tai molemmista yhdessä päätellä, että kirjoittaja on etevä tiedemies ja hänessä on ainekset kelvolliseksi yliopistonopettajaksi. Väitösten suhteen voidaan nykyajan oppineessa maailmassa sanoa: Graecas sunt [Se on ”hepreaa”]. Kukaan ei tiedä niistä mitään. Kirjakauppaan tulleissa teoksissa ja tieteellisissä lehdissä julkaistuissa artikkeleissa on tarpeeksi lukemista. Jos kirjoittaja keplottelee itsensä tekemisiin jonkun saksalaisen oppineen kanssa, hän voi saada muutaman rivin mittaisen ilmoituksen johonkin tieteelliseen lehteen. Saksalaiset oppineet nimittäin ovat aina hyväntahtoisia. Mutta tämä ei tarkoita, että edes ilmoituksen kirjoittaja olisi lukenut väitöstä, saati sitten, että kukaan muu olisi lukenut sitä. Kuinka moni tiedekunnassa ja konsistorissa asiaa arvioivista ryhtyy tähän vaivannäköön, sitä emme tiedä. Monet tieteenalat ovat sen luonteisia, että väitöskirjaa voivat ymmärtää vain asiantuntijat. Jos se on kirjoitettu suomeksi, enemmistö ei usein ymmärrä siitä sanaakaan. Kaikissa näissä tapauksissa täytyy viran puolesta luottaa opponentin lausuntoon ja antaa arvionsa hyvässä uskossa. Mutta onhan inhimillistä, että myös opponentin tehtävään määrätyt ovat erilaisia, yksi on humaani ja lempeä arvioinnissaan, toinen taas saa nautintonsa väitöskirjan virheiden kaivelusta, eikä tästä silloin seuraa, että arvioiduista teoksista toinen todella olisi toista parempi. Tästä voi vakuuttua, kun vertailee ankarammin arvioituja professuurinopinnäytteitä toisiin, aiemmin arvioituihin ja vailla huomauttamista hyväksyttyihin. Kaikista näistä seikoista voidaan tehdä vain yksi johtopäätös, se että koko arviointimenetelmä on hylättävä.
Jos sitä vastoin otettaisiin säännöksi, ettei yhtäkään hakijaa voi pitää pätevänä, jollei hänellä ole jo aiemmin hyväksi tunnettuja julkaisuja – lisensiaatinväitöstä huomioonottamatta – kyseisellä tai jollain siihen läheisesti liittyvällä tieteenalalla, niin arvioinnin pohjaksi saataisiin luotettavampaa materiaalia kuin vain viran ja palkan saamista varten satunnaisesti kirjoitettu väitös, ja tarjolla voisi silloin olla myös jo aiempia arviointeja. Mutta voisiko tästä olla seurauksena, että äkillisesti auki tullut virka jäisi joksikin aikaa avoimeksi? Varmaankin. Haitta olisi kuitenkin varmasti pienempi kuin jos virka annettaisiin 30 vuodeksi henkilölle, josta ei siinä ole hyötyä.
Moni näyttää ajattelevan, että oikea keino olisi nimittää ylimääräisiä professoreja, siis itse asiassa professoreja, joilla on pienempi palkka kuin vakinaisilla professoreilla. Näköjään unohdetaan, että tätä keinoa kokeiltiin yliopistossa aiemmin, mutta kokemusten perusteella siitä luovuttiin. Yliopistonapulaiset olivat tuohon aikaan alempipalkkaisia opettajia. Mutta tästä seurasi, että apulainen ilman muuta nimitettiin virkaan sitten kun se tuli avoimeksi. Ja mitenkä muuten olisi voitu toimiakaan. Apulainen oli kitunut pienellä palkalla 10–15–20 vuotta, ehkä pitempäänkin. Kuinka siis konsistorin jäsenet, joista monet olivat hänen nuoruudenystäviään ylioppilas- ja maisterinajalta, ja kaikki hänen monivuotisia virkatovereitaan, olisivat voineet evätä hänelle niin tarpeeseen olevan viran. Hän oli tuona aikana voinut kartuttaa vähäisiä tulojaan yksityisopetuksella. Luentoja hän sai pitää vain harvoin, koska niillä ei ollut kuulijoita. Kuka nimittäin yliopistossa kuuntelisi sellaista opettajaa, joka ei ole tentaattori? Tämän johdosta hänen tutkimustyönsä jatkaminen jäi tyhjäksi, eikä se voinut tapahtua muutoin kuin kirjoittamalla. Ennen kirjoitettiin latinaksi ja kirjoittaja saattoi ilman kustannuksia julkaista teoksiaan pro excertitio- ja pro gradu-väitösten muodossa. Mutta tämä tilanne muuttui vähitellen. Piti käyttää jotain nykyistä kieltä ja julkaisijan löytäminen tieteelliselle teokselle, ilman tunnettua tekijännimeä, on missä tahansa maassa erittäin vaikeaa. Esimerkiksi Saksassa on tavallista, että aloitteleva kirjoittaja takaa kustantajan riskin. Kirjoituspalkkioita ei tarvitse ajatellakaan. Näistä syistä moni professori on saanut tyytyä tuottamaan vain luentojaan, joita hän ei ole voinut edes julkaista, toisin kuin muiden maiden yliopistojen opettajat, joiden teokset usein ovat edelleen työstettyjä luentoja. Todennäköisesti tämä tilanne on meillä heikentänyt luentojen tasoa.
Kun latinan valta-asema katosi ja sen myötä myös väittelylaitos, ei monella yliopistonapulaisella ollut edes luentoja, jotka kannustaisivat heitä tuottavuuteen. Eikä kukaan kirjoita vain pöytälaatikkoon. Yliopistonapulaisella oli tässä kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa tulevaa professuurinopinnäytettään, jonka painattaminen hänen joka tapauksessa piti maksaa itse. Luultavasti siitä myös tuli aivan yhtä hyvä opinnäyte kuin vastaavat yleensäkin ovat, ja sitä vaikeampi asianomaisten oli asettua vastustamaan hänen viransaantiaan varsinkin kun yksittäiset määräykset hoitaa tuota virkaa lisäsivät monien virkavuosien antamia meriittejä Tästä syystä kukaan nuorempi hakija harvoin ryhtyi kilpailemaan apulaisen kanssa paikasta.
Myös nyt alempipalkkaisten vakinaisten opetusvirkojen perustaminen tulee johtamaan samanlaiseen tulokseen, vaikka ankaran tieteellinen kirjoittajantyö on nykyään jossain määrin helpottunut Tiedeseuran ja yliopiston tieteellisten teosten painattamiseen myöntämien apurahojen vuoksi. Jos nämä virat asetettaisiin samalle tasolle kuin vakinaiset professuurit, niin olisi etuna ollut vain useammin toistuvat sensaatioyhteenotot. Luultavaahan on, että ylimääräisten professuurin viranhakijoilla oli vielä harvemmin kuin vakinaisen viran hakijoilla olisi esittää jotain muuta kuin väitöskirja. Eikä ole varmaa, että vakituisen professuurin tullessa avoimeksi tällä tavoin nimetyn ylimääräisen professorin opinnäyte ilman muuta arvioitaisiin paremmaksi kuin kilpahakijan, jos joku siihen kannustettuna rohkenisi hakemaan. On vedottu Ruotsin esimerkkiin, missä apulaisten virat on säilytetty viime aikoihin saakka. Mutta tarvitsee vain lukea Ruotsin lehtiä huomatakseen, että lähes jokaisesta avoimesta virasta on syntynyt en cause celebre [skandaalijuttu], ja näin on käynyt vielä helpommin siksi, että viime aikoina on usein jouduttu valitsemaan molemmista yliopistoista tulevien hakijoiden välillä. Vasta viimeisin säädösuudistus antoi tiedekunnalle ja konsistorille mahdollisuuden ehdottaa henkilöä virkaan ilman hakemusta ja opinnäytettä. Tämä menettely tehnee lopun väitösskandaaleista. Mutta tulevaisuus näyttää, tuleeko se samalla johtamaan alempipalkkaisten opettajien automaattiseen ylentämiseen ja siten asiallisesti säilyttämään apulaisjärjestelmän epäkohdat, joita kilpailun puuttuminen tulee vain lisäämään.
Edellä on viitattu siihen mahdollisuuteen, että kun virka tulee auki, sitä ei lainkaan julisteta haettavaksi, ellei tiedossa ole yksi tai useampia hakijoita, jotka julkaisemillaan teoksilla ovat hankkineet sellaisen tieteellisen aseman, että sitä voidaan paremmin arvioida.
Meidän yliopistossamme tästä kai koituisi lähinnä se haitta, että useat oppituolit jäisivät mahdollisesti vuosikausiksi täyttämättä.
