Ohjaavat ja ilahduttavat sanat kuuluvat aina opettajan virantoimitukseen. Mutta erityisen sopivia ne ovat tällaisessa tilaisuudessa, kun opettaja ja hänen oppilaansa lähtevät päättyneen työn jälkeen etsimään lepoa, kun oppilaat eroavat pitkäksi aikaa opettajan huolenpidosta.
Tämä tilaisuus, ainoa, jolloin myös nuorten vanhemmat ja huoltajat ovat hetken meidän opettajien kanssa, kehottaa myös kertomaan aiheista, joihin pitää molemmin puolin tarttua yhtä myötätuntoisesti, nimittäin aiheista, jotka koskevat molemmille yhtä rakasta nuorison opetusta ja sivistystä. Kun siksi, korkea-arvoisat kuulijat, otan vapauden puhua hieman ”Pakosta ja vapaudesta kasvatuksessa”, niin olen varma, että Teidän, korkea-arvoiset kuulijat, myötätuntonne tekee muut puolustelut tarpeettomiksi, haluan pyytää ainoastaan, että hyväntahtoisesti ette kiinnitä huomiota esitykseni puutteellisuuksiin.
Vapaus ja pakko, näillä kahdella mielikuvalla on siksi niin suuri merkitys ihmiselle, ja itse sanat kuuluvat sellaisina sieluun tunkeutuvina ääninä hänen korviinsa, koska ne itse asiassa käsittävät ihmisen koko henkisen olemuksen salaisuuden. Niiden luonteen ja niiden keskinäisen suhteen käsittäminen ratkaisee, miten ihminen käsittää maanpäällisen tarkoituksensa, se ratkaisee, tuleeko hän toimimaan vapauden maailman puolesta, hengen valtakunnan puolesta, vai elääkö hän luonnon välttämättömyyden, eläimen pakon alaisena, kulkeeko hän elämänsä tietä rauhallisin mielin vai rauhattomana ja epävarmana.
Jos ihminen käsittää, että hänen vapautensa lähteenä on hänen oma järkensä, että siksi ainoastaan järjellinen ajattelu ja järjellinen toiminta vapauttavat hänet, niin silloin hän on jo valinnut paremman osan ja rehellinen ponnistelu tulee antamaan sen hänelle. Tämä johdattaa hänet tunnustamaan, ettei järjellinen ole hänen luuloansa ja mielivaltaa, vaan että se pätee yleisesti järjellisenä ja jo on olemassa, sanalla sanoen henkinen maailmanjärjestys. Alistamalla mielensä tälle järjestykselle ihminen saa toisen kuin mielivallan lain. Hänellä ei voi olla mitään muuta vapautta kuin minkä vakuuttuneisuus tämän maailmanjärjestyksen järjellisyydestä hänelle antaa. Sillä kun hän haluaa järjellistä ja tunnustaa tämän järjestyksen järjelliseksi, tämä järjestys ei enää ole hänen vapautensa este. Sen, mihin hän uskoo ja minkä hän tietää, hän tunnustaa totuudeksi, koska hän ymmärtää, että niin on, koska hän ymmärtää, että mikään, mikä on vastoin maailmanjärjestystä, ei voi ansaita totuuden nimeä. Tämän järjestyksen tietoon saaminen on siksi ihmishengen tutkimusten tavoitteena. Mitä hän tekeekin, sen hän silloin myöskin tekee, koska hän tietää, että maailmanjärjestyksen laki on järjellinen, että se on hänen oman järjellisen olemuksensa laki, koska hän siten ainoastaan tämän lain kanssa sopusoinnussa voi toimia sisäisen hengen vapautensa mukaisesti.
Tätä selventääkseni minun pitää vain viitata uskonnollisen uskon tarjoamaan rauhaan ja korkeaan vapauteen, uskoon, joka luottaa, että kaikki mikä tapahtuu on Jumalasta. Tämä sisältää mainitun vakuuttuneisuuden, että jumalallisessa maailmanjärjestyksessä on kaikki totuus ja vapaus, että Hänen tahtonsa mukainen toiminta antaa vapauden, jota Sanassa kutsutaan Jumalan lasten – –
Edelleen samalla, kun tämä vapaus pelastaa ulkoisesta pakosta, se on myös sisäistä vapautta, vapautta halun vallasta, aistillisen luonnon ylivallasta. Tämä on ihmishengen vapauden pyrkimyksissä vastakkaisen pakon toinen puoli, pakon, jota kutsutaan luonnonvälttämättömyydeksi. Ihmisen pitää vapautua siitä hallitsemalla se omissa aistillisissa haluissaan. Kuitenkaan hänellä ei ole tähän voimia, ennen kuin korkeampi välttämättömyys, hengen maailmassa, on lopettanut ihmisen tahdon pakottamisen, ihmisen vapaudelle vastakkaisena olemisen. Siksi ainoastaan toiminnassa, liittymällä henkisen maailmanjärjestyksen palvelukseen, työskentelemällä ihmiskunnan suurten intressien puolesta, ihminen saa riittävästi voimia itseään vastaan, omaa aistillista luontoaan vastaan. Mitä enemmän ihminen pääsee perehtymään näihin intresseihin, mitä enemmän hän toimii niiden hyväksi, kanssaihmistensä hyväksi, muiden kuin oman yksittäisen etunsa hyväksi, sitä vapaammaksi ja onnellisemmaksi hän tuntee itsensä, sillä sitä vähemmän halu häntä vaivaa, sitä vähemmän katumus kalvaa hänen mieltään.
Ehkä joku Teistä Korkea-arvoisista Kuulijoista jo sanoo: Kyseessähän oli vapaus ja pakko kasvatuksessa – ei elämässä! – Mikä siis on näiden suhde? Vastaan: ”Olen jo sanonut sen.” – Sillä koko ihmisen elämä on samaa kasvatusta eri muodoissa, etenemistä pakosta vapauteen. Tätä on myös lastenkasvatus.
Jokainen äiti tietää, että lasten kasvatus ensi hetkestä lähtien auttaa vapauttamaan lasta luonnonvälttämättömyyden kahleista, avuttomuudesta, joka liittyy etenkin ihmissikiöön, luonnollisten viettien ylivallasta, ylipäätään pelkästä luonnontilasta. Kuitenkaan tätä ei oikeastaan pidetä kasvatuksen päämääränä, vaan lapsi yritetään totuttaa inhimillisiin tapoihin, ensin vaatimattomampiin, sitten suurempiin ja tärkeämpiin. Mutta mitäpä muuta tämä on kuin, että lapsi pakotetaan henkiseen maailmanjärjestykseen, jotta hänet vapautettaisiin luonnon pakosta? Mitä muuta kuin pakon avulla johdattamista vapauteen? – vapaaseen ruumiin ja sen liikkeiden hallintaan, puhelahjan vapaaseen käyttöön ja sen myötä ajattelun vapauteen, ylipäätään niin kutsuttujen sielunkykyjen vapaaseen käyttöön.
Ihmisen kehittyminen todistaa kylliksi, että tämän luonnonvälttämättömyyksien kahleista vapautumisen hintana on uusi pakko, henkisen maailmanjärjestyksen pakko. Sillä aikanaan ihminen tuntee kahleeksi kasvatuksen hänelle antaman tavan, samoin kuin koko elämän, johon hänet on asetettu. Häntä sitoo yleisen yhdessä elämisen näennäisen satunnainen käytäntö, yhteiskuntajärjestyksen siteet, hyvässä uskossa vastaanotettu tieto, hänen kansakuntansa, hänen aikansa tapa ajatella ja toimia. Kun ihminen on tietoinen kaikesta tästä häntä sitovana, hänen henkisen olemassaolonsa ja toimintansa hänestä riippumattomana muotona, alkaa ihmisen kasvatuksen toinen jakso, joka jatkuu koko hänen elämänsä ajan, ja jonka päämääränä on edellä mainittu vakuuttuneisuus henkisen järjestyksen järjellisyydestä, ja toimintatapa, joka palvelemalla tätä lakia osoittaa vakaumuksen aitouden ja vakauden. Tämä jakso alkaa, kun luonnollinen ruumiillinen kehitys on ehtinyt täydellisyyteensä, ja kun täysikasvuisten halujen hallintaan tarvitaan itsenäinen, itsenäisesti tehty tietoihin ja vakaaseen päätökseen perustuva henkisen maailmanjärjestyksen omaksuminen, ei ainoastaan passiivinen henkiseen maailmanjärjestykseen tottuminen, jonka lastenkasvatus on välittänyt.
Rajoitumme ymmärrettävästä syystä edelliseen jaksoon, lastenkasvatukseen. Esitetystä tiedämme, että lastenkasvatuksen päämääränä tulee olla lapsen opastaminen henkisen maailmanjärjestyksen pakkoon.
Olen jo puhunut siitä, että lastenkasvatus vapauttaa luonnonvälttämättömyyksistä. Kuitenkin on myös selvää, että kun kasvatuksessa on jäljellä toinen jakso, ja kun tämä ei voi alkaa yhtäkkiä vaan tulee mukaan lastenkasvatukseen vähitellen, niin lastenkasvatuksen myös on vähitellen valmisteltava jälkimmäistä jaksoa. Siksi myös lastenkasvatuksessa edetään pakosta vapauteen, kaikille Teille, kunnianarvoisat kuulijat, on jokapäiväinen väittämä, että lastenkasvatuksen pakkoluonteen pitää koko ajan vähentyä, mitä lähemmäksi lapsi tulee nuorukaisikää ja samalla kykenee paremmin tietämään ja muodostamaan vakaan käsityksen. Kukaan ei myöskään varmasti ymmärrä tätä siten, että tämä siirtyminen merkitsisi myös suurempaa vapautta järjestyksestä ja tavoista, joihin lastenkasvatuksen pitäisi johtaa. Päin vastoin joka päivä lapselta vaaditaan yhä enemmän yleistä inhimillistä tietoa ja tapoja. – – Toisinaan kuitenkin unohdetaan, että tämä eteneminen ei ole mahdollinen, jos lastenkasvatus ei ole alkanut pakosta, joka lopulta tekee itsensä tarpeettomaksi. Jo pienessä lapsessa ilmenee oma tahto, luonnollinen kasvatuksen lapselle asettaman kahleen vastustus. Kuitenkin annetaanpa kerrankin tämän oman tahdon päteä, niin se saa moninkertaiset voimat, ja vaatii moninkertaisen vaivannäön, jotta se saadaan taipumaan ja ohjatuksi.
Erityisesti koulussa kasvattaja päivittäin oppii pakon kautta vapauteen johdattamisen välttämättömyyden. Jokainen tavoista ja järjestyksestä poikkeaminen, jota ei vakavasti vastusteta, vaikuttaa täällä sitäkin hajottavammalta, koska esimerkkinä se edistää yleistä vallattomuutta. Pelkkä opettajan satunnainen mieltymys välttää huomauttamista ja nuhtelua, kostautuu nopeasti. Jo viikossa, muutamassa päivässä hän tuntee, mitä seurauksia tällaisesta ennenaikaisesta myöntyväisyydestä on. Sitä vastoin hän voi toisaalta yhtä helposti kokeilla, miten rikkomusten ankara moittiminen säästää häntä ankaruudelta, miten ei ainoastaan suhteessa yksittäiseen oppilaaseen, vaan suhteessa kaikkiin pakko itse asiassa voi näin tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tavat karaisevat mieltä paljoa vastaan. On kuitenkin myös uskottava, ettei kukaan kasvattaja ilman huolta ja surua huomaa lapsen pahaa tapaa, että jokainen jalosti ajatteleva ihminen kärsii nähdessään, että lähimmäinen ainoastaan menetelmillä, jotka kieltävät ihmisen järjellisen olemuksen, voidaan johtaa siihen, mitä tavat ja järjestys vaativat. Jokaisen hellän tunteen on väistyttävä, kun vakaa käsitys ja kokemus puhuvat. Koulun kaltaisessa laitoksessa ei ole kyse yksittäisen mieltymyksistä tai epämiellyttävyydestä, vaan kyse on monien tulevaisuuden onnesta ja onnettomuudesta, jonka rakastavat äidit ja isät ovat uskoneet koulun huostaan, eikä ole kyse ainoastaan nyt läsnäolevista, vaan myös tulevista, sillä koulussa hyvät ja huonot tavat elävät sukupolvien ajan, ja myös tulevien opettajien ponnistelu tulisi pitkään olemaan hedelmätöntä, jos pahat tavat kerran ovat juurtuneet kouluun.
Ja jos opettaja on usein pakotettu tuntemaan myötätuntonsa kuohunnan ja kärsimään mielipahaa joutuessaan kätkemään sen vakavuuden ja ankaruuden taakse, miten vaikea usein onkaan ristiriita isän rakastavassa, äidin hellässä sydämessä. Voidaan helposti aavistaa, miten tätä sydäntä koetellaan, kun se huomaa pahan tavan ja kun edelleen sen raskaana tehtävänä on olla pahan tavan tuomarina ja kostajana. Vanhemmat! Teille puhuu ääni, joka ei ole kokenut teidän syviä tunteitanne. Kylläkin jokainen, joka on ollut tekemisissä nuorison huolenpidon kanssa, joka on ymmärtänyt sitä myötätuntoisesti ja jolla on ollut avoimet silmät sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu, on varmasti myös kokenut – sillä valitettavasti tähän on tilaisuuksia – että vanhempainrakkaus, joka on ainoastaan hellä tunne, ei järkevää toimimista lapsen tulevaisuuden hyväksi ja joka myös sietää lapsen pahat tavat, koska niiden rankaiseminen haavoittaa tätä hellää tunnetta – että tällainen vanhempainrakkaus tuottaa kohteelleen vahinkoa. Minäkin olen nähnyt äidin tuhlailevan hellyyden palkittavan välinpitämättömyydellä ja ylenkatseella, hänen rakastavaa hellää sääliään seuraa ihmisten halveksunta, joka kohdistuu nuorukaiseksi varttuneeseen lapseen, ja lain rankaiseva käsi. – Uskon, että kokemus opettaa, että niin perheessä kuin koulussakin, kaikessa lapsen kasvatuksessa, sekä myös elämän edelleen välittämässä kasvatuksessa, pakko on ainoa vapauteen johtava tie.
Toivon, että Teille, rakkaat pojat, tässä on ollut jotain opittavaa. Erityisesti olen halunnut sanoa jotain vanhimmille teistä. Sillä olen yrittänyt toiminnassa näyttää teille, mitä olen nyt opettanut, että myös koulussa on edettävä pakosta vapauteen. Ja kun tämä voi Teidän kannaltanne olla ainoastaan sitä, että täytätte tästedes velvollisuutenne hyvin mielin ja vakuuttuneina siitä, että niin on oikein, niin minä myös mielelläni esitän teille, miksi järjestystä, jota olette tottuneet noudattamaan, pitää noudattaa, miksei mitään sitä vastaan tehtyä rikkomusta saa jättää ilman moitetta. Te voitte myös tänä vuonna omasta kokemuksestanne koulussa vakuuttua, että ankara moite tekee vähitellen itsensä tarpeettomaksi, koska se tekee rikkomukset harvinaisiksi. Te kaikki, rakkaat pojat, tiedätte, että tämä vuosi ei teidän opettajillenne ole ollut kaikessa ilahduttava. Olen myös huomannut, että se, mikä on murehduttanut meitä, teidän opettajianne, on tuottanut myös teille surua. Ja erittäin mielelläni haluan nyt julkisesti ylistää teitä siitä, että te viime aikoina olette kyllä yrittäneet täyttää velvollisuutenne. Älkää ajatelko, että kun en helposti anna kiitosta, niin en olisi kovin iloinen nyt teitä kiittäessäni. Kuitenkin korkein ylistys, minkä ihminen voi saada, on että hän on vilpittömästi yrittänyt täyttää velvollisuutensa. Tämän kunnian olen nyt viime ajoista antanut.
Erityisesti käännyn teidän kahden puoleen, sinun Schlüter ja sinun Sarlin, jotka nyt olette saaneet luvan koulun todistuksinenne siirtyä lukioon. Älkää uskoko, että laki laajentaa vapauttanne. Sillä laki on sama lukioille ja kouluille. Tulette nauttimaan samaa vapautta kuin täälläkin, jonka hyvä käytöksenne on teille antanut. – Teidän opettajienne viimeisenä tervehdyksenä haluan muistuttaa teitä seuraavasta. Pyrkikää tekemään lukemisestanne jotain enemmän kuin pelkkää läksynlukua. Muistakaa siksi, että totuus sinänsä ja itselleen on kaiken tiedon päämäärä, ja että tieto myös johtaa Jumalan täydellisyyteen. Muistakaa, ettei ihminen elä ainoastaan lukeakseen, vaan että hänen on opittava maksaakseen ihmiskunnalle ja isänmaalleen takaisin velkansa saamastaan sivistyksestä. Älkää unohtako, että ihmisellä ei ole muuta tarkoitusta kuin tulla kelvolliseksi välikappaleeksi ja olla kelvollinen välikappale yleisessä jumalallisessa maailmanjärjestyksessä.
Sinulle Sarlin haluan antaa tämän kirjan muistoksi koulusta. Olet ansainnut sen esimerkillisellä työskentelylläsi. Jos liität siihen yhdenkin muiston minusta, niin se on minulle rakas, sillä minä ja muut opettajat jaamme iloisen toiveen Teidän tulevaisuudestanne. Hyvästi, molemmat. Älkää unohtako tätä koulua ja velvollisuuttanne olla sille kunniaksi! Johtakoon totuuden ja armon henki teidän askeleitanne!
