Herra Snellman: En pidä kovinkaan merkillisenä että niissä aloitteissa, jotka ovat antaneet aihetta valiokunnan mietintöön, on moittivia ilmaisuja, joita voidaan pitää liian kiivaina, sillä ne ilmaisevat tunnelmaa, joka tietämäni mukaan vallitsee valistuneemman suomalaisen rahvaan keskuudessa. Ja tämän tunnelman, siitä olen lujasti vakuuttunut, ovat saaneet aikaan ne toimenpiteet, joihin on ryhdytty jo myönnettyjen lupien perumiseksi ja että vastustetaan kaikkia uusia myönnytyksiä, jotka voisivat saattaa tämän maan suuren suomalaisväestön, johon verrattuna maan muu väestö on vähäinen osa, nauttimaan oikeuksia, joita se ei tähän asti ole nauttinut. Mutta tämän ei olisi pitänyt antaa valiokunnalle, joka on rauhallisesti harkinnut asiaa, aihetta käyttää voimakkaita ilmaisuja, jotka voivat herättää pahaa verta. Siispä olisi ollut toivottavaa, että valiokunnan esitystä olisi parissa kolmessa kohdassa perusteltu eri lailla.

Mutta että valiokunnan mietintö itsessään on suuresti tarpeen, siitä olen omasta puolestani vakuuttunut. Ei suinkaan ollut oikein, että vuoden 1865 asetuksesta, vaikka se ei ollutkaan sellainen kuin olisi ollut toivottavaa, mutta kuitenkin tarkoitukseltaan hyväntahtoinen ja kaunista tulevaisuutta lupaava, on myöhemmin poistettu pykäliä. Yksi on täällä mainittu, nimittäin § 6; toinen on § 5, jonka kumoaminen on minun mielestäni vaikuttanut turmiollisesti. Ei ole ollut oikein, että kun asetuksessa on luvattu lisää toimia, jotta asia todella saataisiin luvattuun päämäärään vuonna 1883, niin kuitenkaan ei ole tehty mitään muuta kuin että jo tehtyjä myönnytyksiä on peruttu. On toki oikeutettua sanoa tästä, että menettely ei ole ollut oikea. Jos olisi tehty jotain lisää, ja jätetty tekemättä kaikki se, mitä on pidettävä taantumuksena, niin olen vakuuttunut siitä, että katkeraa tunnelmaa ei koskaan olisi päässyt syntymään ja että asiaa puolin ja toisin katsottaisiin toisin kuin nyt. Oli onnettomuus, että poistettiin § 5, jossa säädettiin, että kouluissa ei vain lueta suomen kieltä, vaan sitä käytetään myös opetuskielenä ylemmillä luokilla. Sen kumoamisen seurauksena suomalaisissa kouluissa tosin luetaan ruotsia, mutta ei käytetä sitä opetuskielenä. Tämä uusi säännös on mielestäni saanut paljon pahaa aikaan jo siinä, että tällä tavoin nuorisoa on kasvatettu kokonaan suomalaisiksi ja kokonaan ruotsalaisiksi. Se aiheuttaa sitä paitsi vahinkoa erityisesti suomenkielisissä kouluissa, sillä selvää on, että jos niissä ei lueta ruotsia kunnolla ja vakavassa mielessä, jos niiden nuoriso ei opi hyvin lukemaan ja ymmärtämään ruotsia, niin se on oleva sivistyksessään jälkeenjäänyt siitä nuorisosta, joka tuntee hyvin ruotsin kielen. Koko meidän sivistyshistoriamme näet kehottaa meitä palaamaan ruotsalaisiin lähteisiin, millä tavoin sitten yritämmekin tietojamme parantaa. Kaikessa, mikä koskee yhteiskuntamme tilaa, on meidän palattava niihin. Pidän siis suuresti valitettavana tätä pykälän 5 poistamista. Uskon kyllä, että tarkoitus ei ollut taantumuksellinen, mutta tässä ei olisi pitänyt antaa pedagogeille sananvaltaa (hyvä! hyvä!) On valitettavaa, että myöskään § 6 ei ole saanut säilyä. Lainopilliset läksyt eivät ole niin tärkeitä, että niille, jotka lainopillisen eli ns. oikeustutkinnon jälkeen astuvat senaatin palvelukseen, olisi ollut vahingoksi, että he olisivat hankkineet itsellensä hieman suomen kielen taitoa; päinvastoin olisi se voinut olla suuresti hyödyksi heille ja maallemme. Mutta tämän kaltaista menettelyä, että kumotaan velvollisuus suorittaa tutkinto suomen kielessä, on pakko pitää taantumuksellisena ja sitä se on.

Tällä kohden ovat arvoisat puhujat puoltaneet herra Chydeniuksen varausta. Mitä tuo varaus sisältää? Anotaan hallituksen esitystä säädyille säädöksiksi suunnilleen sen mukaan, mitä seuraavat neljä kohtaa sisältävät:

”1. Kaikenlaisia kirjoituksia ja kirjelmiä voi virastoihin ja viranomaisille jättää poikkeuksetta ruotsiksi tai suomeksi, vapaasti sen mukaan kuin jättäjä haluaa.” Näin saa nytkin tapahtua. 2. ”Jokainen virasto tai viranomainen on velvollinen, sikäli kuin pyytävä osapuoli ei erikseen niin halua, antamaan yksityisille pöytäkirjoja, asiakirjoja, todistuksia jne., jotka näille virastoille kuuluvat, sillä kielellä, ruotsiksi tai suomeksi, jolla pyyntö, kirjallisesti tai suullisesti, esitetään.” Näin voi hyvinkin tapahtua ja melko yleisesti tapahtuukin. Otetaan palvelukseen kääntäjiä, niin kuin senaatissa on menetelty, ja niin kuin suomenkielisiä kirjoituksia vastaanotettaessa annetaan se kääntäjän käännettäväksi, niin samalla tavalla annetaan päätöksiä jne. Mutta näistä herroista itsestään on kiinni, miten he kääntävät. Ei ole ainuttakaan jäsentä eikä muutakaan virkamiestä noissa virastoissa, joka voisi valvoa heitä. Onko tarpeen, että Hänen Majesteettinsa antaa esityksen ja pyytää säätyjä vahvistamaan tämän menettelyn? Eräs kunnioitettu puhuja on sanonut, että Helsingin kaupungissa on vaikea saada kääntäjiä valiokuntiin ja valtiopäivien keskusteluihin. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Helsingin kaupungissa ei luultavasti ole virastoa, jossa muut virkamiehet olisivat joutuneet kirjoittamaan riviäkään suomea. On vain kääntäjiä, mutta kääntäjillä ei ole aikaa palvella valtiopäiviä. Näin voidaan jatkaa loputtomiin tulematta mihinkään muuhun tulokseen. Eihän voida odottaa, että joku maisteri tai ylioppilas, joka kääntää proosaa ja ehkä jopa runoja melko sujuvasti, pystyisi kääntämään asiakirjoja, joita näissä virastoissa esiintyy. Ne sisältävät hänelle täysin tuntemattomia termejä ja asioita. Siihen vaaditaan joku, jolla on virkamieskokemusta ja joka on käyttänyt suomen kieltä virantoimituksessaan. – Edelleen ehdotetaan herra Chydeniuksen varauksessa, että virastojen ja viranomaisten keskinäisissä kirjelmissä kukin virasto tai viranomainen käyttää sopivaksi katsomaansa kieltä, ruotsia tai suomea. Minua kummastuttaa, että joku voi ehdottaa tällaista, että esim. jokin virasto voisi kirjoittaa suomenkielisille kunnanhallituksille ruotsiksi, käyttämättä edes kääntäjiään. Ehkä myös kunnanhallituksilla pitäisi olla omat kääntäjänsä? Sellaiseen ehdotukseen en totisesti voi yhtyä, vaan katson sen olevan täydelleen vailla merkitystä.

Perusteluun katsomatta, ja vaikka olisin toivonut sen olevan parempi, saanen yhtyä valiokunnan mietintöön. Sillä vaikka kuudessa vuodessa, vuoteen 1883 mennessä, ei ehditä tekemään paljon muuta, niin katson kuitenkin, että olisi kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaista ja hyödyksi, jos säädyt voisivat yhtyä tunnustamaan, että jotain olisi voitu tehdä ja olisi pitänyt tehdä, kun niin kerran oli luvattu, ja että mitään siitä, mitä oli luvattu, ei olisi pitänyt peruuttaa. Valiokunta ei esitä mitään sen kummempaa, ja uskallan katsoa, että itse kunkin omantunnon pitäisi kovasti painostaa häntä yhtymään sellaiseen lauselmaan.

– –

Herra Snellman: Toivomukseni olisi vain yhtyä herra Schaumanin ehdotukseen pöydällepanosta. Ja ehkä mieluiten joksikin ensi viikon päiväksi, koska huomiseen kokoukseen on jo pantu pöydälle riittävän monta asiaa.

[25.5.1877]

Herra Snellman: Viime kokouksessa lopetin yhtymällä pyyntöön, joka täällä oli esitetty asian pöydälle panemisesta. Tein näin, tunnustan sen, vähemmän toivoen voivani vaikuttaa niin, että valiokunnan mietintö tulisi hyväksytyksi. Mutta minulla oli kuitenkin heikko toive voida osaltani vaikuttaa johonkin esitykseen, johon voitaisiin yhdistää, jos ei kaikkien, niin ainakin useimpien mielipiteet. Tänäänkin tulin tänne ilman että tämä toivoni olisi erityisemmin vahvistunut. Mutta on useita, jotka ovat sittemmin hyväntahtoisesti rohkaisseet minua yrittämään. Teen näin, en siksi, että jos ritaristo ja aatelisto hyväksyisivät valiokunnan mietinnön, niin katsoisin sillä olevan kovin paljon painoa. Sikäli kuin on ennustettavissa, käy niin, että kaksi säätyä hyväksyy mietinnön ja ottaa aloitteen omakseen. Voi olla, jos niin saan sanoa, pieni piikivi tiellä, mikäli kahden säädyn hyväksyminen puuttuu, mutta itse asialle sillä ei ole paljon merkitystä. Minusta on paljon enemmän painoa sillä, että jokainen sellainen hylkääminen on pisara öljyä tuleen, joka ei tarvitse enempää ravintoa.

Anon siksi kunnioittavimmin saada tehdä kunnianarvoiselle säädylle esityksen päätökseksi, joka mahdollisesti, niin kuin minulla on ollut kunnia mainita, voisi saada taakseen säädyn enemmistön. Mitä tulee tämän ehdotuksen sanamuotoon, niin pyydän saada valistukseksi sen suhteen mainita, että valiokunnan mietinnössä mainittu vuoden 1871 asetus vapauttaa kaikki ne, jotka ovat yliopistossa suorittaneet niin kutsutun oikeustutkinnon, joka muun muassa valmistaa heille pääsyn senaattiin ja valtiosihteeristöön Pietariin sitoumuksesta, kaikkia muita lakitieteen opiskelijoita velvoittavasta sitoumuksesta, hankkia suullisilla ja kirjallisilla harjoituksilla tottumus ja varmuus käyttää lakiasioissa suomen kieltä. Tätä poikkeusta pidän itsessään valitettavana, enkä myöskään pidä sitä oikeutettuna, minkä johdosta ehdottaisin, että tältä osin valiokunnan mietintö hyväksyttäisiin, joskin käyttäen eri sanamuotoa kuin nykyään. Niinikään, että säilytettäisiin se, mitä valiokunnan mietinnössä sanotaan muista toimista kielten saattamiseksi tasa-arvoiseen asemaan vuoteen 1883 mennessä, koska vuoden 1865 asetuksen § 20 sisältää, että nyt kysymyksessä olevan uudistuksen täydelliseksi toteuttamiseksi vuoteen 1883 annetaan vielä vastaisuudessa lisää säännöksiä. Mutta tähän lisättäisiin kuitenkin alamainen anomus, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antaisi laatia asiasta säädyille esityksen. Ehdotukseni kuuluisi siis näin: että ritaristo ja aatelisto näkivät parhaaksi palauttaa asian valiokunnalle, jotta laadittaisiin sanamuodoltaan suunnilleen seuraavanlainen aloite, ja sitä sopivalla tavalla perusteltaisiin. Se kuuluu näin:

Samalla kun säädyt pitävät toivottavana, että vuoden 1865 asetuksen §:n 2 säännös Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston lakitieteelliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilaitten suomen kielen harjoittelusta olisi voimassa poikkeuksetta, ja että muuten ryhdyttäisiin saman armollisen asetuksen §:ssä 20 luvattuihin tarvittaviin lisätoimiin näiden kahden kielen tasa-arvon edistämiseksi, anovat säädyt alamaisuudessa, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa säädyille esityksen perusteista tälle molempien kotimaisten kielten saattamiselle tasa-arvoiseen asemaan tuomioistuimissa ja muissa maan virastoissa. Pyydän nöyrimmin, että ne herrat, jotka ovat suopeasti luvanneet tukea tätä ehdotusta, suvaitsisivat hyvyydessään esittää sille vielä lisää perusteluja.

– –

pyysi herra Snellman puheenvuoroa ja lausui seuraavaa: Koska herra maamarsalkka katsoo, että siitä kunnioittavasta ehdotuksesta, joka minulla on ollut kunnia esittää, ei voida äänestää, niin pyydän nöyrimmin pitää ehdotuksesta kiinni, muuttaen loppulausetta siten, että siinä on alamainen anomus Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi kuulla säätyjä kielten tasa-arvoisuuden perusteista.