Kuopio

Muuan toinen lehti on kuuluttanut julki, että eräs koululaitoksen veteraaneista on ilmoittanut Porvoon tuomiokapitulille lahjoittavansa varat, joilla hiippakunnan johonkin ala-alkeiskouluun voidaan palkata opettaja opettamaan suomeksi suomalaisten vanhempien lapsia. Kuopiossa toivottaneen omahyväisesti mutta tuskin aiheetta, että on tarkoitettu tämän kaupungin koulua ja että kyseessä on sama lahjoitus, josta tässäkin lehdessä on huhuna kerrottu. Hyvin perustein voidaan olettaa, että järjestely saa asianmukaisen viranomaisten vahvistuksen. Sen ohella, että antaja näin tekee hyvän työn tämän paikkakunnan asukkaille, hänen anteliaisuudellaan on myös suuri arvo ensimmäisenä esimerkkinä käytännössä ilmenevästä innostuksesta nuorison kansallisen koulutuksen edistämiseen. Onneksi nykyisin on jo suomenkielisiä oppikirjoja, joiden avulla on mahdollista päästä heti toteuttamaan antajan tarkoitusta jossakin määrin; ja toivoa sopii, että aivan lähitulevaisuudessa saadaan tilaisuuksia maan kielellä tapahtuvan opetuksen laajentamiseen.

Monia kaupunkilaisia ilahduttanee uutinen, että parhaillaan Helsingissä olevaa toht. Lönnrotia voidaan pian odottaa tänne.

Taivaallisia uutisia

Uusi komeetta heiluttelee häntäänsä Joutsenen pyrstöstä. Kaikki maan poliisitoimistot ovat tahtoneet tarkistaa sen passin mutta korkea matkustavainen on yhä säilyttänyt incognitonsa.

Ulkomaanuutisia

Ja seassa vanhojakin asioita: esimerkiksi se, että Ruotsin Kuningas lienee parhaillaan matkalla Norjaan, jonne joukko H. M:nsa hovitallin hevosia lähti jo viime vuonna. Valtiopäivät jatkuvat niiden paluuseen, huhtikuun alkuun saakka. Ranskassa uskotaan jesuiittojen pyrkineen saamaan yleistä kansanopetusta koskevan asian ratkaisuun riistämällä hitaasti tuhoavalla myrkyllä kuuluisan Villemainin järjen; yhtä todennäköisesti tätä myrkkyä on kuitenkin ollut ministerin levottomuus ja pelko useiden nimettömien uhkauskirjeiden takia. Epävarmalta näyttää sekin, voidaanko hänen virkatovereilleen lausumiaan sanoja: ”Te kaikki olette suuria roistoja!” pitää laillisesti pätevänä todisteena mielenvikaisuudesta. Hänen kohtalonsa on kuitenkin saanut asiasta kiinnostuneet havittelijat pelkäämään hänen paikalleen asettumista. Ministeristön asema näyttää muutenkin jälleen hieman epävarmalta. Englannissa kuten Saksassakin aiheuttavat kirkon asiat nykyisin enemmän metakkaa kuin valtion. Jätettyään alamaisiaan vastaan käymänsä prosessin sikseen Hannoverin Kuningas Ernst on aloittanut Lontoossa oikeudenkäynnin saadakseen haltuunsa useita Englannin kruununjalokiviä, jotka hänen käsityksensä mukaan koristavat väärin perustein hänen korkea-arvoista veljentytärtään [kuningatar Viktoriaa].

Kotimaista uutta

Helsingissä on 24. tammikuuta ”satanut vettä”, vain vettä; se on uskomatonta, ei viiniä, vaan selvää vettä! Eipä ihme, että siellä aletaan nähdä kummituksia. Ainakin kaupungin vertaansa vailla oleva äänenkannattaja puhuu ”tuntemattomasta henkimaailmasta”, jonka ”perimmäiset ääriviivat tajutaan”, ”selvistä tosiasioista”, jotka todistavat, että tiettyjen suomalaisten poppamiesten sielut joskus ”pääsevät läheiseen yhteyteen maailmanhengen kanssa ja alkuperäisellä selvänäköisyydellä näkevät asioiden pinnan läpi perustaan saakka”. Tätä maailmaa se kutsuu ”näennäiseksi todellisuudeksi” jne. Jos kummittelu onkin kauhea asia, niin on kuitenkin iloittava tällaisesta asioiden pinnan läpi perusteisiin menevästä näkemyksestä. Ehkä havainto, että kun sataa, sataa todella ”vettä” on tämän viisauden ensimmäinen hedelmä. – Turussa on kuten tavallista riivatun hauskaa, mutta hyviä kauppoja siellä tekevät vain mamsellit. – Porvoossa on muuan Nenäkivi kasvanut korkeaksi kallioksi ja inspiroinut Porvoon lehden laajennettua toimitusta kokonaiseen runoelmaan. Emme halua kiistellä laulajan kanssa nimen alkuperästä; meidän kuulemamme perimätieto kuitenkin kertoo, että kaupungissa muinoin asui ”suuri” eukko, joka mielellään pisti nenänsä joka paikkaan, ja kun hän työnsi sen mainitun kiven rakoon, kiven suuret kappaleet irtosivat. Siitä lähtien kiveä on kutsuttu Nenäkiveksi. Toivottavasti historiantutkijamme koettavat selvittää asiaa tarkemmin.

Koulunopettajien palkkaedut

Eräs maamme sanomalehdistä kertoi Saimalle ”moitteeksi”, että koulunopettajien palkat ovat maassamme kaksinkertaistuneet. Tämä tieto julkaistiin Ruotsin lehdissä ihmetellen ja hämmästellen. Samalla moitittiin Ruotsin lainsäätäjiä, jotka eivät vielä ole ajatelleet orjan lailla raatavien koulumiesten säädyllistä elatusta, vaikka heitä Pohjanlahden tällä puolen niin avokätisesti hellitään. Sama suomalainen lehti on tosin sittemmin tavallaan perunut virheellisen tiedon ja asian voisi jättää sikseen, ellei väite olisi saanut enemmän julkisuutta kuin sen peruminen. Erään kirjoittajan ystävällisesti välittämät tiedot antavat sitä paitsi erityisen syyn puuttua tähän asiaan; toimitus pitääkin velvollisuutenaan kykyjensä mukaan kertoa oppilaitosten asioista ja se tahtoo osoittaa totuudenmukaisesti, kuinka heikko koulunopettajien yhteiskunnallinen asema yleisesti yhä on.

Silloin tulee ensinnäkin muistaa, ettei koulunopettaja koskaan pääse eläkkeelle asti. Hän voi opettaa kielioppia puoli vuosisataa, näkee useiden oppilaspolvien katoavan näyttämöltä sen jälkeen kun hän heissä on kunnioittanut korkeita esimiehiä tai muuten mahtavia herroja. Hän vain seisoo samalla paikalla, päntäten poikien ja pojanpoikien päähän samaa kielioppia jota hän jauhoi jo isille ja isoisille. Jos sairaus ja vanhuudenheikkous estää häntä kulkemasta kouluun ja takaisin – se ei hänen toimessaan ole niin kovin tarkkaa – niin hän saa sijaisen, jolle hän antaa puolet palkasta ja loppu on hänen eläkkeensä. Tämän vanhuudenpäivien ylenpalttisen turvaamisen arvioimiseksi on tiedettävä, että hänen palkkansa koulunrehtorina on 450 ruplaa, kahden uuden lukion lehtorina korkeintaan 600 hopearuplaa. Molempien hiippakuntien pääkaupungeissa niin lukion- kuin koulunopettajienkin palkat tosin ovat paremmat, mutta kuinka moni onnellinen näiden makeanleivänpöytien ääreen sitten pääsee. Työn väsyttämä koulumies voi siis hyvällä onnella saada 225–300 hopearuplaa sen jälkeen kun hän on kaksinkertaisella summalla huolehtinut itsestään ja perheestään sekä kustantanut lastensa kasvatuksen. Mutta kaikki eivät voi odottaa näin hyvin turvattua vanhuutta. Vielä on jäljellä monia ala-alkeiskoulujen kollegoita ja opettajia, jotka vanhoilla päivillään saavat ostaa leipänsä 52 1/2–120 ruplalla samaa rahaa.

Näissä oloissa ei liene ihmeellistä, että lihavat kirkkoherranvirat ovat houkutteleva pakopaikka laihalle koulumiehelle. Tie niihin saattoi ennen olla lyhyt. Nyt ei vaivoissa ja kieltäymyksissä ponnisteleva papisto varmasti katsele mielellään, miten joku koulunopettaja nappaa heiltä kirkkoherran virkaan pääsyn suoman lohdutuksen. Hänen täytyy huolehtia kieliopista 25–30 vuotta ennen kuin hän on kyllin arvokas kirkkoherran paikalla huolehtimaan – seurakunnalta saatavista tuloista; ei voi nimittäin olla väärin, jos hän vähän enempää vaatii. Kaksinkertaisten vuosien menetyksestä hän on useimmissa maamme kouluviroissa saanut neljäsosan korotuksen palkkaansa. Luuleeko kokenut taloudenpitäjä ja perheenisä, jonka tulot eivät riitä perheen elatukseen, nyt tekevänsä vähemmän velkaa 25 vuodessa esim. 450 ruplan palkalla kuin 13 vuodessa 360 ruplan vuosipalkalla? Mutta jos palkka on vain puolet tai neljäsosa mainituista suurista summista, niin minkälaisen velkalistan hän hankkiikaan kasvamaan korkoa korolle 25 vuoden aikana? Onko hän sitä mieltä, että opettajien asema on todella parantunut? Ja jos joku pitää mainittuja korkeita palkkoja riittävinä ja katsoo, että koulumies hyvin voi ruokkia ja vaatettaa vähäpätöisen ruumiinsa 105 ruplalla ja lisäksi perheensä esim. 375 ruplalla (konrehtorin palkka), niin seuraavassa osoitetaan, että leski- ja orpokassan maksuvaatimukset ovat tehneet nuo palkat pelkiksi haaveiksi, korkealla riippuviksi hesperidien hedelmiksi, joiden katselemista koulumies saa iloita ilman että hän ehkä koskaan saavuttaa niitä.

Mutta ennen kuin siirrymme tähän tarkastelumme surulliseen osaan, niin vertailkaamme ensin hyväosaisen suomalaisen koulumiehen ja hänen surkuteltavan ruotsalaisen virkaveljensä asemaa.

Aikakauskirja Freyn 18. vihkossa on artikkeli, jonka kirjoittaja koettaa osoittaa lukioiden ja koulujen opettajien palkkaeron kohtuuttoman suureksi. Edellisten palkka on hänen mukaansa keskimäärin 140–180 tynnyriä viljaa, kollegoiden koulussa 40–60 tynnyriä. Koulutarkastuksessa on nyt ehdotettu korotusta molemmille, edellisille 180–200 tynnyriin, jälkimmäisille 60–80 tynnyriin vuodessa. Jos laskemme viljatynnyrin keskihinnaksi Suomessa 15 ruplaa pankkiassignaatteja, niin ruotsalainen kollega näyttäisi ansaitsevan 600–900 ruplaa ja lehtori 2 100–2 700 ruplaa. Edellisten palkaksi on ehdotettu 900–1 300, jälkimmäisten 2 700–3 000 ruplaa pankkiassignaatteja. Näyttäisi siis siltä, että koulunopettajien palkat jo nyt ovat Ruotsissa paremmat kuin Suomessa ja että palkankorotus, jonka säädyt siellä aivan epäilemättä hyväksyvät, nostaa palkat niin korkealle, ettei niitä voi edes verrata täkäläisiin. Ruotsalaiset ovat ottaneet tosissaan Borgå Tidningin vakuutuksen, että uusi palkkajärjestely on kaksinkertaistanut maamme koulunopettajien palkat ja lisäksi pysytellyt siinä harhaluulossa, että nuo palkat olisivat aiemmin olleet samalla tasolla kuin Ruotsissa. Ei siis ihme, että Ruotsissa on ihmetellen ja hämmästellen katsottu suomalaisopettajien onnellista asemaa. Myös omassa maassamme moni lienee tyytyväisenä kuunnellut samoja tietoja. Siksi on tarpeen ja hyödyllistä osoittaa niiden perusteettomuus.

Kaukana siitä, että haluaisimme kiistää maamme opetuslaitoksissa tapahtuvien uudistusten suuren arvon ja merkityksen. Oppilaitosten määrää on lisätty, niitä on laajennettu ja muuttunut oppikurssi, joka uuden koulujärjestyksen mukaisesti tullaan ottamaan käyttöön, antaa iloisia toiveita itse opetuksen suotuisammasta kehityksestä. Myös koulunopettajien kaksinkertaisen virkavuosijärjestelmän kumoaminen on varmasti hyödyksi, koska se sulkee koululaitoksen piiristä kaikki ne, jotka ovat vallinneet opettajan ammatin vain hyvänä oikotienä kirkkoherranvirkaan. Mutta emme ole missään uuden palkkasäännön kohdassa huomanneet edes mainittavan, että se parantaisi opettajien palkkaehtoja, eikä mitään sellaista ole oppilaitoksissa yleisesti ottaen myöskään tapahtunut. Turun, Porvoon ja Viipurin lukioissa, kahden ensiksi mainitun sekä Helsingin ja Haminan kouluissa asiat ovat kyllä paremmin, mutta edes näissä kouluissa uuden palkkauksen ei voi katsoa korvaavan menetettyjä kaksinkertaisia virkavuosia. Sellaiset verukkeet kuin Borgå Tidningin käyttämät ovatkin siksi tuulesta temmattuja ja olisi väärin antaa niiden johtaa yleisöä harhaan.

II [nro 7, 13.2.1845]

Yksi huomionarvoinen lisäseikka koulunopettajien edellä selostetussa tilanteessa on heidän suhteensa papiston vastaperustettuun leski- ja orpokassaan. Jo maksut, 10 prosenttia tulevasta eläkkeestä vuodessa, eivät ole vähäiset eikä täyttä eläkettä lisäksi voida maksaa ennen kuin 40 vuoden kuluttua. Tämän maksun lisäksi maksetaan yksi prosentti palkasta leskenapuna, ilman sitä ei mitään eläkkeitä makseta ulos. Kaikki tämä hyödyttää kuitenkin opettajia yhtä lailla kuin pappejakin ja uhraus on uhraus tulevaisuuden hyväksi.

Toisin on tilanne erään toisen eläkekassan kartuttamista koskevan määräyksen suhteen. Kaikista vapaista viroista on nimittäin, ellei kysymys ole armovuosista, ensimmäisen vuoden palkka maksettava kassalle, joka hyvittää (tai ei hyvitä) viranhoitajalle tuomiokapitulin määräämän palkkion. Nyt on selvää, että varsinkin alempipalkkaiset, 370:stä 700–800 ruplaan ansaitsevat opettajat, siis kaksi kolmannesta kaikista, mielellään tavoittelevat ylennystä, sillä palkka ei usein riitä edes yhden henkilön säädylliseen elatukseen. Jo 50 hopearuplaa suurempi palkka on suuri etu sille, jonka tulot ovat vain kaksi tai kolme kertaa tuo summa. Tästä johtuu näiden virkojen suuri vaihtuvuus ja alituiset muutot. Ensimmäisestä avoimesta virasta palkka menee, kuten sanottu, leski- ja orpokassaan. Se, joka saa viran, jättää tavallisesti toisen viran avoimeksi. Myös siitä kassa saa vuoden tulot. Näin voidaan yhden vuoden aikana, jollei tarvita opinnäytteiden suorittamisia tai nimityksissä tule vaikeuksia, täyttää peräkkäin kolme tai neljä virkaa joista kaikista vuoden palkka menee kassaan. Mutta kun jokainen nimitetty opettaja pitää nykyisen virkansa siihen asti kun kassan vuosi on kulunut ja hän voi todella astua uuteen virkaansa, niin syntyy tilanne, että järjestyksessä neljäs saa odottaa yli kolme vuotta ennen kuin hän voi astua virkaan, johon hänet on nimitetty. Sinä aikana voi hyvinkin käydä niin, että hän saa paremman paikan; silloin on taas vapaana yksi virka, johon hänet oli aiemmin nimitetty ja leski- ja orpokassa saa nauttia sen tulot kaksi vuotta peräkkäin. Jos kyseinen numero 4 on hakenut uutta virkaa numero 5 sen jälkeen kun hän on kahden vuoden ajan ollut nimitettynä virkaan edelliseen (virkaan 4), niin hänen seuraajansa tässä virassa joutuu odottamaan jälleen kaksi vuotta. Jos tämä hakee uutta virkaa tai kuolee vuoden sisällä, niin kassa saa taas vuoden lisää ja sama peli uudistuu. On siis vain sattumasta kiinni, onnistuuko leski- ja orpokassa saamaan jonkin kouluviran tulot vuosikymmenen tai kahden tai koko vuosisadan ajalta.

Koko juttua pidetään ehkä tyhjinä oletuksina. Olkoon niin toistaiseksi. Se, mitä esityksemme tosiasiallisesti kertoo, on että suurempi tai pienempi joukko koulunopettajia kärsii vuosittain melkoisia menetyksiä, niin että leski- ja orpokassan laskuun viransijaisina toimivat nuoremmat opettajat nauttivat vain sattumanvaraista palkkiota ja samoihin virkoihin nimitetyt saavat yhden ylimääräisen vuoden ajan nykyistä, alhaisempaa palkkaansa. Avoimien virkojen määrän näemme siitä, että vuonna 1844 julistettiin alkeisoppilaitoksissa avoimiksi noin viisikymmentä virkaa eikä tähän ole laskettu sijaisuuksia tai venäjän kielen opettajanvirkoja. On totta, että noin kolmannes viroista oli uusia. Mutta kun kouluvirkojen määrää nyt on lisätty, voi hyvinkin käydä niin, että vuosittain 20 virkaa täytetään uudelleen. Suuri vaihtuvuus on kuitenkin luonut pohjaa jatkuvalle vielä laajemmalle odottelusysteemille, josta ei kovin helposti päästä eroon.

Tässä mielessä esitämme pari jo mainitsemamme kirjoituksen lähettäjän kertomaa esimerkkiä. Herra O. on nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi. Hän on astunut virkaan heti, mutta nauttii palkkaa aiemmasta virastaan samalla kun lehtorinpalkka menee leski- ja orpokassaan. Kassa palkkaa sijaisen hänen aiempaan konrehtorin virkaansa Turussa. Tähän virkaan on nimitetty herra S. mutta hän ei voi kassavuoden vuoksi ottaa sitä vastaan ennen kuin elokuussa 1846. S:n virka Hämeenlinnan yläalkeiskoulussa tullaan täyttämään tämän vuoden alkupuoliskolla. Nimityksen saanut voi siten astua virkaansa elokuussa 1847, siis kahden vuoden kuluttua. Myös tämän S:n seuraajan auki jättämä virka täytetään, ellei vaikeuksia ilmene, tänä vuonna ja tähän virkaan voi uusi tulokas siis astua elokuussa 1848. Mutta näiden lähes kolmen vuoden aikana voi tämä viimeksi mainittu löytää paremmin palkatun paikan, tai vain sellaisen, jonka voi ottaa vastaan nopeammin. Leski- ja orpokassa saa silloin vuoden tulot virasta, johon hänet oli nimitetty, mutta jota hän ei ottanut vastaan. ”Ettäkö sellaista ei tapahtuisi: uskokoon ken haluaa” sanoo kirjoittaja. ”olen varma, että niin tapahtuu, koska alemmat virat menevät ensiksi ja sitten vuorollaan korkeammat. Edelleen hän esittää seuraavan todisteen: Herra F. Vaasan koulusta odottaa Hämeenkyrön kirkkoherranvirkaa. Herra W. odottaa F:n paikkaa, Herra S. W:n, herra C. S:n, herra G. viimeksi mainitun paikkaa, johon hän voi astua vuonna 1849. Kirjoittajan mainitsema herra C. on nyttemmin kuollut. Virka, johon hänet oli nimitetty, siis S:n virka, tullaan hoitamaan kaksi vuotta peräkkäin leski- ja orpokassan laskuun eikä sitäkään voi ottaa vastaan ennen kuin vuonna 1849, siis viisi vuotta sen jälkeen kun se siirron vuoksi tuli avoimeksi. On vain onnenpotku, jos joku näistä viroista ei tule vielä kerran auki ennen vuotta 1849. Luultavasti leski- ja orpokassa saa molemmista viroista vielä kolmannenkin vuoden tulot, kenties enemmänkin.

Tämä tilanne, että suuri osa koulujen opettajista tulevaisuudessa on virkaatekeviä, jotka viipyvät kussakin virassa vain vuoden tai kaksi mielivaltaisella palkalla, ja että yhtä monen vakituisen opettajan yleneminen viivästyy, on toki jossain määrin palkkasäännöstä riippumaton asia, mutta joka tapauksessa se heikentää tuntuvasti koulunopettajien aiemminkin niukkoja palkkaetuja. Leski- ja orpokassa on tietenkin hyödyllinen laitos myös koulunopettajien leskille ja lapsille, mutta on helppo huomata, että siihen maksavat eniten ne, joille siitä on vähiten hyötyä. Ja sekin on silti muistettava silloin kun puhutaan heidän palkkaeduistaan. Ne jäänevät nyt pitkäksi aikaa nykyiselle tasolleen, heikommiksi kuin muilla virkamiehillä niin kuin aina on ollut. Eikä siitä voi muuta sanoa kuin mikä on tuhansia kertoja sanottu; valtiot niin kuin yksityisetkin asettavat henkiset tarpeet yleensä viimeiselle sijalle. On kuitenkin väärin, että opettajilta halutaan riistää se ansaittu kiitos, että he vähäisellä palkalla tekevät vaivalloista työtä. Ja kun näillä palkkaehdoilla työskentelevien opettajien työmäärä on nyt uuden koulujärjestyksen seurauksena monin tavoin lisääntynyt, niin on myönnettävä, että opettajat nyt paremmin kuin koskaan ansaitsevat tuon kiitoksen.

Aito luottamus

Kuherruskuusta kuumissaan

Hinz nuorikolleen tunnustaa:

”Oon ovelasti koetellut

sun siveytes kestävyyttä.

Jos voisin jostakin sua syyttää,

et puolisoni oisikaan!”

Näin vastaa Chloris ruususuu:

”Ken paljon kokee, välttää ansan,

ja osaa pitää puoliansa,

kun vahingosta viisastuu.”

Momus