Oikaisu
Otsikon ”Kuopio” alla kerrottiin tämän lehden viime numerossa, että avustustoimiin tarvitaan välttämättä 27 000 tynnyriä viljaa kruunun Kuopion läänissä olevista varastoista. Oikea määrä on 20 000, ja asia on ymmärrettävä niin, että mainitusta varastomäärästä osa on myyty tai lainattu siemenviljaksi tämän vuoden syyskylvöihin ja loput arvioidaan tarvittavan leipäviljaksi ennen tulevaa satoa, vaikka toisaalta osa tästä viljasta tulee läänin varastoihin vasta keväällä.
–––––––––––––––
Ulkomaan uutisia posti ei tuonut lainkaan. Kotimaan uutisista sitä vastoin on tavalliseen tapaan liikaakin puutetta. Historiallinen lehdistömme muistuttaa siksi, kuten yleensäkin, seitsemää laihaa nelijalkaista egyptiläistä. Eräiden merkkien perusteella alettaneen kuitenkin ymmärtää, että maan asioita voi parantaa sitä vähemmän, mitä vähemmän sitä vähää, ja asioita, jotka eivät tapahdu juuri nyt, voidaan ajatella ja niistä kirjoittaa. Erityisen ilahduttavaa on nähdä, että Åbo Tidningariin lähetetty artikkeli suomalaisesta kansallisuudesta, josta viime numerossa mainitsimme, on eri tahoilla herättänyt selvää innostusta. Åbo Tidningarin kirjoittajan olisikin nyt helpompaa osoittaa, että asian täytyy olla olemassa kuin osoittaa, mistä se löytyy. Myös puhe suomen kirjakielen kukoistuksesta epämääräisessä tulevaisuudessa ilman vaatimuksia tehokkaista toimista sen kartuttamiseksi tässä hetkessä – se on samaa kuin vaieta ja yhtyä kirjoittajan väitteisiin. Ja jos sellaisiin toimiin ei ryhdytä, tulee yksimielisyys vain suuremmaksi, minkä samainen kirjoittaja käsittänee ja omaksi edukseen havaitsee.
–––––––––––––––
Siinä vuoden 1843 kuolleisuustaulukkojen yhteenvedossa, joka on julkaistu Finl. Allm. Tidningin liitteenä, on havaittavissa merkkejä erikoislaatuisesta luonnon oikullisuudesta. Tämän yhteenvedon mukaan nimittäin syntyneiden määrä on 53 597, mutta heidän äitejään on 52 734. Kun viimeksi mainittuun määrään lisätään näiden äitien maailmaan saattamat 707 kaksos- ja 28 kolmossisarusta, jäljelle jää silti vielä 128 äiditöntä lasta. Tämä on joko todiste luonnonhistorian tutkijoiden kiistämän generatio aequivocan [”epäilyttävän syntyperän” = elottomasta aineesta juontuvan alkusynnyn] puolesta tai sitten ilmiön taakse kätkeytyy jokin uusi toistaiseksi tuntematon keksintö suvun jatkamiseksi. On tosin mahdollista, että nämä ylimääräiset yksilöt ovat syntyneet Mikkelin läänin kreikanuskoisiin seurakuntiin, joiden syntyneistä tiedot puuttuvat, mutta nämä ovat ehkä silti jotakin tietä päässeet lukeutumaan ”nuoreen Suomeen”.
–––––––––––––––
Saima on sattumalta saanut tilaisuuden ”työntää taskuunsa miljoonan”, mistä voi tarkemmin lukea Borgå Tidningin numerosta 85. On tunnustettava, että B. T. tällaisella epätavallisella anteliaisuudella kerää tulisia hiiliä Saiman pään päälle. Sangen hämmästyneinä moisesta huikeasta onnesta emme ole vielä ehtineet laskea, kuinka B. T. on pystynyt saamaan aikaan näin suuret säästöt Saiman eduksi.
Kaikenmoisia spektaakkeleita
Pääkaupungin teatterissa on näyttämötaidetta ylläpitämässä näyttelijöitä puoli tusinaa, ja Helsingfors Tidningar seuraa heidän suorituksiaan esittämällä jatkuvaa arvostelun opera seriaa [vakavaa oopperaa]. Tämän kritiikin suuri vakavuus ilahduttaa nyt meitä maaseutulaisia jokaisena postipäivänä suurenmoisella koomisuudella, ja myönnettävä on, että kuusi Thalian palvojaa on varmaan perin harvoin pystynyt kehittelemään mittavampaa toimintaa.
Saimaan kanavaan tarvittavista varoista
Sanomalehdissä on esitelty sekä kanavahankkeen summittainen kustannusarvio, töiden rahoittamiskeinot että likimääräinen laskelma niistä kanavan tarjoamista eduista, joiden perusteella hanketta puolletaan. Tätä julkisuutta maan kannalta niin suuressa ja tärkeässä, mutta lähitulevaisuudessa myös rasittavassa hankkeessa on pidettävä sen menestymisen kannalta yhtä välttämättömänä kuin maan elinkeinoelämän ja rahalaitoksen kannalta ylipäänsä hyödyllisenä.
Sillä ensinnäkin, jos puolet kustannuksista on pakko kattaa ulkomaisella lainalla, niin arvioitua kolmenkymmenen vuoden kuoletusaikaa on pidettävä riittämättömänä. Suomen valtionkassan luottoa ei tosin ole vielä kokeiltu, mutta sitä ei voi pitää riittävän suurena jotta ulkomailta saataisiin lainaa oletetuilla ehdoilla, siis että koko lainasumma maksettaisiin vain 3 3/5 prosentin korkoa vastaan. On jopa aihetta olettaa, että muualta kuin Venäjältä lainaa voisi saada vain erittäin ankarilla ehdoilla. Sitä paitsi ulkomaisen lainan korot olisivat maan kannalta aina tappiota, niin että 15 vuodessa yli puolet koko lainasummasta, 810 000 hopearuplaa, kulkeutuisi ulkomaille. Armollisen määräyksen sanamuodosta voi päätellä, että valtionrahaston obligaatioiden liikkeelle laskemisella tarkoitetaan ainoastaan kotimaisen lainan ottoa, ja täytyy myös tunnustaa, että kotimainen laina on, ellei ainoa niin kuitenkin maan kannalta edullisin keino saada kokoon tarvittava 1 1/2 miljoonan ruplan ennakko. Kun tiedetään, miten nopeasti pankin 700 000 ruplan laina merkittiin, ei pidä epäillä, etteikö myös nyt kyseessä oleva laina saataisi pian koottua, etenkin kun koko summasta vuosittain tarvitaan vain viidestoistaosa.
Tarkasteltavaksi jääkin siis vain pankin ja valtionrahaston lainojen välinen ero sekä edellisen neljän prosentin, jälkimmäisen 3 1/2 prosentin korko.
Luotto riippuu kaikessa kaupassa siitä, että ”talon” liikeasiat tunnetaan ja että se on niissä osoittanut vakautensa. Tämä koskee myös yksityishenkilöä, sillä hänen oma hyvinvointinsa riippuu hänen luotostaan. Vielä välttämättömämpi se on neuvotteluissa julkisten luottolaitosten kanssa. Niiden kannalta julkisuuden kaihtaminen on myös luoton kaihtamista. Muutoinhan ne antaisivat luottoa vain henkilökohtaisen luottamuksen, ei tiedossa olevien asiantilojen perusteella. Muttei ole kovin kummallista, että ihmiset luottavat mieluummin jälkimmäisiin kuin edelliseen silloin kun henkilön etu ei riipu laitoksen edusta. Siksi kaikki pankit ovat nähneet tarpeelliseksi määräajoin kertoa yleisölle kassatilanteestaan, ja myös valtionrahaston sen osan tilasta joka käsittää valtionvelan hallinnon ja kuoletukset, on tavallisesti julkaistu jokin summittainen yleiskatsaus. Tällaisen avoimuuden vallitessa edes vähäinen kassavajaus hallinnossa ei pääse haittaamaan kyseisen rahaston luottoa.
Tämä on myös Armollisen käskykirjeen tarkoitus, mikä huomataan siitä, että sen mukaan kyseiset valtionrahaston obligaatiot annetaan ulos pankin kautta. Siitähän seuraa myös, että kuoletusrahaston tila julkistetaan samoin kuin pankin muutkin tilit. Jokainen lainanantaja voi siten vuosittain vakuuttua takaisinmaksun ja korkojen täydestä varmuudesta. Ja ellemme erehdy, niin säädettyyn kuoletusrahastoon jää kaikkien obligaatioiden lunastamisen jälkeenkin vielä 150 000 ruplan säästö, edellyttäen että siihen ehdotetut summat heti valtionkassasta maksamisensa jälkeen tuottavat 4 prosentin koron. Mutta jos näin ei tapahdu, niin mainittu ylijäämä lienee tarkoitettu korkotappioiden ja hallintokulujen peittämiseen. Sitä vastoin on luultavaa, että pankki voi lainata kuoletusrahaston varoja ulos samalla korolla kuin muidenkin rahastojensa varoja ja voitto olisi tällöin vielä paljon suurempi, siinäkin tapauksessa että pankin korkokanta alennettaisiin viiteen prosenttiin kuten on toivottu. Näin täydellisen varmuuden vallitessa ei minkään pitäisi estää maan kapitalisteja hankkimasta mainittuja obligaatioita.
Maassamme ei nyt ole ainoatakaan luottolaitosta joka ottaisi vastaan talletuksia korkoa vastaan, lukuun ottamatta säästöpankkeja, jotka kuitenkin luonteensa vuoksi ovat pääomanomistajilta suljetut. Sitä vastoin on tullut yhä tavallisemmaksi tallettaa rahoja Pietarin Kauppapankkiin. Tämän pankin obligaatioista tosin maksetaan neljän prosentin korko, siis puoli prosenttia enemmän kuin kyseisistä Suomen valtionrahaston obligaatioista. Mutta tämän pienen tappion korvaa suurempi varmuus ja tallettamisen helppous. Kukaan ei kai voi ymmärtää tätä kyseisen pietarilaisen pankin vakautta epäilyksi. Sellainen olisi yhtä sopimatonta kuin meidän lehdessämme turhaa. Mutta inhimillisissä asioissa kaikki varmuus on suhteellista, ja raha-asioissa erityisesti. Pietarin kauppapankki harjoittaa kaltaistensa tavoin niin laajaa toimintaa, että se on altis monenlaisille onnettomuuksille. Varsinainen kauppapankki diskonttaa vekseleitä, suorittaa maksuja osoituksilla, antaa ennakkoa tavaroista jne. ja sen vuotuinen liikevaihto on 5–6 kertaa sen pääoma. Siihen on liitetty assignaattipankki ja lainapankki, joka lainaa hypoteekkia vastaan ja on varsinaisesti se, joka myös ottaa vastaan sekä valtion että yksityisten pääomia aina satoihin miljooniin saakka. Kaikki nämä laitokset yhdessä muodostavat valtionpankin. On itsestään selvää, että ne eivät sen enempää kuin ennenkään tai muualla ole riippumattomia niin kaupan kuin rahaliikenteenkään suhdanteiden vaikutuksista. Sitä vastoin Suomen valtionlainan kuoletusrahasto on erityisrahastona pankin hallinnassa, mutta pankin voitoista tai tappioista riippumattomana, ja se on riippumaton myös valtionrahastosta siitä saamiaan vuotuisia tuloja lukuun ottamatta. Se ei myöskään harjoita muuta liikettä kuin rahojen lainaamista ulos. Ja tärkeintä on se jo mainittu seikka, että jokaisella lainanantajalla on varmat tiedot rahaston tilanteesta ja hallinnosta, mitä yhdelläkään Pietarin pankin obligaatioiden suomalaisella omistajalla ei luultavasti ole, eikä voikaan olla tuon pankin asioista. Obligaatioiden lunastamisen säädetty ajankohta tekee hallinnon vielä selkeämmäksi. Ja jos Suomen valtionlainarahastoa pidetäänkin vain välittäjänä, joka sijoittaa lainanantajan pääoman kauppapankkiin ja tietoisena tilanteesta valvoo näiden saatavia, niin he maksavat 2/5 prosenttia välittäjänpalkkiona. Heillä on silloin se etu, että he voivat tallettaa rahansa lähimpään vaihtokonttoriin. Voidaan myös olettaa, että määrältään pienempien obligaatioiden liikkeellelasku vain lisää tätä etua, ja pääomien tasainen jakautuminen maassa vaatiikin tällaista toimenpidettä, joka voi tehdä rahastosta jokaisen ahkeran ja harkitsevaisen taloudenpitäjän säästöpankin.
Voidaan ajatella vain kahta seikkaa jotka voisivat järkyttää kuoletusrahaston vakaata tilaa. Ensimmäinen olisi se, että kanavatyö vaatisikin suuremman vuotuisen määrärahan kuin Armollinen käskykirje määrää. Mutta sen täsmällinen sanamuoto on poistanut kaikki tämänsuuntaiset epäilykset, koska tarkoitukseen osoitetuista varoista saa kanavaan käyttää vuosittain vain 200 000 ruplaa viidentoista vuoden aikana, kun taas kymmenen ensimmäisen vuoden ylijäämä ja mainittujen viidentoista vuoden jälkeen koko valtionrahastolle osoitettu summa käytetään velan kuolettamiseen. Toinen seikka riippuu valtionkassan kyvystä maksaa osoitetut varat määräaikana. Armollinen käskykirje antaa tässäkin suhteessa iloisia toiveita ilmoittamalla, että valtionrahastossa tälläkin hetkellä on säästössä lähes 1 1/4 miljoonaa ruplaa pankin seteleitä – tilanne, josta harvat Euroopan maat voivat iloita.
Mutta jos kokemus osoittaisikin kanavatyön vaativan suuremmat vuotuiset menot, koska tämänkaltaisen hankkeen kustannuksia ei mitenkään voida täysin luotettavasti ennustaa, tai jos vaikeat ajat estäisivät rahojen maksamisen valtionrahastosta, niin hallituksen viisas huolenpito takaa silti sen, ettei valtion luotto tästä järkkyisi. Yksi keino olisi uusi laina jolla kustannukset voitaisiin jakaa vielä 30 vuottakin pitemmälle ajalle. Toinen, yksinkertaisempi ja varmempi keino olisi maan säätyjen hyväksymä suostuntavero suuren kansallisen hankkeen edistämiseen. Ja vaikka kaikki kansalaiset siihen nytkin osallistuvat, niin jokaisen siihen tiettynä aikana myönnettävän rovon pitäisi todellakin luoda vain iloista tietoisuutta siitä, että on jollain tavalla ollut edistämässä koko tulevaisuudelle niin hedelmällistä hanketta.
Ei vain näiden mahdollisuuksien vuoksi, vaan jo sinänsä voidaan varmasti toivoa, että kanavatyön rahastojen hallinnosta tulisi yhtä julkinen kuin lainan kuoletusrahastostakin. Sellainen toive kertoo luottamuksesta. Onhan yritys kansallinen, suurin mitä Suomi on oman hallituksensa alaisena nähnyt. Siksi on kohtuullista, että kaikki siihen liittyvä tulee kansakunnan tietoon. On varmaa, että niin tapahtuu. Siten nimittäin tuetaan hankkeen edistymistä, koska kaikki sen aiheuttamat taakat kannetaan silloin kevyemmin, ja vielä kevyemmiksi ne tekee yleishengen varojen hoitajissa ja hankkeen toteuttajissa herättämä ja ruokkima isänmaallisuus. Ainoastaan tällä tavoin myös synnytetään vahvaa tahtoa saattaa loppuun työ, jonka isänmaalliset miehet ovat pysyväksi muistokseen aloittaneet, vaikkei heidän isänmaan eduksi suotaisikaan saattaa sitä päätökseen. Avoimuus on viisasta, koska se ylläpitää yleistä rakkautta hanketta kohtaan ja ilman sitä ei sen toivottua satoa päästä korjaamaan. Se on viisasta myös siksi, ettei helposti tule uutta tilaisuutta, jossa kansakunta voi yhtä suuressa määrin pitää hallituksensa työtä omanaan ja joka siten lujittaa kansakunnan luottamusta hallitukseensa, valtioiden olemassaolon ja onnen ainoaan lujaan perustukseen.
Hirveä akateeminen oppineisuus
Eräässä alkeisoppilaitoksia käsittelevässä artikkelissa esitimme kainon toiveemme, että maan lukioiden pitäisi voida antaa oppilaille latinassa, kreikassa, matematiikassa ja yleisessä historiassa ne tiedot, jotka tällä hetkellä filosofian kandidaatin tutkinnossa vaaditaan approbatur cum laude -arvosanaan. Borgå Tidning myönsi vaatimuksen kohtuulliseksi ja lisäsi vaatimuksen approbaturtiedoista hepreassa ja filosofiassa. Nyt astuu esiin Helsingfors Tidningar ja sanoo: herrat ajattelevat näin, koska vaatimukset teidän aikananne olivat niin alhaiset; nyt asiat ovat aivan toisin! Vuoden 1836 promootioon mennessä oli filosofian kandidaatin tutkintoon lisätty yksi uusi aine, astronomia, vuoden 1840 promootioon mennessä myös venäjän kieli ja kirjallisuudenhistoria. Ja onko vaatimuksia silti muissa aineissa kovennettu? Eikö nykyisen maisterin täydy siis tietää aivan hirveästi? Vahinko vain, että se tieto niin kokonaan hautautuu johonkin. Olisihan hyvä, jos se heittäisi edes kalpeimmankin valonpilkahduksen meille pimeydessä vaeltaville! – Ehkä sen meteorimainen loisto Helsingfors Tidningarin palstoilla saa käydä hyvästä tulevaisuudentoiveesta.
Valaistukseksi H. T:n tietoihin rohkenemme kuitenkin kertoa, että filosofian kandidaatin tutkinnossa
– latinassa vaaditaan kielioppia yhtä vähän kuin approbatur cum laudessa yhdenkään vaikeamman kirjailijan osaamista. Se on siis pelkkää pintaa. Mutta jos koulupoika on lukenut hyvin esim. Sallustiuksen pääkohdat, Ciceron ”de Officinales” ensimmäisen kirjan, ”de Amicitian”, ”Orationes pro Archian” ja ”pro Marcellon”, Vergiliuksen ”Aeneiksen” ynnä laulut sekä Cornelius Nepoksen niin hän on kolmena lukiovuotenaan päässyt niin pitkälle, että tuskin kukaan vuoden 1844 promootion approbatur cum laude -kandidaatti todellisuudessa on lukenut enempää, ja hän tulee lisäksi joten kuten selviytymään helpommista kirjailijoista, joihin hän ei ole valmistautunut;
– kreikassa ei tänä päivänäkään samaan arvosanaan vaadita Ksenofonin kaikkia teoksia, ei koko Herodotusta eikä Thukydidestä lainkaan – puhumattakaan kieliopista, josta H. T. onkin viisaasti vaiennut. ”Anabasis”, 12 laulua ”Iliasta”, kolme kirjaa Herodotokselta ja kaksi Sofokleen näytelmää ehditään luullaksemme lukiossa lukea, ja kandidaatilta joka osaisi nämä hyvin, ei edes 1844 olisi kyllä evätty approbatur cum laudea. H. T:n luettelemat läksyt ovat ehkä antaneet saman arvosanan, mutta ne eivät ole vähimmäisvaatimus;
– matematiikassa vaatimukset on ilmoitettu oikein lukuun ottamatta Eukleideen 11. ja 12. kirjaa, joista luetaan määritelmät ja väittämät, ei todisteluja. Ne voidaan sitä paitsi korvata stereometrian alkeilla. Lisäksi on huomautettava, että kandidaatin ei tarvitse päätellä yhtäkään trigonometrian kaavaa. Mutta koulupojan, joka osaa Eukleideensa kuusi kirjaa ja aritmetiikkansa niin kuin pitääkin, on lukion kurssilla opittava myös trigonometriaa ja kaksi astetta algebraa, sillä kolmas ja neljäs aste lienee paras jättää alkeiskurssin ulkopuolelle;
– historiassa voitaan luetella moniakin oppikirjoja ilman että tiedoissa on merkittäviä eroja. Jos koulussa luetaan kunnolla Ekelundin ja Palmbladin kompendiot niin yhdenkään tässä aineessa approbatur cum lauden saaneen filosofian kandidaatin ei pitäisi väittää, että hänen on tarvinnut kolmena lukiovuotenaan historiaan käyttämänään aikana lukea vielä muutakin.
Myös Borgå Tidningin väitteistä haluaisimme aivan vähän tinkiä. Itämaisten kielten approbatur -vaatimukset ovat viime aikoina todella vähän kasvaneet surkeasta 15 psalmista. Vaatimukset eivät kuitenkaan ole vielä kohtuuttomia. Lukiolainen niitä tuskin kuitenkaan pystyy aivan täyttämään. Mutta siltä pohjalta mikä hänellä tulee olla, hän ei silti tarvinne näihin opintoihin kuukautta enempää ollakseen approbaturkandidaatin tasoinen. Se taas, mitä Helsingfors Tidningar sanoo Kantin kritiikistä on puppua: yksikään vuoden 1844 maisteri ei rohjenne väittää, että hän tuntee tämän teoksen, mutta luultavasti useimmat ovat päässeet approbaturiin koskaan edes näkemättä sitä. Jos B. T. olisi puhunut Schulzen Kant-esityksestä, olisi arviomme voinut olla hiukan lievempi. Välttävät tiedot logiikan, psykologian ja oikeusopin alkeissa vastaavat mielestämme hyvin approbaturin todellisia vaatimuksia lukuun ottamatta filosofian historiaa – nimi joka näyttää komealta mutta jonka merkityksen kandidaatti tavallisesti omaksuu 5–6 painoarkista.
H. T. tekee ylipäänsä parhaansa antaakseen suurten sanojen virrata meidän maalaisten päiden yli. Se ihanuus, jossa lehti paistattelee, ei kuitenkaan pysty meitä sekoittamaan. Parempi olisi, että jos saadaan sellainen riemuvoitto kuin H. T:n kuuluisa taulukko maisterintiedoista pöyhkeine esipuheineen, niin otettaisiin vastaan myös siihen tehtävät huomautukset. Muutenhan mainittu esipuhe ei anna paljon muuta kuin ”jäniksenkäpälää vaivoihin ja savu-uhreja toimettomuuteen”; eikö sen salakavala vihjailu ”yliopiston halventamisesta” tällöin menetä loistavaa rohkeuttaan tai suurenmoista kykyään ”kuvata mielipidettä”.
