Ulkomailta
Ranska. Sota Marokkoa vastaan on alkanut toden teolla. Kaksi kahakkaa on käyty ja jälkimmäisen ranskalaiset voittivat vain vaivoin. Joinvillen prinssi on lähtenyt eskaadereineen Toulonista. Ennen tällaisissa tilanteissa koko kristikunta rukoili voittoa koirankuonolaisista. Nyt kuuluu engelsmanni nimenomaan koettavan estää sitä.
Englanti. Hallitus on epävakaassa tilassa. Samoin kuningatar, siinä mielessä että hän odottaa prinssin tai prinsessan pikaista maailmaan tuloa. Irlantilaiset ovat vedonneet O’Connelin puolesta meidän Herraamme, kuningattareen ja parlamenttiin.
Saksassa rakennetaan innolla Kölnin tuomiokirkkoa, jonka tuleva suuruus on saksalaiselle yhtä tärkeä asia kuin valtakunnankin ja herättää hänessä jaloja tunteita.
Ruotsista, jossa valtiopäivät ovat Tukholmassa jatkuneet jo viikon, meillä on tietoja heinäkuun neljänteen päivään saakka. Valinnat olivat siihen asti olleet varsin sekavia niin ettei puolueiden tulevaa voimaa vielä kyetty arvioimaan. Kaikki viittaisi kuitenkin siihen, ettei oppositiolla ole näillä valtiopäivillä niin suurta voimaa kuin vuonna 1840. Molemmat puolet ovat kiivaasti agitoineet lepäämässä olevan edustusehdotuksen puolesta tai sitä vastaan. Bietin ja Den Konstitutionellen lainaamista useiden maaseutulehtien kannanotoista päätellen ehdotuksen vastainen mielipide on varsin voimakas ja Aftonbladetin toiminta sen läpiviemiseksi on herättänyt monella taholla pahaa verta. Konservatismi näyttää nyt saaneen Den Konstitutionellesta kelpo taistelijan ja jopa rohkeana liberaalina muistettu kapteeni Lindeberg on uudessa lehdessään Riksdagsbladetissa sanoutunut irti niin sanottujen ”suurten lehtien”, Aftonbladetin ja Allehandan linjasta.
–––––––––––––––
Yksikään arvoisista lukijoista ei voi uskoa, kuinka vaikeaa on täyttää edes näin pieni palsta arvoisien kollegoidemme tarjoamalla sisällöllä. Ei mitään kerrottavaa, ei mitään mille nauraa. Leikinlaskustakin tulisi yhtä pitkäpiimäistä kuin sen kohde eli se ei enää olisi hauskaa. Jo Borgå Tidningin ”keskustelut” olisivat tänä ruumiillisesti märkänä, mutta henkisesti kuivana aikana todellinen löytö. Voiko joku kristitty sielu sanoa, miksi tämä ylistetty lehti ei halua ”keskustella”? Tai mistä – sitä tuskin kukaan kysyy. Onhan sen vanha ”keskustelun” aihe yhtä tyhjentymätön kuin se on ollut aikojen alusta lähtien. Onhan itse ”keskustelussa” ollut, ja on edelleenkin, aihetta kylliksi. Käsittämätöntä, ettei se nyt käytä suotuisaa tilaisuutta. Saimalla ei ehkä toiste ole yhtä paljon vapaata tilaa ”keskustelulle”. Toisella kertaa hän ei ehkä ole kyllin jalomielinen ”tyrkyttääkseen järjettömyyksiään” B. T:lle eli lahjoittaakseen tälle lehdelle kolmanneksen sen tavanmukaisesta ”ei mitään” -sisällöstä. Sillä ei kai B. T. mitenkään voi väittää, että sen palstoilla vuoden mittaan olisi ollut jotain ”järkeä”, ellei sitten sattumoisin jonkun kirjoituksen lähettäjän lahjana. Eikä myöskään meidän tarkoituksemme ole vaatia B. T:ltä jotain ”järkeä”. Ei, sanomalehtihän on olemassa juuri siksi, että se kasaa yhteen ihmeparannuksia, psykologisia kummallisuuksia, katsauksia rahaan (ei sen kiertoon), kuluneita vitsejä ja sellaista. Silloin, juuri silloin, se edustaa yleistä mielipidettä, tulkitsee totuutta, jalostaa lukijan makua, tukee elinkeinoja (omaansa) eli sanalla sanoen edistää arvokkaita pyrkimyksiä. Hämmästyttävää olisi, ellei kaikki tämä todistaisi korkeasti oppineesta taustasta ja ellei se kerran saisi palkkiotaan, niin sisäisessä kuin ulkoisessakin mielessä. Kun niin käy, ja toivoaksemme se tapahtuu pian, tulee B. T. ranskalaisen sanoin huutamaan ”taivas oli hintana, että sain selkääni” ja Åbo Tidning sepittää uuden valloittavan kertomuksen ”Onnesta selkäsaunan kautta”.
Suomen olot Ruotsin näkökulmasta
Kenellekään Ruotsissa käyneelle ei ole mitään uutta, jos sanomme, että siellä vallitsee syvä tietämättömyys kaikista Suomen asioista. Voisi ajatella, että se olisi seurausta molempien maiden olojen muuttumisesta viimeisten 30 vuoden aikana. Mutta tilanne on todella perinteellinen ja helposti näkee senkin, kuinka vähän ruotsalaiset tiesivät Suomesta valtioyhteyden aikanakaan. Ei siis pidä hämmästyä, jos kuulee ruotsalaisen oppineen puhuvan itsestäänselvyytenä, että ruotsi on Suomen ainoa kieli ja että Suomi on keisarikunnan provinssi jne. Kukapa tällaisessa tilanteessa enää ihmettelee sitä, jos sitten kuulee jonkun vähemmän sivistyneen keskiluokkaisen päinvastoin ihmettelevän sitä, että on olemassa sivistyneitä suomalaisia, jotka puhuvat ymmärrettävää ruotsia tai että lait täällä ovat miltei samat kuin Ruotsissa. Jos joku vielä kysyy sinulta, onko Helsinki lähellä Vaasaa, onko siellä myös kivitaloja jne., niin tämähän ei todista, etteikö hän joka tapauksessa voi tietää monia muita asioita esim. Kiinasta tai Australiasta, jotka tosiasiassa ovatkin ruotsalaisille paljon tutumpia kuin Suomi.
Kansallinen turhamaisuus on vuoden 1809 jälkeen edistänyt mitä virheellisimpien käsitystenlevittämistä Suomesta ja Suomen oloista. Kaiken täytyy täällä olla nykyään ylösalaisin, mahdollisimman kurjassa ja valitettavassa kunnossa. Sanomalehdet, etenkin kansansuosiosta kilpailevat liberaaliset lehdet, poimivat halukkaasti vain näitä käsityksiä vahvistavia uutisia Suomesta, vääristelevät niitä tai lisäävät niihin kaikenlaisia huhuja saadakseen ne oikein iskeviksi. Näitä lehtiä ei tule Suomeen ja meidän surkeita lehtiämmekin leviää Ruotsiin niin harvoja kappaleita, ettei minkäänlainen kumoaminen juuri ole mahdollista. Myös vääristeltyjen tai virheellisten tietojen oikaiseminen jossain suomalaisessa lehdessä jäisi luultavimmin vaille merkitystä, sillä täällä ajateltaisiin, että niiden kumoamiseksi on tehty tarpeeksi kunhan lehden otsassa seisoo ”Painolupa”.
Den Konstitutionelle on antanut uuden todisteen tästä ruotsalaisten taipumuksesta halventaa Suomen oloja. Lukija muistaa ehkä Saiman artikkelin ”julkisuudesta”. Konstitutionelle on ystävällisesti lainannut sen, mutta liittänyt siihen seuraavan useimpia suomalaisia varmasti hämmästyttävän huomautuksen:
”Harva lukijoistamme” lehti kirjoittaa, ”kai uskoo, että tällaisesta asiasta voisi julkisesti keskustella Suomessa ja että tämä asiaa käsittelevä artikkeli on lainattu suomalaisesta sanomalehdestä. Ja kuitenkin niin on asia. Toimitus myöntää siksi lukeneensa varsin uteliaana ja varmasti moni lukija jakaa saman tunteen.”
Eikö olekin ylentävää äänilajia? Kuka suomalainen lukija on koskaan edes aavistanut, ettei tällaisesta asiasta voisi keskustella maamme lehdissä? Kukaan, joka on lukenut kirjoituksemme, ei löydä siitä mitään sellaista jota Suomessa ei voisi koska tahansa sanoa tai kirjoittaa. Konstitutionelle antaa kirjoitukselle armollisesti hiukan tunnustusta. Ehkä sen typerä hämmästely koskee myös artikkelin kirjallista arvoa, eikä se voi oikein ymmärtää, että Suomessa on koskaan voitu kirjoittaa mitään sellaista joka ei täydellisesti pilaisi sen omia nerokkaita palstoja. – Jos tässä asiassa todella on jotain hämmästyttävää, niin sitä on siteeraamiemme huomautusten moukkamainen turhamaisuus ja omahyväisyys, olkoon se sitten kansallista tai toimituksen yksityistä!
Saima on elänyt tässä maailmassa liian vähän aikaa voidakseen ottaa omalletunnolleen jotain sellaista, joka koskee koko maan sanomalehtikirjallisuutta. On myös epävarmaa, onko Konstitutionellen toimitus milloinkaan tutustunut suomalaiseen lehdistöön tai muuhun maassamme ilmestyvään kirjallisuuteen. Ei silti haittaisi, jos arvon kollegat yhdessä meidän kanssamme vakavasti miettisivät, minkälaisen kuvan suomalainen lehdistö antaa itsestään meren toiselle puolelle ja eikö edellä kuvattu alentuva halveksinta voisi jossain määrin olla itse aiheutettu. Ainakin sellaisen luulisi koskettavan maamme yliopistoa, elleivät neromme ole vaipuneet kuolon uneen tai pane omahyväisyyden suhteen kovan kovaa vastaan – ja pidä vaikenemista riittävänä kaunopuheisuutena.
Kuopio
Sää näytti muuttuneen viime sunnuntaina ja siirryttäessä uuden kuun aikaan. Siihen saakka täällä saatiin joka päivä rankkoja sadekuuroja, niin että jopa kaupungin erityisen kuivatkin kadut alkoivat näyttää aivan syksyisiltä. Nyt kaikki lupaili jatkuvaa kuivuutta, joka olisikin ollut heinänkorjuun kannalta hyvin toivottavaa, etenkin kun monet niityt ovat nyt muuttuneet järviksi. Tämä lupaus ei ole pitänyt, ja sade valuu virtanaan. Siihen, mitä olemme ennen kertoneet vuodentulosta, on lisättävä, että kevätvilja, etenkin ohra, on kärsinyt pitkään jatkuneista sateista, niin että oraat ovat useissa paikoissa täysin kellastuneet.
Viime vuoden kruununverot ovat kertyneet kokoon odottamattoman hyvin, niin että rästien määrä koko läänissä ei yltäne 1 000 hopearuplan rajan yli.
Pikkukaupunki
Pikkukaupunki, pikkukaupunki! Kuinka miellyttävältä ja rauhalliselta sana kuulostaakaan! On korvaamaton vahinko, että niin monilla ihmisillä ei koskaan ole mahdollisuutta kokea mitä pikkukaupunki todella on. Mutta asiahan on niin, ettei ihminen kaipaa sitä mitä hänellä on, vaan sitä mitä häneltä puuttuu. Ja ne jotka ovat nähneet runoilijan luomistyössään, väittävät että nämä 30 asteen pakkasessa ylistävät lämpimästi kesän riemuja, laulavat keväästä koleana syyspäivänä paistettujen omenien tai nauriiden ääressä, rakkauden ilosta ennen kuin ovat sitä herkkua maistaneet, ja sen tuskasta päiväunien jälkeen, kahvin ja piipun parissa. Ja koska seuraavat säkeet
On sanottu, ei Kuopiossa
tehdä huviretkiä,
vaan joesta tai virrasta
saa vettä siellä latkia.
aivan epäilemättä todistavat jonkinlaisista runoilijan kyvyistä, niin en näe mitään pahaa vaatimattomassa toiveessani osata ylistää pikkukaupungin viehätystä, vaikken itse nyt olekaan kyllin onnellinen nauttiakseni siitä.
Mikä sitten on pikkukaupunki? – Se on kaupunki, jossa on paljon enemmän taloja ja katuja kuin Lontoossa tai Pariisissa. Moni ehkä näkee tässä väitteessämme yhtä paljon runoutta kuin äsken lainaamassamme kappaleessa. Erityisesti tämä koskee niitä, jotka luulevat asuvansa suuressa kaupungissa. Mutta minä kysyn: onko sellaisessa kaupungissa tarpeeksi taloja ja huoneita, jossa kansa asuu kellareissa ja vinttikamareissa? Onko aihetta puhua kaduista siellä, missä joka kadulla tungeksitaan ja tönitään ja törmätään päät yhteen? Edes ilma ei niissä kaupungeissa mahdu kaduille, niin täynnä ne ovat pölyä, tupakansavua, paistinkäryä ja kerjäläisiä, katuojan lemua ja ylhäisyyksiä.
Ja sellaista sanotaan kaupunkielämäksi! Kuinka toisenlaista onkaan silloin pikkukaupungissa? Asuin aiemmin sellaisessa. Katselin todella myötätuntoisesti puolta tusinaa tyhjää taloa, sillä ne todistivat että kaupungissa oli taloja liiaksikin. Ja mikä ilo sen katujen katseleminen olikaan! Oli katuja, joilla tuskin kahta kissaa tepasteli koko kesäisenä iltapäivänä häiritsemässä kanojen ja varpusten rauhaa. Pääkadut ansaitsivat todella nimensä, sillä niille olisi mahtunut hyvinkin sata kertaa enemmän ajoneuvoja kuin ne yhdet, jotka siellä joskus sattuivat kolistelemaan. Ja ilmaa oli tynnyrikaupalla, raikasta ja puhdasta. Ruoho viheriöi ja kukat kukkivat torilla niin kuin kauneimmassa haassa; aamuin illoin ohikulkevat karjalaumat nimittäin pidettiin tarkoin poissa houkuttelevalta ruohomatolta, kai siinä pelossa että ne kaupunkiruohon mukana imisivät itseensä sivistystä ja vaatimuksia.
Sellaisessa tilassa voi viihtyä myös jotain suurta. Kohtalo on tahtonut, että minä niin kuin nyt joskus tungeksin väkijoukossa niin sanotuissa suurissa kaupungeissa. Olen siellä nähnyt, miten ihmiset lisäävät tungosta ja tekevät kaupunkinsa pieneksi rakentamalla talonkokoisia vaunuja, joissa on torninkorkuiset kuskinpenkit. Aluksi luulin yksinkertaisuudessani, että kuskinistuin korkeimpana paikkana kuului sille suurelle miehelle, joka siellä veti puoleensa minun ja rahvaan huomiota. Mutta kun kysyin joltakulta, mikä tuon korkean paikan haltijan nimi oli, huomasin hänen aina katsovan sisään vaunuihin ja niin ymmärsin, mistä suuruutta pitäisi etsiä. Harvemmin kukaan tuota suuruutta kuitenkaan tunsi. Ne olivat täysin tuntemattomia suuruuksia eivätkä kyenneet herättämään huomiota, vaikka he joskus laitattivat takkiinsa hopea-aurinkoja ja vaunujen taakse pari lujakätistä roikaletta, joiden oli rakennelmaa pystyssä pitämällä määrä herättää ihmisjoukossa entistä parempi käsitys suuruutemme suunnattomasta korkeudesta sekä opettaa sitä arvioimaan, mitä oikein merkitsi, kun tällainen suuruus ottaa oman paikkansa.
Ovathan meidän sanomalehtemmekin, jotka yleensä tulvivat siveysoppeja ja muuta viisautta, äskettäin kertoneet meille, kuinka tuntematon suuruus itse Victor Hugo on itse Pariisissa. Olisipa tuo runoilijaparka ollut esim. majuri tai asessori minun pikkukaupungissani, niin hän olisi voinut luvata itsensä pirulle siitä, ettei yksikään tuomari tai notarius publicus [julkinen notaari] koko kaupungissa olisi erehtynyt hänen persoonastaan. Ei, kaukana siitä! Ilman mitään vaunuapparaattiakin hän olisi jokaisella kaupungin kadulla nähnyt jokaisen vastaantulijan tervehtivän hattu kädessä, jos hän vain olisi sattunut tapaamaan muita kuin mainitut kissat tai jos näillä olisi ollut hatut. Enkä halua edes puhua siitä, kuinka juhlittu herra Hugosta olisi tullut, jos hän olisi ollut vaikkapa kaupungin raatimies.
Sillä tavoin pääsee ansioitunut henkilö esille pikkukaupungissa. Olisi vääryyttä ihmisluontoa kohtaan uskoa, ettei ansioita tunneta ja tunnusteta myös niin kutsutussa suuressa kaupungissa – jos siellä vain sellaista on. Kokemuksen ja terveen järjen tuleekin siksi opettaa meille, että ansioituneisuus asuu ensi sijassa pikkukaupungeissa. Niitä on ihmiskunnan kiittäminen siitä, että inhimillistä suuruutta vielä on olemassa.
Ajattelijan on myös helppo oivaltaa, mihin tämä seikka perustuu. On nimittäin selvää, että valistus etenee pikkukaupungeissa nopeammin ja on yleisempää. Todisteeksi haluan esittää vain sen tosiseikan, että tapahtumista kerrotaan pikkukaupungissa jo ennen kuin ne tapahtuvat. Ja jos jotakin vihdoin tapahtuu – kuinka nopeasti tieto siitä kiiriikään koko kaupunkiin? Melkein minua hävettää oman sukupuoleni puolesta tunnustaa, että ansio kuuluu lähinnä heikommalle sukupuolelle, joka levittää kaiken tiedon niin uskomattoman nopeasti. Pikkukaupungissa kaikki joka tapauksessa tuntevat kaiken ja kaikki. Niin tasaisesti jakaantunutta valistusta etsii turhaan pikkukaupungin aidan ulkopuolelta. Epäilijä vaivautukoot kysymään ensimmäiseltä tapaamaltaan kaupungin asukkaalta.
Näin kauniista aiheesta voisi sanoa paljon enemmänkin, mutta haluan säästää loput toiseen kertaan, vähemmän haltioituneeseen hetkeen. Olisi toki kovaa, jos masentaisin jonkun mieltä tässä laajassa isänmaassamme. Ja niin kävisi välttämättä, jos todella lopettaisin tähän. (Se ei tullut oikein selväksi.) Sillä mitä kaikkien niitten nyt tulee ajatella, jotka uskovat elävänsä suurissa kaupungeissa. Mitä minun itseni pitää ajatella, kun myös itse uskon asuvani suurkaupungissa? Heidän ja itseni tähden, heidän ja omaksi lohdutuksekseni haluan vielä jatkaa.
Helsingissä huolestunut asukas voi mennä esim. Kolmikulmatorille ja miettiä, elääkö hän suuressa vai pienessä kaupungissa. Omasta puolestani voisin esittää monta perustetta jälkimmäisen kannan puolesta, ainakin riittävästi todistamaan asian itselleni ja tekemään itseni onnelliseksi. Mutta näiden monien asemasta tahdon ajan, musteen ja paperin säästämiseksi mainita sen ainoan, että Suomea kokonaisuutena voi pitää yhtenä ainoana pikkukaupunkina, jossa on kaksi varsinaista tulliporttia ja kolmas karjaa varten. Vai eikö täällä ole suunnattomasti tilaa, eivätkö täällä kaikki tunne kaikkea ja kaikkia ja eikö ansioitunutta ihmistä täällä kunnioiteta maanteillä hattu kädessä? Ainoa epäilyksiä herättävä seikka voisi olla se, että karjan annetaan syödä kasvavaa ruohoa. Mitä tämä vaikuttaa sen sivistykseen, ei ole helppoa ratkaista. Mutta koska se on eräänlaista kotiopetusta perinteiseltä pohjalta, niin on syytä toivoa tulevaisuudelta parasta.
II [nro 30, 25.7.1844]
Arvoisa suurkaupunkilainen! Et ehkä olisi näin pian saanut harmiksesi pikkukaupungin etujen korottamista vielä korkeammalle pilviin, ellei tämän ylistyslaulun alkuun olisi eräässä tietyssä suurkaupungissa suhtauduttu niin myönteisesti. Sinä ehkä kuvittelet kuuluvasi yksin yhteiskunnan kermaan, yksin nauttivasi elämästä ja voivasi aavistella, mihin ihminen oikeastaan on luotu, kun elät visiittien, päivällisten, illallisten, vierailujen, konserttien, teatterin, juhlien ja retkien täyttämää elämääsi? Silloin luulet, ettei pikkukaupungissa voi lainkaan ”nähdä ihmisiä”.
Mutta siellä näkee todellisuudessa enemmän ihmisiä kuin suuressa kaupungissa. Siellä ei sivuuteta ainuttakaan porttia, kun visiitille mennään, ja niitä vastaanotetaan säännöllisesti kaikista kaupungin taloista – sillä vähäisellä poikkeuksella, että ylhäisö vierailee omassa keskuudessaan, porvarilliset piirit omassaan. Siellä on salonkeja ja tuolit pöydän ympärillä eikä kukaan voi väittää, etteikö näissä tuoleissa voisi olla yhtä ikävää kuin suurimmankin suurkaupungin tuoleissa. Sellaisia pieniä seurapiirejä, joita todella suurissa kaupungeissa on, halveksitaan täällä täysin oikeutetusti. Kaikki käyvät vierailulla kaikkien luona ja sille, joka ei halua tulla mukaan, sanottiin minun pikkukaupungissani: anathema esto! [olkoon kirottu] – Ja pienessä kaupungissa ollaan lisäksi aivan yhtä perusteellisia kuin suuressakin. Vieraisilla käydään samasta syystä. Halutaan nähdä ihmisiä ja kohteliaisuuteen kuuluu ”näyttäytyminen”.
Mutta tämä aktiivisen ja passiivisen näkemisen tarkoitus on aina ja kaikkialla pohjimmiltaan ajan kuluttaminen ja olisi umpisokeutta kieltää, että visiitit palvelevat tätä tarkoitusta kaikkein täydellisimmin. Ihmettelen vain, miten me koskaan pääsisimme kirjoittamaan vuosilukua 1845, jos kaikki kansa olisi yhtä yksinkertaista kuin köyhä talonpoika, joka ei koskaan ajattele minkäänlaista ajanvietettä. Moni tutkija onkin ihmetellyt, mihin säätyläisiä oikeastaan maailmassa tarvitaan. En toki yritä väittää, että olen ensimmäinen joka tähän tärkeään kysymykseen vastaa, eikä se vastaus kovin kaksinen olekaan, jos valaisen asiaa tässä niin, että he ovat olemassa kuluttaakseen aikaa ja tärkein keino tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat visiitit. Siksipä niillä märehditäänkin loputtomasti päivän säätä ja päivän suuret tapahtumat suorastaan jauhetaan kappaleiksi niin että päivä olisi todella yli-inhimillisen pitkämielinen ja itsepäinen, jos se tällaisesta käsittelystä ei jo häipyisi omille teilleen. Ottaa kuitenkin koville myöntää, että pikkukaupunkilaiset ovat ilmoista puhumisessa hiukan jäljessä niistä, jotka luulevat asuvansa suurissa kaupungeissa. Tämä johtuu ehkä siitä, että pikkukaupungissa päivän tapahtumat vaativat niin paljon aikaa. Ihailtavaa on joka tapauksessa se sitkeys, jolla kauneimmatkin rusohuulet jauhavat meidän herramme ilmoja ja tuulia, niin ettei tiedä kumpi voittaakaan kestävyyskilpailun, huulien ihanat omistajattaret vaiko hiljalleen kuluva aika. Esimerkkinä sallittakoon mainita, että vasta nyt alan uskoa meillä tähän aikaan olevan vähän tihkua ja sadetta – niin monelta taholta olen kuullut uskottavien ihmisten sitä vakuuttavan. Mutta jos meidän onkin tyydyttävä myöntämään, että pikkukaupungit häviävät ilmojen puimisessa, niin se ei päde ainakaan päivän tapahtumien suhteen. Onkin ihmeellistä, ettei missään maailmassa tapahdu niin paljon kuin pikkukaupungissa. Mutta siitä seuraa myös luontevasti, että tapahtumien käsittelemisestä koituu pikkukaupungin visiittiseurueelle paljon vaivaa, joka suuressa kaupungeissa osaksi säästyy ilmoista puhumiseen. Pikkukaupungissa käytetään mitä ovelinta sotajuonta aikaa vastaan, kun sellaiset suuret tapahtumat kuten kihlaukset, häät ja ristiäiset ennakoidaan ja käsitellään mitä perusteellisimmin jo viikkoja etukäteen, eikä tämä estä mitenkään jatkamasta niiden käsittelyä vielä muutamaa viikkoa suuren tapahtuman jälkeenkin. Tämä tapa lyödä retorisessa mielessä päivä toisella päivällä on aina osoittautunut tehokkaaksi keinoksi saada aika pois pelistä. Mutta se on silti sitkeähenkinen ja siitä jää aina jäljelle suuri osa, joka on kulutettava vain ”katselemalla ihmisiä” ja ”näyttäytymällä”. Suurissa kaupungeissa voi kallistaa korvansa yhdelle tai toiselle taholle, mutta pienissä ne pidetään aina auki. Aika ei näin saa lepoa eikä rauhaa. Ja koska kaikesta tästä seuraa, että pikkukaupungeissa työskennellään ylivoimaisen tehokkaasti ajan karkottamiseksi, niin jokainen voi siitä päätellä, että ajan täytyy niissä olla pitempi kuin suurissa kaupungeissa. Se näyttää olevan niin kuin piilipuu tai lampaanvilla, että se kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän sitä leikataan.
Siksi olisikin toivottavaa, että Saimaa julkaistaisiin pikkukaupungissa, koska silloinhan arvoisalla lukijalla olisi selvä syy siihen, miksi aika lukiessa tuntuu niin pitkältä. Nyt hän häilyy epävarmuudessa tämän hämmästyttävän ilmiön syistä. Silloin minullakin olisi enemmän aikaa lopettaa asianmukaisesti tämä luku pikkukaupungeista, jossa en vielä ehtinyt käsitellä muuta kuin joitakuita visiittejä.
–––––––––––––––
Ympäri maata leviää vähitellen dokumentteja siitä oppineisuuden kasvusta, jonka se viime kuussa sai kokea. Valmiiden maistereiden joukossa on neljä, jotka ovat itse yhdessä kirjoittaneet akateemisen tutkielman ja kaksi on esittäytynyt kirjailijoina myös suuremmalle yleisölle. Mutta näistä toinen, herra Berndtson, on syntyjään ruotsalainen ja tullut ylioppilaaksi Upsalassa. Toinen, herra Ingman, on kirjoittanut herännäisyyden puolesta.
Promootio-ohjelma, joka sisältää nämä tiedot mutta unohtaa herra Ingmanin kirjailijantoimen, lukee nuorten oppineiden meriitteihin myös tyylinäytteet ja stipendiaattiteesien puolustamisen. Tämä on viime aikojen uutuus. Väittelyssä, jossa tällainen Apollonin poika todistaa oppineisuutensa, hänelle annetaan tehtäväksi toistaa todisteet, jotka tehtävään valittu henkilö esittää kumotakseen tieteellisen tutkielman, jonka tavallisesti (tässä promootiossa mainitut neljä poikkeusta) on kirjoittanut puhetta johtava professori. Professori myös puolustaa tutkielmaa vain seremonian vuoksi esitettäviä huomautuksia vastaan. Tätä tulevan maisterin opinnäytettä ei nyt siis olekaan pidetty riittävänä, vaan mukaan on otettu myös muut vastaavat uroteot stipendiä nauttivien ylioppilaiden harjoituksissa.
Ja sitten vielä tyylinäyte, kolmen tai neljän kvarttosivun latinankielinen opus. Jollei sellaista voi kutsua kouluharjoitukseksi, niin ainakin sen pitäisi kuulua lukioon. Ja että sellainen luetellaan 20–30 -vuotiaiden, laakeroitujen nuorten miesten meriittinä, ennenkuulumattomana suurtyönä oikein päivämäärän kera, sitä voisi kai kutsua turhuuksien turhuudeksi. Minkälaisen käsityksen akateemisista opinnoista tämä pikkumaisuuden ylistys antaa nuorisolle?
