Senaattori Snellman, joka ilmoitti mielipiteensä kirjallisena, halusi alamaisimmin esittää Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsisi armollisimmin päättää seuraavaa:
että vuodesta 1867 lähtien maasta vietävien tavaroiden tulli lakkaisi, ja samoin että kaikenlaisten tavaroiden vienti sallittaisiin täysin rajoituksetta, kuitenkin niin, että Hänen Majesteettinsa armollista Venäjän 72-pitoisen vaihtorahan vientikieltoa edelleen olisi noudatettava.
Senaattori jätti alamaisimmin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkean ratkaisun varaan, olisiko jokin rajoitus tähän vientivapauteen mahdollisesti asetettava joillekin keisarikunnasta Suomeen tuotaville tavaroille.
Tätä esitystään senaattori perusteli pääasiassa sillä, että kaikki kotimaisen vientitavaran tullit ovat välittömiä tuotantoon kohdistuvia veroja, jotka vaikuttavat siihen lannistavasti. Sillä tavoin ei nimittäin veroteta jo olemassa olevaa varallisuutta tai tuloa, vaan ainoastaan tuottajan yritteliäisyyttä ja työtä, koska usein on niin, että hän tuottaa lainavaroilla, ja suhdanteista riippuu, voiko hän myyntihinnalla kattaa tavaran tuotannosta koituvat kustannukset tai sille asetetut verot. Viimeksi mainittu koskee myös vienninharjoittajan toimintaa, koska viennistä mahdollisesti saatavaa voittoa ei aina voida ennakkoon laskea, vaan vientitulli voi päinvastoin olla lisäämässä yrityksen tappiota.
Nämä seikat vaikuttavat maassamme lannistavasti erityisesti metsätuotteitten vientiin, koska ne, kuten aloitteen tekijät mainitsivat, eivät ainoastaan vaikeuta kilpailua muiden maiden kanssa vaan myös painavat alas metsän hintaa ja työpalkkaa, ja edellinen vaikuttaa haitallisesti sekä yksityiseen metsätalouteen että kruunun metsistä saataviin tuloihin. Muiden vientitullin alaisten tavaroiden merkitys on verrattain vähäinen, joskin niin vähän tuottavassa maassa kuin Suomessa on pienikin tuotannon ja viennin lisäys otettava huomioon.
Vientitullin poistamiseen liittyy ainoastaan yksi arveluttava seikka, on nimittäin kannettava huolta siitä, että valtio tarvitsee näitä tuloja, ja jos aloitteita ei olisi tullut, ei senaattori olisi katsonut omasta alamaisesta puolestaan voivansa esittää kyseisen tullin lakkauttamista tällä hetkellä, kun maassa vallinnut hätä on vaatinut valtiolta niin suuria uhrauksia. Olisi kuitenkin sopimatonta evätä tuki pyynnöltä, jonka hyvät perusteet ja kohtuullisuus on tunnustettava, elleivät esteet ole ylitsepääsemättömät. Vaikeimmassakin tapauksessa on kuitenkin senaattorin mielestä mahdollista olla vailla kyseisiä valtion tuloja, mikäli menoissa säästetään, mihin ei voi olla parempaa syytä kuin se, että säästäväisyys tekee mahdolliseksi teollisuuden kehitystä tukahduttavan veron poistamisen. Ja kun nyt voidaan toivoa, että tämänhetkiset runsaan sadon näkymät käyvät toteen, ja että vientitullin poistamisesta aiheutuva valtion tulojen väheneminen voitaisiin joltakin osaltaan korvata, mikäli esitys luotsi- ja majakkamaksujen korotuksesta saa armollisen hyväksynnän, niin on tässä vielä yksi syy olla lykkäämättä toimenpiteeseen ryhtymistä. Se on tarpeen myös juuri samoista syistä, jotka ovat viime vuosina aiheuttaneet nuo ylimääräiset menot. Maa nimittäin kärsii siitä, että monivuotinen epätavallisen suuri viljan tuonti on vienyt sieltä pois pääomaa, ja siksi olisi toivottavaa, että vielä muitakin tuotantoa tukahduttavia veroja voitaisiin poistaa. Lisää pääomaa tarvitsee siis maa, ei Suomen Pankki, joka antolainaustaan vähentämällä voi kaikissa oloissa ylläpitää liikkeelle laskemiensa setelien vaihtoa.
Perusteeksi ehdotetun tullivapauden myöntämiselle pysyvästi esitti senaattori alamaisimmin, että se ei ainoastaan ole ilmeinen seuraus periaatteesta, vaan kyseisen vapauden rajoittaminen vain muutamaan harvaan vuoteen jättäisi myös maan lähes kokonaan vaille siitä koituvaa hyötyä. Se epävarmuus, johon tuottaja tällä tavoin joutuisi, haittaisi nimittäin hänen yritystoimintaansa. Tämä on totta, käy ilmi varsinkin nyt käsillä olevissa tapauksissa, joissa lähinnä on kyse metsien hyväksikäytöstä. Usein tarvitaan kymmenen vuoden aika puun kaatamisesta lähtien siihen asti kunnes se on lankuiksi ja laudoiksi muutettuna laivattavissa ulkomaille, ja neljä vuotta puun ensimmäisestä koloamisesta on tarpeen, ennen kuin siitä tehdään tervaa. Tullivapauden rajoittaminen tuohon ajanjaksoon saisi siis aikaan lisäyksen vain yhden vuoden laivaukseen, kun taas valtion olisi oltava ilman noita tuloja kolmen tai neljän vuoden ajan, mistä kyllä olisi etua vienninharjoittajille, mutta tuotantoa ja vientiä kohentavasti se ei vaikuttaisi.
Säätyjen kuuleminen asiassa saisi aikaan sen lykkääntymisen epämääräiseen tulevaisuuteen, kun taas maan tarvitsema tuotannon lisäys tekee toivottavaksi sen toteuttamisen niin pian kuin mahdollista. Tuskin voidaan epäillä, etteivätkö säädyt sitä alamaisuudessa puoltaisi. Yleensäkin olisi minkään hallituksen vaikea ehdottaa jotain verojen alennusta, jota edustuslaitos ei kannattaisi – ja kaikista veroista lienee vientitulli kaikkein vähiten kansan rakkauden kohteena. Asian ratkaisun lykkääminen siksi, kunnes säädyt ovat siitä lausuneet mielipiteensä, olisi siis sen lykkäämistä muotoseikan vuoksi, eikä sitä tee tarpeelliseksi sen kummemmin perustuslaki kuin mikään tähän asti vallinnut käytäntökään. Jos kuitenkin pyydetty tullivapaus sillä välin annettaisiin kokeeksi, olisi säätyjen kuuleminen sitäkin hyödyttömämpää, koska niiltä ei voi odottaa niin suurta tyhmyyttä kuin vientitullin palauttamisen puolesta äänestämistä.
Tullivapauden myöntämistä jo tälle vuodelle on kuitenkin vastustettava useista syistä, erityisesti siksi, että tämä tuloerä on merkitty valtion tulo- ja menoarvioon ja on siksi välttämätön. Lisäksi olisi siitä luopuminen kokonaan vailla vaikutusta tämän vuoden vientiin; tuo yllättävä lahjoitus tulisi suureksi osaksi vain vienninharjoittajan hyväksi, ei siis tuottajan, mutta vain viimeksi mainittu voi perustellusti pyytää sellaista myönnytystä.
Toivottavaa olisi, että vientitullin lisäksi myös sahausmaksu voitaisiin lakkauttaa. Sillä edellisen tavoin tämäkin maksu on tuotantoon kohdistuva vero ja sellaisena yhtä lailla tuomittava. Mutta valtion tulontarpeet ovat toistaiseksi voittamaton este sen poistamiselle. Kuten aloitteen tekijät huomauttavat, voitaisiin osa tästä maksusta, niin kauan kuin sitä kannetaan sahoihin kohdistuvana verona, jota maksetaan tietystä määrästä käytettyjä tukkeja, sälyttää kotimaisen kuluttajan maksettavaksi – ja sillä olisi tällöin merkitystä kulutukseen kohdistuvana verona. Mutta nyttemmin, kun sitä maksetaan vain vientitavarasta, on se kokonaisuudessaan vain vientitullin lisä, vaikkakin toisen otsikon alla. Se lankeaa nyt myös käsin sahatun puutavaran osalle.
Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armollisimmin suo hyväksymisensä vientitullin poistamiselle, näyttäisi tästä johdonmukaisesti seuraavan myös sahausmaksun lakkauttaminen. Sillä tämän veron säilyttäminen sahatulla puutavaralla, samalla kun kaikki muut vientitullit poistuvat, ei ole millään tapaa perusteltua. Sen poistaminen ei silloin voi olla muuta kuin ajan kysymys, joka riippuu valtiontalouden tilasta ja mahdollisuuksista olla ilman tätä tuloerää. Senaattori rohkeni ajatella, että maksun lakkauttaminen voitaisiin toteuttaa alentamalla sitä vähitellen.
Jotta siis tähän toimenpiteeseen voitaisiin ryhtyä aikaisemmin, ja näin nopeammin edistää tuotantoa, halusi senaattori alamaisimmin ehdottaa, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antaisi armollisella esityksellä säätyjen asiaksi päättää, millä tavoin ne katsoisivat sopivaksi erityisellä suostuntaverolla korvata valtiolle maksun alentamisesta tiettyinä vuosina koituvan menetyksen. Tämä alennus voisi olla kolmasosa vuosina 1868 ja 1869 sekä kaksi kolmasosaa vuosina 1870 ja 1871, minkä jälkeen se vuodesta 1874 lähtien katoaisi kokonaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa pidättäisi itselleen oikeuden harkita säätyjen ehdottamaa maksun korvaamisen tapaa ja hyväksyä tai hylätä se, ja jos korvaus ei ole lasketun määrän suuruinen, antaa niin suuren osan maksusta edelleen jatkua, että se kattaa sen mitä puuttuu.
Valtiohan voi vain vähitellen saada muista vero-otsikoista, lähinnä välillisistä veroista, korvauksen pyydetyistä ja senaattorin alamaisimmin puoltamista myönnytyksistä. Mutta tämä korvaus tulee varmasti, sillä sitä voidaan odottaa kotimaisen tuotannon kohentuessa ja sen seurauksena maan hyvinvoinnin kasvaessa. Säädyiltä pyydettävä määräraha ei siten ole tarpeen ainaisesti. Senaattori rohkeni siksi alamaisimmin ehdottaa, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antaisi armollisimmin kyseisen esityksen ohella säädyille vakuutuksen siitä, että ajan kuluessa tämäkin korvausmääräraha poistuisi, sikäli kuin Hänen Majesteettinsa havaitsee valtiontalouden tilan sallivan niin tapahtua.
Mitä lopuksi tulee yliopistomaksuun, yhtyi senaattori lausuntoon, jonka senaattori, vapaaherra von Born oli tästä asiasta antanut.
