Tämän kuun 5. päivän Uudesta Suomettaresta luetaan hyvin kirjoitettu artikkeli ”Suomen Pankki ja mynttilaitos” päivän kysymyksestä: pankkihallituksen ehdotus hopean lyönnistä kolikoiksi yksityisten lukuun pitäisi peruuttaa. Kirjoittaja katsoo voivansa ilmoittaa, että herrat pankkivaltuutetut eivät kumminkaan ole puoltaneet ehdotusta, vaan haluavat vain jättää asian käsittelyn uudelle valtiokonttorille – yhdenmukaisesti tämän auktoriteetin yleisen pyrkimyksen kanssa vapauttaa asianosaiset kaikesta vastuusta ja vaivasta valtion rahaliikenteessä.
Uusi Suometar ymmärtää kysymyksen pankin suhteen ainoalta oikealta kannalta. Kun pankki voittaa ulkomaisten vekselien diskonttauksella enemmän kuin ulkomaan rahatilanne sallii, sen täytyy valmistautua siihen, että vekselinasettajat tuovat maahan hopeaa rahaksi lyöntiä varten. Jos se taas haittaa pankkia, se voi nostaa diskonttokurssiaan, niin että hopeantuonti ei kannata. Silloin pankki joutuu nostamaan vekselikurssia, kunnes asianosaiset taas laskelmoivat edulliseksi nostaa ja viedä maasta hopeaa. Suomen Pankilla on ulkomaan velkomisessa ja remittoinnissa niin hallitseva asema, että sanotussa toiminnassa asianosaiset ulkomaiset liikkeenharjoittajat tuskin tuntevat houkutusta tulla mukaan. Siinä toiminnassa pankki ei voi menettää mitään. Sillä hopeankuljetuksen riski ja hinta jättävät riittävästi varaa saada vekselikurssista voittoa, joka selvästi ylittää vähäisen korkohäviön pankkiholvin parista, kolmestasadastatuhannesta hopeamarkasta.
Uusi Suometar osoittaa myös selvästi, miten väärin on kuvitella maan rahan huononevan siksi, että hopean arvo suhteessa kultaan laskee, samoin kuin että Suomen Pankki voisi estää tämän laskun – ”yhtä vähän”, lehti sanoo, ”kuin meriveden nousun ja laskun”.
Sanottu kuvitelma saattaa perustua siihen, että kun esim. Preussin taalarin nimelliskurssi on ollut suunnilleen 3 mk 75 p, ollaan sitä mieltä, että Saksan valtakunnanmarkan nimelliskurssin pitäisi olla 1 mk 25 p. Kun nyt pankin täytyy pitää valtakunnanmarkan kurssinsa sen yläpuolella, mutta meidän markoistamme ei voi ottaa sitä vastaavaa hintaa, niin ollaan sitä mieltä, että markkamme on menettänyt arvoa. Unohdetaan, että nyt kurssi pätee Saksan kultamarkkaan, vaikkakin ennakoiden, koska kultamarkasta tulee Saksan valtakunnan raha vasta vuonna 1876. Sen kullan suhteen markkamme hopea on halventunut, mutta tasan yhtä paljon kuin Preussin taalarin hopea. Erona on vain se, että jälkimmäinen käy Saksassa pakkokurssiin, kunnes se on poistettu käytöstä.
Kullan ja hopean keskinäisen arvon suhteen on tosiasia, että kullan arvo on yleensä laskenut, hopean noussut, ja juuri se on esim. Saksassa aiheuttanut siirtymisen kultakantaan, jota esimerkkiä muutamat pikkuvaltiot ovat seuranneet. Oppineet kiistelevät siitä, oliko niillä siihen syytä vai ei. Tämä siirtyminen ja ehkä muut olot sen lisäksi ovat aiheuttaneet, että hopean arvo on taas vähän laskenut – luultavasti vain tilapäisesti. Sillä yleinen kulku on se, että kullan arvo laskee, koska nykyään sitä saadaan paljon suurempia määriä kuin hopeaa. Kultakannasta huolimatta setelit ja hopea tulevat olemaan kaikkien maiden jokapäiväinen vaihtoväline. Ennemmin tai myöhemmin pitää Euroopan suurvaltojen, jotka nyt elävät vain paperilla, siirtyä takaisin metallirahaan. – Samoin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen. Ja Kaukoitä saattaa kauankin jatkaa kultarahan hylkimistä. Pankkihallituksellamme lienee siksi hyviä toiveita päästä vastedes vapaaksi nykyisistä huolistaan.
Mutta se sikseen. Asiaa puolueettomasti tarkastellen täytyy myöntää, että lainsäädäntömme asiassa on sääntöjenvastainen.
Meidän oma rahamme saadaan lukea täysin edesmenneen vapaaherra Langenskiöldin ansioksi. Hanke sai aikanaan osakseen paljon vastustusta ja moitetta. Luultavasti olisimme myös saaneet tarvitsemamme rahat halvemmalla lyödyksi jossain ulkomaisessa rahapajassa. Kovin väärin ei liioin sanottu, että suurimman tarpeen tultua tyydytetyksi rahapaja olisi saanut sammuttaa tulen höyrykattilansa alta. Asialla on kuitenkin myös muita puolia, jotka tekivät laitoksen toivottavaksi ja tekevät yhä.
Mutta olettakaamme, että sitä ei olisi, kuten helposti olisi voinut käydä. Miten herrat X. Y. Z. silloin olisivat voineet pitää kiinni kuvitellusta oikeudestaan saada hopeansa lyödyksi rahaksi? Tuskinpa valtio tai pankki olisivat ottaneet asiakseen lähettää heidän kastikekuppinsa ja hammastikkunsa ulkomaille muutettavaksi markanrahoiksi.
Mutta nyt kun rahapaja kerran oli olemassa ja lisäksi oli pankin etu saada hopeaa ilman kalliita hankintoja ulkomailta, niin joka miehen ja naisen sallittiin muuttaa hopeavarastonsa markanrahoiksi. Katovuosina moni myös lienee tästä muutosta saanut hätäapua. Mutta vanhan hopean, kolikoiden tai taloustavaroiden sulattaminen on tehdastoimintaa, joka ei kuulu valtiolle eikä valtionpankille.
Pankki ja pankkiirit käyvät tosin kauppaa kullalla ja hopealla, mutta punnituilla, tutkituilla ja leimatuilla harkoilla tai tangoilla. Hopeapitoisuus tässä muodossa on luullaksemme 925/1000. Järkiperäisesti ajatellen myös Suomen Pankilla pitäisi olla velvollisuus ottaa vastaan hopeaharkkoja markanrahoja vastaan samaan hopean arvoon vähennettynä kuparilejeerauksella ja rahanlyöntikustannuksilla. Jos pankki ryhtyisi tarkastamaan ja punnitsemaan ja varustaisi ne leimallaan, sitä ei luultavasti pidettäisi arvossa. Siksi harkkojen pitäisi olla sellaisia, että ne käyvät maailmankauppaan.
Mainittu velvollisuus estäisi pankin kokonaan määräämästä pakkokurssia markankolikolle ja siten markansetelille. Ja pankki voisi helposti myydä tavaran, tai mikäli se pitää viisaampana, vekselikurssia korottamalla pakottaa vekselinsaajat nostamaan hopeaa ja tarjota heille edullisia harkkoja. Asianosaiset keinottelijat joutuisivat hankkimaan ulkomailta sellaista hopeaa, ei vain juutalaisilta koottuna, käytöstä poistettuna tai kulutettuna tai typistettynä tai ehkä väärennettynä hopeakolikkona – mikä todella olisi naurettavaa, että valtion rahapaja kolikko kolikolta ne tarkastaisi. Maalle ei ole mitään etua tästä keinottelusta. Mutta on ehdottoman välttämätöntä, että ulkomaan saatavat ja velat on voitava likvidoida hopealla. Ja Suomen Pankin täytyy niin vaadittaessa välittää tämä käteinen.
Yleensä pankilla on tietenkin täysi vapaus ostaa ja myydä valuuttoja tai olla ostamatta ja myymättä. Mutta Suomen Pankilla ei sellaista vapautta ole. Sitä sitoo etuoikeus, että kruunun kassat ottavat vastaan sen seteleitä, mikä tuottaa pankille vuotuista korkoa, nykyisin vähintään 8 miljoonaa markkaa. Mutta kuten sanottua, pankki voi mielensä mukaan välttää hopeankaupan asettamalla ulkomaan kurssinsa tilanteen mukaan.
