Vaikka sota on tullut Venäjälle tietyssä määrin pakollisena, pitkät neuvottelut ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että se on alkanut nyt aivan toisissa oloissa kuin vuosi sitten olisi voinut tapahtua. Silloin Englanti saattoi vielä uhata Pariisin rauhansopimuksilla, jotka sitovat länsivallat suojelemaan Turkin riippumattomuutta ja koskemattomuutta. Nyt nämä sopimukset ovat pala paperia. Ei Ranska eikä Itävalta halua ottaa vastuulleen niiden toteuttamista. Ja Englanti on täysin eristettynä turkkilaisystävällisine hallituksineen ja usein toitotettuine, mutta kaikille, myös lordi Beaconsfieldille perustelemattomine ”intresseineen”. Sen puolueettomuus on pakollista, koska sen kaikki yritykset saada yhtään liittolaista ovat epäonnistuneet. Ja hallituksen kädet on maan yleinen mielipide siihen sitonut. Päivän tunnussana Englannissa on: ”Turkki ei ole Englannin etu”.
Lehtemme on, niin paljon kuin tila on antanut myöten, julkaissut kaikki Englannin ja Itävallan uutiset, jotka ovat kyenneet valaisemaan näiden maiden asennetta sotaan. Lehden lukijoista olisi varmaan ollut kiintoisaa, jos olisi voitu julkaista pitempiä otteita Gladstonen ehdotuksista. Niistä olisi saanut selville, että myös huomattava määrä konservatiiveja puhui ja äänesti niiden puolesta. Tiettyjä julistuksia, joihin ministerit katsoivat olevansa pakotettuja, he eivät liene uskaltaneet rikkoa. He ovat ilmoittaneet kaksi mahdollista tapausta ainoina, jotka olisivat voineet aiheuttaa Englannin väliintulon, nimittäin Konstantinopolin valloituksen ja Suezin kanavan meriliikenteen estämisen. On mahdollista, että Venäjän armeija voisi joutua miehittämään pääkaupungin joksikin aikaa pakottaakseen Turkin suostumaan rauhanehtoihin. Mutta Englannin hallitus tarkoittanee: lopullinen valloittaminen. Mikään Venäjän hyökkäys Suezin kanavalle tuskin tulee kysymykseen. On sitä paitsi kauan oletettu, että on olemassa jokin sopimus Saksan ja Itävallan kanssa Balkanin yhteishallinnasta sodan päättymisen jälkeen. Brysselissä ilmestyvässä Le Nord -sanomalehdessä, jonka katsotaan olevan Venäjän epävirallinen lehti, on taannoin ollut Pietarista kirjoitus ja se on sisältänyt, että sodan jälkeen Venäjä kutsuu suurvallat pohtimaan sitä yhdessä. Kaikki näyttää ainakin tällä hetkellä lupaavan, että sota rajoittuu kaksintaisteluksi Venäjän ja Turkin välillä.
Voi vaikuttaa uskomattomalta, että Venäjä alistuisi niin suuriin uhreihin vain Turkin rajahien hyväksi. Mutta tähän asiaan liittyy Venäjän koko poliittinen asema Euroopassa. Aiemmin on muistutettu, että Krimin sota ja Pariisin rauha veivät Venäjältä muodollisesti sen aseman slaavilaisten kristittyjen suojelijavaltana. Tämän aseman Venäjä ottaa nyt takaisin. Jo 1871 lakkautettiin kielto pitää venäläistä laivastoa Mustallamerellä. Länsivaltojen takuut Turkin riippumattomuudesta ovat, kuten äsken mainittiin, myös loppu. Krimin sodan seurauksista ei pian ole jäljellä mitään muuta kuin Venäjän menettämä pieni maakaistale alisen Prutin itäpuolella ja Tonavan rannalla Prut-joen laskukohdan ja Mustanmeren välissä. Mainittu sotakorvaus ei ole mitätön saavutus. Mutta edessä on vielä Venäjälle suuri kysymys, joka luultavasti käy kohti ratkaisuaan, nimittäin kysymys myös sotalaivojen vapaasta kulusta Bosporin ja Dardanellien läpi. Sitä kysymystä Englanti ei ole uskaltanut ottaa ”intresseihinsä”, vaikka se on tullut puheeksi parlamentissa, ja liberaalilta taholta on oletettu, että Venäjä ei enää antaisi sulkea itseään Mustallemerelle niin loukkaavaan asemaan, ”että Englanti ei suvaitsisi sitä päivääkään”. Tähän asti kulku on estetty, mutta luonnollisesti vaadittaessa avoinna Englannille. Myös Ranska ja Italia, ehkä myös Itävalta ovat olleet kiinnostuneita siitä, että uutta merivaltaa ei ilmesty Välimerelle. Mutta näissä maissa näkyy nykyään päästyn peloista tässä suhteessa ja pikemmin katsotaan huolissaan Englannin kasvavaa merimahtia ja uhkaavia tukikohtia Välimerellä.
Voi syntyä uusia kysymyksiä, jotka herättävät yhden tai toisen suurvallan pelkoja. Mutta mahdollisuus päästä tyydyttävään ratkaisuun lienee sodan alussa harvoin ollut lupaavampi.
