Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään
Viimmeisenä Matinpäivän iltana, luettuansa Maamiehen Ystävän kaheksannessa lehessä Hätäaineista elävien elatukseksi, sanoi Tervapuron Matti emännellensä Kaisalle: jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään, koska tuota Maamiehen Ystäväkin hyväksi sanoo, vaikka olet minua tätä mainitessani hulluksi sanonut.
Kaisa. Mutta minäpä en ensinkän rupea lehmä-kultani havuilla tappamaan, jos vielä kymmenen ystävätä sinulle sanoisivat, että ne elävien elatukseksi kelpaavat. Pahasta pienestä olen eläviä ruokkinut, vaan en tuota kummaa toki vielä ole nähnyt enkä kuullut, että eläville havuja syötäväksi työnnetään. Ei tätä sanonut äiti eikä mummovainajakan koskaan kuulleensa ja kyllä ne eukot osasivat karjansa korjata, sen tiedän sanoa.
Matti. Kyllähän niin saattaa olla, että sinäkin oivallisesti osaisit karjaa hoitaa kuin elävän ruokaa täysin tarpeen talossa löytyisi ja olen sen jo nähnytkin. Vaan kuin Jumala sallii kovia aikoja, pitää meidän toimellisesti käyttää avuksemme kaikkia niitä kappaleita, jota hän viisaudessansa on meillen valmistanut, eikä tutkimata tule hyljätä, mitä muut ihmiset ovat koitelleet ja hyödylliseksi huomanneet. Luepa tuo sipale Maamiehen Ystävän puheesta, niin saat nähdä, että jo muutkin meidän maassamme ovat havuin avulla eläviänsä talven yli saattaneet, vaikka sinä et ole sitä ennen sattunut kuulemaan. Ainahan ihminen enämmin oppii kuta kauemmin elää, ja ei niin viisasta ole, joka kaikkia on koetellut.
Kaisa. Enkä huoli lukea tuon ystäväsi tarinoita, sillä en minä niitä kuitenkaan usko. Tosipa onkin mitä monasti olen sanonut, että olet vähän löyhkäpäinen, Matti parka, koska kaikki tosina pidät, mitä vaan satut kuulemaan eli lukemaan. Ymmärtäähän tuon yksinkertainenkin ihminen, etteivät lehmät havuja syö, jos vielä nälkäänkin nääntyisivät; yhenlainen seikka, kuin kivillä koettelisit heitä elättää. Vai mitä sinä naapurin isäntä Pekka tästä ihmeellisestä tuumasta sanot.
Pekka (korvallistansa kourien) En minäkän usko lehmäin ottavan syödäksensä havuja, vaikka tuohon kirjaan, jota Matti tässä luki, on pantu, että heitä saattaa siihen ruokaan totuttaa ja että se on vielä heillen terveellinenkin. Vieläpä sitte lisäksi minusta näyttää tämä elatus-aine varsin kalliiksi nousevan, koska tuohon sekä suoloja että jauhoja tarvittaisiin.
Kaisa. Kuulet sen nyt Matti, että sinä tyhjiä tuumailet ja aivan väärässä olet, sillä kyllähän Pekka asian ymmärtää. Mikähän pakko meillä onkan tavattomalla elatus aineella eläviä kiusata ja viimmen nälkään tappaa, koska on vielä pellolla ykksi ruis auma puimata ja kaksi heinä pielestä suoniityllä liikuttamata. Tottahan tuosta Jumala kesänkin antanee aikanansa. Älä sentähden enää havun syöttämisestä huoli puhuakkan, jos tahdot välttää kyläkunnan akkain naurua ja irvistelemista. Ja tiedäthän sen hyvin kyllä ennestään, että emännällä tässä talossa kaiketi valta oleman pitää, koska sinä olet tuommonen löperö, joka kaikkia juoksupuheita uskot ja tahdot niiden mukaan talonkin hallitusta väännellä ja kokonansa luopua pois esivanhimpaimme hyvistä tavoista jotka ovat oivalliset, sen tiedän sanoa.
Matti. Älähän nyt Kaisa kulta kiivastu. Annappa minä asiata koittelen selittää, niin ehkä sinä ja naapurin Pekkakin taas taivutte minun tuumiini ettekä pidä minua varsin löyhkäpäisenä.
Kaisa. Kyllä et saa minua kaiketi suostumaan tähän havu tuumaasi, jos vielä tuohon paikkaan pakahtuisit, vaikka minä monasti ennen olen taipunut tahtoisi ja aina kokenut hiljaisuudella riitoja meidän kesken välttää. Saatatko sen valheeksi sanoa.
Pekka. Olen minäkin mies mielestäni, enkä luule luopuvani vähällä siitä, jonka tiedän oikeen olevan, niinkuin tämän Kaisan puheen.
Matti. Noh! noh! Kovinpa te nyt alatte minua ahdistella, ettekä anna minulle suunvuoroakan selittääkseni ajatuksiani. Ensin tahtoisin Pekan puhetta kumoa, kuin sanot tämän elatus aineen, josta nyt puhutaan, kalliiksi nousevan. Kolmet korttelia suoloja eivät suinkan maksa nykyisinä aikoina enemmin kuin 12 kopeikkaa ja kaksi kappaa otrajauhoja yhden ruplan paperi rahassa. Jos tähän sitte pannaan lisäksi kaheksan potaati kapan hinta, joka ahtainpinaki aikoina ei nouse puoltatoista paperi ruplaa ylemmäksi, niin elätät 18 lehmää vuorokauden kahdella ruplalla 62 kopeikalla, enkä usko olkien ja heinäin varassa saattavasi semmoista karjaa sillä hinnalla ruokkia, liiatenkin kuin elävän ruoka on siinä hinnassa kuin tänä talvena. Heiniä ja olkia luulen nyt harvassa rahallakan saatavan ja mitä sitte pistät elävies eteen, kuin et aikanasi ala tuumaella vähäin varain säästämistä. Onkohan sitte parempi lamaisia lehmiä navetassa nostella ja nähdä heidän nälkään kuolevan?
Pekka. Aivanpa sinä oivallisesti asian selität, enkä puhettasi voi valheeksi sanoa, kuin vaan lehmät saattaisivat tyytyä havun syömiseen.
Matti. Koiteltuansa tuon tietää, eikä lehmät siitä pahene, jos heitä koittaisi totuttaa tähän ruokaan. Mutta jos vähän maltatte kuunella, niin vielä toivoisin Kaisankin mieltä muuttaa, vaikka kyllä vaikiaksi tämä kokeeni saattaa paneutua, sillä akat tahtovat aina olla itepäiset, eivätkä vähällä neuvoista vaaria ota. Kaisa sanoi meillä vielä yksi ruisauma olevan puimatta ja kaksi heinäpielestä liikuttamata; ja niin onkin Kaisa kulta! Vaan tästä päivästä on vielä toista kuukautta Valpuriin, jota ennen ei minun muistaakseni suinkan ole saattanut heittää lehmiä metän varaan. Meillä on kuusitoista lehmää kytkyessä, siihen hevoiset, vasikat ja lampaat, eikä niitä vähillä varoilla elätetä. Muistossa pidettävä on ainakin tämä isävainajan opettama, varottavainen sananlasku: ”vielä Urpokin uikuttaa” ja Urpoon vielä on 8 viikkoa. Jos nyt Jumala sallii meillen niin pitkän kevään, että 8 viikkoa, tästä lukien, pitää karjalle ruokaa navettaan hankkia, niin totta pahassa pulassa olemme, jos ei nyt ruveta havuja eläville syöttämään. Hyvin muistat ehkä Kaisa rukka, kuinka kovassa viimmeisenä kevännä oli elävän ruoka ja kuinka vähissä hengin silloin saatiin karja kesään, niin pitäisihän tuota pahaa nyt kokea välttää millä tavalla tahojaan.
Kaisa. (itkusilmin) Surkiata tosin oli nähdä lehmiä silloin nälkäisinä ja lamaisina, enkä soisi tänä kevänä semmoista surkeutta näkeväni. Mutta jos nyt niin kunnotoin olet, ettet saata hankkia kylläksi olkia ja heiniä, hakisit heitä vaikka Torneosta, niin paremmaksi luulen sen tuuman, että kohta tappaa koko karjan, kuin että havuja ruveta heille syötäväksi tunkemaan ja sillä tavalla viimmenkin henkeä heistä kiskomaan; sillä ei tämä aivottu kokeesi muuksi muutu – Kuin nyt tapetaan lehmät, niin kelpaa toki liha vielä ihmisten syötäväksi, koskei heitä ole muka havuilla ruokittu. Sillä kyllähän sen arvaa että, jos saisikin lehmiä havuja syömään, jota en saata uskoa, niin totta kaiketi sekä maito että liha pihkan makuinen olis.
Matti. Älähän huoli itkeä äläkä vihoissasi olla Kaisa kulta, vaan taivu minun tuumiini ja ala havu hauetta lehmillesi antaa sen neuvon jälkeen, jonka M. Y. 8 lehessä tarjoo. Jos huomataan tämän elatus aineen sopimattomaksi, niin koitetaan sitten pitää muuta neuvoa karjaa elättääksemme. Häviäminenhän silloin työksi tulisi, jos lehmät tapettaisiin, koska ainoa rahakopeikka on voilla ansaittava; ja tiedät kyllä rahoja tarvittavan veron maksuun, jos tahtomme estää ryöstömiestä vieraina käymästä talossamme. Eikä sietäisi karjaa vähentääkän peltojen tähden, kuin jo viimmen syksynä neljä raavasta tapettiin elävän ruan puutetta peljätessä.
Kaisa. Noh! pitäne häntä siitte mieliksi koitella tätä havu hauvetta, vaikka mihin menköön. Annappa tänne tuo lehti niin minä häntä kuitenkin vähän silmäilen, jos tuossa hyvinkin sattuisi jotakin uskottavaa ja opittavaa olemaan.
Näin sai viimmenkin Matti Kaisansa toki vähän taipuneeksi suostumaan tahtoonsa, jota ei moneen aikaan ole Matille tapahtunut, sillä kyllähän tästä heidän puheistansa vieraskin arvaa, että taitaa tämä Kaisa olla luettava niiden pahain akkain joukkoon, joita kylvämätä kasvaa ja joita Suomessa luullaan olevan 45 27 (neljäkymmentä viisi tuhatta, sata kaksikymmentä seihtemen) Ei tätä huoli kuitenkan Kaisalle sanoa, kukaties tuosta suuttisi ja alkaisi taas vastustaa sen toimellisen Matin kiitettävää taloutensa hallitus keinoa. Saattaisipa vielä kokonansa hyljätä havu hauteen lehmiltänsä, johon Matti nyt on kokenut häntä kiellotella ja joka tänä kevännä monellekkin taitaa tarpeen olla, jos mieli eläviänsä kesään saattaa.
Ei mieltä kauhalla jaeta
Kuin Luoja ihmiselle lahjoitti järjen ja taidon, niin hän antoi nämät lahjat sitä varten että meidän pitää niitä myös viljelemän koko elinaikamme, sillä emme koskan ylönviisaiksi pääse vaikka kuinka pyrkisimmekin. Ei sanota opin ojaan kaatavan eikä lisän luotaan lykkäävän; ja niin on meidän oppimme kansa, joka aina jää puuttuvaiseksi ja alati vaatii lisäystä. Kyllä tosin kyntömies näyttää olevan onnellinen kuin hän osaa maatansa viljellä ja siitä saa elatuksensa; vaan halajaapa toki välistä hänkin enemmin tietoa kuin sen, joka on hänelle tarpeen maansa viljelemisesä ja tarvitaanhan kyntöönkin oppimista. Tosin kokeetkin tuottavat meille paljo tietoa monessa asiassa, jota näyttää selitettävän sananlaskukin: kokenut kaikki tietää. Mutta eipä kaikissa omat koettelemuksetkan aina auta ja vaivainen on se, jonka täytyy kaikki kokea. Sentähten näyttää tarpeelliselta, että me, järkeämme ja taitoamme viljellessä, otamme muiden opetukset ojennukseksi tutkistelemisissamme. Näitä opetuksia me parahitten käsitämme kirjoista, joihen kukin kokeitansa on kirjoittanut. Tuostapa tuntuisi seuraavan, että hyväin kirjain lukeminen olis sangen hyödyllinen jokaiselle järjelliselle ihmiselle, vaikk'ei meidän kuitenkan tule uskoa kaikkia kirjoja, ennen kuin tutkimme jos tosia ovat, sillä ei kaikki ole Jumalan sanaa mitä präntätty on.
Ilolla saattaa Maamiehen Ystävä sanoa, että siellä ja täällä Suomenkansassa näyttäksen toki muutamia, jotka ovat halulliset oppia kirjoista etsimään. Tämän tietää hän siitäkin, että nykyisin tuli Kuopion pränttiin eräs renkimies, joka pyysi lukeaksensa muutamata sipaletta siitä viisauesta, jota hän oli kuullut Maamiehen Ystävän tarjoilevan talonpoikaisillekin miehille. Saatuansa tämän Ystävän ensimäisiä kokeita, meni hän kotiinsa, luvaten pian takasi tulla koko vuosikauen tarvesta ostamaan, kuin vaan saisi muitakin taipumaan tähän hänen tuumaansa, ettei tuo hinta muka tulis häntä yksinänsä rasittamaan. Muutaman viikon kuluttua palasikin tämä mies Maamiehen Ystävän kotiin ja pyysi ostaaksensa hänen tavaratansa niin paljo kuin puolellatoista ruplalla saattaisi saaha. Ei sanonut enemmin rahaa sillä kertaa olevan vallassansa, eikä tahtonut osakkaitakan ottaa tähän kauppaansa, peljäten muihen likaavan ja turmelevan näitä lehtiä, joita hän tahtoi vastaseksikin säilyttää. Tottahän silloin lienet hänestä hyvältä tuntuneen tuo tavara, koska niin visusti häntä aikoi suojelle, ettei muihen käsiin ensinkän tahtonut sitä antaa, ja näyttäsi tämä mies kaiketi olevan halullinen opetusta hankkimaan, kuin vaan tavarat eivät vähissä olisi.
Mutta taitaapa tämä vähä varasuus monellakin haittana olla, josko hyvinkin halu pitäisi kirjoja ostamaan ja niistä viisautta imemään, vaikka kyllähän monasti suottakin valitetaan rahan vajoota. Sillä ei kaiketi meidän maassamme yhteinen kansa taida tahtoakkan paljo tuolla lukemisella päätänsä vaivata, jonka arvaamme siitä, että talonpojan sääty näyttää varsin vähän kirjoja ostavan. Tokkopa lienee monta niin kiivasta kirjan lukiata, kuin tämä mainittu renki Kuopiossa, joka pani viimmeisen kopeikkansa enemmin oppia saahaksensa.
