Granier de Cassagnac, Aatelisluokan historia
Arvoisa lukija kenties muistaa, että saman tekijän teos ”Arbetsklassens Historia” [Työväenluokan historia] arvioitiin tässä lehdessä ainutlaatuiseksi lajissaan, koska se on ainoa kirja, josta teollisuuden parissa toimivat yhteiskuntaluokat voivat oppia jotakin omasta menneisyydestään. Mainitsimme tuolloin, että tekijä tarkastelee kulttuurihistoriaa kahden kastin, herran ja rengin, aateliston ja työtätekevän luokan kehittymisen ja niiden keskinäisen suhteen näkökulmasta. Työtätekevän luokan historiassa hän on koettanut osoittaa, kuinka entinen renki on vähitellen vapautunut orjuudesta ja muuttunut vapaaksi kansalaiseksi. Näin tekijä osoittaa myös sen tehtävän, jota tämä luokka vapautumisessaan on toteuttanut. Tämän esityksen välttämättömänä täydennyksenä hän koettaa nyt esittää toisen kastin, aateliston, historiallista kehitystä, sen esiintymistä inhimillisen kulttuurihistorian ainoana tiennäyttäjänä ja sen oikeuksien osin vapaaehtoista, osin pakotettua luovuttamista työtätekevän luokan hyväksi samoin kuin sen rappion ensimmäisiä merkkejä.
Oikeastaan vasta tämä kirja esittää todella selvästi myös työtätekevän luokan vapautumisen syyt, vaikka kirjoittaja mielestämme painottaa lähinnä ulkoisia syitä eikä niinkään sisäisiä, moraalisia ja intellektuaalisia syitä. Molemmat teokset ilmentävät yhtä hyvin tekijän suurta oppineisuutta kuin hänen kykyään yhdistellä asioita ja uusien näkemysten runsautta. ”Aatelisluokan historia” on näistä kahdesta kenties etevämpi, koska tekijä siinä hallitsee tietovarastonsa paremmin ja esitys on näin ollen selkeämpi ja yhtenäisempi. Jokainen lukija huomannee helposti, että myös tässä teoksessa on varsin paradoksaalisilta tuntuvia väitteitä ja että tekijä menee merkityksettömien pikkuseikkojen tutkimisessa joskus turhan pitkälle. Mutta itse kukin tulee silti myöntämään, että Cassagnac on avannut uusia uria historialliselle tutkimukselle ja että hänen teoksensa avaavat lukijalle tähän asti aivan tuntemattoman alueen. Sen merkittävyys herättää lukijassa niin suurta mielenkiintoa, että nykyajan historiantutkijoista harva kykenee vastaavaan.
Tekijä kuvaa aluksi aateliston syntyä ja yleistä luonnetta sekä selvittää varsin pitkässä tutkimuksessaan sen ulkoisia tuntomerkkejä, nimeä ja vaakunaa. Aateliston historiallista toimintaa hän tarkastelee neljästä eri näkökulmasta koettaen osoittaa, että uskonnon vaalijat, valtion puolustajat, omaisuuden haltijat ja siten yhteiskunnan hallintomiehet sekä lopuksi kansaa tieteen ja taiteen kautta valistavat ja sivistävät henkilöt ovat kuuluneet tähän yhteiskuntaluokkaan. Tutkimuksen kulku tiivistyy seuraavissa sanoissa: ”pappeus antoi aatelille arvovallan, sota antoi sille voiman ja herruus antoi sille rikkauden: nämä kolme yhdessä antoivat rauhan ja vapauden. Näemme, että aateli käytti tätä rauhaa kielten ja kirjallisuuden luomiseen”. Tämän kastin siirtymisestä pois näyttämöltä hän sanoo: ”Aateli, kansakuntien esikoispoika, on kaikkialla avaamassa tietä; se rakentaa temppelit, se luo opit, se luo kirjoitetun kielen ja kaunokirjallisuuden. Ja sitten kun sen puolustamat, valistamat ja sivistämät kansankerrokset eivät enää samalla tavoin tarvitse sen miekkaa ja sen sanaa, se jättää ne porvaristolle, joka vuorostaan ottaa kansan johtoonsa ja seuraa aatelia uskonnon, sodan ja runouden toimissa”.
Nämä käsitykset viehättävät jokaista historiaa opiskellutta. Edellisestä huomaa kuitenkin, että kirjoittaja puhuu omasta säädystään ja koko kirja uhkuu ihailua, joka innostuksessaan valoisampiin puoliin unohtaa varjopuolet tykkänään. Lienee kuitenkin oikein ja paikallaan, ettei historiankirjoittaja ryhdy lietsomaan intohimoja. Kaikki tietävät sitä paitsi tarpeeksi menneiden aikojen tyranneista ja orjista, tai keskiajan rosvoritareista, ollakseen unohtamatta sitä, että hallitsevan luokan ”miekkaa ja sanaa” alettiin vähitellen käyttää aivan muihin tarkoituksiin kuin kansan ”sivistämiseen, valistamiseen ja puolustamiseen”. Kun nyt luemme tästä kirjasta aateliston, alkuperäisten vapaiden miesten, maailmanlaajuisesta toiminnasta ihmissuvun jalostamiseksi, niin kysymyksessä on varmasti tuon luokan olemassaolon yhtä tosi kuin kunniallinenkin puoli. Tällaisen tarkastelun sovittava vaikutus sopii myös hyvin yhteen sen suurenmoisen ja nerokkaan kanssa, mitä tekijän tutkimuksiin sisältyy. Kaikkien sivistyneiden kansakuntien keskuudessa kehittyneen instituution kasvun, kukkimisen ja lakastumisen kuvaaminen ei ole yhtään vähemmän traagillista kuin kansakuntien ja valtioiden synnyn ja tuhon kuvaaminen. Ja samalla tavoin se on myös omiaan rauhoittamaan intohimoja ja auttamaan ihmistä sovintoon kohtalonsa kanssa.
Ennen kuin luomme pikaisen silmäyksen siihen, miten tekijä esittelee niitä eri vaiheita, joihin hän aatelisluokan historian jakaa, meidän on huomautettava eräästä hänelle hyvin tyypillisestä käsityksestä. Feodaalilaitostahan on yleensä pidetty jonakin germaanisille heimoille ja keskiajalle ominaisena. Nyt kirjailijamme pyrkii osoittamaan, että se muodostui pääpiirteissään jo antiikin aikana. Cassagnac on ylipäänsä sitä mieltä, että ne vaeltavat kansanheimot, jotka tuhosivat Länsi-Rooman valtakunnan, ovat vain jossain määrin taannuttaneet sen yhteiskunnallisia instituutioita. Ne ovat käsittäneet ne omalla sivistymättömällä tavallaan, mutta eivät pohjimmiltaan juuri ole luoneet uusia instituutioita. Tämä selittää myös sen, että tekijä käsittelee laajasti antiikin instituutioita, sillä hän pitää niitä myös kristittyjen kansojen yhteiskunnallisen elämän perustana.
Niinpä hän tuo silmiemme eteen antiikin kansojen, etenkin roomalaisten rakentaman pelottavan hierarkkisen järjestelmän, joka ei jää paljoakaan jälkeen paavinvallasta sen mahtavimpina päivinä. Ylhäisimpien perheiden keskuudesta valittu papisto hallitsi sekä yleisiä että yksityisiä asioita oraakkelien ja uhrieläimistä ennustamisen avulla. Lisäksi sillä oli suuri vaikutusvalta niin omien kuin temppelinkin rikkauksien kautta. Cassagnac erottaakin ilmeisen perustellusti runoilijoiden, filosofien ja kirkon jumaluusopin. Viimeksi mainitusta meillä on vähemmän tietoja, mutta se vaikutti täysin kahdesta muusta riippumatta kaikilla elämän aloilla, ja tekijä näkee sen jälkiä kaikkialla lainsäädännössä. Tämä oppi oli tiettyyn rajaan asti suvaitsevainen, eikä kristinuskoa edeltäviltä ajoilta ole juuri esimerkkejä vainoista. Sen sijaan on tunnettua, miten raivokkaasti pakanallinen kirkko koetti juuria pois uutta oppia. Tekijä kysyykin aivan oikein: missä on ollut 18. vuosisadan filosofien muisti ja missä heidän rehellisyytensä, kun he sadoissa eri kirjoitustensa kohdissa väittävät katolista kirkkoa ainoaksi, joka koskaan on yrittänyt pakottaa ihmisiä uskollisuuteen omia opinkappaleitaan kohtaan?”. Tähän voisi huomauttaa vain, että noiden filosofien lisäksi myös kirjailija itse unohtaa sen, että protestanttista kirkkoa on pidetty ja pidetään yhä pystyssä aivan samanlaisella pakolla.
Tekijä osoittaa varmoin vedoin, kuinka vahvasti teokraattisia antiikin hallitusmuodot olivat. Tämä nähdään tietysti jo siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että samat miehet, jotka olivat kansojen pappeja, olivat myös niiden sotapäälliköitä ja korkeimpia hallitusmiehiä, joko samaan aikaan papinvirkansa kanssa tai siitä luovuttuaan. Ainakin kaikki nämä tehtävät kuuluivat yksinomaan samoille perheille. Käsitellessään ritarinammattia aatelin etuoikeutena tekijä tukeutuu siihen tietoon, että myös antiikin ajan vanhimmat sotajoukot koostuivat ratsuväestä. Vähemmän varakkaista työtätekevistä luokista muodostuva jalkaväki pääsi tunkeutumaan sotajoukkoihin ja sai niissä merkitystä vasta aristokratian alkaessa hajota. Kysymys on siis samasta näytelmästä, joka uusiutuu siirryttäessä keskiajasta uuteen aikaan. Tosin se nyt tapahtuu paljon perinpohjaisemmin, kun ruuti teki ritarin ylivoimaisen rohkeuden ja kovan harjoituksen hyödyttömäksi.
Kun orjat antiikin valtioiden viime vaiheissa pääsivät mukaan sotajoukkoihin, oltiin jo kaukana demokratian tiellä. Tähän tilanteeseen jouduttiin pakosta, mutta toisaalta myös aateliston halu nauttia rikkauksista ja mukavasta elämästä vaikutti siihen, että sekin vähitellen asetti palkkasoturit itsensä paikalle.
Papisto siis valittiin ylhäisimpien ja varakkaimpien perheiden keskuudesta, ja samoilla perheillä oli alunperin oikeus käydä sotaa isänmaan puolesta. Heillä oli siihen myös mahdollisuudet, sillä he hallitsivat maan omaisuuksia. Mutta vähitellen aatelin oikeudet tässä suhteessa, niin kuin muillakin yhteiskunnan hallitsemisen alueilla, siirtyivät työtätekevälle luokalle. Tähän vaikutti Cassagnacin mukaan se maanomistajan oivallus, että maa tuotti paremmin vuokrattuna kuin oman silmälläpidon alla viljeltynä. Siinä onkin feodaalivallan siemen. Feodaalilaitoksen yleinen luonne on se, että maanomistaja tiettyjä suorituksia vastaan luovuttaa maansa käyttöoikeuden jollekin toiselle, tämä taas jakaa maan useampiin osiin omille vasalleilleen jne. aina varsinaiseen työläiseen saakka.
Keskiajan feodaaliherroilla oli kuitenkin myös muita vasalleja kuin maanomistajia ja antiikin aikana oli aivan samoin. Cassagnacin mukaan patriisien ja klienttien suhde Rooman valtakunnassa vastaa keskiajan feodaalisuhdetta. Sekä patriisien että klienttien velvollisuudet ovat ihmeellistä kyllä aivan samat kuin keskiajan vasallien. Niinpä patriisin tuli huolehtia klienttiensä asioista ja näiden taas tuli antaa hänen tyttärelleen myötäjäisiä, lunastaa hänet vankeudesta jne. Kuningasvalta joudutti työtätekevän luokan vapautumista aivan samoin kuin keskiajan lopussa. Cassagnac kertoo Rooman keisarien määräyksistä, joiden mukaan maatilan viljelijä tietyn aikaa maata hoidettuaan ja suoritettuaan säännöllisesti maksunsa sen omistajalle sai myös omistusoikeuden, niin ettei häntä voinut enää mielivaltaisesti erottaa maastaan. Aateli koetti tietenkin aikojen kuluessa taistella tätä vapautumista vastaan. Mutta se ei kyennyt enää pysäyttämään virtaa, jonka padot se itse oli murtanut. Ryhtyessään nauttimaan ylellisestä toimettomuudesta ja menetettyään paikkansa kirkon ja sotaväen piirissä ei-aatelisille aatelisto sitten menetti näille myös rikkautensa ja valtansa.
Heikoimmin tekijä onnistuu pyrkiessään osoittamaan, kuinka aatelisto käytti saavuttamaansa vapautta kansojen valistamiseen ja sivistämiseen tieteen ja taiteen avulla. Asian luontoon kuuluu, että sellainen hallitseva luokka, joka hoitaa valtiota, käy sotia ja edustaa kirkkoa, ei voi yhtä lailla omistautua tietämisen töihin. Toisaalta yhteiskunnan merkittävimmillä paikoilta ja niiden mukanaan tuomista eduista poissuljetut voivat parantaa yhteiskunnallista asemaansa vain tieteen ja taiteen avulla. Tämä taisteleva sivistys on aina kohottanut aiemmin alistettuja yhteiskuntaluokkia nauttimaan yhteiskunnan mukavuuksista, kun taas aiemmin hallinneet luokat ovat vajonneet toimettomaan nautiskeluun, joka kaikkein vähiten sallii heidän omistautua vaivalloisille tutkimuksille.
Olemme lyhyesti selvittäneet Cassagnacin ajatuksia herättääksemme lukijassa halun tutustua hänen kirjaansa. On helppo huomata, että se on paljon enemmän kuin pelkkä kertomus aateliston asemasta eri kansakuntien keskuudessa ja eri aikakausina. Tekijä itse sanoo että ”jos hänen kirjansa on sellainen kuin sen pitäisi olla, lukijan on kyettävä siitä löytämään lakien, instituutioiden ja hallitusmuotojen ensimmäiset perusteet, toisin sanoen historian poliittinen ja sosiaalinen merkitys”. Ja myöntää täytyy, että siihen aikaan nähden, jota hän käsittelee, hän on onnistunut tehtävässään varsin hyvin; lukija saa harvinaisen tilaisuuden kurkistaa historian sisimpiin käyttövoimiin.
Myös ne, joilla ei ole tarpeeksi kiinnostusta tai historiallisia tietoja koko teoksen ymmärtämiseen, voivat löytää harrastelijalle opettavaista ja huvittavaa lukemista esim. mainittuja aatelin nimeä ja vaakunaa, sotajoukkojen järjestelyjä tai hyökkäys- ja puolustusaseiden kehitystä koskevista tutkimuksista. Luulemmepa ettei ainakaan kukaan rälssimies lyö laimin tilaisuutta hankkia itselleen oma kappale tätä aateliston historiaa.
Kirjallisuuslehtiä
Emme halunneet vuoden kuluvan loppuun niin ettemme muistuttaisi arvoisaa lukijaamme niistä kahdesta kirjallisesta lehdestä, jotka Ruotsissa tällä hetkellä ilmestyvät. Ne ovat upsalalainen Intelligensbladet sekä Lundissa ilmestyvä Studier, Kritiker och Notiser. Ensiksi mainittu edustaa Ruotsissa uutta tieteellistä suuntausta, ja se onkin pyrkinyt herättämään nukkuvia, missä heitä sitten onkin. Lehden puute on epäilemättä siinä, ettei se käsittele lainkaan politiikkaa. Ruotsin kaltaisessa maassa tämä johtaa ennen pitkää siihen, että lehti ei enää käsittelekään oman aikansa kysymyksiä. Tähän asti lehti on kuitenkin ollut eläväinen ja taistelunhaluinen.
Lundin lehti ei tunnusta mitään selkeää väriä sen paremmin tieteessä kuin taiteessakaan. Se on kuitenkin joskus ottanut kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Lisäksi se on viime aikoina alkanut seurata Suomen pieniä kirjallisia ilmiöitä tavalla, jollaista ei ennen ole Svean maassa nähty. Vuoden aikana lehti on julkaissut useita hyvin arvokkaita puhtaasti tieteellisiä artikkeleita. Sen taidekritiikkiä olemme jo aiemmin kiittäneet Ruotsin parhaaksi.
Haluamme vain muistuttaa arvoisia toimituksia siitä, että he järjestäisivät lehtiään saataville myös Suomessa, mistä viime vuosina ei ole kannettu laisinkaan huolta. Intelligensbladetin hinta on ollut 4 ruplaa 28 kopeekkaa hopeaa, Studier, Kritiker och notiser -lehden hinta 3 rpl 84 kop. hopeaa vuosikerralta. Molemmat ilmestyvät yhden arkin laajuisina kerran viikossa.
Kirjoja maataloudesta
Toimitus on saanut näytteeksi Norrköpingissä ilmestyvän lehden Tidskrift för Landtmän numeron 3/1844, joka lehden antamien tietojen mukaan on sen toista vuosikertaa. Yhden numeron perusteella ei voida tietenkään päätellä mitään kovin varmaa lehden tasosta. Julkaisija vakuuttaa kuitenkin, että hän haluaa tehdä lehtensä ”niiden rohkaisevien arvioiden arvoiseksi, joita lehden jo ilmestyneistä numeroista on esitetty ei vain Aftonbladetissa, vaan useimmissa muissakin Ruotsin sanomalehdissä”.
Näytenumeromme sisältää maaherra R. F. von Kraemerin, tämän Ruotsin maaherrojen joukossa hyvin arvostetun suomalaisen, artikkelin Sötunan maatalouskokouksesta. Pääkirjoituksessa kerrotaan mm. maatalouden edistymisestä Upsalan läänissä. Edelleen lehti kertoo peltoviljelystä ym. Väderbrunnissa sekä Nyköpingin lähellä sijaitsevasta maatalouskoulusta. ”Selime” on kepeä kertomus samannimisestä täysiverioriista, ja lehden lopussa on lukuisia pikku-uutisia sekä ilmoituksia.
Lehden laajuudesta meillä ei ole tietoa, mutta se maksaa 2 riikin taalaria 32 killinkiä pankkiseteleinä eli noin 4 rpl 80 kop pankkiassignaatteja vuodessa.
Olisi epäoikeudenmukaista olla tässä yhteydessä muistuttamatta myös Upsalassa ilmestyvästä lehdestä Tidskrift för Landtmanna och Kommunal Ekonomien utgifven af F. W. Edelsvärd. Tämä hyvin arvokas aikakauslehti ilmestyy neljänä viiden arkin laajuisena numerona vuodessa ja maksaa kaksi riikintaalaria bankko.
