Herra Laurell on tullut niin levottomaksi siitä Väktarenin vihkojen 1 ja 2/1847 esittelystä, jonka julkaisin Litteraturbladetin viime vuosikerrassa, että hän on laatinut kokonaisen vihon täyttävän vastauksen. Tämän vihon lukijoiden annetaan selvästi tietää, että esittelyni on pelkkää suunpieksäntää, jossa ei ole edes loogisesti tai kieliopillisesti käsitettäviä sanoja tai lauseita. Silti hra L. on katsonut tarpeelliseksi haaskata vastineen laatimiseen kallisarvoista aikaansa, kirjailijankykyään ja – mikä pahinta – niin suuren osan Väktarenin niukkaa palstatilaa.
Myönnän, että hra L:lla voi sen mukaan miten hän on käsittänyt asian, olla kaksi syytä vastineeseen. Ensinnäkin hra L. katsoo aikomustensa puhtauden joutuneen esittelyssäni kyseenalaisiksi. Toisekseen hän selittää minun esittäneen väärin sen artikkelin (”Pedagogiska Aforismer”) sisällön, jonka hra L. on kirjoittanut ja joka ilmestyi kyseisessä Väktarenin ensimmäisessä numerossa.
Mutta mitä tulee hra L:n artikkelissa esitettyihin väitteisiin, niin mielestäni ei suinkaan ollut vaivan arvoista vaatia yleisöä edelleen kiinnittämään huomiota niiden puolustamiseen. Sitäkin vähemmän, mitä merkityksettömämpiä minun huomautukseni hra L:n mielestä ovat. Kun hra L. puolustaakseen kyseisiä väitteitä vakuuttaa, että minä olen Suomen yliopiston, tieteen ja tieteellisen tutkimuksen vihollinen, kun hän julistaa maan sivistyksen hyötyvän enemmän pedagogisesta toiminnastani kuin kirjailijantyöstäni, kun hän yleisön kauhuksi esittää, miten olen eräässä artikkelissani opettanut, että aviottomilla lapsilla tulisi olla perintöoikeus, eräässä toisessa, että metsänomistajan tulisi ilman rasitteita saada käyttää metsäänsä ym. – niin kaikki tämä on vasta alkusoittoa puolustukselle. Sen avulla hra L. osoittaa selkeästi sekä minun huomautusteni taustasyyt että sen, kuinka vähän ne minun tekeminäni merkitsevät. Kun hra L. joka sivulla tarjoilee vakuutteluja minun ”harmistani”, ”pahansuopaisuudestani”, ”solvaushalusta”, ”totuuden halveksinnasta”, ”karkeudesta”, ”hävyttömyydestä” jne., niin kaiken tämän tarkoituksena on kai todistaa hra L:n omasta totuudenrakkaudesta, vaatimattomuudesta ja hienotunteisuudesta ja antaa näin hänen väitteilleen uutta voimaa. Omasta puolestani voin pyytää hra L:ia etsimään kaikesta siitä, mitä olen kirjoittanut, vastustajaa luonnehtivien epiteettien näytevalikoiman, jota voitaisiin verrata siihen, mitä tällä yhdellä ainoalla Väktarenin numerolla on tarjottavanaan. Olen varma, että hra L. etsii turhaan, ja se merkitsee paljon, sillä tarjoutuuhan hra L:lle poimintojen tekemiseen peräti kolme vuosikertaa jatkuvasti kritisoivaa ja polemisoivaa lehteä. Mitä tulee pahantahtoisuuteeni henkilöitä ja yhteenliittymiä kohtaan, niin voin – olematta ”hävytön” – viitata yksityiselämääni, ja olen varma siitä, että ne, jotka tuntevat sekä hra L:n että minun elämäni, joutuvat myöntämään, että kun hra L. on julistanut minut tieteen viholliseksi, on hän sanonut enemmän kuin mikä on kohtuullista, sikäli kun viha ja rakkaus näkyvät teoissa.
Mutta jätän sikseen tämän vastineen pimeän puolen. Enemmän minua ilahduttaa tunnustaa ne virheet, joita tosiaan olen hra L:n suhteen tehnyt. Hra L:n sielun kuolemattomuuteen liittyvien pohdiskelujen johdosta käytin ad hominem -argumenttina [mielikuvaan perustuvana], kuten sanotaan, kysymystä, kirjoittiko hra L. rangaistuksen pelossa vai palkinnon toivossa. Yleisön kannalta ei tähän kysymykseen sisälly muuta kuin viittaus siihen, miten vähän oppi merkitsee toiminnan motiivina. Hra L:iin nähden siihen sisältyi kysymys, miten jokin järjestelmästä ja todisteluista kiinnipitävä filosofi voi niin helposti kääntyä annettujen teesien sokeaan omaksumiseen – vaikka hän tukisikin näitä teesejä opilla ”atomeista” (jakamattomista substansseista). Sanalla sanoen: halusin kysyä, miten tuollaisesta filosofista on tullut tuollainen teologi, miten tällaisesta aikansa miehestä on tullut aikansa tuomitsija – olettaen, että käsitykseni hra L:n aforismeista koostuvasta artikkelista oli oikea. Tällaiset kääntymykset eivät toki ole uutuus; mutta joka tapauksessa on kiinnostavaa selvitellä, miten ne ovat tapahtuneet. Myönnän, etten olisi saanut esittää mainittua kysymystä, koska lukija voi antaa sille omia tulkintojaan. Nyt hra L. on antanut selityksen kääntymyksestä, enkä halua sanoa mitään siihen liittyvää – yhtä vähän siitä tyhjyydestä, minkä hra L. nyt näkee metafysiikan kategorioista kuin siitä helppoudesta, millä hän on oppinut käsittelemään niitä.
Kun sitä vastoin olen todennut, että hra L:n hyökkäilyt aikaa vastaan ovat pedagogisten aforismien esitykselle vieras sivutarkoitus, niin siihen minulla oli täysi oikeus, koska pyrin osoittamaan selityksen paikkansapitävyyden. Nyt hra L. tosin vakuuttaa, ”että hän ei ole hylännyt koko modernin sivistyksen välttämättömyyttä”, mutta tulemme pian näkemään, missä määrin tällä vakuuttelulla on todistusvoimaa. Hän väittää myös, että hänen poikkeamansa ajan sivistyksen pariin olivat asianmukaisia. Mutta hän näyttää itsekin oivaltavan, kuinka mahdotonta on saada ketään uskomaan tähän väitteeseen.
Hra L. kysyy lukuisin soimauksin, kuka on antanut minulle oikeuden olettaa hänen esityksessään piilevän sivutarkoituksia. Itse olettaa hra L., että olen halunnut halventaa häntä yleisön silmien edessä; nolostumatta hän lisää, että olen todistellut väitteitäni väärillä tai vääristellyillä sitaateilla. Hra L. olisi voinut edellyttää, että olen ymmärtänyt hänen tarkoituksensa väärin ja siksi siteerannut tätä erehdystä vastaavalla tavalla sekä näin löytänyt hänen esityksestään sivutarkoituksen, nimittäin modernin sivistyksen kaatamisen, ei pedagogisen oppijärjestelmän pystyttämisen. Hän olisi myös voinut olettaa, että se kiivaus, mikä arvostelussa ehkä näkyi, on johtunut tällaisen menettelyn synnyttämästä harmistuksesta.
Tällainen harmistuminen näyttää sitäkin oikeutetummalta, kun maan kirjallisuudessa ei taida ilmetä juuri mitään, mikä selvittäisi tämän hra L:n vastustaman sivistyksen perusperiaatteita, ja kun hra L. sitä paitsi tuomitsee sen mitä laajimmin vaatimuksin ja äänensävyyn, joka esittää löysimmätkin päähänpistot suurina totuuksina. Hra L. olisi voinut lähteä siitä, että olen erehtynyt hänen vuodatustensa ymmärtämisessä ja tämä taas olisi ollut perusteena sille harmille, joka mahdollisesti näkyy niitä arvioitaessa. Mutta hän piti aiheellisempana olettaa minun toimineen pahantahtoisuudesta ja puuttuvasta totuudenrakkaudesta, eikä hän lainkaan häikäillyt julkistaa tätä oletustaan. Ja samalla kun hän sallii itselleen tämän menettelyn, nostaa hän suuren hälyn siitä minun väitteestäni, että hänen artikkelissaan on toinen tarkoitus kuin mitä otsikko ilmoittaa, että hänen aforisminsa ovat sivuseikka, kun taas hänen kiivailunsa modernia sivistystä vastaan on pääasia. Minä moitin häntä teoreettisesta virheestä; hän vastaa sälyttämällä minun kannettavakseni mitä inhottavimpia moraalisia vajavaisuuksia.
Olen vakuuttunut siitä, että jokainen joka lukee hra L:n vastineen, havaitsee sen mauttomimmaksi loukatun kirjallisen turhamaisuuden purkaukseksi mitä vähäisellä kirjallisuudellamme on osoittaa. Olisinkin jättänyt vastaamatta siihen muulla tavoin kuin tunnustamalla sopimattomaksi edellä mainitun viittaukseni rangaistukseen ja palkintoon, jos ei hra L. saattamalla rehellisyyteni epäilyksenalaiseksi olisi pakottanut minua vastaamaan seikkaperäisemmin. Menen siis nyt siihen, mitä hra L. on kutsunut virheellisiksi sitaateiksi.
Hra L. vakuuttaa, kuten sanottu, ettei hän tuomitse koko modernia sivistystä. Minun arvostelussani esiintyi seuraava tiivistelmä hra L:n väitteestä: ”että uudet ideat Ranskasta ja Englannista” ”odottamatta”(!!!) ”tunkeutuivat (Saksaan) ja ehkäisivät kysymysten luonnollisen ratkaisun”, että nämä ideat ovat tehneet modernista sivistyksestä karkeaa eudaimonismia [onnellisuusoppia], että tämän sivistysmuodon on tuottanut henki, joka on kristinuskon vihollinen, että siis niillä, jotka sitä puolustavat, ”ei ole mitään historiallista oikeutta tulla otetuiksi huomioon, kun kristillisen seurakunnan piirissä keskustellaan kasvatuskysymyksistä” jne.
Hra L. ei voi kiistää, etteivätkö siteeratut ilmaukset esiintyisi hänen artikkelissaan; mutta hän vakuuttaa, että niillä on siinä toinen merkitys kuin edellä olevassa tiivistelmässä.
Ensinnäkin nämä ideat ovat kuulemma erityisen luonteisia, nimittäin ”skeptisiä ideoita”, ja hra L. sanoo maininneensa ”huolellisesti ja tarkasti (s. 49, 50, 51) epäilyn ja välinpitämättömyyden kristinuskon yleisimmistä perusedellytyksistä olevan uuden sivistysmuodon luonteenomainen piirre”, ja tätä hän ei hyväksy.
Nyt hra L. kirjoittaa (Väktaren 1847, vihko 1, s. 79) että koko 1600-luvun jälkipuolella yritti ”uskonpuhdistus uskonpuhdistuksen sisällä” nostaa päätään, ja kun ”uudistuksen oikeus” ”lopultakin alkoi saada tunnustusta, tunkeutuivat uudet ideat Ranskasta ja Englannista ja estivät kysymyksen luonnollisen ratkaisun”. Sivulla 57 lisätään, että ”1700-luvun puolivälin jälkeen joutui protestanttinen teologia myös Saksassa odottamatta kosketuksiin modernin valistuksen eli englantilais-ranskalaisen vapaa-ajattelun kanssa”.
Lukija huomaa, että kohdassa puhutaan uusista, ei ”skeptisistä” ideoista, ja lisäksi että se, mitä yhdessä kohtaa sanottiin uskonpuhdistuksesta, on samaa mitä toisessa kohtaa sanotaan teologiasta. Tämän kirjoittaja oli myös huolellisesti korostanut paikasta toiseen siirrettyä sanaa ”odottamatta” omin lainausmerkein. Koko hra L:n esitys tähtää sen osoittamiseen, etteivät uskonpuhdistus ja Saksan sivistys kehittyneet luonnollisella tai välttämättömällä tavalla kyseisten ideoiden maahantunkeutumisen johdosta – kysymykset ratkaistiin luonnottomasti. Siksi hän sanoo sivulla 84: ”että kahdeksannentoista vuosisadan skeptiset aatteet eivät ole mikään sisäinen ja välttämätön momentti uskonnollis-siveellisessä sivistyksessä tai yleisemmin puhuen uudessa eurooppalaisessa sivistyksessä”. Hra L. on näet juuri vienyt päätökseensä sen kuuluisan todistelun, ettei tulevaisuus aina pääse esille ja että 18. vuosisadan aatteilla on ollut tämä kohtalo. Halusin nostaa esiin tämän lapsellisen historiannäkemyksen.
Sivulla 73 hra L. puhuu ”siitä eudaimonistisesta sensualismista, joka 18. vuosisadalla lopulta uhkasi kukistaa kaiken paremman hengen”, ”uudesta filosofiasta” sekä ”sen kintereillä seuraavasta haamusta tai jälkeläisestä, modernista sivistyksestä”; hän kiistää, että kumpikaan niistä olisi lähtöisin ”uskonpuhdistuksen periaatteista”, ”protestantismista”. Tässä kohdassa hra L. liittää mukaan valoisan ja iloisen kuvan elämän virrasta, jolla hän todistaa, että uudella sivistysmuodolla, josta tulee hallitseva, ei aina ole alkuperäänsä siinä, joka aiemmin oli ollut vallitseva. Sivulla 70 sanotaan, että ”historiallinen katsomustapa johtaa meidät modernista sivistyksestä takaisin Ranskan vallankumoukseen, joka puolestaan juonsi juurensa Englannissa 1600-luvun lopulla tuotetusta skeptisismistä”.
Sivulla 74 sanotaan: ”Että protestantismi kehityksensä aikana on mennyt kokonaan toisille urille kuin ajalliseen hyvinvointiin suuntautuva eudaimonismi, jolla nimellä modernia sivistystä kehityksensä puoli- tai keskivälissä aiheellisesti voidaan kutsua” – – Samalla sivulla puhutaan sekä edempänä että jäljempänä myös modernista ”eudaimonismista” samassa mielessä kuin sivulla 73 modernista sivistyksestä.
Onko minulla siis ollut oikeus esittää hra L:n oppina, että uudet aatteet ovat tehneet modernista sivistyksestä karkeaa eudaimonismia? Että kutsun ”ajalliseen hyvinvointiin suuntautuvaa eudaimonismia” karkeaksi, saanee olla oma asiani, vaikka hra L. haluaa tässäkin epiteetissä nähdä vääryyden.
Mutta, kysyy lukija, entä se sivistysmuoto joka sivuilla 49–51 on niin ”huolellisesti ja tarkasti mainittu”(!!!) ?
Sivuilla 49–51 hra L. kuvaa useampia nykyajan jalompia pyrkimyksiä. Hän sotkee sen eudaimonismiinsa, tosin ei karkeaan kuten s. 74, mutta sälyttää silti nykyajan kannettavaksi enemmän kuin pitää. Hän lisää sivistysmuotoonsa indifferentismin pintasävyä. – Mutta sen skeptisistä ideoista, sen epäilystä kristinuskon yleisimpiä peruslähtökohtia kohtaan ei hra L. sano sanaakaan.
Kuitenkin hän julistaa vastineessaan, että hän on kyseisillä sivuilla huolellisesti ja tarkasti maininnut tämän asian. Näin hän tosiaan kirjoittaa omin sanoin. Mutta viitatussa kohdassa ei ole mitään. Kolmeen sivuun olisi toki tarvittu ainakin kolme sanaa skeptisismistä ja epäilystä, jotta hra L. voisi noinkin laajasti kehua huolellisuuttaan ja tarkkuuttaan. Mutta näitä sanoja etsii turhaan. Päinvastoin, hra L. lisää sivistysmuotoonsa nro 49 ainakin sen kuvitelman, että ”vakaumus sielun itsenäisyydestä, sen riippuvaisuudesta korkeimmasta olennosta ja sen tarkoitusperästä toisessa maailmassa voivat yhdistyä elämäniloon ja hilpeään ajallisesta olemassaolosta nauttimiseen”. Olisikin todella vaikeata sanoa, miksi tämä yhdistelmä olisi mahdoton. Samoin antaa hän sivistysmuotonsa nro 51 omaksua sivistyneen ja valistuneen kristinuskon nimen ja jakaa Kantin kera uskon Jumalaan ja tulevaan elämään. Numeroin nämä sivistysmuodot, koska hra L. sanoo halunneensa ”kiinnittää lukijan huomion joihinkin sivistysmuotoihin, jotka ovat lähempänä aikaamme ja sosiaalista asemaamme” – tämän hän tekee jo sivuilla 49–50. Vasta Kantin tultua puheeksi antaa hra L. tietää, että uskonnollinen ainestekijä on näissä muodoissa ”vähitellen heikentynyt yhä enemmän”. Lopuksi hän toteaa (sivun 51 lopussa): ”Selvästikin tämä sivistysmuoto on seurausta siitä uskonnollisesta ja moraalisesta skeptisismistä, joka alkoi 1700-luvun alussa Englannissa ja Ranskassa ja jota Saksassa jatkoivat die deutschen Aufklärer [saksalaiset valistusintoilijat].”
Vasta tässä esiintyy sana ”skeptisismi”. Mutta selvää on, ettei Englannin ja Ranskan skeptikoille ollut ominaista usko Jumalaan ja kuolemattomuuteen, ettei hra L. siis ole soveltanut eikä tahdo soveltaa tätä sanaa edellä kuvattuihin sivistysmuotoihin.
Mitä lukija nyt sanoisi hra Laurellin tavasta siteerata omia sanojaan ja oppejaan? Omalta osaltani totean hänen tavastaan, että tuontyyppisen siteeraamisen pohjalta ei minua vastaan pysty löytämään mitään.
Muistutan, että uskonnollinen, filosofinen ja poliittinen reaktio on Ranskassa tehnyt 1700-luvun skeptisismistä vanhanaikaisen, ja ”die deutschen Aufklärer” ovat väistyneet ja tulleet kumotuiksi koko uudemman saksalaisen filosofian ja sivistyksen tieltä. Hra L. puhuu kuvauksessaan nyt Kantin filosofian vaikutuksesta Saksassa, jonka johdosta hra L:n sivistysmuodosta jo tulee protestia skeptisismiä vastaan. Hän jopa myöntää (sivu 89), että Kantin järkiuskonto oli ”kristinuskon liittolainen”. Fichten filosofia, Schellingin ja Hegelin, romanttisen koulukunnan, pietistien, ”valon ystävien”, uuskatolilaisten – kaikkien näiden opit poikkeavat tavattomasti 1700-luvun valistusfilosofiasta. Vastoin historiallista totuutta väittää hra L. siis, että uskonnollinen ainestekijä on Saksan sivistyksessä sitten Kantin päivien yhä enemmän vähentynyt. Uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen ei ole esiintynyt yhtä vilkkaita uskonnollisia liikkeitä kuin kahden viime vuosikymmenen aikana.
Mitään totuuden oikeutusta ei hra L:llä siis ole edes kuvauksessaan (s. 49–51), vielä vähemmän tuomioissaan tähdätä koko ”moderniin sivistykseen” (s. 70, 74) tai ”moderniin valistukseen” (s. 80) tai ”moderneihin vaatimuksiin” (s. 87), kutsua tätä sivistystä eudaimonismiksi (s. 73), ei myöskään olla näkevinään numeroiden 49 ja 51 muodossa kuvaamansa sivistysmuodon hengessä ”kristinuskon vihollista” (s. 63), kutsua sellaista vihollisuutta ”ajanhengeksi” (s. 63, 64), tuomita sen tuomitsemisen myötä ”valon ystävät” (sama), ”se käytännön elämänviisaus, jota varsin monet nykyajan ajattelijat ja käytännönmiehet kannattavat” (s. 69), ”modernin sivistyksen asian ajajat” (s. 81), ”nykyajan yhteiskunnallisten kysymysten pohtijoiden varsin suuri osa” (s. 69). Sillä hra L. ei voi kieltää, etteikö hän sisällyttäisi kaikkia näitä kategorioita sivistysmuotoihinsa numerot 49–51, samoin kuin sen minkä hän niissä tuomitsee – joskin hän pelkin vakuutuksin ja tavanmukaisin moittein sivuuttaa minun jo Litteraturbladetin numerossa 12/1847 esittämäni sitaattipoiminnot.
On siis ilmeistä, että hra L. tuomitsee summanmutikassa modernin sivistyksen, että hän antaa siitä väärän todistuksen ja panettelee sitä samaistaessaan sen omiin sivistysmuotoihinsa (s. 49–51), ettei hänellä edes ole oikeutta samaistaa sitä – osin ristiriidassa omien toteamuksiensa kanssa (s. 51 ja 89) – 1700-luvun ranskalaiseen skeptisismiin ja antaa sen jakaa tähän kohdistuvan tuomion, että hän edelleen ei ole sanottujen muotojensa kuvauksessaan todennut mitään niiden ”skeptisismistä” ja ”epäilystä kristinuskon perusedellytyksiä kohtaan”, ja että hän lopuksi vastoin historian todistusta syyttänyt sitä sivistysmuotoa, jota hän tahtoo luonnehtia ”sivistyneiden mielipiteiksi” Saksassa, lisääntyväksi uskonnolliseksi indifferentismiksi (katso s. 51).
Kaikella syyllä olen siis todennut, että kun hra L. sanoessaan hengen, joka on synnyttänyt ”kaikissa Euroopan maissa enemmän tai vähemmän yleisen” sivistysmuodon, olevan ”kristinuskon vihollinen” (s. 63), niin hänen sanansa kohdistuvat myös moderniin sivistykseen. Ja kun hän kieltää sen puolesta puhuvilta ”historiallisen oikeuden tulla otetuiksi huomioon, kun kristillisen seurakunnan piirissä keskustellaan kasvatuskysymyksistä”, niin kielto koskee myös tätä samaa modernia sivistystä.
Siitä ei näet ole kyse, että hra L. olisi tuominnut modernin sivistyksen sellaisena kuin se todella on. Hänen virheenään on, että hän on luonnehtinut tätä sivistystä väärin; vastoin historian todistusta hän on liittänyt siihen uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvan ajatustavan, eudaimonismin ym., tämän pohjalta samaistanut sen skeptisismiin ja lopuksi antamatta sille suunvuoroa evännyt siltä kaiken puheoikeuden. Tästä koostuu se epäoikeudenmukainen tuomitseminen, jonka kykyjeni mukaan olen koettanut torjua.
Jos vielä olisi jäljellä epäilyjä käsitykseni paikkansapitävyydestä, ei kukaan tarkkaavainen lukija voi syyttää minua erehdyksestä, vaan syyllisyys jää kokonaan hra L:n aihetta koskevan epäselvän esitystavan tiliin. Sisällysluettelo, jonka hän itse on liittänyt vastineeseen, osoittaa selvästi mikä indigesta moles [muodoton, muokkaamaton massa] on se ainesmäärä, minkä hra L. on tahtonut sulloa vastineeseensa. Tämä luettelo ansaitsisi muuten oman arvostelunsa, vaikka sekään ei kykene osoittamaan esityksen suunnitelmallisuutta. Jokainen myöntää myös, että vaatisi melko lailla vaivaa yrittää sen avulla selvittää, mitä hra L. itse asiassa tuomitsee ja minkä hän hyväksyy. Hän toistaa, että uskon Jumalaan ja sielun kuolemattomuuteen täytyy olla kasvatusopin perustana, ja tämän uskon hän tekee sen sivistyksen tuntomerkiksi, jolta hän kasvatuskysymyksissä kiistää puheoikeuden. Itse hän ei näytä tietävän, mitä on kirjoittanut, vaan väittää puhuneensa sivistyksestä, joka epäilee kristinuskon perusedellytyksiä, sekä siteeraa juuri niitä sivuja (49–51), missä hän myöntää tällä sivistyksellä olevan kyseisen uskon.
Olin arvostelussani viitannut hra L:n esityksen epävarmoihin ja sekaviin puoliin sekä myöntänyt, ettei hän tuomitse kaikkea, mikä sisältyy nykyajan sivistykseen. Sanani kuuluvat:
Kirjoittaja havaitsee toki sentään ”jotakin hyvää” nykyajan ”huolenpidossa yleisestä hyvästä, hyödyllisten tietojen hankinnassa, niiden popularisoinnissa ja levittämisessä yleisiksi, julkisen elämän ja yksityiselämän siistiytymisessä, omantunnon-, ajatuksen- ja painovapauden asettamisessa ihmisen pyrkimysten tavoitteeksi”.
Olin tässä merkinnyt erityisin lainausmerkein sanat ”jotakin hyvää”. Hra L. antaa kylläkin merkkien hävitä. Mutta olin seuraavassa lauseessa toistanut samat sanat: ”jotakin hyvää” ja käyttänyt niitä todisteena tekijän vihamielisestä suhtautumisesta nykyajan sivistykseen, koska hän katsoo mainitut ajan suuntaukset niin kovin vähämerkityksisiksi. Lisään nimittäin: ”Jokainen kuitenkin havaitsee lainauksista ja vieläkin paremmin esityksen kokonaisuudesta, että nykyajan sivistyksestä ja pyrkimyksistä jää jäljelle vain hyvin vähän sellaista, mikä ei kirjoittajan mielestä 'nojaa vääriin perusteisiin'”. Vai mitä pitäisi lukijan mielestä ajatella ihmisestä, joka julkisen ja yksityisen elämän siistiytymisessä näkee vain ”jotakin” hyvää? Hra L. puhuu näet näistä pyrkimyksistä ”harhaanjohtavana näennäisyytenä, jonka taakse koetetaan kätkeä uskontoa kohtaan tunnettu vastenmielisyys”. Hän sanoo, että ”tässä kätketään tarkoituksella se, mikä liittyy korkeimpaan”, ja tämän hän määrittelee lähemmin ”kristityn” ”korkeimmaksi” ”hyväksi” (s. 88, 89). Ja silti hän muistuttaa juuri tässä kohdin, että myös rationalisti on kristitty, että Kantin järkiuskonto on kristinuskon liittolainen.
Jääköön tässä sivuun se, mitä oikeaoppiset luterilaiset voisivat sanoa hra L:n kristillisyydestä. Hän tarkoittaa ilmeisestikin, että koska nykyaika ei tee jalostumisensa eteen työtä tuonpuoleinen elämä mielessään, niin siksi tämä jalostuminen on vain jotakin hyvää, vaikka se olisikin yksinomaan hyvään kohdistuvan rakkauden, Jumalan tahdon mukaisen elämän rakkauden aikaansaamaa. Tunnustaako hra L., että nykyajan kantama huoli julkisen ja yksityisen elämän siistiytymisestä on tuottanut mitään hedelmää? Juuri hedelmästäänhän puu tunnetaan. Tähän luulisi kristitynkin tyytyvän.
Mutta riittää jo tästä. Siteerattuaan ensin epäselvästi minun juuri esitettyä arviotani huudahtaa hra L: ”Tuollainen arvostelijahan puijaa aivan selvästi yleisöä. Voiko herra Snellman uskoa, että hänen lukijansa eivät huomaisi, mitä 'lainaukset' todella sisältävät, nimittäin sen, että enin osa, pääasiallisin osa nykyajan pyrkimyksistä jää jäljelle ilman että minä tuomitsisin niitä”. Tämän jälkeen hra L. alkaa laulaa veisuaan ”totuuden puutteesta”, ”häpeämättömyydestä”, ”karkeudesta” ym., missä hän on antanut kirjallisuudellemme melko täydellisen kokoelman vähemmän sopivia vastustajaa luonnehtivia epiteettejä.
Ehei, en todellakaan uskonut, että lukijoilta jäisivät ”lainaukset” huomaamatta. En uskonut edes, että hra L:lta jäisi huomaamatta kymmenen sitaattia 25 tekstirivillä, panisi sitten merkille vasta yhdennentoista ja tässäkin jättäisi lainausmerkit huomaamatta niin että edes sanojen ”jotakin hyvää” toistuminen 30. rivillä ei saisi häntä havaitsemaan niitä.
Mutta samalla kun hra L. näin typistellen lukee ja siteeraa arvosteluani, vaatii hän että minun tulisi lukea hänen aforismejaan aivan erityisellä tavalla. Olin huomauttanut, että se ”kolminainen suhde”, jossa aforismi VI selittää ihmisen havaintojen ja tekojen olevan, nimittäin Jumalaan, alempaan luontoon ja ihmissukuun, pitäisi tekijän huomautuksessa lausumien sanojen mukaan esittää omassa erityisessä aforismissaan. Itse asiassa suhde luontoon ja suhde ihmissukuun näyttävät vaativan jonkinlaista selitystä. Mutta jääköön tämä sikseen. Huomautin vain, että aforismin selityksen ilmaisutavassa oli se puute, että hra L. oli kirjoittanut näistä ”suhteista” jokaisen ”vaativan selityksekseen erillistä aforismia”. Kukaan ei näet osaa yhdistää sanoja ”näistä suhteista” niihin kahteen seikkaan (havaintoihin ja tekoihin), joissa ”ihmisen korkeampi luonto ilmenee” ”suhteessa Jumalaan”. Kun nyt aivan yksinkertaisesti huomautan, että tämän jälkeen seuraa vain kaksi aforismia (jotka liittyvät sanottuihin kahteen seikkaan) niiden kolmen sijasta, joita tekstin sananmukaisesti käsittävällä on oikeus odottaa, niin hra L. vaatii, että minun olisi pitänyt lainata hänen sanojaan huomautuksen lopusta: ”Tässä alempana tullaan nyt tarkastelemaan suhdetta Jumalaan”. Tämän laiminlyömisen hän selittää nyt väärennykseksi. No, oikaiseeko tämä lisäys edellä esiintyneen puutteellisuuden ilmaisutavassa? Ei! Sitä pitäisi seurata vielä aforismi suhteesta luontoon ja toinen aforismi suhteesta ihmissukuun. Kun hra L. sanoo, että tässä ”tullaan nyt tarkastelemaan suhdetta Jumalaan”, ei se merkitse muuta kuin: tässä meillä on alkuperäinen aforismi. Muiden aforismien puutteen huomasin vasta, kun kuudennen aforismin b-kohdan kirjavat vuodatukset olivat lopussa. Uskon voivani vakuuttaa, ettei ainoallekaan hra L:n lukijalle ole käynyt toisin.
Tämä on pikkuseikka, mutta antaa hra L:lle erityisen aiheen käynnistää virrenveisuu ”epärehellisyydestä” jne. On surkea näytelmä, kun joku näin kaiken muun unohtaen kiivailee kirjailijakunniansa puolesta ja alkaa inttää mitä absurdeimmista pikkuseikoista.
En halunnut edempänä keskeyttää kyseisen kirjoittajan oikaisuvaateiden tarkastelua puuttumalla siihen tapaan, millä hän vastineessaan selittää tuon paljon puhutun odottamattoman asioihin puuttumisen ja luonnottoman kehityksen. Hra L:n sanat kuuluvat:
Selvästikin ilmaus ”odottamaton” jne. merkitsee vain, etteivät saksalaisten teologiset kiistat ennen 1700-luvun puoliväliä koskeneet kristinuskon peruskäsitteitä ja periaatteita – minkä tekijän edeltänyt lyhyt historiallinen esityskin osoittaa – mutta sen jälkeen teologiassa alettiin kiistellä itse periaatteista, uskon perusteista, tai enemmänkin, kuten olen todennut, että teologia sai kyseisenä ajankohtana ulkoisen vihollisen vapaa-ajattelussa, jota suurelta osin itse ruhtinaat hoveissa kannattivat. Lisättäköön myös, että vanhempien ja uudempien kiistojen niin kovin erilainen luonne oli ainoa syy, mikä sai minut turvautumaan ilmaukseen ”odottamaton”, jota hra S. käyttää kriittisten muunnelmiensa teemana.
Tämän selityksen jälkeen itse kukin oivaltaa, mikä teologian kannalta on odottamatonta. Sitä on kristinuskon peruskäsitteiden ja periaatteiden totuuden tutkiminen – tai pikemmin niiden kyseenalaistaminen, tällaisen tutkimuksen vaatiminen.
Siispä juuri kehotus tällaiseen tutkailuun oli se, mikä ehkäisi ”kysymysten luonnollisen ratkaisun” saksalaisessa protestantismissa. Hra L. pitää näet vastineessaankin kiinni siitä, ettei tämä kehitys ollut luonnollista. Yleensähän kuulee teologien sanovan, että kaikki epäuskon hyökkäykset johtavat vain uskon jatkuvaan vahvistumiseen ja kirkastumiseen; mutta hra L. katsoo opin sentapaisen kehityksen luonnottomaksi. Jos teologia saa elää täysin suojattuna ja säilyttää periaatteensa vastaansanomattomina ja koettelemattomina, silloin sen kehitys on mitä luonnollisinta.
Omasta puolestani katson myöskin uskonpuhdistuksen olevan siinä määrin maailmanhistoriallisesti merkittävän tapahtuman, etten voi käsittää sellaista sen kysymysten ratkaisua, joka ei lähde sen omista periaatteista. Minun on siis pidettävä luonnotonta ratkaisua jonakin kummajaisena. Mitä erityisesti 1700-luvun skeptisismiin tulee, olen jo arvostelussani viitannut siihen yleisesti hyväksyttyyn näkemykseen, että se oli lähtöisin uskonpuhdistuksen itsensä kiistoista. Luther itse oli myöntänyt järjen negatiivisen tuomio-oikeuden jumalallisissa asioissa, joskin hän myöhemmin perui tämän myöntymyksen. Sosiniaanit [kristillinen seurakuntayhteisö Puolassa 1500-luvulla, vastusti kalvinisti- ja jesuiittateologeja], arminiaanit [alankomaalaisen kirkon piirissä kehittynyt suuntaus 1500-luvun lopusta lähtien, vastusti mm. Calvinin ennaltamääräämisoppia], englantilaiset independentit [kalvinismista lähtenyt suuntaus, kannatti kirkon kaikkien jäsenten täydellistä tasa-arvoisuutta], sitten yleensä dissenterit [valtionkirkkoon kuulumattomat] sovelsivat tätä järjen negatiivista kritiikkiä uskonoppiin yhtä lailla kuin deistit ja myöhemmin ranskalaiset skeptisistit. Tarkasteltaessa uskonpuhdistuksen tuloksia tuskin voi myöskään saada koko sen kulusta muuta kuvaa kuin että se on vaikuttanut omantunnonvapauden laajenemiseen ja lujittumiseen. Siksi ei luterilaisen kirkon uskontunnustuspakkoa juuri voikaan pitää etuna vaan Saksan kansan alhaisemman sivistystason seurauksena; tämä pakko poistettiin aiemmin sosiaalisesti korkeammalla tasolla olevan Englannin kansakunnan – osin myös hollantilaisten – keskuudessa. Kun hra L. ylistää Saksan protestanttisten maiden teokraattista järjestelmää, kehuu hän siis vain sitä, mikä näillä oli yhteistä katolilaisuuden kanssa. Paavien ja kirkolliskokousten määrittelemä oppi ei kirkolliselta muodoltaan juurikaan eroa siitä, minkä normit säätää valtiovalta ja papisto ja jota nämä jatkuvasti tulkitsevat ja ylläpitävät. Jos hra L. olisi kysynyt, missä on vakavampaa uskonnollista mielenlaatua, Saksan luterilaisissa maissa vai Englannissa ja Skotlannissa, ei olisi ollut vaikea ratkaista, onko uskontunnustuspakko vai reformoidun kirkon vapaampi muoto enemmän edesauttanut tosi kristillisyyttä. Englannissa syntyi vapaa-ajattelu; mutta siellä ei epäilyllä koskaan ole ollut sitä liikkuma-alaa mikä Saksassa. Saksassa oli uskontunnustuspakko, mutta tämä toi muassaan annetun hedelmänsä, yleisen uskonnollisen välinpitämättömyyden. Kukaan tuskin haluaa kieltää, etteikö ranskalainen skeptisismi ollut edellä mainitun suuntainen ylilyönti. Mutta historian todistusta vastaan ei käy kiistäminen, että se oli lähtöisin protestantismista, että se toi protestanttisia katsomuksia katoliseen Ranskaan, ja että se lopuksi osaltaan on vaikuttanut epäprotestanttisen uskontunnustuspakon kumoamiseen luterilaisessa kirkossa sekä täydelliseen protestanttiseen uudistukseen katolisessa saksalaisessa kirkossa. Odottamatta ja yllättävästi se ehkä on voinut tulla niille luterilaisille teologeille, jotka eivät olleet valmistautuneet muuhun periaatteiden puolustukseen kuin lain nuijaan nojaamiseen. Silloin ei ole kovin kummallista, että hra L:kin tekee Kantin filosofiasta periaatteiden ainoan puolustajan tuona aikana (Väktaren 1847, vihko I, s. 89). Mutta tämä ei estä sitä, että juuri Ranskan vapaa-ajattelu oli alkuperältään ja vaikutuksiltaan melko protestanttista.
Emme toki tietenkään tahdo lukea yksin ranskalaisen skeptisismin ansioksi sitä uudistusta, joka nyt nostaa Saksan luterilaisen kirkon samalle tasolle vapaan reformoidun ja vapaan katolisen kirkon kanssa. Saksan filosofia, joka sekin on lähtenyt protestantismista, on kulkenut omaa, ranskalaisesta vapaa-ajattelusta suhteellisen riippumatonta tietään; ja juuri se on pääasiallisesti vapauttanut uskonnollisen vakaumuksen Saksassa.
Pitää myös mainita, että hra L. selittää vastineessaan, kuinka hän ”uskonnollisen ja filosofisen perusnäkemyksensä mukaisesti kohdistaa huomionsa enemmän erityiseen kuin yleiseen, enemmän aikakauden tiettyihin ja keskenään kiisteleviin tendensseihin kuin sen yleiseen luonteeseen, jonka selvittämiseen hän avoimesti tunnustaen ei katso pystyvänsä”. – Kun hra L. nyt on menetellyt näin aforismeissa, niin hän katsoo, ettei voida sanoa hänen halunneen vastustaa ajan yleisiä pyrkimyksiä.
Tähän huomauttanee jokainen lukija, että sellaiset perusnäkemykset, joilla ei ole mitään yhteyttä yleiseen, ovat aika kummallisia; mutta silti monista pienistä puroista voi syntyä suuri joki; ja lisäksi on outoa puhua ”modernista sivistyksestä”, kun tarkoitetaan vain yhtä tai toista jo vanhentuneen sivistyksen virtausta.
Lopuksi en voi olla esittämättä lukijan tarkasteltavaksi paria luonteenomaista piirrettä hra L:n polemiikissa.
Heti äsken siteerattujen itsetunnustusten jälkeen hra L. yrittää osoittaa, kuinka minulta puuttuvat periaatteet. Hän aloittaa: ”Kun yhdessä lehtensä numerossa ensin tunnustaa ajan vaatimuksena olevan, että kuninkuuden (Espanjassa) tulee lakata, ja seuraavassa numerossa taas esittää vastaavana vaatimuksena perustuslaillisen monarkian” – –
Luin tämän pari kolme viikkoa sitten. Ja vaikka en taitaisikaan antaa henkeäni Espanjan nykyisen kuningasvallan puolesta, niin minua ihmetytti silti, että olisin julkistanut näkemyksen, jota en koskaan tiedä kannattaneeni. Tutustuessani uudelleen hra Laurellin vastineeseen aloin nyt jäljittää asiayhteyksiä. Hra L. oli komeasti siteerannut Litteraturbladetia 11/1847. Etsin jonkin aikaa. Lopulta löysin eräästä nurkkauksesta seuraavan Finlands Allmänna Tidningiä koskevan kommentin:
Mutta vaikkei ottaisikaan huomioon sen poliittista uraa ja muiden etuoikeuksien ohella sallii lehdelle sen privilegium exclusivumin [poissulkevan erioikeuden], että se viitenä viikonpäivänä nostaa puuvillan hintoja Egyptissä, syö oopiumia Hongkongissa, rökittää englantilaisia Intiassa, lannistaa pohjoisamerikkalaiset Meksikossa ja suojelee kuninkuutta Espanjassa – niin kuitenkin voisi jäädä jotain tekemistä viikon kuudennelle päivälle. Silloin sopisi hyvin esittää jotain Suomea koskevaa – –
Tunnustan, että laskin lehden käsistäni todella helpottuneena. Minua ilahdutti sydäntä myöten, ettei hra L. syyttänyt minua sellaisista rikoksista kuin alhaisten puuvillahintojen, oopiumin puutteen, hindujen rökittämisen ja meksikolaisten lannistamisen lukemista ajan vaatimuksiksi. Suosiollisesti ja armollisesti hra L. heitti unohduksen hunnun näiden hairahdusteni ylle. Mutta että minä ”tunnustan ajan vaatimuksena olevan, että kuninkuuden (Espanjassa) tulee lakata”, siitä hra L. ei sentään tahdo vaieta.
Minua hämmästytti hra L:n kekseliäisyys hänen väitteitään tukevien esimerkkien valinnassa – hän keksaisi noin vain Litteraturbladetin vuoden 1847 numeron 11, arkin 41, palstan 7. Miksi? Sitä en kyennyt käsittämään. Yhtä vähän ymmärsin, miksi ”Espanjassa” oli sulkumerkeissä, niitähän ei ollut Litteraturbladetin alkutekstissä. Mutta kun olin ehtinyt kappaleen loppuun ja luen (vastine, sivu 51): ”– lähes samaan hengenvetoon ylistää 'onnelliseksi' sitä pariisilaista, joka 'istuu Tuilleriesin puutarhassa ja katselee vallankumousaukiolle, missä kansan raivo hukutti vereen kaikki ne opit, jotka vuosisatojen ajan olivat kahlehtineet sen sekä hengellistä että ajallista olemassaoloa;” – – niin aloin huomata, paljonko kello oli lyönyt.
Rivi esiintyy Litteraturbladetissa nro 12, sivulla 349, kuvauksessa missä vertaillaan Pariisia ja Lontoota. Siinä sanotaan:
Ja silti Pariisista on paljon enemmän opittavaa kuin Lontoosta. Itse kaupunki on mitä miellyttävin historian kertauskurssi. Jokainen katu, jokainen tori, jokainen paikka kutsuu esiin muistoja tapahtumista, joiden usein jo sinänsä korkean traaginen merkitys vielä kohoaa ajateltaessa sitä vaikutusta, mikä niillä on ollut koko ihmiskunnan kohtaloihin. Mistään maailmassa ei löydä ketään, joka tässä suhteessa olisi niin onnellinen kuin pariisilainen.
Lukija näkee tästä, miksi olen kutsunut pariisilaista onnelliseksi. Hra L. on tosiaan onnellisesti löytänyt tämän sanan tästä lauseesta koristellakseen sillä sitten seuraavan: ”Hän istuu Tuileriesin puutarhassa” jne. (minä käytän yhtä l-kirjainta; tehon vuoksi hra L:llä on kaksi). Sitä seuraava lause (Litteraturbladetissa) kuuluu: ”Hän voi ajatella tätä tietoisena siitä, että tämä kansa toimi ja kärsi Euroopan puolesta, ja aukion nykyisessä nimessä, de la Concorde, hän voi nähdä nimen sille ajalle, joka kansalle on koittava”. Tämän jälkeen seuraa 1 ½ palstan verran muiden Pariisin historiallisten paikkojen luetteloa.
Lukija havainnee nyt varmasti minun ohellani, miten ja miksi hra L. siteeraa.
Mutta enempien kommenttien sijasta minun on lisättävä edellä esitettyyn vielä yksi hra L:n polemiikista peräisin oleva vuodatus, josta lukija varmasti näkee, kuinka innokkaasti hra L. pyrkii rakentamaan kasvatusopin pantheonia dogmatiikan ja atomistiikan perustalle. Hän lausuu vastineessaan sivulla 63:
Mutta hra Snellmanille, tämän kirjoittajan sanojen ja ajatusten hyväntahtoiselle tulkitsijalle, on toki tehtävä se lyhyt muistutus, että hänen, hra S:n ei todellakaan tarvitse valittaa korkeakoulussa poikkeuksetta vallitsevasta pedantismista. Siellä on todellakin niitä, jotka samoin kuin hra S. katsovat läksynluvun olevan turmioksi; siellä on niitä, jotka hra S:n lailla tyytyvät tietoon yleensä kohdistuvaan rakkauteen; täällä on niitä, jotka katsovat jokaisen puhutun ja kirjoitetun ruotsinkielisen sanan joutuvan hukkaan; täällä on niitä, jotka hra S:n lailla luottavat vain vähän lukuihin – mitäpä he välittäisivät Beckmarkista ja Forsellista; täällä on niitä, jotka hra S:n lailla katsovat valtio-opissaan, että aviottomilla lapsilla tulee olla sama perintöoikeus kuin niillä, jotka syntyvät avioliitossa – mitä väliä siitä, mitä perintökaaressa sanotaan; täällä on niitä, jotka katsovat hra S:n lailla sen olevan vahingollista omistusoikeuteen puuttumista, jos tilanomistaja ei saa jakaa taloaan mielensä mukaan, ei saa polttaa metsiään mielensä mukaan – mitäpä he välittäisivät siitä, mitä sanotaan kameraali- ja kansantaloustieteessä;”– –
Sen vahvistuksen ohella, minkä kaikki yllä oleva antaa hra L:n kasvatusopillisille aforismeille, sisältää se joukon hyödyllisiä tietoja tämän kirjoittajalle, joka on hakenut paikkaa samasta korkeakoulusta mitä hra L. kuvailee. Onko minun näistä hyödyllisistä vihjeistä kiittäminen vain sattumaa vai erityistä humaanisuutta, en uskalla ratkaista.
Pelko siitä, että olen liiaksi väsyttänyt Litteraturbladetin lukijoita sananvaihdolla, joka käsittelee vain hra Laurellia ja minua, saa minut säästämään toiseen tilaisuuteen sen esille ottamisen, mikä hra Laurellin vastineessa liittyy lähemmin asiaan. Hra L. on osoittanut olevansa tyytymätön siihen lyhyeen arvosteluun, jonka olen jo esittänyt osasta hänen opustaan. Silloin voidaan pitää velvollisuutenani repostella sitä hieman lähemmin, jottei hra L:llä olisi aihetta katsoa vastineensa joutuneen ansaitsemattoman huomaamattomuuden kohteeksi. Pyrkimyksenäni tulee olla tekemään hra L:stä täysin tyytyväinen.
Joh. Vilh. Snellman
