Jokin aika sitten lukijamme näkivät tämän lehden kirjailmoitusten joukossa Dante Alighierin maailmankuulun runoelman ruotsinkielisen käännöksen tilausilmoituksen. Koska kääntäjä, hra Lovén, on jo aiemmalla Camoensin ”Os Lusiados” -teoksen ruotsinnoksellaan osoittanut olevansa hyvin lahjakas, ja koska lukeva yleisö ei helposti tule kiinnittäneeksi huomiotaan tilausilmoituksiin, pidämme velvollisuutenamme kehottaa muutamin sanoin maanmiehiämme hankkimaan itselleen sanotun käännöksen.
Useimmat lukijat varmaan tietävät, että uudemman italialaisen kirjallisuuden varsinainen alku lasketaan ajasta, jolloin kolme nimeä – Dante, Petrarca ja Boccaccio – yhdellä iskulla tekivät siitä Euroopan ensimmäisen ja mainioimman, 1200-luvun lopulta ja 1300-luvulta lähtien. Runoilijoita ja proosan kirjoittajiakin oli eri puolilla Italiaa kyllä ennen tätäkin aikaa, mutta heidän tuotantonsa oli verraten vähäpätöistä; ja kun Dante kirjoitti, ei italian kielellä vielä ollut edes nimeään. Dante itse kutsui kirjakieltään sisiliaksi, koska ensimmäiset kansankieltä käyttävät runot olivat ilmaantuneet tällä saarella ja niiden seuraajat niemimaalla noudattivat enemmässä tai vähemmässä määrin näitä esikuvia myös kielellisesti.
Dante, jota näin siis pidetään Italian kirjallisuuden isänä, on myös ensimmäisiä suuria henkiä koko uudessa eurooppalaisessa kirjallisuudessa ylipäätään, jos ei oteta lukuun niitä tuntemattomia suuruuksia, jotka Euroopan nykyisin elävillä kielillä ovat runoilleet pakanuuden ja keskiajan kansanrunoutta. Tähän historialliseen kunniasijaan, joka tekee Dantesta vertaansa vailla olevan, liittyy myös hänen runoelmansa kunniasija, sillä kirjallisuudenhistorialla ei ole osoittaa mitään, mitä siihen voisi verrata.
Tästä runosta on ensi sijassa sanottava, että se on oppinut työ. Ihmiset, joilta puuttuu kaikki tieteellinen kirjallinen sivistys, eivät pysty nauttimaan siitä. Kaikelle tavalliselle oppineisuudellekin se olisi käsittämätön, jos ei olisi löytynyt oppineita miehiä, jotka ovat mitä vakavimmalla tavalla perehtyneet teokseen ja tutkimustensa tuloksilla valaisseet sen hämäriä kohtia – sikäli kuin ovat voineet, sillä vielä monet kohdat ovat jääneet selittämättä.
Moni, joka ei koskaan ole lukenut ”Divina Commediaa”, lienee silti selvillä siitä, että se kuvaa Danten vaellusta läpi helvetin, kiirastulen ja paratiisin. Hänen rakkautensa varsinaisesti juuri vetää häntä tälle matkalle. Sillä Beatrice (Portinari), Danten rakkauden kohde siitä lähtien kun kummatkin olivat yhdeksänvuotiaita, kuoli nuorena; juuri Beatrice lähettää Vergiliuksen saattamaan Dantea läpi helvetin ja kiirastulen, mutta johdattelee itse häntä paratiisissa. Vaelluksellaan Dante näkee ja välistä puhutteleekin klassisen muinaisuuden, itämaiden, keskiajan, oman aikansa kaikkia kuuluisia kuolleita miehiä ja naisia. Kuvailemalla niitä eri alueita, joilla he ovat, heidän elämäänsä, toivottomuuttaan, toivoaan tai lopullista autuuttaan haudan tuolla puolen Dante jakaa kullekin paikkansa ihmiskunnan historiassa. Hän antaa määrätyn kulttuurimerkityksen sekä ajalle ja olosuhteille, joissa he ovat eläneet, että opeille ja ajan suuntauksille. Kaikki Danten runoelmassa on siis allegoriaa. Jopa Beatricesta itsestään tulee allegorinen henkilöhahmo, personoitunut taivaallinen viisaus ja rakkaus, tosi autuaaksi tekevä, mitä hänen nimensä merkitseekin.
Joutuu kysymään itseltään, miten tästä kaikesta voi tulla runoutta. Laaja, monimutkainen allegoria on yleensä sekä runoudessa että kuvaamataiteissa jotensakin kuivakiskoinen asia. Joka on nähnyt Berliinin museon julkisivussa olevat Corneliuksen allegoriset freskot tai paljoa suuremman mestarin Rubensin maalauksen Louvressa, jossa allegorisesti ihannoidaan Maria de Mediciä, tuntee kouriintuntuvasti, miten kylmää tämä kaikki on. Myös Goethen ”Faustin” toinen osa on näyte samasta runouden alalla, joskin tässä on miltei suotta tuhlattu neroutta ja kykyä. Olkoon asianlaita miten tahansa, ei tarvitse paljoakaan lukea Danten runoelmaa havaitakseen, että se on runoutta, niin ihmeellistä, ettei aiemmin ole aavistanutkaan sen vertaisesta.
Tämän kirjoittajalla on edessään useita ”Divina Commedian” selostuksia ja arvosteluja. Ei siis olisi vaikea esittää lukijalle joitakin korkealentoisia korulauseita runoelman syvästä poeettisesta laadusta. Mutta koska ne eivät mielestämme selitä sitä, mikä tässä oikeastaan pitäisi selittää, rohkenemme lausua asiasta oman mielipiteemme, olkoonkin aivan yksinkertaisen.
Meistä näet on aivan eri asia, jos Rubens maalaa jotain niin proosallista kuin kuvia hovista antiikin myyttien mukaan, joihin hän itse ei usko, tai jos Cornelius luo kuvia, joiden pitäisi esittää runoutta ja maalaustaidetta ja näiden sekä inhimillisen kulttuurin eri aikakausia, tai jos Goethe pukee kaikenlaisia haaveellisia filosofisia mietelauseita niin sanottuun runolliseen pukuun, tai – ottaaksemme lukijalle läheisemmän esimerkin – jos Franzén (Columbus-runossaan) personifioi veneerisen tartunnan ym. On aivan toista, kun Dante kuvaa maailmanhistoriaa tunnettujen maailmanhistoriallisten persoonallisuuksien kautta; nämä hän sijoittaa maailmaan, jonka uskoo todeksi, elämään, jossa ne hänelle vielä elävät. Maailmanhistoria on näet sinänsä paljon runollisempi kuin mikään, minkä inhimillinen mielikuvitus on pystynyt luomaan. Voidaan kyllä kysyä, missä määrin Dante vakavissaan uskoi helvettiin ja kiirastuleen. Hänen sivistyneet aikalaisensa Italiassa eivät suinkaan olleet oikeauskoisia katolisia. Ettei Dantellakaan ollut oikeaa uskoa, käy ilmi jo siitä, että hän uskalsi oman mielikuvituksensa mukaan muovata tämän alamaailman. Näyttää kuitenkin siltä, että hän näin tehdessään tavallaan hämmästyisi ja kauhistuisi omaa rohkeuttaan. Itse runoelma, jossa paaveja ja prelaatteja ei juurikaan ole päästetty paratiisiin, todistaa enemmän kuin riittävästi, ettei Dante uskonut paaveihin ja kirkkoon sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat. Mutta ilmeistä on, että hän oli syvästi vakaumuksellinen kristitty, koska hän epää taivaaseen pääsyn myös rakastamiltaan antiikin filosofeilta ja runoilijoilta, myös Vergiliukselta jota hän ja koko Italia yhtä lailla ihailevat, sekä muilta pakanoilta ja ei-kristityiltä yleensä, niin että ainoastaan Adam, Abel, Nooa, Mooses, Abraham, Iisak, Jaakob ja hänen poikansa, Daavid ja – luultavasti Beatricen rakkauden tähden – myös Raakel ovat saaneet armon. Sellaisesta aiheesta ja sellaisen uskon avulla, johon sisältyy vakaumus haudantakaisessa elämässä muodossa tai toisessa annettavasta rangaistuksesta ja palkinnosta, voi Danten nero luoda allegorian, joka ei vetoa ainoastaan ymmärrykseen, vaan myös mielikuvitukseen ja tunteeseen.
Jos runoelma on rakenteeltaan ja sisällöltään ainoa laadussaan, ei se muodoltaan ole sen vähemmän omaperäinen, sillä kritiikki ei ole kyennyt sijoittamaan sitä mihinkään tunnetuista runouden lajeista. Sitä ei voi kutsua eepokseksi, ei draamaksi, ei lyyriseksi runoksi. Dante sanoo itse, että se on ”komedia”, koska se alkaa murheellisesti ja päättyy iloon. Ei ole varmaa hän itsekö vai jälkimaailma on antanut runoelmalle lisänimen divina, ”jumalainen”.
Tämä lyhyt esittely antanee lukijalle jonkinlaisen mielikuvan Danten ihmeellisestä työstä, josta syvemmin ajattelevat ja tuntevat henkilöt kaikkina myöhempinä aikoina ovat nauttineet ja saaneet pohdiskelun aihetta, ja joka nyt tarjotaan ruotsalaiselle lukevalle yleisölle. Mutta koska etenkin kaunotaiteiden alalla esimerkit ovat paljon antoisampia kuin mikään kuvaus, lainaamme tähän sanatarkan käännöksen teoksesta ”Italienska Studier” [Italialaisia tutkimuksia], kirj. Carl. Vilh. Böttiger, Upsala 1853.
Kyseessä on erityisen tietorikas ja kiehtova teos, joka sisältää tutkielmat ”Italialaisen kulttuurin suhteesta roomalaiseen” ja ”Vanhimmasta italialaisesta runoudesta” sekä ”Comedia Divinan” kuuden ensimmäisen ja Tasson ”Gerusalemme liberatan” kolmen ensimmäisen laulun käännökset. Koska tekijän lähimpänä tarkoituksena näitä käännöksiä julkaistaessa on ollut tarjota opastusta niille, jotka haluavat lukea alkutekstiä, on käännösten sanatarkka uskollisuus ollut hänelle pääasia. Aivan näin ei asiainlaita tosin ole Tasson käännöksen suhteen, joka noudattaa alkutekstin säejakoa ja runomittaa, kun taas ”Commedia divinan” käännös on mitaton ja voi siksi lähes sana sanalta seurata alkutekstiä. Itsestään selvää toki on, että muodon kauneus menetetään tällöin.
Ensimmäisessä ja toisessa laulussa kuvaillaan Danten ja Vergiliuksen kohtaamista, heidän sanomisiaan ja lyhyttä vaellusta manalan syöverin suuaukolle, joka esittelee itsensä kolmannen laulun alussa. Valitsemme näytteeksi tämän laulun ja liitämme siihen melkoisesti tiivistäen muutamia Böttigerin selityksiä. Koska monia lukijoita silti kiinnostanee kuulla alkutekstin äänneasu, julkaisemme tässä laulun alun italian kielellä hra Böttigerin toimittamassa asussa. [– –]
J. V. S.
