Aiheen tähän lisäykseen saimme lähinnä tarpeesta selittää, että kun viimeksi lausuimme käsityksemme asiasta, meille oli tuntematon vuonna 1855 Tukholmassa painettu kirjoitus, jossa myös allekirjoittaneen aikaisempi esiintyminen oli saanut osakseen ankaran tuomion, millä siis ei voi katsoa olleen mitään vaikutusta sanottuun lausumaan.

Kyseisessä kirjoituksessa on lisäksi suomenkielisestä kansasta kirjoitettu tahdikkaasti ja kansan oikeuksia kunnioittaen, joka ruotsalaisissa Suomea koskevissa pamfleteissa on ollut erittäin harvinaista. Tekijä vain samoin kuin hänen vähemmän tahdikkaat maanmiehensä näkee asiat ja olot täällä melko vääristävien silmälasien läpi, ja hän tekee eri tapauksissa ilmeisiä virhepäätelmiä tosiasiallisista oloista.

Jätämme täysin sikseen tekijän yrityksen todistaa, että ruotsinkielinen väestö on Suomessa yhtä vanhaa, jopa vanhempaa kuin suomenkielinen. Tässä tarkoituksessa esitetyillä hypoteeseilla ei ole mitään sitä yksinkertaista tosiasiaa vastaan, että historia Erik Pyhän ja Birger Jaarlin maihinnousuista vaikenee asiasta. Sillä on selvää, ettei näiden varhaisten ruotsalaisten siirtolaisten kääntymistä olisi sivuutettu vaieten, jos he vielä silloin olisivat olleet pakanoita, ja että syy mainita heidät olisi ollut vielä suurempi siinä tapauksessa, että he jo ennen mainittua aikaa olisivat muodostaneet kristillisen seurakunnan kun lähimmässä naapurustossa asuivat kristinuskoon vihamielisesti suhtautuvat hämäläiset. Hivenen huvittavalta vaikuttaa tekijä todistellessaan että kun tunnetut Sursillin sisarukset menivät naimisiin suomalaisten kanssa ja heidän jälkeläisensä taas toisten suomalaisten kanssa, seuraa siitä että Suomessa jokainen, joka jollain tavoin on yhteydessä tähän Sursill-historiaan, on ruotsalainen mies tai nainen. Siitä muistuu etsimättä mieleen se ruotsalainen aatelismies, jolle Kustaa III halusi antaa torpan Venäjän rajalta selittäen, että hän siten varmasti saisi nähdä oikeusjutuissa kokeneen ja käräjöimishaluisen miehen ennen pitkää voittavan Ruotsille koko suuren naapurimaan.

Paljon näitä heppoisia valloitusyrityksiä pitemmälle menee tekijän todistelu, että yksikään suomensukuinen heimo ei ole kyennyt omin käsin rakentamaan lujaa yhteiskuntaa ja että siksi Ruotsin tekemä valloitus on ollut ehto myös suomalaisen kansan yhteenliittymiselle kokonaisuudeksi. Mutta siinä tekijä on vain unohtanut, että tilanne on ollut sama kaikille historian tuntemille heimoille ja kansoille. Kreikkalaiset ottivat vastaan sivistyneitä siirtokuntiaan Egyptistä ja Foinikiasta, ja niistä perustettiin historiasta tunnetut Kreikan pikkuvaltiot. Kreikkalaiset sivistivät vuorostaan Italian, roomalaiset muun läntisen Euroopan, joka vielä sen jälkeen on ottanut vastaan kansainvaelluksen tuomia siirtolaisia. Kaarle Suuren valloitukset muodostivat valtiollisen elämän Saksassa, ja vielä myöhemmin antoi normannien Englannin-valloitus, Saksan keisarien tekemä Itämeren ympärillä sijaitsevien vendien ja slaavien maiden valloitus näiden maiden asukkaille heidän yhteiskuntamuotonsa. Skandinavian uusin kolonisaatio on ajassa kauempana kuin minkään muun Euroopan maan; mutta historia vaikenee myös Skandinavian maista ennen aasojen maahanmuuttoa. Ehkä maahanmuuttajien läheinen sukulaisuus aikaisemmin siellä asuneeseen kansaan selittää sen, kuinka Ruotsin laeilla ja laitoksilla muinaisista ajoista alkaen on ollut vapaampi ja omalaatuisempi leima kuin useimmilla muilla kansoilla. Kalmarin unioni ja Ruotsia hallitsevan säädyn sekoittuminen saksalaisten ja tanskalaisten elementtien kanssa näyttää kuitenkin olleen vielä tarpeen antamaan ruotsalaisten valtioelämälle lujemman muodon.

Kuinka olisi suomalainen kansa välttänyt tämän yleisen lain. Kun tämän pohjalta haluaa todistaa suomalaisen kansan kyvyttömyyden itsensä sivistämiseen, paljastaa vain puutteelliset tietonsa historiasta. Valloituksen tapana ei ole liioin perustaa mitään kiitollisuussuhdetta kukistajan ja kukistetun heimon välillä. Englantilaiset pitäisivät varmaan maailman naurettavimpana vaatimuksena, jos ranskalaiset vaatisivat heitä olemaan kiitollisia siitä, että normannit valloittivat Englannin ja alistivat maan saksilaiset, vaikka jokainen englantilainen oppii tietämään, että tämä valloitus on laskenut pohjan Englannin nykyiselle kulttuurille ja valtiomuodolle. Tunnustetaan, että sellainen on asioiden järjestys ollut kansojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja alistutaan – siinä kaikki. Kukaan ihminen ei kuvittele, että valloitus on tapahtunut jalomielisyydestä. Syynä on valloittajan puolelta aluksi yksinkertaisesti itsesäilytysvietti, vallanhimo ja ryöstönhalu; myöhemmin se ottaa siivomman nimen valtiosyistä.

Vielä sivistymättömälle kansalle on epäilemättä onnellisinta, jos kolonisaatio tapahtuu rauhallisemmin. Omasta puolestamme olemme historian todistusta tarkastellessa tulleet tässä suhteessa siihen käsitykseen, että kansalle on suuri onnettomuus, jos ylivoimainen vieras heimo tulta ja miekkaa käyttäen pakottaa sen omaksumaan vieraan uskonnon. Sellaisen kansan henkiset voimat ainakin murretaan siten pitkäksi aikaa. Esimerkkejä on Itämeren etelänpuoleisissa kansoissa aina sakseista asti ja saman meren itäpuolella, Suomen kansa mukaan lukien. Esimerkkejä ovat myös kaikki ne kansat, jotka miekankärjestä saivat ottaa vastaan Muhammedin opin. Puhumattakaan onnettomista kansoista Keski- ja Etelä-Amerikassa, joiden käännyttämisestä espanjalaiset hakivat synninpäästöä saaliinhimolleen. Kansan uskonnollinen vakaumus on sen vapauden ja ihmisarvon viimeinen turva; kun väkivalta tunkeutuu siihen, on orjuus täydellinen. Suomalaisille onnettomuudeksi voi siksi syystä kutsua sitä, että heidän sivistäjänsä olivat vanhojen viikinkien jälkeläisiä, joiden keskuudesta ei voinut syntyä Suomen Ansgariusta. Toinen onnettomuus oli, että Suomen heimo on ollut ja on niin outo Euroopassa, että myös Suomen sivistäjät olivat ja heidän piti olla kieleltään, kansallisluonteeltaan, ajattelutavaltaan ja tavoiltaan niin kaukana Suomen kansasta. Sellaista sulautumista kuin normannien ja saksien Englannissa ei siksi voinut täällä tapahtua, vaan maahan syntyi kaksi erillistä kansaa, herrojen ja talonpoikien; ja me suomalaiset tunnemme yhä tänään ruotsalaisen valloituksen hedelmän happaman jälkimaun. Onnettomuutena voidaan pitää myös sitä, että valloitus ja ruotsalaisten kolonisaatio Suomessa jäi emämaasta riippuvaksi, minkä vuoksi sulautuminen epäilemättä yhä enemmän estyi. Mutta kaikki tämä on fait accompli [viety päätökseen]. Olisi lapsellista valittaa sitä, saati uskoa, että toisenlainen historian kulku olisi ollut mahdollinen. Suomalaiset itse ovat varmasti sen kulkuun yhtä suuresti osallisia kuin ruotsalaiset. Se kuuluu kaikkien asioiden järjestykseen; ja järkevä alistuu siihen myös toiveunissaan, kuten hänen täytyy taipua siihen todellisuudessa.

Sen sijaan on tunnustettava, että kaiken tämän välttämättömän pahan tai vähemmän hyvän rinnalla oli onni, että valloittajalla oli sivilisaatio ja yleiselle kansalaisvapaudelle perustuva valtiomuoto. Ruotsissa ei ollut koskaan ollut maaorjuutta. Kristinusko oli myös jo vapauttanut harvat irtolaisorjat. Kummastakaan ei millään voinut tulla kysymys valloitetussa Suomessa, missä voitetusta vihollisesta tehtiin uskonveli. Suomi pääsi siten vähitellen osalliseksi samoista yhteiskuntalaitoksista kuin Ruotsi, jolla on perustanaan aina ollut ja yhä on selvä etulyöntiasema verrattuna useimpiin Euroopan maihin. Mitään jalomielisyyttä hallitsevan kansa puolelta ei siinä voi havaita. Tämä onni samoin kuin äsken luetellut onnettomuudet olivat asioiden luonnollista järjestystä.

Mainitun kirjoituksen tekijän ei todella tarvitse ladella mittaamattomia etuja, joita Suomella on ollut ruotsalaisten ylivallasta. Mikä niistä on todellista, tunnustetaan tässä maassa helposti ja halukkaasti. Mutta loputtomasta kiitollisuudesta, jota suomalaisten pitäisi siitä tuntea, voidaan sanoa yhtä ja toista. Kansakunnat eivät nimittäin tee mitään ilmaiseksi. Ja jopa se, joka ei ikinä olisi lukenut riviäkään Ruotsin ja Suomen historiaa, voi kaikella varmuudella päätellä, että edellinen maa on saanut määrätyn hyödyn kaikesta, mitä se niin jalomielisesti on lahjoittanut jälkimmäiselle. Kun Ruotsin valloituksista oli jäljellä vain Suomi, se muodosti myös väkimäärältään kolmasosan Ruotsin valtakunnasta. Se oli täysin aineellisesti ”Ruotsin kilpi”, sillä se muodosti taistelukentän, jota vihollisen ja Ruotsin omat joukot imivät ja polkivat, kun meren toisella puolella saatiin kaikessa rauhassa odottaa uutisia siitä, mitä täällä tapahtui. Ja liiton viimeisellä vuosisadalla ei Suomi saanut kahta kertaa, kuten tekijä sanoo, auttaa itseään – ja Ruotsia – vaan vielä kolmannen kerran, ei vain yksinvallan aikana, jota tekijä haukkuu, vaan tällä kertaa kukoistavalla vapaudenajalla, jolloin rakkaan rauhan vuoksi jälleen pala Suomesta haaskattiin pois. Eikä myöskään 1809 solmittu rauhaa yksinvallan aikaan, vaan vallankumouksen jälkeen, jolloin ruotsalaisilla oli maailman paras tilaisuus lähteä vastaan yhtenä miehenä, mihin tekijä vakuuttaa sen olleen valmis. Tekijä taitaa tuntea historian todistamaa paremmin miten sen taisteluvalmiuden laita olisi mahtanut olla. Ratanin lähetyskunnassa ja rauhanneuvotteluissa se ei esiinny erityisen selvästi. Todisteena siitä esitettäköön se, mitä kuulimme eräältä senaikaiselta Upsalan-ylioppilaalta. Kun opiskelevaa nuorisoa kehotettiin lähtemään sotapalvelukseen upseerinarvoisina, oli kapteeni Lindeberg, sittemmin hyvin tunnettu kunniallinen setä Mårten, ainoa koko Upsalan ylioppilaskunnasta, joka osoitti valmiutta siihen ja todella lähti sotaan.

Esitämme tämän vain tekijään liittyen. Se ei sisällä mitään halventavaa Ruotsin kansaa kohtaan. Kansakunnilla on vaihtelevat kohtalonsa, vuoksensa ja luoteensa, ja olisi turhaa koettaa pitää salassa, että 1700-luku oli Ruotsille ja ruotsalaiselle kansallistunteelle rappion aikaa, josta vain Kustaa III:n esiintyminen tekee poikkeuksen, mutta sekin enemmän näennäisesti kuin todella.

Mutta jatkoon. Suomi oli Ruotsin viljamakasiini ja Tukholman elintarvikepuoti. Sillä oli vähän teollisuutta, ei yhtään tehdasta, ja se oli kuluttaja Ruotsin manufaktuuritavaroille, jotka ulkomaisten tavaroiden tullin vuoksi olivat täällä ilman kilpailijoita. Kauppa ulkomaan paikkakunnilla oli Suomen kaupungeilta kauan kielletty. Niiden täytyi viedä vientitavaransa Tukholmaan, mistä ne vietiin ulkomaille, ja ne saivat sieltä vieraat tavarat, siirtomaatavarat, viinit ym., joita Suomessa kulutettiin. Koko Suomi oli ennen reduktiota yksi ainoa läänitys ruotsalaisille kreiveille ja paroneille. Ja tämän ajan jälkeen eivät vain maaherran- ja presidentinpaikat sekä piispanistuimet vaan myös koko joukko vähemmän merkittäviä toimia ja virkoja olivat hyvä turvapaikka hunningolle joutuneelle Ruotsin aatelille ja niille, jotka sen kanssa onnistuivat kilpailemaan kuninkaan suosiosta. Ne olivat kaikki aika kunnollisia etuja, eikä viimeksi mainittu varmasti vähiten arvostettu. Tuskinpa saattoi Suomeakaan huonompi maa ja kelvottomampi kansa kuin suomalaiset tekijän mukaan ovat ostaa sillä hinnalla itselleen suojelijan ja hyväntekijän.

Asian luonteeseen liittyy, että yhdistymisen tuottamat aineelliset edut eivät olleet molemmin puolin samanlaisia. Alivoimaisena tottelevalla kansalla ei ole edes, jos se olisi sille sallittu, kykyä ottaa näistä eduista osuuttaan. Henkisessä suhteessa sitä vastoin täytyi suomalaisten samoista syistä olla yksipuolisesti vastaanottavia. Myös tässä pätee esitetty: ”Ei mitään ilmaiseksi.” Ruotsille ei voinut olla yhdentekevää, tuliko ruotsalainen kulttuuri tiedossa, laeissa ja tavoissa voimaan Suomessa vai ei, oliko ruotsalaisia vastassa Suomen länsi- tai itärajalla vieras kansa.

Yhteinen sivistys, rauhallinen molemminpuolinen kosketus töissä ja toimissa, vuosisatojen aikaisten yhteisten kohtaloiden täytyi luonnollisesti ruokkia veljellisyyden tunteita molempien maiden kansojen kesken, ja näiden tunteiden täytyi yhtä luonnollisesti Suomessa olla vallitsevia lähinnä ruotsalaisen ja puolisuomalaisen väestön keskuudessa. Varsinaiselle suomalaiselle ovat ruotsalainen ja herra aina merkinneet samaa; tiedetään, että sellainen samamerkityksisyys ei juuri aiheuta mitään ihastuksen huumaa. Tekijämme pitää nyt monien edeltäjiensä lailla eräänlaisena ihmeenä, että Suomessa voi ruotsia puhuvien joukossa olla joku niin ei-ruotsalainen, että ajattelee ja toimii nimenomaan suomenkielisen kansallisuuden, kansalliskirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi. Hän kiittelee kovasti ruotsalaisia ja Ruotsin hallitusta siitä, että ruotsalainen aatelismies Pietari Brahe niin erityisesti huolehti Suomen sivistyksestä ja hyvinvoinnista, että uskonpuhdistajan innokas edistäjä Suomessa, Pietari Särkilahti, kuului ruotsalaiseen aatelissukuun, ja että Agricola, Raamatun suomentaja, niin ikään oli Suomen ruotsalaisten siirtolaisten jälkeläinen. Mutta kun on kysymys nykyajasta ja sen pyrinnöistä, on hänestä yhtä selittämätöntä kuin tuomittavaa, että joku joka puhuu ja kirjoittaa ruotsin kieltä, puhuu ja kirjoittaa sitä suomalaisena, suomalaisen kansallisuuden ajajana. Hän näyttää vaativan, että vaikka ruotsin kielen ylivalta sulkee suomalaiset pois kaikesta korkeammasta sivistyksestä, heidän kuitenkin pitäisi maan sivistyneiden edessä esiintyä oman asiansa ajajina. Hän, ja hänen myötään kukaan ruotsalainen ei voi käsittää, että joku sivistynyt henkilö Suomessa voisi tuntea myötätuntoa suomenkielistä kansaa kohtaan, tuntea itse kuuluvansa siihen, tuntea häveliäisyyttä siitä, että isänmaan, syntyperän ja säädösten kautta kuuluu siihen kansaan, mutta töissään ja toimissaan ei osoita sellaista kansallisuustietoisuutta. Todella merkittävä luku tekijän kirjoituksessa on se, joka esittää syyt, miksi täällä Suomessa on alettu turhaan puhumaan kansallisesta sivistyksestä. Tekijä tietää nimittäin kaikki mahdolliset syyt siihen, mutta isänmaanrakkaus on hänelle täysin tuntematon asia. Hän ei edes mainitse sanaa. Hänen ajattelussaan ei Suomen sivistyneissä voi olla isänmaanrakkautta; rakkaus Ruotsiin ja ruotsalaiseen ylivaltaan on ainoa kohottava tunne, jota heiltä voidaan vaatia.

Tekijä puhuu kyllä rauhallisesti ja maltillisesti. Mutta esitetyt maltilliset olettamukset, ettei isänmaanrakkaus Suomen sivistyneissä voi tulla kysymykseen, ovat hyvinkin karkeimpia häväistyksiä, jotka voidaan sanoin tai paljon puhuvalla hiljaisuudella liittää kansaan olkoon se sitten tekijän laskelmointia tai vain seurausta sokeasta ennakkoluulosta ja kansallisesta turhamaisuudesta.

Meidän ei pidä vaieta siitä. Tekijä motivoi äänettömän edellytyksensä seuraavalla huipennuksella. Ne, jotka Suomessa ovat työskennelleet suomen kielen ja suomalaisten kirjallisen valistamisen hyväksi, ovat tehneet hyvän työn. Mutta ne, jotka ruotsiksi, ruotsalaisin kirjoin, puhuvat suomalaisesta kansallisuudesta, eivät ole Suomen ja suomalaisten ystäviä vaan vain Ruotsin ja ruotsalaisten vihollisia – ja mikä vielä pahempaa, he eivät ole edes itse suomalaisia, he ovat ruotsalaisia, siten todellisia isänmaanpettureita.

On myönnettävä että tämä olettamusten ja väitteiden jalo häpeämättömyys on niin uskaliasta ja samalla niin äärettömän naiivia, että se lähenee ylevää.

Tekijän oman esityksen siitä, että Agricola, Särkilahti ja muut Suomessa syntyneet ruotsalaiset ovat tehneet työtä suomalaisten sivistyksen ja suomen kielen hyväksi, pitäisi opettaa häntä suvaitsemaan tämän työn jatkon, myös jos sen tärkeimpänä päämääränä ei enää pidetä suomenkielistä Raamattua, katekismusta ja virsikirjaa. Eikö siitä, että hän on kuullut Sursill-jutun tukevan Ruotsissa vanhaa perätöntä tietoa, joka pitää suomalaisia vain yhtenä ruotsalaisten muunnelmana, hänen pitäisi jo arvailla, ettei ruotsalaisten ylivalta ole ihan täysin voinut sulkea suomalaisia pois kaikesta sivistyksestä, etteikö yksi ja toinen suomalainen talonpojan poika ole päässyt ylenemään papiksi tai käsityöläiseksi ja kauppiaaksi; ja tuntemalla todelliset olot hän olisi huomannut, että enemmistö Suomen ruotsia puhuvasta herraluokasta kuuluu näiden talonpojanpoikien jälkeläisiin. Jos tekijä ei pitäisi koko isänmaanrakkautta mahdottomana, hänestä olisi hyväksyttävää, että se voi syntyä myös Suomessa ruotsalaisista syntyneissä, varsinkin kun kokemus osoittaa joka maassa, että maahan muuttaneet muukalaiset ovat toisessa ja kolmannessa sukupolvessa tavallisesti täysin kansallistuneet. Ja tekijän luulisi myös myöntävän, että isänmaanrakkaus ei suomenkielisistä syntyneissä välttämättä katoa juurineen siksi, että heidän on ollut pakko oppia ruotsia. Tavallisen inhimillisen tiedon ja inhimillisen tunteen pitäisi myös sanoa hänelle, että jonkin korkeamman herätysperustan täytyy johtaa ihmisiä työhön, joka ei sen tekijöille tuo mitään ulkoisia etuja, ei edes jokapäiväistä leipää. Se, että tekijällä ei ole siitä mitään käsitystä, todistaa, että hän itse asiassa halveksii suomalaisia ja suomalaista kansallistunnetta syvemmin kuin kukaan hänen sanoiltaan raaempi edeltäjänsä.

Hänen tekemänsä ero suomen kielen hyväksi työskentelevien ja ”fenno­maanien” välillä ei tuo hänelle anteeksiantoa. Jokaiselle, joka jotain ajattelee sellaisista asioista, vielä enemmän niille, jotka tuntevat Suomen oloja, on varsin selvää, että suomen kielen opiskeleminen ottamatta huomioon suomalaista kansallisuutta olisi pelkkää tieteellistä harjoitusta, joka hyödyttäisi filologiaa yleensä. Hyvää ja hyödyllistä näissä kieliopinnoissa on kuitenkin se, että ne herättävät isänmaanrakkauden, ja että se, joka alkaa tutkia kielen kielioppia, huomaa itsensä ja seuraajansa väistämättä päätyvän johonkin käsitykseen kieliopin käytöstä puheessa ja kirjoituksessa. Ruotsalainen voi tuskin sitä tietää, mutta Suomessa ymmärretään hyvin, mitä tutkimukset ja vaatimukset suomen kielen oikeuksista ovat vaikuttaneet myös tämän kielen kulttuuriin. Sille ei mahda mitään, että ruotsin kielen Suomessa pitää ”siirtyä sivummalle”; sillä ei näet ole mitään oikeutta olla iankaikkisesti suomalaisten opetuskielenä ja lainsäädäntökielenä. Tietääksemme kukaan ei ole koskaan vaatinut sitä väistymään yhdellä iskulla, vaikka tekijä sellaista väittää varsinkin sanomalehti Saimasta. Sen vaatimukset eivät aikanaan ulottuneet pitemmälle kuin saada suomi opetuskieleksi alempiin alkeiskouluihin niillä seuduilla, missä suomea yleisesti puhutaan, emmekä pidä vääränä jopa lieventää aluksi tätä vaatimusta, niin että vielä jokin oppiaine, kun ensin on annettu opetusta ruotsin kieliopissa, voitaisiin opettaa ruotsiksi. Ei kai pitäisi loukata edes Ruotsin ruotsalaisia, että suomalaiset vaativat itselleen samoja oikeuksia kuin Suomen ruotsalaisilla on ollut vuosisatoja. On totta, että niissä suomalaisten vaatimuksissa on menty äärimmäisyyksiin, joissa halutaan saattaa Suomen ruotsalaiset samaan asemaan kuin missä suomalaiset nykyään ovat. Paikallisesti voitaisiin kumpaisenkin väestönosan opetus ja lainsäädäntö hoitaa kahdella kielellä. Mutta yliopisto-opetus, korkeampi hallinto ja lainsäädäntö korkeimmassa elimessä ei voisi mielellään tapahtua kahdella kielellä. Myös kansalliskirjallisuuden on tehtävä valintansa – se on, tulla suomalaiseksi kirjallisuudeksi tai kuten tähän asti ei olla lainkaan olemassa. Näitä ja senkaltaisia vaatimuksia, että 1 ½ miljoonaa Suomen suomalaista vähitellen pääsisi nauttimaan samoja oikeuksia, joita sinne asumaan asettuneet ruotsalaiset ovat vuosisatoja pitäneet yksinoikeutenaan, voidaan vain yhteyksissään pitää ilmauksina jostain vihasta ruotsalaisuutta ja ruotsalaista kulttuuria kohtaan. Sellainen yhdistäminen voi toki olla anteeksi annettava. Enemmän kuin pelkkää tietämättömyyttä on kuitenkin väittää, että ne, jotka esittävät näitä vaatimuksia ja lausuvat toiveen niiden täyttämisestä tulevaisuudessa, eivät tee sitä isänmaanrakkaudesta vaan tyhjästä mahtailusta, kuten tekijä itse asiassa väittää. Vaikkei näin tultaisikaan motiivien alueelle, mihin tekijällä ei ole mitään oikeutta, niin se joka tapauksessa on osoitus halveksunnasta, jota ei voi mitenkään puolustaa.

Tekijä käsittelee yhtä vähän kuin kukaan muukaan hänen Suomesta ja Suomen oloista kirjoittava maanmiehensä kysymystä kielen suhteesta kansallisuuteen, kansan koko historialliseen olemassaoloon. Hän lausuu vain olevansa sitä mieltä, että käy hyvin päinsä että kieleltään, sielultaan ja sydämeltään ruotsalainen väestö pysyy herrana ja hallitsijana Suomessa, myöntäen toki, että on jopa kaunista ja kiitettävää, jos tämä hallitseva kasti jakaa rikkaudestaan kaikenlaisia sivistysaineksia myös suurelle massalle, suomenkieliselle paarialuokalle. Hän viittaa Belgiaan, missä ranska on hallitseva kieli, kun taas maailma tuskin kuulee puhuttavan kansankielestä, flaamista ja vallonista. Kanssaveljiensä tavoin hän opettaa meille, kuinka ruotsi on paljon vahvempi turva Suomen nykyiselle ja tulevalle kulttuurille kuin suomi. Mutta hän varoo esittämästä yksinkertaista kysymystä, onko oma kansallisuus ilman omaa kieltä mahdollinen. Hänen pitäisi silloin vastata vielä yhteen kysymykseen: Voiko kansallista sivistystä olla siellä, missä yksi kieli on sivistyksen, toinen juuri sen seurauksena tietämättömän massan kieli? Eikö hänen silloin pitäisi, luopumatta kaikista vaatimuksista yksikertaiseen inhimilliseen ymmärrykseen, voida vastata siihen muuta kuin: kansallisuus ilman kansallista sivistystä on tyhjä sana, ja kansallista sivistystä ei ole siellä missä kansakunnan kieli ei ole sivistyksen. Ehkä voisi ajatus näistä kysymyksistä ja niihin vastaamisesta opettaa hänelle, mikä säilyttää kansan ja mikä sen hävittää. Hän on varmasti kyllin hyvä ruotsalainen vihatakseen jokaista germanismia ruotsin kielessä. Olisiko hänen silloin mahdotonta käsittää, että Suomen kansalla, joka korkeammassa merkityksessä ei vielä omista omaa kieltä, on jokin oikeus itse työllään hankkia itselleen sellainen, ja että tämä sen oma kieli, jopa täynnä svetisismejä, on varmempi turva sen olemassaololle kuin mikään muu kieli maailmassa. Mutta tekijä ei halua Suomelle suomalaista kansallisuutta, hänelle on Suomen kansan tila yhdentekevä. Hän ja muut ruotsalaiset hänen kanssaan tuntevat vain ”ruotsalaisen maakunnan”, jonka nimi on Finland, ei suomalaista kansaa, vielä vähemmän suomalaista kansakuntaa ja mitään suomalaista kansallisuutta. Voidaan mielihyvin myöntää, että se on hänen patriotismiaan. Mutta on totisesti vaikea oivaltaa, että tällä patriotismilla ei olisi tarpeeksi kenttää omassa maassa ja että se oikeimmin osoitetaan kieltämällä meiltä suomalaisilta oikeus, jopa mahdollisuus rakastaa omaa vähäistä isänmaatamme.

Svenska Tidningenistä on luettavissa nimettömän kirjeenlähettäjän suuntaamia sanoja lehtemme viime numeron kirjoitusta vastaan, jota olemme tämänkertaisen artikkelin otsikossa lainanneet. Mainittu kirjoittaja esiintyy sen pöyhkeänä vastustajana, mitä hän kutsuu meidän ylimielisyydeksemme. Hänellä ei ole mitään esitettävänä asiassa. Oman yleisönsäkin hän jättää tietämättömäksi niistä sanoista ja lausumista, joissa meidän ylimielisyytemme oli muka näkynyt.

Näinä vuosina on nähty yhden ruotsalaisen sanomalehtiartikkelin ja brosyyrin toisensa perään pitävän puhetta siitä, mitä Suomelle pitää tehdä – sitten kun herrat olisivat ottaneet tai saaneet haltuunsa Suomen, ”menemällä tepastelemaan Kronstadtin ja Viaporin välillä”1. Naurettavuus tässä taljan myynnissä ennen karhun pyydystämistä puhukoon puolestaan. Mutta ylimielinen määräily Suomen kansan tulevaisuudesta vailla ajatustakaan siitä, että tämä kansa mahdollisesti voisi toivoa pääsevänsä asiassa kuulluksi, olisi kai aikoja sitten ansainnut vakavan nuhtelun. Ruotsin sanomalehtikirjallisuudessa on toki vanhempia syntejä, jotka aikoja sitten olisivat vaatineet kuittausta. Aina herra Silfverstolpen ajoista on nimittäin vain harva ruotsalainen lausunut kirjoissa sanaakaan Suomesta mainitsematta loukkaavan halveksivasti sen liikkeen hulluutta, joka viime vuosikymmeninä on ollut erinomaista maamme henkisessä elämässä, nimittäin herätettyä ajatusta suomalaisesta kansallisesta sivistyksestä ja suomalaisesta kansalliskirjallisuudesta. On helppoa suoda tietämättömyydelle anteeksi sen erehdykset, jopa röyhkeys, jolla on juurensa juuri siinä tietämättömyydessä. Mutta ei pidä vaatia että se saisi estämättä jatkaa kevytmielistä leikkiä asialla, minkä pitää olla jokaiselle kansalle kallisarvoisinta. Ja näyttää todellakin olevan hyvä syy niiden joita se päivittäin loukkaa muistuttaa toisten tunteiden ja pyrkimysten kunnioituksesta, missä loukkaus koskee kokonaista kansaa.

Sv. Tidningenin kirjeenlähettäjä olkoon vakuuttunut, että sen närkästyksen, jonka olemme lausuneet julki, jakaa jokainen sivistynyt mies Suomessa. Kuvitelkoon hän, jos näin rohkea vertaus sallitaan, mitä hän ja muut ruotsalaiset ajattelisivat ja sanoisivat, jos me täällä Suomessa käyttäisimme samanlaista kieltä Ruotsista ja Ruotsin oloista. Me emme todella voi pitää hänen vuodatuksiaan muuna kuin osana tätä ”Kronstadtin ja Viaporin välillä tepastelua”. Hän suvaitkoon meidän vakuuttaa, että täällä Suomessa, jossa sekä sodassa että rauhassa olemme kantaneet ja kannamme sen mikä on kannettava, joltisenkin myötätuntoisesti tarkastelemme rohkeaa käyttäytymistä siellä kaukana, missä niin vähän on alttiina – varsinkin niiden osalta, jotka varovaisesti kätkevät nimensä.

J. V. S.

• 1. Erään ruotsalaisen sanomalehden sanat.