Sanomalehtien joukossa on harvoja ikävystyttävämpiä, hengettömämpiä ja hyödyttömämpiä kuin Berliinin päivälehdet. Niiden kaikkien poliittiset näkemykset ovat pakostakin yksipuolisia, mutta tässäkin suunnassa ne pyrkivät harvoin oman mielipiteensä esittämiseen tai uskaltautuvat pitemmälle kuin lainaamaan Österreichische Beobachteria; mutta ne kertovat mitä turhanpäiväisimpiä uutisia näytelmistä, konserteista ja hovivastaanotoista.
Näin sanoo John Russell Preussin sanomalehdistä, 25 vuotta sitten. Hän ei ole niin epäoikeudenmukainen, että vaikenisi tämän asiaintilan syistä. Hän hyväksyy myös vähäiseksi poikkeukseksi ”Vossische Zeitungin”, lehden, joka on kauan saanut osakseen arvostusta sillä perusteella, että se on ollut niin hyvä kuin olosuhteet ovat sallineet. Jo nykyisin Russell luultavasti arvioisi toisella tavoin Preussin lehdistöä, vaikka sen valitettavasti nyt täytyykin tulla toimeen ilman Österr. Beobachterin johdatusta, sen jälkeen kun tämä mahtitekijä sekä sen korkea-arvoinen päämies ovat väistyneet julkisuudesta.
Samaa oikeudenmukaista arviointia ei voi kiistää kukaan, joka puhuu julkisesti meidän maamme lehdistöstä. Jos arvioitsija vertaa sitä muiden maiden lehdistöön, hänen on pakko päätyä noihin kolmeen jyrkkään mainesanaan ”ikävystyttäviä, hengettömiä, hyödyttömiä”. Ja meidän mielestämme voidaan kuitenkin lisätä, että jos lehdistömme annetaan peilata itseään omaa menneisyyttään vasten, siinä ilmenee edistymistä parempaan suuntaan. Emme tällöin puhu Finlands Allmänna Tidningistä, Hfors Tidningarista emmekä Porvoon lehdestä. Myönnämme nimittäin, että ensiksi mainittu on edelleen kuten ennenkin vailla vertaansa, puhuttakoonpa uutisten valinnasta, esitystavasta tai arvioimisesta. Nykyisin ei myöskään ole aihetta hämmästellä sitä, että Hfors Tidningar on pystynyt äsken mainitun lehden tarjoamien varmojen tosiasioiden nojalla sangen täydellisesti todistamaan, että yleissivistyksen taso Suomessa kestää täysin vertailun minkä tahansa eurooppalaisen kansakunnan yleissivistykseen. Todistelu perustuu siihen olettamuksenvaraiseen seikkaan, että jokainen suomalainen hallitsee sisälukutaidon. Mutta peltoviljely, tehdaslaitokset, kansanopetus, kansalliskirjallisuus, jopa lehdistökään eivät kelpaa todisteiksi mistään! Tuollaisen arvioitsijan mielestä yleissivistys on mainitun sisälukutaidon kätketty hedelmä. – Kolmannesta kumppanuksesta, Borgå Tidningenistä, voidaan sanoa vain, että sen vaikeneminen todistaa sen olevan samaa mieltä tuloksesta, johon nuo toiset toverukset ovat päätyneet historiallisissa tutkimuksissaan ulkomaiden ja kotimaan henkisestä kehityksestä.
Emme kuitenkaan oikeastaan aikoneet puhua näistä lehdistä, vaan niistä, jotka tekevät hellittämättömän rohkeasti ja uhrautuvasti työtä tulevaisuuden hyväksi, ikään kuin kansallinen sivistys todellakin vielä tarvitsisi näitä ponnistuksia ansaitakseen sivistyksen nimen. Etusijalla näiden viimeksi mainittujen keskuudessa on epäilyksittä Suometar. Yhä vakavammin ja taitavammin tämä lehti on vuoden aikana antanut ilahduttavalla tavalla näyttöä siitä, mihin hyvä ja rehti tahto kaikissa oloissa pystyy. Lehti ei ole säikähtänyt tähänastisen tilaajamääränsä vähyydestä, vaan se on vain antanut aiheen toimintakentän laajentamiseen, ja lehti on kääntänyt huomionsa suomen kieltä koskevista selvityksistä muihinkin yleisesti kiinnostaviin aiheisiin. Monet sen julkaisemista kirjoituksista voidaan lukea parhaaseen maan sanomalehdistössä esitettyyn aineistoon, mikä on joka tapauksessa ansio, niin vähän merkitystä kuin tuollaiselle kiitokselle voidaankin antaa, kun otetaan huomioon sanomalehdistön yleinen laatutaso.
Mainitsemme näistä artikkeleista ennen muuta useissa numeroissa jatkuneen kirjoituksen ”Maaviljelyksen, taidollisuuden ja seurakunnallisten asiain harjoitukset”, joka on sisällöltään hyvin ajateltu ja samoin esitystavaltaan selkeä ja vakuuttava. Omasta puolestamme olisimme vain toivoneet, että kirjoittaja olisi hieman perusteellisemmin osoittanut, miten jokainen elinkeinotoiminnan edistysaskel edellyttää tietoa useista kotimaan olojen piirteistä, jonkinlaista perehtyneisyyttä maan lakeihin ja asetuksiin sekä yleensä sen elinkeino-oloihin samoin kuin tietämystä niistä ulkomaiden oloista, joista kyseessä olevan elinkeinonhaaran menestys riippuu. Siinä tapauksessa olisi myös voitu tarkemmin viitata siihen, ettei näitä tietoja voida hankkia niin kauan kuin kansalliskirjallisuutta ei ole olemassa. Sillä vaikkakin esim. tehtaan kappaletyön tekijä saattaisi tulla toimeen ilman muuta sivistystä kättensä taidon lisäksi, tarvitsee tehtaan perustaja ja johtaja mainittuja tietoja. Eikä niitä voi hankkia siellä, missä ei ole kirjallisuutta, jonka varassa ovat niin kouluopetus kuin kirjallinen tietojen välityskin, jopa suullinen keskustelukin. Vieläkin selvemmin näin on asian laita, kun kyseessä ovat elinkeinonhaarat, kuten maatalous, joiden johtaminen ja edistäminen on kansan itsensä suurten joukkojen asiana. Tähän on silloin lisättävä elinkeinojen edistymisenkin perimmäisenä edellytyksenä elävä isänmaallisuus, jonka olemassaolo meidän aikanamme ei ole käsitettävissä ilman kansallista kirjallista sivistystä. Siihen aikaan, jolloin kansat vielä taistelivat pelkästään asuinpaikkojensa puolesta ja saadakseen kansakuntansa itsenäisyyden tunnustetuksi, oli tämä taistelu alituinen kannustin isänmaallisuuteen. Nykyaikana taas, jolloin kansakuntien välinen taistelu koskee pääasiassa yhden tai toisen kansallishengen, kansallisen sivistyksen, ensisijaisuutta, sen kielen, lakien ja yhteiskunnallisten laitosten vaikutusvaltaa sekä sen kaupan ja elinkeinojen alueellisia ulottuvuuksia, tänä aikana pystyvät puolensa pitämään vain ne kansakunnat, joilla on nämä kansallisen sivistyksen ainekset ja jotka kehittävät niitä herkeämättä. Ja todellakin mitä suurin henkinen velttous on edellytys sellaisen mielipiteen esittämiseen, että tämä kaikki voi olla sellaisen kansakunnan hallussa, jolta puuttuu oma kirjallisuus – ja jonka kieltä ei edes käytetä kirjallisuuden tai opetuksen kielenä.
Mitä ansiokkaimpina on pidettävä yrityksiä näiden seikkojen selvittämiseksi, kuten kirjoittaja on tehnyt. Meidän maassamme on valitettavasti sivistyneidenkin sivistys niin vähäistä, ettei yksinkertaisimpiakaan historian ja valtiotieteen totuuksia tunneta ja että täällä tarvitaan pitkiä todisteluja lauselmille, joita Euroopan muiden kansakuntien keskuudessa on jo kauan pidetty itsestään selvinä. Ennen kuin tullaan niin pitkälle, että jokaista ulkomailta tuotua lapiota pidetään todisteena oman maan sivistyksen matalasta tasosta, ennen eivät elinkeinot sen enempää kuin kansalliskirjallisuuskaan pääse mitenkään merkittävään kehitysvauhtiin.
Emme kuitenkaan omasta puolestamme pidä suurena onnettomuutena sitä, että rahaa virtaa maasta monien teollisuustuotteiden ostamiseen. Minkäänlainen kotimainen elinkeinotoiminta ei nimittäin pysty estämään tuonnin arvon kasvua vuosi vuodelta. Sellaisilla kotimaisilla teollisuuslaitoksilla, jotka jopa täysin ilman suojelustulliakin pystyvät kilpailemaan ulkomaisten kanssa, on kuitenkin eniten arvoa siitä syystä, että ne edistävät maan maataloutta lisäämällä tämän tuotteiden kulutusta. Ja tämä on meidän käsityksemme mukaan näkökohta, jonka mielessä pitäminen on olennaisen tärkeää aina, kun kyseessä ovat kotimaiset teollisuuslaitokset.
Liitämme esimerkiksi tästä huomautuksen, johon on antanut aiheen edellisessä tämän lehden numerossa esittämämme Suomen metsätalouden tarkastelu.
Seuraava väite saattaa kuulostaa paradoksilta, päähänpistolta, mutta uskomme, että se on puolustettavissa: että Suomen elinkeinoelämä ja Suomen kansan sivistys pysyvät sitä kehittymättömämpinä, mitä enemmän maan metsäntuotteiden vientiä rajoitetaan.
Esitettäköön tämä väittämä tässä myös vain hyväntahtoisen lukijan harkittavaksi tai vähemmän hyväntahtoisten suoraa päätä hylättäväksi. Sen selventämiseksi haluamme vain lisätä kaksi muuta vähemmän epäilyksiä herättänyttä väittämää.
Jokainen kansa, joka tuottaa pelkkiä raaka-aineita, on alemmalla sivistysasteella kuin teollisuutta harjoittavat, ja väestö, joka elättää itsensä pelkästään kokoamalla tuotteita, joita luonto omatoimisesti kasvattaa, on aina vähemmän sivistynyt kuin sellainen, joka saa luonnontuotteita syntymään viljelyn avulla. Maanviljelijä on jäljessä teollisuuden harjoittajasta; kaivosmies, paimentolainen, kalastaja, metsästäjä on jäljessä maanviljelijästä.
Puutavaraa vietäessä tarvitaan kenties kymmenen miestä sahaamaan se tukkien määrä, jonka kaatamisessa ja kuljettamisessa on ollut työtä viidellesadalle; ja itse sahaus on niin yksinkertainen työmenetelmä, että noista kymmenestä kahdeksan voi olla tuiki tietämättömiä päivätyöläisiä. Tukkipuun kaataminen, sen raahaaminen lähimpään vesistöön, lauttojen kokoaminen, niiden varppaus ja hajottaminen, tukkien uittaminen jokia pitkin, tukin kiskominen vedestä ja sen asettaminen sahapukille – nämä kaikki taidot voi villi-ihminen oppia kahdessa päivässä.
Esitämme näin ollen harkittavaksi: miten paljon johdatusta sivistyksen pariin saa kansa, joka voi näin yksinkertaisin tempuin ja tuommoisen tietämättömyyden vallitessa hankkia itselleen kaikkia niitä luonnon ja ihmistaidon tuotteita, joita tuo sama tietämättömyys estää sitä itse tuottamasta? – ja muistutamme tässä yhteydessä vielä, että puutavaran viennin tuottamat varat tuottavat sitä suuremman hyödyn sivistystä vaativan elinkeinotoiminnan pääomana, mitä varhaisemmassa vaiheessa ne kertyvät, ja että mitä nopeammin siis sama asia, esteetön puutavaran vienti, vaatii kehittyneempää elinkeinotoimintaa, sitä nopeammin se synnyttää tämän elinkeinotoiminnan ja sitä varten välttämättömän sivistyksen.
Palaamme tämän poikkeaman jälkeen Suomettareen. Kahdessa eri artikkelissa lehti on asianmukaisesti torjunut Hfors Tidningarin kömpelön pohdiskelun suomalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden tilasta, mm. sen valoisan käsityksen, että Belgian kansa olisi tietämättömämpi ja sivistymättömämpi kuin suomalainen talonpoika (!!). Mitä Suomen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen tulee, ilmoittaa Suometar sen sangen merkillisen tiedon, että hra Lilljan tunnettuun luetteloon sisältyy 83, siis kahdeksankymmentäkolme, Suomessa painettua ruotsinkielistä alkuperäisteosta. Sitä voi tosiaan sanoa kolmen vuosisadan kirjallisten ponnistelujen runsaaksi tulokseksi! Kilpailu noin valtavan kirjallisuuden, noin tuotteliaan hengen kanssa käynee todellakin vaikeaksi surkealle suomenkieliselle kirjallisuudelle ja sen harjoittajille.
On toki olemassa tätä kilpailua vaikeuttavia seikkoja. Ruotsi on kaiken opetuksen kieli, suomea luetaan vasta yläalkeiskoulujen neljännellä luokalla, niin että poika käyttää 7–8 vuoden koulukurssin aikana suomen kielen opiskeluun 120 tuntia = kuukauden opiskeluajan 5 tunnin päivinä laskettuna. Sen jälkeen luetaan lukioissa suomea myös 2 tuntia viikossa. Jokaisen koulukasvattajan on pakko pitää selviönä, ettei tuolla tavoin kuitenkaan kouluteta suomenkielisen kirjallisuuden lukijoita. Tämän kirjallisuuden harjoittajat taas luonnollisestikin etsivät yhteiskunnassa asemaa, joka jossakin määrin vastaisi heidän toimintaansa, ja heillä on mahdollisuus saada yliopistosta suomen kielen lehtorinvirka, josta maksetaan palkkaa 600 ruplaa, koulunopettajan virka Kuopiosta 100 ruplan palkalla, kaksi kouluvirkaa, Messukylässä ja Pirkkalassa, joista kummastakin maksetaan 120 ruplaa. Näiden 940 ruplan ehkä voidaan katsoa turvaavan suomenkielisten kirjailijoiden aseman. Ja toki myönnetään, että ruotsinkielisen kirjallisuuden harjoittajien asema on parempi.
Tuskin voidaan vaatia, että Suomessa ilmestyvän sanomalehden toimittaja harjoittaisi erityisiä opintoja kutsumustyötään varten. Kun tämä on kuitenkin välttämätöntä, nämä opinnot on pääasiassa suunnattava käytännön asioihin, tilastotieteeseen ja nykyisyyden historiaan. Jokainen artikkeli, jossa pystytään esittämään jonkinmoinen määrä täsmällisiä tosiasioita ja historiasta otettuja esimerkkejä, on mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi kuin kaunopuheisimmatkin päättelyketjut. Niinpä esim. Suomettaren numeroissa 5–6 julkaistu artikkeli kansakouluista on kiistatta ansiokkaampi kuin samasta aiheesta myöhemmin numeroissa 14 ja 16 julkaistu. Muutamat esimerkit siitä, mitä muissa maissa on tehty asian hyväksi ja millaista menestystä sillä on niissä ollut, olisivat tuntuvasti lisänneet viimeksi mainitun kirjoituksen arvoa. Yleisö seuraa vastahakoisesti ja vaivalloisesti abstraktia asian käsittelyä, ja lukijan vakuuttuneisuus jää joka tapauksessa horjuvaksi, koska hän voi olettaa, että joku toinen yhtä etevä henkilö saattaisi hyvinkin pystyä osoittamaan päinvastaisen väitteen oikeaksi. Kiistattomat tosiasiat puhuvat kuitenkin sekä selvästi että vastaansanomattomasti; siitä syystä niihin olisi vedottava aina, kun se on mahdollista.
Havaitsemme eräästä Suomettaren julkaisemasta Castrénin kirjeestä, että tämä tuntijakin on huomauttanut Suomettaren hieman keinotekoisesta kielestä, etenkin sen käyttämistä jokapäiväisestä kielenkäytöstä poikkeavista gerundi- ja partisiippirakenteista. Jos näitä käytettäisiin säästeliäämmin, kieli varmaankin muuttuisi vapaammaksi. Meidän maassamme kirjoittajat kuitenkin kärsivät myös raskaista saksalaisista esitystavan malleista; siitä syystä olemme useastikin muistuttaneet siitä, miten hyödyllistä olisi perehtyä hieman paremmin Ranskan vanhempaan ja uudempaan kirjallisuuteen, etenkin kun useimpia lehdistötyölle läheisiä aiheita käsitellään ranskalaisessa kirjallisuudessa asiapitoisemmin kuin saksalaisessa.
Huomiota ansaitsee vielä muuan Suomettaren odottamaton ansio – nimittäin se, että tämän lehden ulkomaanuutiset ovat järkevämmin valittuja ja ne ennättävät joskus jopa aikaisemmin julkisuuteen kuin muissa lehdissä.
Olisi toivottavaa, että huomio, jota tässä on osoitettu tuolle ansiokkaalle lehdelle, voisi edistää sen levikkiä. Kun Maamiehen Ystävä on viimeksi mainitussa suhteessa jäänyt täysin selvästi jälkeen ja toimii muutenkin aivan toisella linjalla, tämän pitäisi antaa yhäkin enemmän menestymisen mahdollisuuksia Suomettarelle. Se on Kanavan lakkaamisen jälkeen ainoa suomenkielinen lehti, jota toimitetaan selkeän suunnitelman mukaisesti ja on tässä suhteessa edellä maan ruotsinkielisistäkin sanomalehdistä.
Myös Åbo Underrättelser pyrkii edelleen toimimaan hyödyllisesti. Tänä vuonna julkaistuista artikkeleista huomio kiintyy erityisesti pitkähköön kirjoitukseen ”köyhänhoidosta ja köyhistä”, toiseen, jonka aiheena on ”koulun yhtenäisyys” ja lehdelle lähetettyyn, erityisen hyvin kirjoitettuun artikkeliin ”kotimaisesta elinkeinotoiminnasta”. Ensiksi mainitusta puuttuu kuitenkin, kuten useimmista maan yhteiskunnallisia oloja koskevista kirjoituksista, tilastollinen tosiasia-aineisto kokonaan. Ilman suuria hankaluuksia voitaisiin tämän aihepiirin asiatietoja varmaankin saada moniltakin maan paikkakunnilta. Niiden vertaileminen ja kotimaisten olojen tarkastelu muiden maiden kokemusten valossa olisivat jo tuottaneet tulokseksi monia kiinnostavia näkökohtia. Toim. valittaa toisessa yhteydessä, ja hyvällä syyllä sittenkin, maan oloja koskevien tilastojen puutetta. Sanomalehtien ponnisteluilla sitä ei toki voida poistaa – mutta monet pikku purot voisivat kuitenkin virrata yhteen joeksi. Underrättelseristä alkaa jo tulla lehti, jolta voidaan sen hyvän menekin – ja toimituksen hyvän pyrkimyksen – huomioon ottaen vaatia jotakin.
”Koulun yhtenäisyyttä” käsittelevä artikkeli, jonka kirjoittamiseen on antanut sysäyksen lähinnä Skoltidningenin joistakin Litteraturbladetin tätä aihetta koskettelevista huomautuksista esittämä arvostelu, todistaa todellakin sanottavansa niin täydellisesti ja selkeästi kuin meidän lehtiemme palstatilan puitteissa suinkin voidaan. Jokaiselle, joka vertaa tämän kirjoittajan perusteita Skoltidningenin esittämiin, muistuu epäilemättä mieleen perinpohjaisen harkinnan ja kokemuksen ylivoimaisuus kuluneiden ja hyvässä uskossa toisteltujen sanontatapojen rinnalla. Kirjoittaja on vastannut niin täysipainoisesti Skoltidningenin puheenvuoroon, että tämän lehden toimitus ei näytä olleen lainkaan halukas esittämään repliikkipuheenvuoroa kiistassa; ja vaikka sen kannanotot eivät olisikaan saattaneet meitä aivan neuvottomiksi, tunnustamme toki avoimesti, että Åbo Underrättelserin kirjoittaja on esiintymisellään tuottanut asialle enemmän hyötyä kuin me olisimme pystyneet tuottamaan. Vain paria kohtaa yritämme vielä korostaa entistä paremmin.
Sitä ennen meidän on erityisesti vakuutettava olevamme täysin yhtä mieltä kirjoittajan kanssa siitä moraalisesta vaikutuksesta, joka koulukurssin jakamisella lukioon ja (alkeis)kouluun on. Skoltidningen on myös huvittavaa kyllä antanut kirjoittajalle aseen käteen vakuuttaessaan vilpittömästi: ”että koulupojat oppivat lukiolaisilta enemmän pahaa kuin hyvää”. Kirjoittaja on tässä kohden kohtelias ja myöntyväinen ja lisää vain: ”hyvältä oppii hyvää, pahalta pahaa”. Omasta puolestamme haluamme kernaasti auttaa Skoltidningeniä osoittamalla sille pääsyn hankalasta ahdingosta muistuttamalla, että samoin kuin etenkin kyvyiltään heikommat ylioppilaat etsivät seuraa toveripiirin ulkopuolelta lienee asian laita lukiolaistenkin parissa. Mutta niillä paikkakunnilla, joilla on lukio, saa toisaalta koulunuoriso seurattavakseen näiden huonon esimerkin, ei hyvää.
Alkeiskoulussa taas nuorison kunnollisuus, ahkeruus ja siveellinen käyttäytyminen riippuu niin keskeisesti vanhempien oppilaiden vaikutuksesta, että tämä ei voi saada juuri minkäänlaisia tuloksia aikaan, jollei opettaja yritä parastaan ja ole kunnollinen. Niinpä on vaikeaa aivan tosissaan uskoa, ettei 17–18-vuotias oppilas, joka on jatkuvasti yhdeksän vuoden ajan noudattanut koulun järjestystä, olisi vielä parempi esimerkin antaja ja lujemmin vakuuttunut velvollisuudestaan menetellä esimerkillisesti kuin 14–15-vuotias, joka on saanut samaa ohjausta vain kuusi vuotta. Omalta osaltaan selostaja onkin havainnut, että tehokkain tapa asettaa velvoitteita vanhemmille koulupojille on pyytää heitä auttamaan joka suhteessa hyvän järjestyksen säilyttämisessä, oppilaitoksen nykyisen ja tulevan kelvollisuuden ja maineen vaalimisessa.
Kun Skoltidningen pyrki puolustelemaan lukioiden erottamista alkeiskouluista ja niiden tästä johtuvaa harvalukuisuutta maan harvalla asutuksella, tämä oli varmaankin kirveen iskemistä kiveen, niin kuin on tapana sanoa. Vastapuoli ei olekaan jättänyt asianmukaisesti osoittamatta tämän todistelun takaperoisuutta. Yhtä huonosti Skoltidningen onnistui puhuessaan alkeiskoulun ja lukion opettajien toiminnasta näiden oppilaitosten yhdyssiteenä. Täysin kokemustiedon mukaisesti vastaa Å. U:n kirjoittaja, että mitä opetukseen näissä erillisissä oppilaitoksissa tulee, osapuolet ovat täysin vieraita toisilleen silloinkin, kun ne sijaitsevat samassa kaupungissa; ja hän muistuttaa, että kun ne nykyisin elävät 20–30 peninkulman päässä toisistaan, mainitun yhdyssiteen olemassaolosta lienee turha puhua. Skoltidningenin puheet ”kokeneen” opettajan opastustehtävästä jo melkein naurattavat, eikä hupaisuutta suinkaan vähennä kirjoittajan kylmä suhtautuminen, joka jättää Skoltidningenin suoriutumaan siitä hankalasta välttämättömyydestä, että sen on selitettävä ”kokeneen” opettajan olevan yhtä kuin lukion opettaja.
Siihen, mitä kirjoittaja on sanonut Skoltidningenin suosittelemasta ”luennoimisesta” lukioissa, haluaisimme lisätä, että niin kauan kuin läksyjä eli tarkoin määriteltyjä kursseja luetaan lukiossa kuten alkeiskoulussakin, tämä luennoiminen kuuluu niihin moniin teorioihin, jotka aiheutuvat koulukurssin rajoittamisesta. Kun ylioppilas valitsee vapaasti oppiaineensa, on luennoiminen paikallaan hänen kouluttamisessaan; kokemus kuitenkin osoittaa, että hänkin pitää luennoimista yhtä ikävänä kuin turhanakin, kun hänen tarvitsee vain käydä läpi annetut tutkintovaatimukset. Luennoimisella ei myöskään edistetä lukiolaisen omatoimisuutta. Omasta puolestamme olemme sitä mieltä, että pitemmät läksyt kerrallaan ja harvemmat kuulustelut ovat olennaisin kohta, jossa lukion opetusmetodin on poikettava alkeiskoulussa käytetystä.
Oppilas tarvitsee itse asiassa yhä vähemmän opettajan apua, mitä pitemmälle hän pääsee opinnoissaan. Tältä kannalta onkin pakko pitää nurinkurisena sitä, että esim. yläalkeiskoulun ensimmäisellä luokalla annetaan 30–40 aloittajaa yhden ainoan opettajan osalle – lukuun ottamatta sitä, että venäjän kielessä on eri opettaja – mutta lukioluokalla, jolla on 20 oppilasta, ehkä hieman enemmän, ehkä vähemmän, on viisi aineenopettajaa ja lisäksi kolme kieltenopettajaa. Kokemuksemme osoittaa myös järkkymättömästi, että niin kielten kuin tieteenalojenkin alkeiden opettaminen nuorille lapsille vaatii opettajalta mitä perusteellisinta tietämystä ja että pedagoginen rutiini ja lahjakkuus ovat tässä tehtävässä paljon välttämättömämpiä kuin lukio-opetuksessa; vanhempien oppilaiden ohjaaminen taas edellyttää opettajalta suurempaa ihmistuntemusta ja maailmankokemusta sekä niin sanoakseni vakavampaa sieluntilaa, joka pystyy juurruttamaan nuorukaisten mieleen rakkauden totuuteen ja oikeuteen. Ja tältä kannalta katsottuna on lukion opettajalta vaadittava korkeampaa tieteellisyyttä, ja tässä mielessä voidaan puolustaa sitä, että tällä asteella jossakin määrin luennoidaan, nimittäin sanotaan elähdyttävä sana oikeaan aikaan. Tästä ei suinkaan seuraa kuitenkaan, että kovin suuri määrä ”luennoivia” opettajia olisi tarpeen tai hyödyksikään. Ylemmän tason opetukseen kuuluvien oppiaineiden moninaisuus vaatii tosin sitä, että opettajia on enemmän kuin yksi; laadultaan ne taas jakautuvat kahteen selvästi erilliseen luokkaan, nimittäin kieliopintoihin ja ns. reaaliaineisiin. Jos vielä halutaan erottaa toiseen ryhmään matemaattiset ja luonnontieteet ja toiseen historialliset ja filosofiset sekä jakaa myös kielet vanhoihin ja uusiin, saadaan enintään neljä erilaisten oppiaineiden luokkaa, jotka ovat koostumukseltaan sellaisia, että yksi yksilö pystyy hyvin hallitsemaan tarvittavat tiedot opettaakseen lukion opettajana kaikkia samaan luokkaan kuuluvia aineita.
Tässä mielessä ei siis ole mitään estettä sille, että nykyisten lukioiden 30 lehtoria ja viisi apuopettajaa jaetaan yhteentoista kouluun, jolloin vielä jäisi ylitse kaksi vapaata apuopettajan palkkaa jaettavaksi kolmen matalapalkkaisimman kesken. Uusien kielten opettajien määrä olisi riittämätön, vaikka saksan ja ranskan opettajien virat yhdistettäisiin, kuten kohtuullista olisi, eivätkä näiden yhdistettyjen virkojen palkat olisi suuremmat kuin kummastakin erikseen nykyisin maksetut. Mutta jos viiden erillisen koulutilan kustannusten säästymisen arvioidaan vastaavan 30 000 hopearuplan pääoman korkoa, vastaisi tämä korkosumma välttämätöntä tarvetta nykyisten perusteiden mukaan melko tarkoin. Emme ole myöskään vielä ottaneet laskelmaamme uskonnonopetusta, johon lukioissa nykyisin käytetään 8 tuntia viikossa. Uskomme kuitenkin, että tunnit voidaan jakaa niin, että äsken ehdotettu opettajien määrä voisi huolehtia siitä.
Uusien kielten, laulun ja voimistelun tuntien lisäksi lukion koulujärjestykseen sisältyy 80 ja yläalkeiskoulujen neljännen luokan koulujärjestykseen 36 tuntia. Näiden määrää voidaan vähentää 7–8 tuntia jättämällä pois heprea kahdelta luokalta, luonnonhistoria ja fysiikka sekä Uuden testamentin kreikka viimeksi mainitusta. Lisäksi yksi opettaja pystyy huolehtimaan ainakin kahdesta opetusryhmästä samanaikaisesti, jos käytetään tässä lehdessä ehdotettua läksyjen lukua koulussa ja harvempia kuulusteluja. Opettajan ajan erityistä tuhlausta on, että jokainen luokka suorittaa nykyisin kirjoitusharjoituksia eri opettajien valvonnassa tai eri aikoina. Jos näin ollen voitaisiin olettaa, että vain kaksi, toisinaan kolme opettajaa nykyisten neljän, toisinaan viiden sijasta olisi kunkin tunnin aikana opetustyössä kyseessä olevilla kolmella luokalla, vähentyisivät opettajien opetustunnit 67:een. Oletamme tuntimääräksi kuitenkin yleensä 85. Kun tämä määrä jaetaan viidelle opettajalle, alkeiskoulujen nykyisille rehtorille ja vararehtorille sekä kolmelle nykyisistä lukion opettajista, saadaan kullekin 17 opetustuntia. Kohtuullisemmin jaettuna voitaisiin 20 tuntia laskea kahdelle nuorimmalle, 18 tuntia seuraavalle ja sitten 16 ja 11 tuntia viikossa oppilaitoksen johtajille.
Myöntäen hätiköidyksi ilmauksemme, että nykyiset määrärahat olisivat ”enemmän kuin riittävät” täyttämään tarpeen, jos yläalkeiskoulu ja lukiot yhdistettäisiin, olemme yrittäneet osoittaa, millä tavoin ne ainakin juuri ja juuri riittäisivät. Meidän ei muuten luultavasti tarvitse vakuuttaa, että myönnämme nykyiset opettajien palkat kaiken kaikkiaan riittämättömiksi. Tässä on kuitenkin ollut kyseessä vain nykyisten määrärahojen riittävyys uudelle organisaatiolle palkkoja muuttamatta.
Eri kysymys on Skoltidningenissäkin kosketeltu läksyjen lukuun ja kuulusteluihin käytetyn ajan ongelma. Sikäli kuin selostaja tuntee asiaa, maan lukioissa ja yläalkeiskouluissa vallitsee nykyisin sellainen käytäntö, että vain viimeksi mainittujen kahdella alimmalla luokalla harjoitetaan läksyjen vuorolukua koulussa. Kuopion yläalkeiskoulussa, jossa myös 2. luokka on kolmannen tavoin yhtenä opetusryhmänä, koska oppikurssi on suunniteltu vuoden mittaiseksi, ei läksyjen luku koulussa ole tullut kysymykseen tälläkään luokalla. Neljännellä luokalla, jonka kurssi on kaksivuotinen ja jolla opetusryhmiä siis on kaksi, on läksyjen kuulusteleminen kuitenkin vaihdellut vain lasku- ja kirjoitusharjoitusten kanssa, mutta alemmalla opetusryhmällä on ollut kieltenopiskelussakin osaksi yhteiset läksyt ja yhteiset kuulustelut ylemmän opetusryhmän kanssa. Suunnilleen samoin menetellään kai muuallakin. Nykyisen metodin vallitessa ei läksyjen luku itse paikalla voi tulla lukioissa lainkaan kysymykseen.
Toisin olivat asiat ennen, ainakin Turun hiippakunnan kouluissa, joissa kolmella ylimmällä luokalla oli aina kaksivuotinen kurssi ja ne jakaantuivat kahteen opetusryhmään, 2. luokka kolmeen–neljään ja 1. eli apologistiluokka ehkä kymmeneenkin opetusryhmään. Koko kurssin läpäiseminen 2. luokasta lähtien vaati siis normaalisti ainakin kahdeksan vuotta, ja oppilaat valmistuivat koulusta yliopistoon. Kuopion koulun tutkintoasiakirjoista käy ilmi, että kaikki luokat ovat täälläkin vuoden 1843 vuositutkintoon saakka harvoin poikkeuksin koostuneet kahdesta opetusryhmästä. Niinpä kurssi on tavallisesti ollut kahdeksanvuotinen. Kuten edellä esitetystä havaitaan, se on nyt ala-alkeiskoulun perustamisen jälkeen kuusivuotinen. Ja oletamme, että asiaintila on ollut samanlainen kaikissa Porvoon hiippakunnan kouluissa. Kaikkialla oli kouluissa siis käytössä läksyjen vuoroluku.
Mutta kun päivittäiset viisi–kuusi koulutuntia käytetään nykyiseen tapaan kuulusteluihin ilman muita keskeytyksiä kolmella ylimmällä luokalla kuin lasku- ja kirjoitusharjoitukset, joita on kaikkiaan 4–8 tuntia viikossa, on oppilaan rasitus kasvanut melkoisesti. Koulusta on kadonnut läksyjen luku; sen tilalle ovat tulleet lisääntyneet kuulustelut. Ja kun nämä kuulustelut kohdistuvat uusiin oppiaineisiin, on kotityö tätä tietä lisääntynyt. Entisissä aineissa kasvaneet vaatimukset ovat edelleen lisänneet sitä. Skoltidningen uskoo nyt, että oppilailla on tarpeeksi ”vireyttä ja voimaa työntekoon”, niin että he kestävät 4–5 tuntia kuulusteluja päivittäin, käyttävät lisäksi tunnin laskemiseen tai kirjoitusharjoituksiin, toisen lauluun tai voimisteluun, kaikkiaan 6–7 tuntia alkeiskoulussa tai lukiossa ja lisäksi valmistautuvat kotona lukemalla mainittuihin kolmen–viiden aineen kuulusteluihin joka päivä. Olemme sanoneet tämän aikaisemminkin: lahjakkainkin oppilas tarvinnee etenkin yläluokilla läksyjen lukuun yhtä monta tuntia kuin kuulusteluun käytetään, siis vähintään 4–5 tuntia päivittäin. Järjestettyä työtä siis 10–12 tuntia joka päivä. Hidasjärkisempi oppilas joutuu varmaan käyttämään valmistautumiseen 2–3 tuntia enemmän eli on sidottuna 12–15 tuntia päivässä. Onko Skoltidningen sitä mieltä, että päädymme laskuissamme liian suureen lukuun? Harvat Kuopion koulun neljännen luokan oppilaat lienevät käyttäneet läksyjen lukuun vähemmän kuin kaksi tuntia joka ilta. Selostaja tietää, että useat nousevat aamulla neljän–viiden aikaan, joten jälleen ainakin kaksi tuntia käytetään läksyihin. Aamupäivän ja iltapäivän koulunkäynnin välillä voidaan ehkä arvioida yleisesti käytettävän hieman vähemmän. Vakaan käsityksemme mukaan useammat kuitenkin käyttävät 6 kuin 4 tuntia päivässä läksyjen lukemiseen. Kokemuspiiriimme kuuluu myös tapaus, jossa luontaisesti lahjakas poika on jo kolmannella luokalla lopettanut läksyjen lukemisen säännöllisesti iltaisin klo 11 ja aloittanut sen uudelleen aamulla klo 5. Jos kokeillaan läksyjen lukua luokkahuoneessa, Skoltidningenin toimitus voi vakuuttua siitä, että antamamme tieto on oikea. Havaitaan, että luokan tai opetusryhmän on mahdotonta ehtiä lukemaan läksy samassa ajassa, joka tavallisesti käytetään sen kuulustelemiseen. Enemmistö ei usein ehdi lukea puoltakaan annetusta tehtävästä.
Kaikki nämä seikat antavat selostajalle perusteet, joiden nojalla voidaan selittää varmaankin jokaisen koulunopettajan havainto: että nimittäin koulunuorison into heikkenee sitä mukaa kuin se edistyy opinnoissaan ja että tämä edistyminen ilmenee ulkoläksyjen osaamisena eikä juuri ymmärryksen viljelemisenä. Sikäli kuin selostajalla on ollut tilaisuutta kuulla muiden opettajien arviointeja, on valitettu oppilaiden sairastelua, haluttomuutta ja hidasta edistymistä. Kun siis Skoltidningen pitää 12–15 tunnin päivittäistä (työtä) ja rasitusta vähäpätöisenä asiana kasvavalle nuorisolle, on selostajan jokapäiväinen kokemus saanut hänet tuntemaan yhä suurempaa levottomuutta niistä tuloksista, joita hänen toimintansa koulunopettajana tuottaa – ottamatta huomioon yksityisiä syitä tuollaiseen toivottomuuden tunteeseen.
Keinona nuorison liikarasituksen estämiseen olemme nyt päätyneet pitämään kotiläksyjen ja koulussa tapahtuvien kuulustelujen vähentämistä; kun taas jokin osa koulutunneista voitaisiin käyttää läksyjen lukuun. Näin saadaan tietysti oppilaiden päivittäinen työaika lyhenemään. Jos kuulustelut edelleen jaetaan siten, että kunkin oppiaineen kuulustelu tapahtuu esim. kerran viikossa kahden–kolmen tunnin jaksona sen sijaan, että tunnin mittaisia kuulusteluja on useita eri päivinä, saavutetaan näin meidän mielestämme kaksinkertainen hyöty. Lyhyt läksy, joka heti oppimisen jälkeen toistetaan opettajalle, voidaan oppia lyhemmässä ajassa, mutta unohdetaan yhtä nopeasti. Jos taas oppilaan on tehtävä kerralla selkoa pitemmästä lukutehtävästä, tarvitaan läksyn lukemiseen edelliseen verrattuna pitempi aika, mutta oppilas sekä saa paremman yleiskuvan aiheesta että säilyttää oppimansa muistissaan paremmin. Omasta puolestamme emme pitäisi epäedullisena sitä, että tiettyjä oppiaineita kuulusteltaisiin vain kerran kahdessa tai kerran kolmessa viikossa. Opiskelu etenee silloin sivulukuina mitattuna hitaammassa tahdissa, mutta olemme vakuuttuneita siitä, että se sujuu nopeammin tiedon ymmärtämisen ja mielessä pitämisen kannalta.
Kiinnitämme erityisesti huomiota siihen, että kuulustelu rasittaa oppilasta paljon enemmän kuin läksyjen luku. Hidasjärkisempi joutuu aina kuulustelussa kärsimään vähäisemmästä kyvykkyydestään kaksin verroin; paremmat lahjat saanut väsyy jo pelkkään kuuntelemiseen, saman asian alituiseen toistamiseen. Ylenmääräinen rasitus lamauttaa kummankin innon ja tarkkaavaisuuden. Jos kuulusteluja pidetään harvemmin, otetaan myös opettajan antamat tiedot vastaan valppaammin ja ne juurtuvat paremmin mieleen kuin päivittäin toistuvassa pänttäyksessä. Vakaan käsityksemme mukaan tämä menettely rajoittaa myös pakon saneleman monien aineiden lukemisen tuottamaa haittaa.
Harkinta ja kokemus sitä paitsi opettavat: että nuoremman oppilaan kuulustelun pitää olla pikemminkin johdatusta lukemisen ja ymmärtämisen taitoon kuin tietovaraston tutkimista; että taas vanhempi oppilas tarvitse tätä johdatusta vähemmän kuin tarpeellista työn suorituksen valvontaa sekä asioiden ymmärtämisen että muistitietojen osalta. Viimeksi mainittujen varsinainen kuulusteleminen voidaan siis rajoittaa vähimpään määrään, joka vain antaa opettajalle käsityksen siitä, mitä he tietävät ja mitä eivät, kun taas nuoremman oppilaspolven läksyjen luvun tasaisempi ohjaaminen on välttämätöntä. Opettajalla ei silti ole puutetta työnteon mahdollisuuksista ylemmillä luokilla. Kahdet opetusryhmät nykyisten alkeiskoulujen neljänsillä luokilla antavat tarpeeksi töitä, jos kumpaakin opetusryhmää kuulustellaan kaikissa aineissa erikseen. Kaksi nykyistä lukioluokkaa voitaisiin tätä metodia käyttämällä samoin yhdistää yhteen luokkaan kahdeksi opetusryhmäksi. Jos opettajalle jää ylimääräistä aikaa, sitä voidaan tuskin käyttää hyödyllisemmin kuin työskentelemällä erikseen milloin kenenkin oppilaan kanssa niissä aineissa, joissa tämä on eniten muista jäljessä.
Kiinnitämme vielä huomiota seikkaan, joka tavallisimmin jää sitä vaille. Suuri osa oppilaista ei nykyoloissa kykene minkäänlaiseen omaan ajatustyöhön. Tästä heidän opettajansa eivät tiedä juuri mitään. Mainitut oppilaat ovat opinhalun puutteen takia tai liikarasituksen tähden pakon ajamina koko kouluaikansa haparoineet eteenpäin tovereiden tukemina, käännösten, sanastojen jne. avulla. Ainoastaan pelkkä ulkoluku on heidän omaa alaansa. Samoin harvat oppilaat etenkin nuorempien joukossa osaavat lukemisen taidon eli osaavat lukea järkeään käyttäen jopa painaakseen helpoimmalla tavalla asiat muistiinsa. Heille ei ole koskaan opetettu tätä taitoa. Opettaja on kuulustellut; läksyjen lukeminen on jätetty näiden kokemattomien ja ymmärtämättömien oman huolenpidon varaan. Meidän on pakko pitää poikkeuksia tästä asiaintilasta sangen harvinaisina.
Jokainen, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota, havaitsee, että koko vaatimuksemme kohdistuu Ruotsin uuden alkeiskoulun käyttämän metodin, kurssimuotoisen opiskelun, vähäiseen soveltamiseen. Myös voidaan vain ajattelemattomasti väittää, että me olemme kannattaneet opettajalle vähäisempää työmäärää. Me tiedämme kuitenkin myös, ettei kukaan koulunopettaja valita työmäärän lisääntymisestä; hän voi hyvin perustein valittaa vain sitä, ettei tämä työ elätä häntä.
