Monien mielestä voi kahden seuraavassa esitetyn mahdollisuuden rinnastaminen kylläkin näyttää kovalta puheelta. Selityksen saamiseksi ei kuitenkaan tarvitse muuta kuin katsoa avoimin silmin. Ja on parempi kohdata tulevaisuus tietäen, mitä se povessaan kantaa, kuin tuudittautua miellyttäviin uniin sen ruusunpunaisesta muodosta.

Herra Metropolitanus [J. A. Schauman], uuden Papperslyktan-lehden toimittaja, on kirjeessä ystävättärelleen Rustikalle omistanut leikkivän kynänsä niinkin vakavalle aiheelle kuin ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa. Aiheen tähän hän on ottanut eräältä professori Törnegreniltä, hänen ruot­salaista kirjallisuutta koskevien luentojensa johdannossa esittämästään asiaa koskevasta lausumasta. Professori T. kuuluu nimittäin puhuneen hieman runollisesti maalaillen ajasta, jolloin ruotsalaista kirjallisuutta luetaan Suomessa kielioppi ja sanakirja kädessä. Ei toki ole kovinkaan tärkeää, mitä tämä tai tuo yksilö, olipa hän miten tietäväinen ja nerokas tahansa, ajattelee tulevaisuudesta. Myöskin pidämme professori T:n kuvausta siitä vain ilmaisuna vakaumuksesta, jonka mukaan työ tietoisen suomalaisen kansallisuuden puolesta kuuluu todellakin niihin pyrkimyksiin, joilla on tulevaisuus edessään. Professorin tapa maalailla tätä tulevaisuutta ilmaisee kyllä tiettyä sen lähestymistä kohtaan tunnettua kauhua. Mutta sellainenhan on luonnollista. Historian mahti masentaa yleensäkin yksilöiden tunteet ja sympatiat; on vain yksi tapa säilyttää suhteessa siihen vakaumuksen ja toiminnan vapaus, ja se on asettua päättäväisesti sen palvelukseen.

Nimimerkki Metropolitanukseen nuo kauhua herättävät sanat eivät ole jättäneet vaikuttamatta. Hän pelkää hetken aikaa ”lastenlastensa” synkkää tulevaisuutta. Mutta hän on etsinyt lohtua – ja löytänyt sen.

Ensiksi hän muistelee, että on vain saksalaisten filosofien (kenen, sitä hän ei mainitse) keksintöä, että ”yhdellä kansakunnalla on oltava yksi kieli”. Tämän muistaminen virittää hänet sellaiseen lempeyteen, että hän suo niille, jotka ”kirjoittavat suomalaisesta kansallisuudesta ja suomen kielen tulevaisuudesta” – anteeksiantonsa. Nuo raukathan tuntevat maailman vain ”saksalaisten filosofien kirjoista”.

Itse hän on sitä vastoin katsellut laajalti ympärilleen ja havainnut, että esimerkiksi Sveitsissä ”saksa, ranska ja italia viihtyvät hyvin yhdessä saman kansan keskuudessa. Tästä suunnattomasta historiallisesta totuudesta ei mainituilla kirjoittelijoilla ole ollut pienintäkään aavistusta – eikä luultavasti myöskään professori Törnegrenillä. Sillä herra Metropolitanukselle se on toivon vakaa ankkuri. Kaikki hänen pelkonsa lastenlasten puolesta ovat nyt taas kadonneet; emmekä epäile, etteikö hän olisi onnistunut myös saamaan ystävättärensä Rustikan luottavaiseksi heidän tulevaisuutensa suhteen. Niin lohdullisten näkymien edessä toivotamme noille kahdelle nuorelle vilpittömästä sydämestämme kaikkea onnea; eikä aikomuksemme totisesti ole häiritä sitä sillä mitä seuraavassa sanomme.

Mutta herra Metropolitanuksen täytyy antaa meille anteeksi, jos huomautamme, että kysymys ruotsin kielen tulevaisuudesta Suomessa on todellakin tullut puheenaiheeksi jo ennen Papperslyktan-lehteä, joskaan se ei ehkä aikaisemmin ole tullut käsitellyksi niin asiantuntevasti ja syvällisesti kuin mainitussa lehdessä. Ei edes tuo Suomen sivistyneelle yleisölle uusi tosiasia, että Sveitsissä puhutaan kolmea eri kieltä1, ole kuitenkaan niin uusi, ettei siihen olisi koskaan tässä maassa kiinnitetty huomiota. Sama Q. [C. I. Qvist], jota Papperslyktan on niin nerokkaasti pitänyt esillä roskaväen irvisteltävänä, on tässä ollut askeleen edellä kunnianarvoisaa lehteä. Omasta puolestamme emme katso Q:n sillä tavoin lisänneen ansioitaan yhtenä maan erinomaisimmista kirjallisista kyvyistä. Hänen vakavuuttansa, hänen vapaamielisyyttänsä, hänen terävänäköisyyttänsä ja hänen kirjailijan lahjojansa arvostamme omasta puolestamme paljon. Mutta kun uskomme hänen erehtyneen sen suhteen, mitä sanomalehti voi tässä maassa olla, emme voi myöskään lukea hänen erityiseksi ansiokseen sitä että hän on ollut ennen hra Metropolitanusta tässä asiassa. Hra Q:lle oli käynyt niin, että hän oli hra Metropolitanuksen tavoin tullut nähneeksi Sveitsin, ja M:n tavoin hänkin katsoi siellä tehneensä aivan uuden löydön, keksinyt nuo kolme kieltä. Hän ei jättänyt, yhdessä noista yleensä hyvin harkituista ja aina hyvin kirjoitetuista kirjeistään, tuomatta tätä löytöään suomalaisen yleisön tietoon – uskoaksemme siinä juurikaan onnistumatta. Sillä vaikka Suomella on lähellä tuo sama onni, omistaa neljä kieltä, ei sellainen näkymä näy herättäneen erityisen lämmintä myötätuntoa. Ehkä juuri tämän takia hra Metropolitanus katsoo myös ruotsin kielen tulevaisuudesta maassamme huolehditun aivan liian vähäisellä lämmöllä.

Emme usko olevamme asiasta huonosti perillä, jos pidämme selvänä, että yksi jos toinenkin suomalainen on nähnyt Sveitsin jo ennen herroja Q ja Metropolitanus. Voidaan toki laskea heidän velttoutensa tiliin, että he eivät ole sieltä löytäneet noita kolmea kieltä. Mutta voi olla niinkin, että he tunsivat kieliolot sekä Sveitsissä että useissa muissakin maissa jo ennen kuin he näkivät Alpit, ja että he eivät tässä tietämyksessään katsoneet olevansa niin suunnattoman kaukana maanmiestensä edellä, eivätkä edes niiden edellä, jotka ovat kirjoittaneet ”suomalaisesta kansallisuudesta ja suomen kielen tulevaisuudesta”.

Mainitun tiedon saavuttamiseksi ei näet totisesti ole tarpeen, että on seisonut Rigi’n huipulla, Staubbachin luona tai Genevenjärven rannalla. Hra Metropolitanuksen lienee vaikea mainita yhtäkään nykyeurooppalaista valtiota, joka ei ole eri kansallisuuksien yhdistelmä. Skandinavian valtakunnat ovat tässä suhteessa todellakin puhtaimmat. Mutta muutoin tavataan esimerkiksi Preussissa saksalaisia ja slaaveja (entisiä sorbeja, preussilaisia ym.), Itävallassa saksalaisia, slaaveja, unkarilaisia, italialaisia, Englannissa englantilaisia (entisiä brittejä, sakseja, normanneja) sekä skottilaisia ja irlantilaisia gaeleja [kelttejä] jne. Sellaisen ei nykyään voida katsoa olevan jokaisen sivistyneen ihmisen tiedon alueen ulkopuolella. Tieto siitä kuuluu kouluopintoihin. Jo kauan on haluttu nähdä luonnonlakina, että sivilisaatio edellyttää eri kansallisuuksien sekoittumista. Jo Kreikan sivilisaatio on johdettavissa ulkomaisista maahanmuutoista sekä siirtokunnista.

Mutta aina siihen asti kunnes hra Metropolitanus, tukeutuen Sveitsin tutkimuksiinsa, on valistanut Rustikaa päinvastaisesta, on todellakin ollut salaisuus, että ”yhdellä kansakunnalla” olisi ollut useampia kuin ”yksi kieli”. Jopa Sveitsin kansasta, eli tuossa Sveitsin tasavallaksi kutsutussa liittovaltiossa tai valtioliitossa asuvasta kansasta, on luultu sen kuuluvan kolmeen eri kansallisuuteen. Emme uskalla sanoa varmasti, onko hra Metropolitanus pystynyt järkyttämään tätä yksinkertaista uskoa – nimittäin Rustikan, sillä kukaan muu kuin hän ei kuulu asettavan tämän todistusta historian todistuksen edelle.

Myöskään kukaan muu kuin Rustika ei kuulu etsivän nykyajan kansallisuuspyrkimyksiä ”saksalaisten filosofien kirjoista”. Näiden pyrkimysten lipussa lukee kaikkialla: ”yksi kansakunta, yksi kieli”, ja historia on lähtemättömästi rekisteröinyt tämän uudelle ajalle ominaiseksi piirteeksi. Hra Metropolitanus ei voi olla epävarma siitä, mistä leiristä hän saa vastakaikua opilleen, jonka mukaan useita kieliä voi ”hyvin tulla toimeen keskenään saman kansan sisällä”. Koko mahtava Itävallan lehdistö antaa hänelle lujan taustatuen. Myös monella muulla taholla nähdään epäilemättä mieluusti, että ”eri heimoista ja kielistä koostuva kansa” voisi ”tuntea muodostavansa saman kansakunnan”. Mutta missään maailmassa ei uskota viimeksi mainittua yhtenäisyyden tunnetta todella olevan, ennen kuin eri kielet ovat virranneet yhteen yhteiseksi kieleksi, todistaen että myös kansallistunteesta on tullut yksi.

Kokonaan toinen asia on, että eri kansallisuuksiin kuuluvat kansat ovat yhdistyneenä ja todella tuntevat kuuluvansa samaan valtioon; joskin myös sellaisessa on kaikkialla ollut omat vaikeutensa – myös Sveitsissä. Meidän ei pidä unohtaa, että myös hra M. ihmeteltävällä tavalla yhtä pitäen noiden saksalaisten filosofien kanssa jotka vain hän tuntee ja joihin hän vetoaa, tunnustaa, että olisi ollut Suomelle parempi, ja jopa Sveitsillekin, että näissä maissa olisi puhuttu ja kirjoitettu vain yhtä kieltä. Tällä tunnustuksella on myös hyvät syynsä, sillä kukaan ei esimerkiksi tiedä, mitä olisi sveitsiläinen kansallisuus, eikä myöskään tunneta sveitsiläistä kansalliskirjallisuutta. Ranskalaiset ovat toki Sveitsissä erilaisia kuin Gascognessa tai Normandiassa; sveitsinsaksalaisella on tapojen ja kielen suhteen omat omituisuutensa, jotka erottavat hänet baijerilaisesta tai saksilaisesta; mutta kukaan ei ole milloinkaan lukenut näitä eroavuuksia eri kansallisuuksien tuntomerkeiksi. Rousseauta pidetään yhtä aitona ranskalaisena kuin Halleria, Johannes von Mülleriä jne. pidetään aitoina saksalaisina. Mutta Sveitsin valaliitolla, tällä jokseenkin löyhäsiteisellä valtioliitolla, on se suuri etu, että eri kansallisuudet ovat jakautuneet useisiin suvereeneihin kantoneihin, joilla on juuri ja juuri sen verran (tai jopa hieman vähemmänkin) tekemistä keskenään kuin mitä niiden yhteinen etu vaatii. Asia on samoin kuin jos Suomi olisi jaettu esim. 18 suomalaiseen, 2 ruotsalaiseen ja 1 lappalaiseen valtioon, joilla kullakin on oma hallintonsa, omat lakinsa, omat finanssinsa jne., mutta joilla näiden lisäksi olisi yhteinen liittohallitus ja yhteinen liittokassa, pääasiassa yhteistä puolustusta varten. Mutta kaikki tämä on tunnettua asiaa, joskaan herrat Q. ja M. eivät näytä uskovat maanmiehillään olevan niin valtavasti tietoa.

Sveitsin liitto on saksalaisten ja ranskalaisten naapuriensa painostuksen alla vähitellen lyöttäytynyt yhteen. Sveitsin luonnon suosimana se on myös voinut osan olemassaolonsa ajasta miehekkäästi vastustaa tätä painostusta. Mutta jo kauan on siitä kun se on saanut kiittää naapuriensa keskinäistä kateutta itsenäisyydestään, joka kuitenkin on ajoittain ollut Ranskan tai jopa Venäjän sotajoukkojen käsissä. Nyttemmin liitto on julistautunut puolueettomaksi kaikissa Euroopan sodissa. Sillä on liittoarmeijansa, joka ei kuitenkaan ampunut kovilla muulloin kuin ollessaan jakautuneena kahteen eri leiriin. Kuitenkin ovat yhteiset kohtalot, yhteinen historia ja vapaampien lakien suoma etu kitanneet nuo eri kansallisuudet auttavasti yhteen, ilman että eroavuudet ovat merkittävässä määrin poistuneet.

Sellaisen kansallisen olomuodon eduista tai haitoista ei meidän tässä ole puhuminen. Suomella on tietyt olonsa ja sen täytyy ottaa ne sellaisena kuin ne ovat. Suomalainen kansallisuus ei ole ollut eikä ole tasavertainen ruotsalaisen kanssa. Se voi auttaa itseään alistetusta asemastaan vain hitain askelin. Tasavertaisuuteen voi olla vielä pitkä matka. Ilahduttavaa on kuitenkin havaita, miten vuorenvarmasti professori Törnegren ja hra Metropolitanus odottavat tämän iloisen tulevaisuuden koittavan. Jos on lupa olettaa, että se tapahtuu hieman vastahakoisesti, niin tätä on pidettävä joko vaaran liioitteluna tai selkeäkatseisuutena. Molemmat voivat nimittäin tapahtua. Niin lujaa vakaumusta suomen kielen tulevaisuudesta kuin hra Metropolitanuksen julkituoma emme ole vielä koskaan kuulleet lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpimimmät ystävät eivät ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Tähän on ehkä syynä se, että ihminen aina on tuntenut huolta sen asian toteutumisesta, jota hän kiihkeästi toivoo. ”Suomen kieli etenee yhä reippaammin ja rohkeammin askelin, se ottaa vähitellen sille kuuluvan paikkansa oppikouluissa, tuomioistuimissa, hallinnossa, siitä tulee hallitseva kieli maan kirjallisuudessa – sitä ei saa epäillä, eikä sitä voi mikään kuolevainen mahti enää estää”. Niin kuuluvat Papperslyktan-lehden kauniit ja miehekkäät sanat. Niiden, jotka ovat kirjoittaneet suomen kielen tulevaisuudesta, pitää merkitä ne iloiten muistiin.

Hra M. tietää, että viimeksi mainitut eivät koskaan ole valittaneet sitä, että ruotsinkielinen väestö pitää hallussaan osaa maastamme. Tuo väestö ei ole ollut painamassa maahan suomen kieltä. Hra M. on itse luetellut suomalaisen väestön toivetavoitteet. Niiden täyttyminen ei vähimmässäkään määrin loukkaa ruotsalaisväestön kansallisuutta. Se vaatii ainoastaan, että maan sivistyneistö tulee kykeneväksi olemaan sitä mitä he antavat ymmärtää olevansa, suomalaisen kansan sivistyneistöä. Enemmistö siihen kuuluvista yhteiskuntaluokista laskee alkuperänsä olevan suomalaisen tai ainakin syntynyt ja kasvatettu suomalaisväestön keskuudessa. Verrattain vähän on niitä, jotka polveutuvat ruotsalaisesta väestöstä, tai jotka ovat oppineet pitämään itseään erityisesti ruotsalaiseen heimoon kuuluvina. Vain tästä, sivistyneen luokan kielestä, on kysymys. Harvalukuisen varsinaisen ruotsalaisväestön tulevaisuuden kieli on sen kannalta jokseenkin yhdentekevä.

Kun nyt hra Metropolitanuksen mielipiteen mukaisesti hallinnosta, lainkäytöstä, opetuksesta tulee yhdeksälle kymmenesosalle Suomen kansasta suomenkielinen, ja kun tämän lisäksi suomesta tulee maan kirjallisuudessa hallitseva kieli, niin näyttää selvältä, minkä kielen on oltava sivistyneistön kieli. On nimittäin kyllin selvää, että samasta kielestä, jolla sivistyneistö saa opetuksensa, jota sen on käyttäminen kirjallisuudessa ja kaikissa kansalaistehtävissään, on tuleva myös perheen ja kasvatuksen ja yleisen kanssakäymisen kieli. Jos oletetaan, että nämä olosuhteet tulevat voimaan, niin kysymys voi olla ainoastaan siitä, mikä asema ruotsin kielellä tulee olemaan muiden vieraiden kielten rinnalla. Ensinnäkin on sitä osattava niiden, jotka omistautuvat hallinnolle, oikeudenkäytölle, opetukselle ja kirkon palvelukselle ruotsalaisväestön keskuudessa. Sen taito tulee myös olemaan välttämätön niille, jotka haluavat oppia tuntemaan Suomen historiaa, lakeja, instituutioita, kirjallisuutta ja yleensä sen kulttuuria sen lähteistä käsin. Jo tämän vuoksi ruotsi tulisi erkanemaan muiden vieraiden kielten joukosta. Epäilemättä tulee myös Ruotsin kirjallisuus tulevaisuudessa aina säilyttämään tähän perustuvan huomattavan arvonsa Suomen sivistyneistölle. Ruotsi tulisi siten aina olemaan yksi pääasiallisista opintojen kohteista Suomen kouluissa, ja ensisijaisesti sen taito tulee kuulumaan tieteelliseen sivistykseen Suomessa. Mutta se ei tule olemaan yleisen kirjallisen sivistyksen välttämätön ehto. Eräässä suhteessa ruotsi on nimittäin jo menettänyt jonkin verran merkityksestään yleiselle sivistykselle maassamme. Ruotsalainen kirjallisuus on laajoissa piireissä lakannut olemasta linkki, joka välittää tiedon eteläisen ja läntisen Euroopan kulttuureista. Suomessa osataan nyt vieraita kieliä paljon enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja olot ovat omiaan yhä enemmän laajentamaan tätä kielitaitoa. Kun suomalaista kirjallisuutta syntyy, jää tämä välittäjän tehtävä tietysti yhä enemmän pois.

Mutta me emme ole vielä perillä! On selvää, että uusi kieli, venäjä, on yhä enemmän tunkeutumassa ruotsin kielen käyttöalueelle – suomen kielen tulevaisuuden alueelle.

Tämä tapahtuu erityisesti kahta tietä: oppilaitoksissa opetuksen ansiosta ja kauppasuhteiden vaikutuksesta. Kolmas tie on Venäjältä tuleva siirtolaisuus, joka kuitenkin on vielä rajoittunut pieneen kauppiasluokkaan eteläisen ja itäisen Suomen kaupungeissa; neljäs on Suomessa sijaitsevien venäläisten varuskuntien vaikutus, joka on osittainen syy venäjän kielen taidon leviämiseen kauppiassäädyn keskuudessa.

Lukuun ottamatta niitä harvoja Suomen rahvaan keskuudessa, jotka ovat majoittamalla venäläisiä tulleet kosketukseen heidän kanssaan ja oppineet arkielämän venäjän fraaseja – ja sellaisia yksilöitä ei ehkä tapaa edes yhtä kymmentä ruotsalaista talonpoikaa kohti – on venäjä edennyt niissä luokissa, joiden kieli on ensisijaisesti ellei pelkästäänkin ollut ruotsi.

Yläalkeiskoulujen kahdella ylemmällä luokalla luetaan venäjää 4 tuntina viikossa 30:sta. Ruotsin kielioppia luetaan 2 tuntia alimmalla luokalla; muilla luokilla on yhtä monta tuntia kirjoitusharjoituksia; suomea luetaan 8 tuntia 90:stä kolmella luokalla. Kymnaasien kahdella alemmalla luokalla luetaan venäjää 2 tuntia 30 oppitunnista, mutta ne oppilaat, jotka eivät lue kreikkaa, lukevat venäjää 6 tuntia; ylimmällä luokalla lukevat venäjää 6 tuntia ns. filologit, juristit ja tulevat hallintovirkamiehet. Ruotsin kielessä on kirjoitusharjoituksia tavallisten oppituntien lisäksi. Suomea lukevat kaikki oppilaat 2 tuntia kaikilla luokilla. Ns. kymnaaseissa virkamieskoulutusta varten luetaan venäjää ensimmäisellä luokalla 6, toisella ja kolmannella luokalla 4 tuntia 30 oppitunnista, ruotsia ja suomea kuten varsinaisissa kymnaaseissa. Niissä on myös suomen kielen puhe- ja kirjoitusharjoituksia, jotka myös kuuluvat venäjän kurssiin kaikkialla, ja näihin kieliopintoihin käytetään 4–6 tuntia.

Ei voida sanoa, että tämä venäjän lukeminen, yleensä 4 tuntia viikossa viiden vuoden ajan, olisi tullut sen kummemmin ruotsin kuin suomenkaan opetuksen tilalle. Suomi on myöhemmin kuin venäjä saanut sijansa oppiaineiden joukossa. Mutta jos venäjän lukemisella, puhumisella ja kirjoittamisella on katsottava olevan jokin tarkoitus, niin sehän on siitä koituva hyöty, nimittäin tulevat virkamiehet käyttävät sitä useissa tapauksissa siinä missä aikaisemmin olisi käytetty ruotsia. Tunnettua on, että monessa tapauksessa on jo näin.

Venäjän kanssa käytävä kauppa on toisaalta tehnyt venäjän kielen taidon tarpeelliseksi. Tätä kaupankäyntiä ei varhaisempina aikoina tunnettu, kun taas Tukholman kanssa käytävä kauppa oli Suomen kannalta pääasiallinen. Hyvällä syyllä voidaan katsoa, että ensiksi mainittu on tullut viimeksi mainitun tilalle. Vähittäiskaupassa on nykyään jonkinlainen venäjän kielen valmius olennainen myyjältä edellytettävä taito useimmissa eteläisen Suomen kaupungeissa. Sekä ruotsalaisen että suomalaisen taas on osattava muutama sana venäjää voidakseen tehdä ostoksia lukuisissa venäläisissä kauppapuodeissa, joissa taas myyjän on tärkeämpää osata suomea kuin ruotsia siellä missä rahvas on suomenkielistä.

Voidaan lisätä, että suomalaisessa sotaväessä on komentokielenä venäjä, ja että jokainen upseeri puhuu ja kirjoittaa venäjää.

Kaikilla näillä tahoilla on venäjä tullut ruotsin tilalle. Meillä on siis Suomessa neljä kieltä ”kuten Sveitsissä” – kuten hra Metropolitanus saattanee havaita.

Mutta näiden kahden maan kieliolojen välillä on tietty ero, josta hän ei ole sen enempää puhunut. Jokaisessa Sveitsin kantonissa on kansankieli myös opetuksen, lainkäytön ja hallinnon kieli. Suomessa ei asia ole näin onnellisesti.

Kun maan sivistyneistöllä niin kuin täällä meillä on yksi kieli ja kansan massoilla toinen, ei sivistyksen kielellä ole mitään voimaa joka saisi sen säilymään. Tämä saattaa olla hämärästi sanottu niiden mielestä, jotka eivät sitä ymmärrä: sillä ei ole kansallishengen tukea. Asia tulee ehkä selvemmäksi, jos sanomme: kansalle on täysin yhdentekevää, onko tämä kieli ruotsia vai mesopotamiaa. Jos kouluissa opetetaan ja lakia ja oikeutta jaetaan kielellä, jota kansa ei ymmärrä, ei se edes ole tietoinen asiasta, jos yksi kieli astuu toisen sijaan. Julistuksilla tämän tai tuon kielen paremmuudesta ei tässä suhteessa muuteta mitään. Sivistyksen kielenä ruotsilla on ollut tukensa Ruotsin ylivallassa. Tuon tukensa se on nyt menettänyt, ja tottumuksen voima on aivan liian heikko turva sen pois tunkemista vastaan.

Herra Metropolitanuksella olisi enemmänkin syytä ottaa oppia Suomen omista kokemuksista kuin vedota niinkin väärään esimerkkiin kuin Sveitsiin. ”Vanhassa Suomessa” ruotsin kieli oli aivan samassa asemassa kuin nyt suuriruhtinaskunnassa. Pidettiin hyödyllisenä, että Suomesta irrotetussa osassa saataisiin aikaan samanlaiset kieliolot kuin Itämerenprovinsseissa. Saksasta tehtiin opetuskieli – ja lyhyempänä kuin puolen vuosisadan aikana se oli ottanut ruotsin paikan – ei vain opetuksessa, lainkäytössä ja hallinnossa vaan myös sivistyneistön kanssakäymisen kielenä. Tämä muutos ei edes odottanut lastenlapsia. ”Ennen kuin minulle voidaan historiasta osoittaa kansa, joka olisi kokonaan unohtanut kielen, joka vielä on elossa ja jolla on sen keskuudessa ollut sama asema kuin ruotsilla nyt on meillä, ennen en saata uskoa, että ruotsista joskus tulisi Suomen korkeammalle sivistykselle vieras kieli”, huudahtaa hra Metropolitanus.

Sellaiset huudahdukset ovat muuten turhia. Ei käy päinsä etsiä hra Metropolitanukselle historiasta kahta täysin samanlaista asiaintilaa. Historia on sitä paitsi niin täynnä uskomattomia asioita, että metropolitanukset ovat kaikkina maailman aikoina nähneet toiveittensa tulevan petetyiksi ja epäilystensä hälvenevän – jos he vain ovat saaneet elää.

Hra Metropolitanuksella on muuten myös muutamia huudahduksia, jotka meistä vaikuttavat vähemmän historiallisilta. Esitettyään sen kiistattoman tosiasian, että täällä Suomessa asuu ruotsalaisia ja suomalaisia hän huudahtaa: ”Vuosisatoja kestäneet yhteiset kohtalot ovat kuitenkin tehneet ne yhdeksi kansaksi”. On toki totta, että joillakin paikkakunnilla, erityisesti Uudellamaalla, ruotsalaiset ja suomalaiset asuvat sikin sokin ja ovat, joskin varsin säästeliäästi, myös sukulaisuussuhteiden kautta lähestyneet toisiaan, puhuen ajoittain keskenään molempia kieliä. Mutta jos esimerkiksi Ahvenanmaan saaret ottaisivat ja purjehtisivat pois Ruotsin rannikolle, niin varmaa on, että niiden asukkaat eivät lainkaan kaipaisi suomalaisia. Sama koskee yleensäkin puhtaasti ruotsalaista väestöä, sekä Suomenlahden että Pohjanlahden rannoilla. Luultavaa on, että suomalaiset kaipaisivat hyviä maa-alueita. Mutta suuri osa heistä kuulisi ensimmäistä kertaa puhuttavan näistä mainituista ruotsalaisista veljistään saadessaan tiedon heidän poislähdöstään. Sellainen on historia alastomuudessaan, huudahduksista vapautettuna. Maa ja meri ja poliittiset siteet yhdistävät näitä kahta heimoa – ja siinä kaikki.

Ryhtyä arvailemaan tämän ruotsalaisväestön tulevaisuutta on sitäkin hullumpaa, kun suomalaisten oma tulevaisuus on niinkin hämärän peitossa. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että harvalukuiset ovat sulautuneet runsaslukuisiin, mutta se todistaa myös siitä, että kansallisuudet ja kielet ovat sitkeästi säilyneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa. Varmaa on, että ruotsalaisväestö ei pitkään ole pystynyt tunkeutumaan suomalaisen alueelle. Päinvastaisesta on kyllä esimerkkejä. Yhtä varmaa on, että ruotsalaisväestö saavuttaa aikaisemmin lukumäärän, josta se ei enää kasva. Sen hallussa olevat seudut ovat jo voimakkaasti viljeltyjä, kun taas maan suomalainen osa tarjoaa uudisviljelykselle suunnattomia erämaita. Ja muutamat sinne hajalleen muuttaneet eivät luultavasti voi ruotsalaistaa suomalaisia eivätkä edes säilyttää itseään suomalaistumattomina kieleltään ja tavoiltaan. Yksittäiset esimerkit vahvistavat tämän. Suomalaisten tuleva korkeampi sivistys saattaa heidät tässä vieläkin edullisempaan asemaan.

J. V. S.

• 1. Tarkkaan ottaen neljää; vaikkakin hra M. on luettelostaan unohtanut romaanin kielen.