Wiborgs läns Landtbrukssällskaps handlingar för år 1855. [Viipurin läänin maanviljelysseuran toiminta vuodelle 1855.]
Hans Kejserliga Majestäts i Nåder gillade och faststälde förnyade stadgar för Landtbrukssällskapet i Wiborgs län.
Kejsarillisen Majesteetin Armossa suodut ja vahvistetut uudet asetukset Maanviljelys-seuralle Wiipurin Läänissä.
Nämä kirjaset levittävät yleisön pariin tietoa eräästä talousseurasta, joka ei lainkaan näytä olleen tietoinen siitä, että sen menestyksen pitäisi olla mahdotonta, jollei se esiintyisi Turun seuran haaraosastona. Kumma kyllä, Viipurin maanviljelysseura näyttää silti pystyvän kulkemaan omaa tietään omin päin.
Tämän seuran toimintatapaa kuvaa myönteisesti kaksi seikkaa. Seuralla on oma mallitilansa, jonka yhteyteen se aikoo perustaa maanviljelyskoulun; sitä paitsi se pohjaa toimintansa pääasiallisesti läänin maanviljelijöiden tiheään toistuville tapaamisille ja organisoi tässä tarkoituksessa ns. maanviljelyskinkereitä.
Tämä on niin yksinkertaista ja käytännöllistä, että seuralle voi jo etukäteen ennustaa kaunista tulevaisuutta, kunhan se vain jaksaa noudattaa näitä kahta päämääräänsä.
Mallitilan pito käy kyllä kalliiksi, jos se omistautuu kokeiluille ja parhaan mahdollisen viljelystavan etsiskelylle. Niinpä tarpeellisen pääoman puute tulee olemaan toivotun edistymisen esteenä siinäkin tapauksessa että seuralla on paljon hyvää tahtoa ja anteliaisuutta. Näyttää siltä, että Viipurin seuran tilanhoito on tästä johtuen liiaksikin kokeilevalla pohjalla. Tilalla on näet harjoitettu neljää erilaista vuoroviljelyn muotoa, neljässä, viidessä, seitsemässä ja yhdeksässä vuorossa; eikä kokonaissato kuitenkaan ole ollut enempää kuin 80 tynnyriä ruista, 15 tynnyriä ohraa ja 60 tynnyriä kauraa. Jos sitä vastoin valittaisiin yksinkertaisesti kannattavin tällä hetkellä löydettävä viljelymuoto, hyötyisi tästä seuran tärkein päämäärä, seuraamisen arvoisen viljelyesimerkin antaminen, ja seuran tälle alalle suuntautuvan toiminnan ensimmäinen edellytys, yrityksen saaminen lujalle pohjalle, olisi varmistettu. Uskoisimme että koska seuran sihteeri toimii omaisuuden hoitajana, pitäisi sen tuoton muodostaa osa hänen palkkaustaan. Tämä ei toki estä sitä, että johtokunta, missä sihteeri on jäsenenä mukana, laatisi hoitosuunnitelman, siis yhteistuumin sihteerin kanssa. Jos kuitenkin, kuten näyttää, sihteerin palkan maksuun tarvitaan lisävaroja, muodostaisivat nämä lisävarat samalla määrärahan tilan viljelyn parantamiseksi.
Selvitys tilan kustannuksista on sikäli epätäydellinen, ettei lukijalle käy selväksi, onko palkollisten ylläpitokustannukset ja yleensä kaikki työkustannukset laskettu mukaan. Jos näin on asianlaita, tulee maatilaa, jonka kokonaisvuosimenot nousevat hieman yli 900 ruplaan, pitää yksinomaan koetilana. Siinä tapauksessa ei alun alkaenkaan lähdetä siitä, että yritys tuottaisi voittoa. Tuoton vähäisyys näyttää vahvistavan, että näin on laita, joskin vuosikertomus ilmoittaa, että kustannukset on mahdollisimman pitkälle yritetty kattaa. Silloin kannattaa miettiä, eikö seuran ja sen tarkoitusperän etu vaadi suuremman maatilan hankkimista seuralle, josta voidaan odottaa korkeampaa tuottoa.
Kukaan ei voi epäillä, etteikö olisi hyödyllistä luoda vertaansa vailla oleva mallitila ja opettaa oppilaita tämä mainioin maanviljelystapa silmien edessä. Mutta jos ei ole rahastoja sen luomiseksi ja maanviljelykoulun perustamiseksi, silloin olisi varmasti hyödyllisempää tähdätä hieman alemmaksi. Jokaisen yrityshankkeen koetinkivenä on ja pysyy se, että se antaa hyvän tuoton; ja hankkeesta esimerkin muodossa saatavan hyödyn täytyy olla siinä, että esimerkkiä voidaan seurata mahdollisimman laajassa mitassa. Mutta meidän maassamme sellainen maatila, jonka perustamiseen vaaditaan suurempia pääomia, on äärimmäisen vähän sovelluskelpoinen. Emme näe mitään moitteen sijaa siinä, että jonkun maatalousseuran mallitilan viljely jää jälkeen eräistä yksityisviljelijöistä, joiden ei tarvitse huolehtia kustannusmenojen määrästä, ehkä ei edes laskea, paljonko korkoa sijoitettu pääoma antaa. Maanviljelysseuran päämääränä ei näet ole huvi, vaan hyöty.
Olkoon nyt miten tahansa; Viipurin maanviljelysseuralla ei näytä olevan suuria vaikeuksia mallitilansa ylläpitämisessä. Seura tiedottaa kiitettävän avoimesti, mikä viljelytapa lupaa menestystä ja mikä on osoittautunut sovelluskelvottomaksi, sekä esittelee epäonnistumisen syyt. Tämä kaikki on hankittua oppia, jonka ei pidä joutua hukkaan.
Maanviljelyskinkerit ovat seuran toiminnan toinen olennainen väline. Sivumennen sanoen huomautettakoon, että landtbruksgillen olisi ollut oikea ruotsinkielinen nimivastine maanviljelysseuran kinkereille nykyisen hushållsgillenin sijasta, koska suomen kielessäkin sana maanviljelys-kinkerit on muodostunut käsitettäväksi nimitykseksi nykyisin käytettävän huonon hallitus-kinkerien (ruotsin styrelsesammankomster) sijasta. Näiden kinkerien pääasiallisin hyöty on siinä, että ne antavat yhteiselle kansalle aiheen kokoontua hyvin hoidetuille kartanoille näkemään työkaluja, viljelmiä ja kasveja sekä kilpailemaan omien onnistuneiden, pellosta ja karjanhoidosta sekä kotiteollisuudesta saamiensa tuotteiden esittelyssä. Koekyntöjä ei säännöissä erikseen mainita, mutta tietenkään ne eivät ole poissuljettuja, kunhan paremmat aurat leviävät ja niiden käytöstä tiedetään enemmän. Säännöt määräävät vuosittain pidettäväksi ainakin kolme kokousta, yhden kesäkuussa, toisen ennen joulukuuta, kolmannen kinkerin puheenjohtajan määräämänä aikana. Kinkereiden lukumäärä on toistaiseksi 19; useimpien alue käsittää 2–3 seurakuntaa.
Kinkereiden tarkoituksena on tämän lisäksi ”toimia lämmöllä” pitäjätasolla sellaisten taloudellisten laitosten ja sopimusten puolesta, jotka voivat edistää ahkeruutta ja siveellisyyttä. Niiden tulee myös julkistaa kertomuksia alueensa tilanteesta ja ehdottaa palkintoja henkilöille, jotka ovat ansioituneet hoitamalla kunnollisesti omaa talouttaan tai toiminnallaan kunnan asioissa. Että kinkeri laatii vuosikertomuksen toiminnastaan, lienee sinänsä paikallaan; mutta tuntuu tosiaan liialta, että pitäisi esittää vuosittaiset selonteot myös alueen tilanteesta. Näin tiuhaan toistuvat selonteot jäävät pakosta niin yksitoikkoisiksi, etteivät ne enää kiinnosta sen enempää kinkeriä kuin seuraakaan. Vain vuodentulosta kertovat tiedot ovat tässä yhteydessä hyödyllisiä.
Viisaasti harkiten on seura omalta osaltaan määrännyt vain yhden vuotuisen tapaamisen ajan ja paikan, nimittäin Viipurin syysmarkkinoiden ensimmäisen markkinapäivän. Muiden kokousten ajan ja paikan määrää puheenjohtaja joka kerta erikseen. Säännönmukaisessa kokouksessa esitetään vuosikertomus, suoritetaan vaalit ym., kun taas seuran toimintaa koskevat pohdiskelut sekä yleisten taloudellisten kysymysten käsittely näyttää tapahtuvan ylimääräisissä kokouksissa. Näistä voi tämän vuoksi ainakin jonkun kerran vuodessa tulla maanviljelyskokouksia, joissa yhteisen kansan läsnäolo voi lisätä seuran suoraa vaikutusta läänin yritteliäisyyden hyödyksi.
Johtokunta kokoontuu kerran kuussa; kokous voidaan kuitenkin jättää väliin, jos mitkään asiat tai toimenpiteet eivät tee sitä tarpeelliseksi.
Seuran säännöissä todetaan sen tarkoituksiin kuuluvan myös kirjaston luominen, kirjasten julkaiseminen, työkalujen ja siemenlajikkeiden hankinta rahvaan tarpeisiin. Vuosikirjaa tullaan julkaisemaan myös suomen kielellä ja jakamaan yhteisen kansan keskuuteen. Myös kinkereiden sekä seuran maaseudulla pitämien kokousten asiakirjat täytyy luonnollisesti laatia suomeksi; tästäkin ansaitsee Viipurin maanviljelysseura kunnioittavat kiitokset.
Vuoden 1855 asiakirjajulkaisu sisältää 21. syyskuuta pidetyn sääntömääräisen kokouksen pöytäkirjat; vuosikertomuksen, jossa on mukana myös katsaus maanviljelyn tilaan läänissä; kahdeksan maanviljelyskinkereitä koskevaa lausuntoa, jotka seuran eri jäsenet läänissä ovat laatineet; sihteerin ojitusta koskevan tutkielman; Turun talousseuran lähettämän lyhyen tiedonannon perunan kuivaamisesta; luettelon seuran jäsenistä. Tämä ei ole paljon, mutta yllättävän paljon, verrattuna Turun seuran laihoihin kaksivuotiskertomuksiin. Tutkielman ansioita emme osaa arvioida. Lienee vaikea esittää mitään uutta aiheesta, mikäli sitä ei pohjata kokeille. Läänin taloudellisen tilan kuvaus on laadittu lahjakkaasti ja monia maanviljelyskinkereitä koskevia lausuntoja on kiintoisaa lukea. Sääntömääräisen kokouksen aika estää esittämästä katsausta seuran varallisuustilaan kuluvalta vuodelta. Olisi siksi aihetta ottaa vuosikertomukseen mukaan tiivistelmä edellisen vuoden tilitaseesta, muuten eivät jäsenet tule koskaan saamaan vuosikertomuksesta selville, missä tilassa seuran raha-asiat ovat.
Voidaan huoletta otaksua, ettei kukaan normaalin viisas ihminen kiistä, etteikö talousseuran perustamisesta jokaiseen pitäjään tai kylään olisi mitään hyötyä, kunhan vain paikkakunnalta löytyy rahaa, innostusta asiaan ja näkemystä. Kukaan tuskin myöskään tahtoo väittää, että kaikki Suomen maanviljelysviisaus olisi kerääntynyt Turkuun ja sen lähiympäristöön tai että vain siellä esiintyisi uhrautuvaa innostusta maan taloudelliseen edistämiseen. Suomen talousseuraa ei olekaan pidetty yllä minkään yksittäisen paikkakunnan asukkaiden rahalahjoituksin. Ei siis ole mitään kokemusta, joka puhuisi maan muille paikkakunnille perustettavia talous- tai maanviljelysseuroja vastaan.
Toisaalta ei myöskään ole mitään kokemusta hyvästä menestyksestä, varsinkaan sen jälkeen kun Turun seura on todistanut, että raha-asiat voivat helposti mennä hunningolle. Viipurin maanviljelysseura on kuitenkin aloittanut hienosti, ja Turun seurallakin on ollut hyvät aikansa.
Meistä kysymys voidaan yksinkertaisesti rajata tarpeellisia varantoja koskevaksi. Missä voidaan hankkia rahavaroja, siellä on faktisesti todistettu, että hyvää yhteishenkeä ja asianharrastusta löytyy. Ymmärryksen ja näkemyksen puuttumista käytettäessä varantoja yleisen hyvän puolesta on kaikkein vähiten aihetta epäillä sellaisen yrityksen kohdalla, josta voidaan osoittaa lukuisia ja hyviä esimerkkejä naapurimaista. Tietenkin varoja voidaan käyttää enemmän tai vähemmän hedelmällisellä tavalla.
Ei myöskään liene aihetta epäillä, etteikö valtio olosuhteiden antaessa myöten tukisi maatalousseuraa, jonka jäsenistö osoittautuu uhraavan halukkaasti roponsa yhteisen hyvän puolesta ja on todistanut kykynsä käyttää koottua pääomaa hyödyllisesti.
Kahden kolmen tuhannen ruplan suuruisen pääoman kokoaminen yksityisen anteliaisuuden pohjalta ei voi kohdata suuriakaan vaikeuksia. Mutta joskin tällainen summa muodostaakin hyvän alun perusrahastolle ja yhdessä vuosittaisten jäsenmaksujen kanssa riittää kirjojen ja mallien hankintaan, palkintojen jakoon, pienempien kirjoitelmien painamiseen ym., jää se kuitenkin selvästi liian pieneksi maatilan ostoa ja maanviljelyskoulun perustamista ajatellen. Mutta jos jokainen antaisi esimerkiksi 150 ruplaa seuran perusrahastoon, josta 100 ruplaa maksettaisiin hänelle ilman korkoa takaisin 9 vuoden kuluttua, kun taas 50 ruplaa olisi ainaisjäsenmaksuna, niin on luultavaa, että tarkoitukseen riittävä pääoma voitaisiin koota. Toisin sanoen: jokainen jäsen, joka jatkuvien jäsenmaksujen lisäksi haluaa avustaa seuraa korottomalla 9 vuoden lainalla sadan ruplan edestä, saisi rahansa vastineeksi seuran maksusitoumuksen, jonka takeena olisi kiinnitys siihen maatilaan, minkä ostoon nämä varat käytettäisiin.
Uskomme näet, että moni, joka helposti voi ja mielellään haluaa uhrata pari kolme sataa ruplaa yleishyödylliseen tarkoitukseen, tahtoisi kuitenkin ensin nähdä, että varat käytetään hyvin – että koottua rahastoa ei kohtaisi sama onnettomuus kuin esimerkiksi Suomen talousseuran varantoja, tai ettei sitä haaskattaisi kaikenlaisiin yrityksiin ilman pysyvää hyötyä. Jos menetellään tässä ehdotetulla tavalla, rahojen antaja ei riskeeraa muuta kuin rahojensa koron, samalla kun hänellä olisi vapaat kädet luopua vaateistaan siinä vaiheessa kun olisi vakuuttunut siitä, että seuran toiminta on lujalla pohjalla. Monet muut taas, jotka eivät katso voivansa luopua tästä summasta vanhuudenturvansa tai jälkeläistensä vuoksi, saattavat kuitenkin olla halukkaita luopumaan hyvän asian vuoksi korosta, kunhan vain heillä on täysi varmuus pääoman takaisinsaannista. Tuskin onkaan aihetta epäillä, etteikö varmuutta olisi siitäkin huolimatta että maatila kiinnitettäisiin koko ostohinnastaan, onhan maaomaisuuden arvo Suomessa kohoamassa. Lisäksi ei voida olettaa, että maanviljelysseuran maata hoidettaisiin niin huonosti, etteikö sen arvo paremman viljelyksen seurauksena yhdeksässä vuodessa nousisi.
Jokainen yksityinen maanviljelykseen perehtynyt henkilö maksaisi epäilemättä yhdeksässä vuodessa takaisin suurimman osan tällaisesta velasta, josta hänen ei tarvitse suorittaa mitään korkoa. Mutta oletetaan, ettei jokin maanviljelysseura pysty suoraan panemaan tilan tuotosta mitään säästöön ja suorittamaan siitä korkoa. Yksityishenkilönkin olisi epäilemättä paras käyttää säästöt tilan kohentamiseen, ja kun yhdeksän vuotta on tullut täyteen, on helppo ottaa korollista lainaa kyseisen summan maksamiseen. Hänen voittonsa koostuisi silloin maatilan lisääntyneestä arvosta. Maanviljelysseuran sitä vastoin täytyy muutaman vuoden kuluttua käyttää tuotto maanviljelyskoulun perustamiseen. Mutta se voikin heti käyttää omaisuutensa parantamiseen varantoa, joka on syntynyt alle 150 ruplan osuuksien merkitsemisestä sekä ainaisjäsenmaksuista kyseiseen summaan saakka ja ylikin. Nämä varat ja jonkin verran lisää pitää seuralla olla tallessa omaisuutensa arvon muodossa, kun 9 vuotta ovat kuluneet umpeen. Seuralla on silloin sama keino käytettävissään kuin yksityiselläkin: se voi muuttaa korottoman lainan korolliseksi, mikäli se ei onnistu saamaan valtiolta korotonta lainaa tai vuotuista määrärahaa velkojen maksamiseksi tai löytämään jäsenistöstään uusia sijoittajia. Pahimmassa tapauksessa voidaan omaisuus myydä. Seuran kymmenvuotinen hallintokausi maatilalla ei ole voinut olla hyödytön yleisen edun kannalta.
Myös Viipurin seuralla oli, kuten vuosikertomuksesta käy ilmi, vuoden 1854 alussa 3 000 hopearuplan laina. Jos se on korollista, se vaikuttaa omalta osaltaan lamauttavasti seuran yritteliäisyyteen, niin verrattain pieni kuin laina onkin. Korottomana sama pääoma olisi hedelmää kantava väline seuran käsissä.
Voimme kuitenkin jättää tämän asian, koska lehtemme tehtävänä on periaatteiden puoltaminen, ei yksityiskohtiin meneminen. Lukija havaitseekin helposti, että tämän artikkelin aiheena on muistuttaa uudelleen useampien talousseurojen tarpeellisuudesta maassa. Olemme jo kauan sitten pyrkineet osoittamaan tämän näkökannan oikeellisuuden. Sen ydinsisältönä on, että jonkun talousseuran vaikutus on suorassa suhteessa siihen osanottoon, millä seuran jäsenet seuraavat sen julkaisuja ja toimenpiteitä. Ja kun ei voi edes ajatella, että Suomen talousseuran useiden tuhansien neliömailien alueelle sirottuneet jäsenet pystyisivät tehokkaasti osallistumaan seuran pyrkimyksiin tai edes joltisellakin huomiolla seuraamaan niitä, näyttää aika selvältä, että joko kaikki myötävaikuttaminen maan talouden kohentamiseen jää pois tai sitten perustetaan talousseuroja eri paikkakunnille.
Päälle päätteeksi on Suomen talousseura viimeksi tekemällään päätöksellä tehnyt edellä sanotun välttämättömyyden selväksi jokaiselle. Tietoisina siitä, että kyseinen seura nykyisin on ja voi olla vain Turun ja sen ympäristön järjestö, on seurassa tehty äänestyspäätös, että kauempana asuvilta jäseniltä evätään vastedes lopullisesti kaikki äänioikeus seuran asioissa: heille ei ole myönnetty tilaisuutta tuoda kantojaan julki valtuutettujen välityksellä. Vaikka satakin näistä jäsenistä matkustaisi Turkuun ja yrittäisi saada aikaan muutoksen nyt päätettyihin sääntöihin, on luultavaa, että yksinvallastaan Turussa edelleenkin kiinni pitävät pystyvät keräämään paikalle suuremman määrän vastaääniä. Kysymys voidaan siis katsoa lopullisesti ratkaistuksi. Saman tien on myös tullut selväksi, että kauempana asuvilla seuran jäsenillä on lupa ainoastaan maksaa ja vaieta. Sillä päätös, että Turun ulkopuolisille paikkakunnille muodostettaisiin komiteoita selvittämään kysymyksiä, joita niille Turusta käsin suvaittaisiin antaa pohdittavaksi, on lievästi sanoen pilkantekoa. Vai mitä hyötyä muka olisi näistä aloite- ja äänioikeutta vailla olevista komiteoista, joiden mietinnöt voidaan Turusta joko jättää kokonaan pyytämättä, tai jos ne pyydetään, muitta mutkitta haudata. Paljon muuta voidaan tuskin sanoa myöskään niistä uusista varotoimista, joita sanotaan säädetyn seuran rahastojen hajottamista vastaan, sillä jokainen tietää, ettei seuran nyt syntynyt huono taloudellinen tilanne suinkaan johdu tässä suhteessa puutteellisista säännöistä, vaan niiden huomiotta jättämisestä. Seuran romahduksen tulisi rohkaista niitä, jotka vuosikausia ovat maksaneet jäsenmaksujaan Turkuun, käyttämään vastedes rahansa lähempänä kotiseutuaan. Heillä ei tässä suhteessa ole nyttemmin enää mitään menetettävänään.
Otettakoon asia rauhallisesti. Turun talousseura saa epäilemättä aikaan paljon hyvää paikkakunnallaan. Mutta luonnollista on myös, että muilla seuduilla asuvat ajattelevat jossain määrin lähiympäristöään. Tällainen luonnonmukainen voimain jakaminen on kaikinpuoliseksi hyödyksi. Turun seura vapautuu siteistä, jotka pakottavat sen pöyhistelemään tyhjänpäiväisesti, ja se voi avoimesti rajoittaa pyrkimyksensä niihin puitteisiin, missä ne voivat olla hyödyksi; näiden puitteiden ulkopuolella uinuvat voimat taas heräävät hyödylliseen ponnisteluun. Nyt vallalla oleva mielenkatkeruus tulee itsestään häviämään, ja vastedes kukin oppii kilvoitellen vaikuttamaan omalla alueellaan, kaikkien toimiessa samalla yksimielisesti yhteisen isänmaan puolesta.
J. V. S.
