Vaikka julkisten opetuslaitosten paremmuus kaikenlaiseen yksityisopetukseen verrattuna pitäisi olla jo jokseenkin selvä asia, tämän artikkelin kirjoittaja on kuitenkin meidän maassamme kuullut asiasta erilaisia käsityksiä. Milloin kuulee esitettävän vain julkisten koulujen vastaisia ennakkoluuloja, milloin taas tuodaan esille niiden vähäisen määrän ja siitä johtuvien pitkien etäisyyksien aiheuttamia ongelmia. Itse julkista koulua käyneellä ja useita vuosia yksityisopettajana toimineella kirjoittajalla on jonkin verran kokemusta molempien eduista ja haitoista ja hän uskoo tästä kirjoituksesta olevan jotain hyötyä lastensa sivistyksestä ja sen varaan rakentuvasta tulevaisuudesta huolehtiville vanhemmille.
Yksityisopetuksen puolustukseksi esitetään tavallisesti ensinnäkin lasten vieraaseen hoitoon jättämisen vaarat, toiseksi julkisen koulun tarjoama kaikenkirjava seura ja kolmanneksi epävarmuus sinne palkattujen opettajien kyvystä ja hyvästä tahdosta. Neljänneksi kaukainen sijainti. Ensimmäinen peruste kumpuaa usein väärin ymmärretystä hellyydestä ja unohtaa sen usein paljon suuremman vaaran, että lasta muovataan yhteiskunnalliseen elämään siitä erillään, sen olosuhteista tietämättömänä. Astuessaan maailmaan tällaiset lapset tuovat väistämättä mukanaan kaikki vaatimukset, joiden täyttämiseen he ovat isänsä kodissa tottuneet. He eivät osaa mukautua toisten vaatimuksiin, ja jos kohtalo pian suo heille paikan, missä heidän vaatimuksensa voivat päästä vallalle, heistä tulee kopeita ja vaativia egoisteja. Jos he taas joutuvat muista riippuvaisiksi, heistä tulee omaksi ja muiden harmiksi itseään onnettomina pitäviä ihmisiä. Kirjoittaja luulee, että enemmän esimerkkejä löytyy vanhempien hoivassa kasvatetuista kuin niistä, jotka kohtalo on jo varhaisessa lapsuudessa sysännyt vieraiden armeliaisuuden varaan ja joista sitten sanotaan ”maailma kasvatti”. (Seurausten perusteella arvioituna.)
Mitä taas julkisen koulun tarjoamaan monenlaiseen seuraan tulee, niin juuri se osaltaan tekee nämä oppilaitokset yksityisiä järjestelyjä paremmiksi. Kotona helposti nurjamielinen poika oppii, että voidakseen elää toisten kanssa on otettava huomioon myös heidän etunsa ja toiveensa sekä alistettava omansa. Ja jos joukkoon mahtuukin niitä, joilta alhaisempi syntyperä on evännyt ulkoisen sivistyksen ja hienot tavat, niin tässä iässä harvoin silti tapaa moraalisesti turmeltunutta luonnetta. Ja jos sellaista ilmenisikin, niin enemmistön hyvät periaatteet vaikuttaisivat poikkeuksiin enemmän kuin nämä ensiksi mainittuihin. Ja kukapa sivistynyt, sääty- tai muista ennakkoluuloista vapaa ihminen ei myöntäisi, että eri yhteiskuntaluokista tulevien ikätoverien yhteentörmäys on hyödyksi niin yhteiskunnalle kuin yksilöllekin.
Kolmas syy, epävarmuus opettajan kyvykkyydestä voi sinänsä olla perusteltu, jos nimittäin ei pidetä tärkeänä vertailua siihen tapaan, jolla yksityisopettajia valitaan ja kiinnitetään. Ensinnäkin täytyy luottaa siihen, että opettajantoimet täyttävällä auktoriteetilla on jotakuinkin yhtä hyvä arviointikyky kuin itsellä tai omalla asiamiehelläkin. Toinen asia on sitten, onko tällaiseen arviointiin puolin tai toisin mahdollisuutta. Valitettavasti meidän maassamme noiden virkojen täyttäminen perustuu meriitteihin, ei siis ansioihin yhteiskunnan palveluksessa vaan niiden vuosien määrään, jotka on elättänyt itseään yhteiskunnan kustannuksella. Lisäksi palkat maamme kouluissa ovat usein niin pienet, etteivät ne elätä edes opettajaa, vielä vähemmän antavat hänelle mahdollisuuden elättää perhettään. Siis meriitit ja vain meriitit houkuttelevat ruumiinsa ravitsemiseksi työskentelevää ja siihen pyrkivää sukupolveamme muutaman vuoden pakkotyöhön.
Selvää on, että liian suuret palkat vaikuttaisivat aivan samoin, mutta vähintään riittävän palkan pitäisi poistaa epäkohdat. Ei mitään kirkollisia meriittejä ja toinen periaate toimien täyttämiseen. Vielä huonommin asiat ovat yksityisopettajien valinnan suhteen. Edusmiehen täytyy joko tehdä sarja yrityksiä tai tyytyä ensimmäiseen kohdalle osuvaan. Tavallisesti pyydetään jotain yliopiston opettajaa tiettyä korvausta vastaan vuosittain hankkimaan kotiopettaja. Silloin ei ajatella, kuinka huonosti opettajat siinä tilanteessa, joka meidän yliopistossamme opettajien ja opiskelijoiden välillä vallitsee, kykenevät jälkimmäisiä arvioimaan. Heidän tietojaan arvioidaan tenttien perusteella ja silloinkin usein väärin. Heidän käytöstään arvioidaan huhujen ja satunnaisten seikkojen perusteella, heidän periaatteitaan ja kykyään hallita niin itseään kuin toisiakin arvioidaan ilman että asiaan lainkaan vaivaudutaan perehtymään. Valinnassa voi käydä paremmin, jos itse tuntee jotenkin sen, jota on lastensa opastajaksi valitsemassa, tai jonkin opiskelijan, jonka hyvään tahtoon voi luottaa. Palkka on lähes poikkeuksetta mahdollisimman pieni ja odotetusta valinnasta tuleekin urakka. Vai kuinka voidaan edes odottaa, että nuorukainen, joka yhä työskentelee tulevan pätevyytensä hyväksi, uhraisi vuoden tai kaksi parasta aikaansa ilman, että voi tuon ajan jälkeen odottaa saavansa elää itseään varten. Totta puhuen liian korkealle asetettu vaatimus. Vai odotetaanko ehkä, että hän 100 tai 150 riikintaalarin palkasta säästää tulevaisuutta varten? Sanotaan, että samalla kun opastaa toisia, voi toki työskennellä itse. Jos aikoo todella opiskella, on läsnäolo yliopistossa kuitenkin välttämätöntä, ei niinkään opastuksen vuoksi, joka Jumala nähköön on usein perin niukkaa, vaan sen yhteisen tietämisen tavoittelun vuoksi, johon siellä pääsee mukaan. (Virkatutkinnot.) Kuinka voidaan vaatia, että kahta tai kolmea poikaa opettavalla opettajalla on ikävän ja vaivalloisen työpäivän jälkeen sen paremmin halua kuin kykyäkään tarttua Ciceroon tai Kantiin. Ja kun tulojen pienuus tekee säästämisen mahdottomaksi, niin kotiopettajan tehtävä otetaan vastaan ikään kuin hätävarjeluna tilanteessa, jossa mitään muita näköaloja ei ole tarjolla. Tuossa työssä vietettävä aika on aikaa ilman toiveita ja näköaloja, kunnes tiedonhalu ja omiin pyrkimyksiin sopivan ympäristön kaipuu saavat yrittämään uudelleen, parin vuoden kokemuksen kasvattamaan harkintakykyynsä ja miehiseen voimaansa luottaen.
Yksityisopetuksen suurimpia haittapuolia on opettajien jatkuva vaihtuminen. Harvoin kukaan viipyy kahta vuotta kauempaa, usein vain vuoden tai puolitoista. Siis tuskin kauempaa kuin itse tarvitsee totuttautuakseen paikkaan ja totuttaakseen oppilaat omiin menetelmiinsä. Sitten tulee uusi opettaja, joka harvoin suosii edeltäjänsä toimenpiteitä, vaan parantaa tai turmelee, miten kohtalo sattuu lähettämään. Tilanne on toinen julkisissa kouluissa, joissa koulujärjestyksen määräykset yhtenäistävät opetuksen ja toimivat opettajan ohjenuorana niin että opettajan itsensä varaan jää vain määräysten soveltaminen. Vanhemmat ja edusmiehet tosin koettavat usein poistaa näitä epäkohtia antamalla määrätyn opetussuunnitelman. Kun se kuitenkin tehdään yleensä vailla tietoja ja asiantuntemusta/kokemusta, on ainoana etuna opettajan kyllästyminen, kun hän tietenkin vastentahtoisesti noudattaa omasta mielestään kelvotonta menetelmää ja työskentelee hyödyttömän päämäärän hyväksi. Kilpailun puute. Lisäksi on mainittava julkisissa kouluissa niin terveellisesti vaikuttavan kilpailun puuttuminen. Yksityisopettajalla ei ole oikeastaan mitään keinoa herättää haluttoman innostusta. Hän voi ainoastaan yrittää tehdä opetettavasta asiasta kiinnostavaa, mutta moni asia kuten esimerkiksi kielioppi on sen tyyppistä, ettei sitä voi tehdä 10–12-vuotiasta poikaa kiinnostavaksi. Sitä vastoin opettajan on taisteltava monenlaisia mielipahan aiheita vastaan. Käsitys, jonka mukaan kaiken opetuksen tulee tapahtua leikin kautta, kuulostaa niin ihmisystävälliseltä, että varsinkin hemmottelevien ja järjettömien äitien on se helppo omaksua. Ensimmäiset askeleet, joiden pitäisi herättää ja kehittää lapsessa aavistusta hänen korkeasta ja vakavasta tehtävästään, lyödään siten leikiksi. Tiedosta ja koko sivistyksestä tulee leikkiä, elämästä tulee leikkiä. Todellisuus, jonka kanssa ei usein ole leikkimistä, voi katkaista tämä ajatuksettoman leikin onnellisella tavalla. Kauheaa on, jos vasta kuolinhetken koittaessa herää ajatus, että on elänyt elämänsä vailla päämäärää. Niinpä usein näkeekin, miten lapsen hirveää työtaakkaa valitellaan ja häntä kuulustellaan tarkoin luokkahuoneen asioista. Lopulta päätetään, että tämä tai tuo läksy on ollut turha tai että sitä ei ainakaan tarvitse lukea kovin tarkasti jne. Opettajaa moititaan suorin sanoin lasten läsnäollessa, heille tehdään selväksi että opettajalle on maksettu ja hänen pitää hoitaa tehtävänsä hyvin. Hän on milloin liian ankara, milloin arvoton jne. Erityisesti tämä koskee poislähtenyttä opettajaa. Kuinka tällaisissa oloissa voi saavuttaa oppilaiden kunnioituksen ja luottamuksen. Pitävätkö vanhemmat itseään ja kasvatusmenetelmiään niin täydellisinä, ettei niitä voi moittia. Entä jos opettaja pyrkisi saamaan lapset kiinnittämään niihin huomiota. Eikö se olisikin järjetöntä, vieläpä halpamaista? Jo se, että vanhemmat eivät osoita riittävästi kunnioitusta opettajaa kohtaan, riittää alentamaan hänen arvoaan lasten silmissä. Palkkalaisena hänet rinnastetaan tallirenkiin, joka saa herrasväen hevosten hoitamisesta suunnilleen samat edut kuin opettaja lasten hoitamisesta. Hänen palvelunsa on usein vanhempien hiljaisella suostumuksella laiminlyöty, huoneet ja sänkyvaatteet epäsiistejä jne. (Valot.) Moni ehkä luulee, että kaikki tällainen on helposti vältettävissä – mutta harvinaista se on, sen voi vakuuttaa jokainen, jolla on kokemusta näistä asioista.
Osaksi perusteltua on valitus julkisten oppilaitosten etäisestä sijainnista sekä siitä johtuvista vaivoista ja kustannuksista. Kirjoittaja kuitenkin arvelee, että halvimmankin yksityisopettajan pitäminen tulee kalliimmaksi kuin pojan elättäminen jossain pikkukaupungeistamme – ottamatta lainkaan huomioon niitä haittoja, joita vieraan ihmisen tulo talouteen välttämättä aiheuttaa.
(Kaiken tämän, myös palkan, arviointi riippuu tietysti paljon patronaatin ehdoista. Jos on hyvää tahtoa, se tulee arvostaa korkeammalle kuin vastentahtoinen kyvykkyys.)
