26.5.1845

Ihana, ihana, Hyvä Rakastettu! 

Anteeksi, anteeksi tämä nimi ja suo anteeksi nämä rivit. Mutta kun on kyse kaikesta, joka tällä hetkellä merkitsee minulle maallista onnea, kaikkia toiveitani jonkinlaisesta rauhasta elämässä, niin tulisi minulle toki suoda anteeksi, että tartun jokaiseen rehelliseen keinoon valmistellakseni itselleni onnellisempaa kohtaloa kuin se, joka nyt uhkaa, jollei ole jo sinetöity.

Minun ei tarvitse toistaa tuhannesti sanottua, mikä on aiheuttanut levottomuuteni ja herättänyt alituisen epäilyksen tulevaisuudesta. Suloisen lapsen nuoruus, minun ikäni, nämä juuri ovat tuottaneet tuskani. Ainoastaan hyvään, vienoon sydämeen olen pannut toivoni, sen verran kuin järkeä on mahtunut sen tumman tunteen rinnalle, joka on johtanut minut lapsen luo, ja mitä olen mieluusti halunnut pitää suopean Kohtalon viittauksena. Olen silloin ajatellut: minä tarvitsen kiintymystä, jota sydämeni on janonnut koko elämän ajan; minä tarvitsen rauhaisaa kotia, järjestynyttä, tyventä tilaa, missä viihtyy erilainen ilo kuin se myrskyävä, joka ei enää lainkaan houkuta; minä tarvitsen sielua, joka ymmärtää ja seuraa myötämielisesti ponnisteluani yleiseksi hyväksi, mikä tähän asti on yksinään täyttänyt elämäni, mutta samalla pitänyt sen tyhjänä tyvenestä rauhasta ja onnesta, vaikka niitä vailla sielullani ei ole ollut lepoa; minä tarvitsen puolison ja lapsia, joiden puolesta myös voin ponnistella ja työskennellä, jotta työni tuottaisi muutakin tyydytystä kuin kitsas ja usein kylmä suosion tyydytys; sillä yleiseksi hyväksi tehdyn työn hedelmiä mies saa harvoin nähdä, mutta hän voi ihanasti nauttia siitä, kun työskentelee yhtä lailla omiensa onnen hyväksi.

Tätä kaikkea minä hain, ja hain sitä lapselta. Niinpä minulla ei ole muuta puolustusta kuin se tunne, joka niin väkevästi veti minua Hänen puoleensa. Rauhoitin omaatuntoani ajatuksella: Hänen sydämensä on vieno ja muotoiltavissa, ja se oppii ymmärtämään, mitä rakkauteni vaatii. Mutta tuolloin en oivaltanut yhtä selkeästi kuin nyt, että ainoastaan uhrautuva vastarakkaus voisi opettaa tämän Hänelle; enkä oivaltanut, että omatuntoni ilman tätä ei saisi rauhaa ja lohtua Hänen tulevaisuutensa tähden, ts. omani. Sillä Jumalan edessä minä vakuutan, että unelmani omasta autuudestani, ajatukseni siitä, mitä Hänen Puolisona tulisi lahjoittaa minulle, ei koskaan ole ollut erillään Hänen onneaan koskevasta ajatuksesta, toivosta, että Hän löytäisi sen olemalla minun elämäni rauhan enkeli ja siitä hartaista hartaimmasta rakkaudesta ja huolenpidosta, jolla tiedän ottavani vastaan Hänen hyvät tekonsa. Miksi minun pitäisi yrittää kätkeä sitä, minkä ihana lapsi jo tietää, että minä ensi hetkestä lähtien olen suuriluuloisesti kylläkin toivonut kohtaavani edes pienoista viehtymystä. Olisi pitänyt perääntyä, kun huomasin erehdykseni. Mutta miten saatoin vapaaehtoisesti pilata mahdollisen onnen, kun Hänen kätensä puristi minun kättäni ja Hän itse ruokki toivoa, että viehtymys saattoi herätä vienossa ihanassa sydämessä. Oli aika, jolloin pieninkin häivähdys rakkaudesta olisi tehnyt minut varmaksi, kuten se on usein ihastuttanut ja onnellistuttanut minua. Mutta kyltymätön sydämeni janosi yhä enemmän, aina vain enemmän, sittenkin kun olin saanut enemmän, kuin koskaan olin rohjennut toivoa, tunnustuksen, toistetun tunnustuksen, joka yhäkin saa sydämeni vapisemaan onnesta ja unohtamaan sen, mitä on, niiden unelman hetkien vuoksi, jotka olivat. Miksen sitten tyytynyt siihen? Ei, en voinut. Minun ikäiseni ja lapsi! – En voinut tyytyä, koska en etsinyt vain tyttösen rakkautta, tulevaisuutta ajattelematta, vaan etsin puolisoa. Hetken ihana unelma ei voinut olla minulle kyllin; omatuntoni ja huoli tulevaisuudesta vaativat enemmän. Minun oli nähtävä jokin sen rakkauden teko, josta ihana, suloinen lapsi on antanut minun aavistaa. Minä vaadin uhrauksia ikään kuin tämän rakkauden hedelmiksi ja todistukseksi sen todellisesta laadusta. Oliko vaatimukseni liioiteltu? – Ei, en sentään usko – mutta halusin ehkä liian malttamattomasti nähdä sen, mitä koko sielustani niin kovasti kaipasin.

Mutta eivätkö uhraukset olisi olleet sentään kovin vähäiset? Että muuttaisi ajatuksettoman ilonpidon iloksi eikä pelkästään viihdykkeeksi, että rakastaisi kotia, työtä, järjestystä ja rauhaa ja valmistaisi myös minulle hetkiä, joina vaikuttaa nuoreen sieluun, jonka muovaamiselle minun on rakennettava meidän molempien tulevaisuus. Tottumus, lapsenmieli estivät tämän uhrauksen, ja se oli minulle todiste, että sitä rakkautta, joka olisi voinut voittaa tottumuksen ja lapsellisuuden, ei ollut. Kenties typerästi ja intohimon johtamana yritin saada muita todisteita sen olemassaolosta suosionosoituksena minulle. Miten olisinkaan voinut katua sellaista, mikä oli tuottanut minulle sanomattoman ihania vakuuttuneisuuden hetkiä. Ole sentään ylpeä, lapsi, jota minä rakastan rakastan syvästi, koko sielullani, ja jota kuitenkin moitin: lapsi ei ole koskaan lausunut minulle sanaakaan suoraan sydämestä, paitsi kuiskaten kyllä tai ei. Se sydän ei koskaan voinut löytää nimeä minulle; nimi ei koskaan löytänyt tietään Sinun huuliltasi, rakas, rakas, ei koskaan! Rukoukset sellaiset, joita kukaan mies ei ole rukoillut, eivät saaneet sitä aikaan.

Ethän moiti minua siitä, että epäilin, että vaadin enemmän, että rakkauden tunnustuksen lisäksi vaadin rakkauden hedelmiä. Miten saatoin näkemäni ja kuulemani perusteella odottaa rauhaisaa, siistiä kotia, odottaa osallistumista korkeampiin inhimillisiin asioihin, joihin minun mieleni on kiintynyt, ja joihin olisin voinut herättää suloisen lapsen kiinnostuksen, mikäli rakkaus olisi voinut erkaannuttaa sen turhuuksista, toivoa näkeväni lapsen tyytyväisempänä minun rakkaudestani ja huolenpidostani kuin turhuuksista. Laske mielessäsi, kuinka monta hetkeä on suotu minulle, syvemmälle tunteelle ja vakavammalle ajattelulle, äläkä ole ankara minulle, vaikka minä, rakkauden lupauksen saatuani, tunsin itseni petetyksi ja jouduin hetkittäin toivottomuuden ja epätoivon valtaan!

Kunpa kehitys ei näyttäisi, että lapsi rukka on pettänyt itseään ja pettänyt minut – älä peljästy! – vain kauneimman unelman mitä sieluni on uneksinut, kauneimman, koska se ei ollut pelkkää tunnetta vaan tuntui myös toteuttavan järjen huolelliset laskelmat! Millä rukouksella pystynkään estämään sellaisen kehityksen! Ei millään muulla kuin vakuutuksella, että rakkauteni on pysynyt samana, syvästi palavana, uhrivalmiina, niinä hetkinä, kun se on lietsonut ylpeyden kätkemään epätoivonsa vihastukseen, ja niinä hetkinä kun se on nöyrästi rukoillut suostumusta, kun se on suotta tarjoutunut itse uhriksi Rakastetun onnelle, tai polvistuneena vuodattanut kiitoksia rukousten kuulemisesta. Jos suloinen, hyvä, rakastettu lapsi olisi myös viime päivinä pystynyt lukemaan sydäntäni, ei olisi jäänyt epäilystä siitä, miksi en kahteen vuorokauteen ole poistunut huoneestani, en vastaanottanut ketään, en nukkunut, en valvonut, vaan nyt, kuten niin usein, ainoastaan tuskaillut ja toivonut, ja miksi ensimmäiset askeleeni kodin ulkopuolelle johtivat minut jälleen Rakastetun kotiin. Onko väärin, että näiden toiveiden joukossa on ollut sekin, että minä voisin herättää ihanan lapsen mielen vakavampiin ajatuksiin, johonkin mietteeseen meidän molempien tulevaisuudesta, siihen aikaan, jolloin nuoruus ja heleät posket eivät enää voisi houkuttaa minua?

Mutta kun rukoilen, sydämeni pohjasta rukoilen: rakas, rakas, ihana lapsi, lahjoita minulle taas rakkautesi, lahjoita se minulle, sillä Lapsi on itse vienyt minulta sielunvoimat enää uhrata sitä, mikä merkitsi minulle autuutta! – niin lisään myös: Tutkaile sydäntä, tutkaile sitä sydäntä jota minä isoan ja jonka onnellisina hetkinä olen luullut omistavani, tutkaile pystyykö se uhraamaan, onko rakkaus enempää kuin ajatukseton uskollisuudenlupaus, onko kodin rauha enempää kuin tyhjiä leikkejä, tunteeko se mitään korkeampaa, kuin mitä taitamaton leperrys osaa ilmaista, tietääkö se, että se itse kasvaa suuremmaksi uhrautumalla kuin antamalla rukoilla itseään, tunteeko se lainkaan velvollisuuksia, eikö se tahdo vain pitää kiinni niistä oikeuksista, joihin se nuoruuden ja onnekkaiden olojen avulla on tottunut! – Murtuneenakaan, vaikka pitkään elätetyt toiveet on petetty, vaikka näen miten kaikki haaveet elämän onnesta, kaikki unelmat rauhaisasta kodista, jonka rauhaa alituisen taistelun, vaivojen ja uhrausten näännyttämä sieluni kaipaa, vaikka tämä kaikki näyttää olevan tuhoutumassa iäksi, en mitenkään pysty valehtelemaan. Kaikki tai ei mitään! Mitä minä tahdon, ja mitä minä lupaan, sen ihana, rakas ihana lapsi tietää. Rakkautta minä tahdon, rakkautta minä lupaan, lupaan vaikka se ohut rihma, johon toiveeni vielä ovat kiinnittyneet, katkeaisikin! – Elämäniloni on silloin mennyt täysin hukkaan, sillä ennen kuin vuodet ovat laskeneet parantavan kätensä sydämen haavoille, ja uudet toiveet saattaisivat versoa, ovat askeleeni rientäneet jo kohti toista rauhaa kuin elämän rauhaa. Rukoile silloin sen puolesta, jonka rakkauden ihana lapsi torjuu, rukoile vakuuttuneena siitä, että tämä rakkaus oli niin vähän egoistinen kuin ihmisen rakkaus voi olla, ja siitäkin, että se oli tosi ja puhdas, vailla mielistelyä ja teeskentelyä. Vaikka kieltää rakkauden, niin kunnioitusta ei lapsi itseään alentamatta voi kieltää. Vain minun suuri heikkouteni, minun rakkauteni, voisi hämmentää minua muiden edessä – tai ei, ei minun tule hämmentyä siitä, että minäkin kerran uskoin onneen, että kaipasin sitä koko sielustani. Rakas, rakas, ihana, ihana hyvä Lapsi, Hyvästi! – jos iäksi, niin voittakoon jalompi sielu sen, mitä minä en voittanut, ja valmistakoon suloisen Lapsen onnen arvollisempi käsi; palavampi rakkaus kuin minun ei milloinkaan voi sitä vaalia. Hyvästi!

J. V. S:n