On tullut sangen yleiseksi tavaksi käyttää sekä valtio- että yhteiskunta-sanaa ilman erotusta merkitsemään olemassa olevia lakeja ja instituutioita vastakohtana yksilölle ja tämän tahdolle. Kaikesta huolimatta lähes jokainen ulottaa yhteiskunta-käsitteen myös perheeseen, kuntaan, seurakuntaan jne. Siinä on ainoana eron tekemisen mittapuuna yleensä tuumastikku ja tällöin puhutaan korkeamman ja alemman asteen yhteiskunnasta, korkeimmasta yhteiskunnasta jne. Vaikka tällaisella käsitteen määrittelyllä onkin Ruotsissa vahva auktoriteettiasema, se muistuttaa silti suuresti karkeaa käsitystä Jumalasta korkeimpana tai suorastaan kaikkein korkeimpana ihmisenä. Moisessa tapauksessa jää tietysti jokaisen yksityisasiaksi lisätä välimatkaa niin paljon kuin huvittaa. Eron voi ilman moitteen pelkoa tehdä suunnilleen yhtä suureksi kuin se on hottentotin ja Alexander von Humboldtin välillä. Taitaa olla hankalaa ratkaista päästäänkö pitemmälle tekemällä juopa nelinkertaiseksi vai jättämällä se ennalleen.
Omalta osaltamme haluamme yhteiskunnan yleisen merkityksen lisäksi antaa sanalle myös rajoitetumman, nimittäin kansalaisyhteiskunnan merkityksen, jonka haluamme myös erottaa valtion käsitteestä. Tässä merkityksessä yhteiskunta (kansalaisyhteiskunta) on valtion määrätty momentti, sen olemassaolon määrätty puoli. Aloittaaksemme valtiosta se pohjautuu siveelliselle perustalle, joka objektiivisesti on valtiosääntö, eikä vain kirjoitettu asiakirja, vaan valtiovallan muodot eli lainsäädäntö-, lainkäyttö- ja hallintovalta, edustuslaitos jne. Nämä instituutiot ilmaisevat jokaisen erityisen kansakunnan erityistä sivistystasoa, joka muodostaa, sellaisena kuin se on kansakunnan kaikissa yksilöissä, kansallishengen, kansallisen tietoisuuden eli valtion subjektiivisen, siveellisen perustan. Monikin kelpo mies tosin elää elämänsä tietämättä mitään valtiosäännöstä, valtiovallan eri muodoista tai niiden keskinäisestä suhteesta. Tällainenkin mies havaitsee kuitenkin valtion objektiivisen puolen, nimittäin sen lait ja lainkäytön, jotka ovat hänelle annettuja ja positiivisia instituutioita. Se tietoisuus omasta siveellisyydestään, mikä hänellä on suhteessa näihin instituutioihin, on lainkuuliaisuutta, lain kunnioitusta. Ihmiselle, jonka tietoisuus suhteestaan valtioon rajoittuu tähän, valtio on pelkkä kansalaisyhteiskunta. Kuitenkin myös se, joka on tietoinen valtiosta sellaisenaan, elää tarpeiltaan ja eduiltaan kansalaisyhteiskunnassa. Positiivinen laki näet pitää yllä ja rajoittaa yksilön etuja suhteessa kanssaihmisiin ja kansalaisyhteiskunnan muodostaa juuri tämä ihmisen suhde valtioon hänen jokapäiväisessä elämässään ja olemisessaan. Sitä ei tarvitse niin ollen käsittää miksikään valtiosta eroavaksi yhteiskuntalaitokseksi. Se on vain määrätty taso yksilön valtiota koskevassa tietoisuudessa. Kuten sanottu, subjektiivinen puoli on yksityisen edun alistaminen laille, lainkuuliaisuus. Objektiivinen puoli on lain positiivinen olemassaolo. Esitimme käsityksemme siitä aikaisemmassa artikkelissa ”Yksilön suhde lakiin” (ks. Freja nro 64).
On selvää, että valtion säilyminen vaatii yksilöltä muutakin kuin pelkkää lainkuuliaisuutta. Pelkällä lainkuuliaisuudella ei näet säilytetä valtion itsenäisyyttä, ei vahvisteta sen laitoksia eikä kehitetä niitä inhimillisen kulttuurin yleisen edistymisen tahtiin. Yksilön suhteessa valtioon ei ole kyse yksityisestä edusta. Jos valtion itsenäisyys on vaarassa, yksilön elämä ja omaisuus eivät enää kuulu hänelle. Yksilö on valtion palveluksessa ollessaan pelkästään valtiovallan eri muotojen välikappale, ja antaessaan panoksensa sen laitosten kehitykseen hänen oman tahtonsa on taivuttava kansallishengen tahtoon, sillä laitokset, jotka eivät ole kansallishengen aikaansaannosta, eivät myöskään tule toimimaan eivätkä pysymään.
Kuitenkin myös kansalaisyhteiskunnan säilyminen riippuu valtiossa ilmenevästä siveellisestä voimasta. Jos lain vallan perustana olisi vain rangaistuksen pelko tai näkemys siitä, että lainkuuliaisuus edistää omaa etua, se valta ei pitkään kestäisi. Silloin näet kussakin erillisessä tapauksessa vallitsevan enemmistön etu säätäisi lait. Laki olisi toisin sanoen pelkkää puolueellisuuden oikeutta. Siksi vain tapa eli siveellisenä kansallishenkenä elävä yleinen, järjellinen tahto pitää lakia yllä ja pitää rikosten määrän suhteellisen vähäisenä. Vain tällainen tahto pystyy myös tunnustamaan positiivisen lain pyhyyden tuntematta vapauttaan sidotuksi. Edes silloinkaan kun tämä tahto elää pelkkänä tunteena, laki ei ole sille mikään side, se täyttää lain käskyn aivan kuin lakia ei olisikaan. Niinpä lain kiellot varkaudesta eivät painosta sivistynyttä ihmistä ja hänen toimintatavalleen on samantekevää onko kyseinen laki olemassa vai ei. Tällaisen ihmisen suhde lakiin on siveellisyys. Se on kuitenkin tiedostamaton, pelkkä tunne, niin kauan kuin ihmiseltä puuttuu tietoisuus valtiosta ja niin ollen järjellinen näkemys lain merkityksestä. Vasta sellaisen näkemyksen saavutettuaan ihminen voi käsittää kuuluvansa ihmiskuntaan ja olla ihmiskunnan ikuisen järjen ilmentymä.
Kansalaisyhteiskunnassa, sillä alueella, missä yksilön eduilla on oikeus tulla otetuiksi huomioon, tapahtuu tosin myös monenlaisia yhteenottoja, joiden selvittämiseen siveellinen tahto ei riitä. Voi esimerkiksi näyttää sinänsä yhtä siveelliseltä onko sopimuksen alla kahden vai yhden todistajan nimet, onko sopimus kirjallinen vai ei jne. Kaikki inhimillinen lainkäyttö on kuitenkin sen luonteista, että oikeus ja vääryys riippuu viime kädessä yhden ihmisen ratkaisusta. Mahdollisimman tarkat lain määräykset ovat siis tarpeen, jotta tilaa ei jätettäisi pelkälle subjektiiviselle mielivallalle. Nekin tosin jäävät väistämättä monissa yksityiskohdissa likimääräisen käytännön, kokemuksen ja viisaan harkinnan antamien osviittojen varaan. Tähän lajiin kuuluvat siviililain erityismääräykset, rikoslain rangaistusmääräykset ja taloudellinen lainsäädäntö. Ihmisen siveellisyys suhteessa kaikkiin näihin määräyksiin on se, että hän tunnustaa lain oikeutuksen ja ylimmän ratkaisun oikeassa ja väärässä (tunnustaa korkeimman instanssin). Samoin kuuluu vain sivistymättömän käytökseen penätä kaikkialla omaa oikeuttaan.
Kuitenkin myös tällä alueella tunnustetaan ihmisen siveellisyys. Se tunnustetaan jo tuomarin virassa ja todistamisessa; se tunnustetaan kunnassa, missä ihmisen hyväksyminen on riippuvainen kansalaisten luottamuksesta ja kunnioituksesta. Se tunnustetaan ihmisen absoluuttisessa oikeudessa nauttia yhteiskunnan antamaa huolenpitoa ja kasvatusta ja saada tarpeensa tyydytetyiksi; niin, jopa rangaistuksessa, niin kuin myös oikeudessa hätävarjeluun, ihmistä pidetään siveellisenä, järjellisenä ja vapaana olentona, niin että lakikin perustuu ainoastaan tälle hänen siveellisyydelleen. Ja hänen oikeutensa hätävarjeluun merkitsee, että kansalaisyhteiskunnassa tunnustetaan yksilön oikeus ennen kaikkia etuja.
