Helsingissä 18.4.1842

Parahin Veli! 

Tuli aamu ja tuli ehtoo monen monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi meidän korviimme kantautui äännähdystäkään Sinulta. Tämä oli Sinulta pahasti tehty tai oikeammin tekemättä jätetty.

Lienet varmaan jotenkin pahastunut allekirjoittaneeseen – ja siihen Sinulla saattaa tavallaan olla syytäkin – mutta tavallaan juuri Sinulla ei sitä ole.

Joka tapauksessa me olemme tässäkin asiassa aika pitkälti samaa mieltä, vaikka luultavasti minä olen tällä kertaa mennyt Sinua pitemmälle: kukaan ei nimittäin voi olla pahastuneempi minuun kuin olen itse – niin kiukkuisia kuin monet tuntuvatkin olevan. Tämäkin on kuitenkin yksi peruste siihen, ettemme me saa vikuroida toisiamme vastaan liian paljon sinä lyhyenä aikana, jonka multa vielä hyvyydessään tai pahuudessaan meille suo täyttämättä suutamme ainiaaksi – käyttääkseni suunnilleen Sinun omaa ilmaustasi, jolla halusit tukkia suun Backmanilta ja minulta, kun monta Herran vuotta sitten kinastelimme ankarasti eräässä kestikievarissa.

Paitsi halua muistuttaa Sinulle, että mainittu multa ei ole vielä kokeillut sitä retorista temppua, joka suo minulle ikuiseksi ilokseni kaunopuheisen hiljaisuuden kadehdittavan kyvyn, minua ajaa parempikin syy ohjaamaan nämä rivit Sinun käsiisi. Sydäntäni painaa raskaasti se, että tulin kerran antaneeksi sellaisen pelkurimaisen neuvon, että Sinun pitäisi siirtää sielusi ja sen mukana liitännäisenä kulkeva ruumiisi kaikkine kamoineen vieraalle maaperälle. Tosin sen aiheutti täysin hyvä tarkoitus, mutta tässä oli sellaiselle tyypillinen vika, tyhmyys ja kykenemättömyys ajatuksen pyhän kirjoituksen lukemiseen oikein.

Tosin tiesin jo silloin, kun tuo lipsahdus minulle sattui, yhtä hyvin kuin nytkin sen, että maan piirissä on nykyisin harvoja paikkoja, joilla on vielä vähemmän varaa kuin meidän maallamme sysätä luotaan luonteenlaadultaan rehellistä ja kyvyltään väkevää kirjailijaa. Ovathan sellaiset henkilöt muualla kuitenkin suuressa määrin ylellisyystuotteita, joita ilman voidaan olla monenlaisten muiden korvikkeiden turvin. Kansat pystyvät taivaltamaan eteenpäin suunnilleen yhtä hyvin, vaikka niiden kirjoittavien kykyjen määrää supistetaan tai näitä jopa sysätään syrjään ja tuhotaan massoittain. Ja niin rutiköyhä on ihmiskunta harvoin ollut eikä varsinkaan ole yleensä nykyisin, että sen menestyminen riippuisi yhdestä yksilöstä tai useammastakaan, miten tärkeitä maailmalle he sitten kuvittelevatkin ja muille uskottelevat olevansa.

Täällä asiat ovat kuitenkin toisin. Ajattelevat ja kirjoittavat ihmiset (huom. silloin, kun nämä ominaisuudet ovat pariutuneina samassa ruumiissa) kuuluvat meidän maassamme elämää ylläpitäviin voimiin ja perusvälttämättömyyksiin, eivätkä heitä voi korvata edes höyrylaivat, ajelkoot nämä ympäriinsä miten mielivät, niin sisävesillä kuin aavoilla merilläkin. Seuraillen Geijerin norsun-auktoriteettia annan itselleni luvan toistaa sen, mitä ”kerran ennenkin” – ja aivan äskettäin olen ”sanonut”: ”Meidän historiamme on pakostakin oltava kulttuurihistoriaa, jos pidämme mahdollisena toivoa, että meillä koskaan olisi muunlaista. Muussa tapauksessa uhkaa vaara, että se piankin supistuu pelkäksi – luonnonhistoriaksi.” Historian luentoni otin vapauden lopettaa monen hämmästykseksi noin naiivisti ja osuvasti.

Kun kehotin Sinua yrittämään soluttautumista johonkin vanhan Sveanmaan koinpesään, ajatuksena toki oli, että välttäisit sillä tavalla helpoimmin sen henkisen kastroinnin, jonka vältteleminen mielistelevällä käytökselläkään ei epäsuotuisassa tapauksessa kovin helposti onnistu, kun ihmislapsen pään yläpuolella riippuu kaikenlaisia kirurginveitsiä. Silloin en kuitenkaan käsittänyt niin kuin minun olisi pitänyt käsittää, että jo pelkurimainen pako isänmaan rajojen yli – jollei se satu suuntautumaan – kuoleman valtakuntaan, merkitsee Entmannungin [kuohitsemisen] tuntuvan taakan tai tyhjiön kantamista mukana minne meneekin. Minulla on sitä paitsi enemmänkin syytä kuin vain otollinen tilaisuus peruuttaa esittämäni mielipide, jolle et luultavasti ole pannut kovin suurta painoa – mutta jonka esittämiseen minulla kuitenkin oli vähemmän oikeutta kuin kenelläkään muulla. Siihen minut velvoittaa ennen muuta Sinun viimeksi Frejassa julkaisemissasi kirjoituksissa elävä ja liikkuva sopuisa, kärsivällinen ja silti miehekäs henki, joka esittää ihanasti protestinsa sitä hurjaa ja sen takia epämiehekästä mielialaa vastaan, joka riehui kirjeissäsi ennen etelään suuntautunutta pyhiinvaellusmatkaasi. Erityisesti kiitän Sinua titulus Lénströmiä ja hänen arvostelijoitaan koskevasta kauniista scriptumistasi [kirjoituksestasi]. Suorastaan liikuttuneena luin toisen hyvän ystävän – Sinun muille maille lähtösi jälkeen tapaamistani ihmisistä rehdeimpiin lukeutuvan Holstin kanssa tämän humaanin tuota piruparkaa puolustavan kirjoituksen. Iloani ei suuresti vähentänyt edes omantunnon pistos siitä, että olin itsekin suupuheissa rusikoinut puolustamaasi miestä. Oikeastaan olen kuitenkin suhtautunut torjuvasti häneen pääasiassa sen ainoan syyn takia, joka minun mielestäni on auttamaton virhe kenen tahansa kirjailijan työssä: hän on kerta kaikkiaan tuolloin tällöin ikävystyttävin Ruotsin tämän alan arsenaaleista ikinä aseensa hankkinut hanhensulan ritari. Hänen imeväisen luonteenlaatunsa, josta Runeberg puhuu ja joka ajaa hänet imemään äidinmaitoa kaikenmoisista rinnoista, tuottaa toki toisinaan myös aikaansaannoksia, jotka eivät juuri mieltä ylennä, etenkään silloin, kun tämä ei ole ennättänyt pysyä hänen sisällään montakaan hetkeä ennen valumistaan ruumiista ulos vahvasti vesipitoisena fluidumina [nesteenä]. Mutta olet kuitenkin selvästi osoittanut, että hänessäkin kuten muissa makkaroissa jne. on myös toinen pää.

Vaikka saattaisi hyvinkin olla kylliksi, että pysyttelisin vain siinä osassa Sinun viime aikojen kirjailijantoimintaasi, joka on ilahduttanut minua, en kuitenkaan voi olla koskettelematta seikkaa, joka aikoinaan vaikutti merkittävästi päinvastaiseen suuntaan. Tarkoitan Sinun onnetonta hölläkätisyyttäsi, kun päästit suustasi Bietin pilkkakavalkadeissa valitusvirren porvarillisen olemassaolosi vaaranalaisuudesta. Voi! maahan polkemista peläten nostivat päätään ne neljä pientä kirjainparkaa, jotka olivat ryömineet suojaan Frejan suuren F:n taa. Se Sinun olisi kuitenkin pitänyt estää sekä oman itsesi että paljon tärkeämpien etujen takia. Kukaan ei mielellään näyttele housujensa rikki revittyä takamusta vieraille, kaikkein vähiten sellaisille, jotka vain hymyilevät asialle tai olisivat innokkaita repimään niitä vielä pahemmin. Sellaisessa tapauksessa olisi paljon sankarillisempaa riisua ne kokonaan ja näyttää se ruumiinosa, jota ne vain välttävästi suojaavat, koko siinä loistossa, jonka äidillinen luonto on juuri sille suonut.

Poistuen mahdollisimman nopeasti tältä varjojen peittämältä taustalta siirryn mieluummin kirjailijantyösi valoisampiin fenomeeneihin. Niihin, joita olet viime aikoina aivan erityisesti siinä muistanut, on kuulunut vanha ystävämme ja suosijamme J. J. Tengström, joka, niin inhimillinen kuin hän muuten onkin, osoittautuu sikäli koko muun ihmiskunnan vastakohdaksi, että hän ainoana kaikista nuortuu päivä päivältä. Se ehkä hieman liioitteleva mention honorable [kunniamaininta] – olisihan autuaasti edesmennyt veijari Avellan melkeinpä saattanut kiistää hänen esikoisoikeutensa – jonka olet saksalaisessa kirjassasi hänelle suonut sanoessasi häntä hegeliläisyyden kummiksi tässä maassa, on saanut hänet kyllä nostamaan nokkaansa melkoisesti.

Myös Sinun pohdiskelusi ruotsalaisen lehtimiestoiminnan ohdakkeiselle valtaväylälle lähtemisestä ovat niin hämmästyttävän suuresti vaikuttaneet hänen mielikuvitukseensa, että hän kerran luottamuksellisissa illanistujaisissa sanoi minulle, että Sinulla on ”todellakin merkittävä asema Ruotsissa”, kun mehiläisparvi taas näytti hänestä joukolta tietämättömiä ja kurittomia poikia; tultiinpa niin pitkälle, mikä kuulostaa aivan uskomattomalta, että hän antoi ymmärtää, että oppineet professorit – tietysti kuitenkin vain sikäläiset – esittävät väitteitään ”kuin olisivat paavin asemassa, vaatimassa erehtymättömyyttä”. Eikö tämä kuulosta satumaiselta, kun sen saa kuulla tavattoman oppineen professorin omasta suusta? Mitä häh? Eikä tässä kaikki. Olet onnistunut sähköistämään hänet siinä määrin, että hän on luopunut puhtaasti humaanista passiivisuudestaan, vaikka se on juurtunut hänen sisimpään olemukseensa, ja kuljeskelee ympäriinsä taivuttelemassa konsistorissa istuvia kumppaneitaan hyväksymään hanketta, joka toteutuessaan tuottaa Sinulle ei mitenkään halveksittavan taloudellisen hyödyn ohella myös ilon nähdä, ettet ole isänmaan akateemisten isien niin täysin unohtama ja heidän näköpiiristään poissa kuin olet synkempinä hetkinäsi luullut – mihin olettamukseen Sinulla on toki myös ollut aihetta.

Muitakin sydäntä vahvistavia todisteita ystävällisestä muistamisesta kotikonnuilla riittää. Saat varmaankin aikanasi kuulla niistä jotakin. Sensuuntaisiin melko merkillisiinkin ilmauksiin kuuluu intomielisyys, jota osoittaen muuan ehkä vielä muistamasi nuori mies, kristiinankaupunkilainen Holmström, on omaksunut Sinun puolistraussilaiset kannanottosi. Maatessaan kauan kuolemansairaana kotiseudullaan hän on uskomattoman innokkaasti heittäytynyt tutkimaan näitä asioita, vaikka ei ole vielä edes täysin toipunut. Näiden tutkimusten tulokset, joissa ilmenee runsain mitoin jaloa ja vilpittömän harrasta totuudenjanoa, minulla on käsissäni paperiliuskoilla, joista ehkä saan tilaisuuden lähettää Sinulle muutamia, jotta ne kuulutettaisiin tiedoksi paikkakunnille, joilla Caton sensorin kynänvedot vähemmän kohteliaasti sotkevat laskelmia – vaikka tosin painomusteen surkeaa väärinkäyttöä on silti havaittavissa sielläkin kuten paikkakunnilla, joilla kuonokopan käyttö monissa tapauksissa houkuttelee muihin tekoihin, kun toisissa tapauksissa asiat taas voidaan järjestää siten, että se saadaan kihnutetuksi pois kuonolta. Onhan Aftonbladetin viimeksi käymä kamppailu lempeää jumalatarta vastaan osoittanut eteenpäin puskevalle laumalle (sic! on arvostelijoilla tapana kirjoittaa, kun he uskovat onnistuneensa löytämään oikein emätyhmyyden) kerta kaikkiaan täysin selvästi, että lasimestarit voivat lopettaa liiketoiminnastaan mustepullojen valmistamisen sanomalehtikirjoittajien tarpeisiin, koskapa katuojat ja viemärit ovat sangen avara kastemalja, jossa herjauksen nuijapäät voidaan pakanoiden käytännön mukaan uudelleen kastaa.

Täältä ei kuitenkaan nykyisin tarvitse lähteä Pohjanlahden ylitse tuommoista tiskivettä noutamaan. Minä itse olen vaikkakin puoliksi hukkuneena kuitenkin vielä hiukan elävä todiste siitä nopeasta edistymisestä, joka tässä maassa on toteutunut ainakin lehdistössä tapahtuvan herjaamisen tamppimyllyn katalassa kolkkeessa. Viime vuoden lopussa esiintyi nimittäin ystävämme Jacob Algoth Gadolin mitä perusteellisimmin valepukuun sonnustautuneena ja nimettömänä minua vastaan oppilaskumppaninsa ”tohtori” Grönbladin heilutteleman lipun alla niin kiukkuisesti ja ilkeästi, että kaikki siihen mennessä sekä muiden että useimmin kärsimään joutuneen = minun kokema pilkka jalostui tämän pilkka-annoksen rinnalla helläksi hyväilyksi ja rakastavaisten ihanaksi naljailuksi.

Suunnilleen neljä vuotta ukko oli märehtinyt teologista väitöskirjaa, jolla hän halusi tukkia suut panettelijoilta. Ja katso! Kun hetki oli tullut, hän ei ollut pystynyt tuomaan heiveröisen ymmärryksensä likakaivoista esiin sen suurempaa ihmettä kuin mainittua ivaproosaa, joka oli niin paksua, ettei edes vanha hölmö kummini Borgå Tidning kyennyt saamaan sitä kurkustaan alas. Siinä ei pelkästään julistettu, mihin toki jokaisella on halutessaan täysi oikeus, että kaikki runouteni on pelkkää surkeutta, vaan myös mitä törkeimmät vihjailut työnsivät petomaisesti riemuiten esiin koirankorvansa ja pukinsarvensa. Suuren arvostelijan tämänsuuntaiset herkulesmaiset ponnistelut tuottivat joka tapauksessa jotakin hyvääkin. Aron Borg kohotettiin siten sille kunnian portaalle, jolta hän ainoana hakijana pian kapuaa professorin laajaan kuuluisuuteen – huolimatta kaikesta vaikerruksestaan, ettei hänen titaanisia ansioitaan ole palkittu asianmukaisesti. (Tästä muuten tulikin mieleeni ajatus. Jos Sinulla on halua yletä profaanin kreikan kielen lehtoriksi Turun lukioon, tartu asiaan ja hae virkaa toukokuun puoliväliin mennessä. Titulus Hertzberg ei ole tällä kertaa puskusille jouduttaessa niin vaarallinen härkä kuin saattaisi luulla.)

Aloitin helmikuun alkupäivinä pahoin masentuneena uusimman historian luentoni ”niin suurelle kuulijakunnalle”, että Suomen yliopiston perustamisesta lähtien sellaista on tuskin ollut kenenkään vaivoina. Pelottavia ääniä toki kuuluu, eikä happamia katseita puuttunut. Ankarammin ponnistellen kuin pitkään aikaan tein työtä – henkeni edestä päivittäisessä uurastuksessani. Ja kaiken kaikkiaan se onnistui paremmin kuin rohkenin toivoakaan. Nyt olen taas vapaa ihminen tuosta ahdingosta päästyäni. Olen tyytyväinen siihen, että olen tuolla tavalla tehnyt ainakin jotakin korvatakseni sen ruuan, jonka dosenttina sain nauttia riemujuhlan päivänä anno mundi [maailman vuonna] 1840. Onneksi en ole tuntenut tuon viran takia minkään muun kiven painoa mahassani. Hyvän omantunnon on minulle antanut sekin, että olen tuolla tavalla ensi kerran elämässäni haalinut kokoon muutamia ylimääräisiä lantteja velkojieni hyödyksi. Muuten olisivat viime vuoden ylenmääräiset ylellisyydet tuntuneet raha-asioissakin kahdessa mielessä rasittavilta. Ja saattoihan tämä joka tapauksessa olla yhtä kunniallinen tapa kuin mikä muu tahansa yhden vuoden kirjallisen apurahan valloittamiseen.

Sinä kaiketi palaat tänne ainakin syksyksi. Tervetuloa! Ehkä me kuitenkin tapaamme Tukholmassa kesällä jonakin päivänä. Saattaisihan nimittäin sattua, että antaisin tuulen kuljettaa minut tuohon ihmeellisen ihanaan kaupunkiin, jossa vilisee kevyesti hengittäviä ihmisiä, hautautuakseni sitten pariksi kuukaudeksi Skoklosterin upeaan autiuteen. Näin menettelisin mielelläni, jos se vain käy päinsä. Kerro kuitenkin monille terveisiä, mikä ei varmaan Carlénia & kumppaneita masenna, ystävältäsi

Fredr. Cs:elta