Sanomalehdissä on edelleenkin luettavissa paljon Suomen Pankkia koskevia käsityksiä. Ei voida ajatellakaan, että joku ryhtyisi vastaamaan kaikkiin noihin tyhjiin päähänpistoihin, jotka tulevat kuuluville. Välttämätöntä kuitenkin on, että sille yleisölle joka muodostaa mielipiteensä sanomalehtien kirjoitusten perusteella ajoittain paljastetaan niiden ajatuksenjuoksun sisältö.

On helppo nähdä, että sanomalehtemme Suomen Pankin aseman suhteen ovat ajaneet vain yhden asian etua. Tuo etu on välikauppa. Tästä ei silti vielä olisi kovinkaan paljon pahaa sanottavana, jos asiaa ajettaessa tarkoitettaisiin tuota kauppaa kokonaisuudessaan ja tulevaisuutta ajatellen. Mutta ilmeistä on, että nyt on puhuttu vain nykyisten kauppiaitten ja heidän tämänhetkisten etujensa puolesta.

Luonnollista on myös, että sanomalehdet ovat palveluksen velkaa niille, jotka niitä ensi sijassa ylläpitävät. Ne tosin kutsuvat mieluusti itseään ”riippumattomiksi”, mutta niiden riippumattomuus on sitä, että ne antavat äänensä sille, joka osoittautuu suvaitsevaisimmaksi niitä itseään kohtaan ja halukkaimmin uskoo niitä.

Hallitukselta kysytään aika lailla voimaa ja uhrimieltä, jotta se voisi vastustaa kiusausta tempautua virran mukaan siellä missä se juoksee lähimpänä pintaa ja kuohuu väkevimmin. Jos hallitus myöntyisi toimimaan niiden etujen mukaan, joiden ääni tänään kuuluu voimakkaimmin, ei sen varmasti tarvitsisi tällä hetkellä kuunnella tuota riitasointuista kirkunaa. Maamme ajattelevat ihmiset, jotka eivät yleensä juuri ole niitä, jotka antavat äänensä kuulua sanomalehdissä, arvioisivat sitä kyllä siinä tapauksessa toisin. Samaten historia. Ja varmasti kävisi myös niin, että samaiset lehdet, jotta niillä olisi jotain sanottavaa hallituksesta ja sitä vastaan – ja sehän on pääasia – jonkin ajan kuluttua tuomitsisivat sen mitä ovat aiemmin vaatineet. Mutta olisihan hallituksen toki sangen suloista olla tuon tuulen hyväiltävänä, joka ainoana on tällä hetkellä tunnettavissa. Kukapa tietää, mitä hyvää tuo tuulahdus, jos se pääsee kunniaan, voi saada aikaan! Kuitenkin on onneksi todettu tosiasia, että ne, jotka maata hallitsevat, ovat aivan liian isänmaallisia antaakseen hetken houkutusten vietellä itseään pois oikealta tieltä.

Katsomme ohimennen, miten kunnianarvoisia sanomalehtemme ovat. Niitä ei paljasta tämän kirjoittaja. Ne ovat itse paljastaneet itsensä, nimittäin niille, jotka ovat niitä seuranneet.

Jokin aika sitten lehdissämme sanottiin: pankki on tyhmyyttään ja suuressa määrin rajoittanut lainaliikettään.

Kun sitten kuitenkin on tuotu ilmi, että pankki ei ole menetellyt näin, muutettiin lausetta näin: pankki ei tosin ole supistanut lainaliikettään, mutta sen velvollisuus olisi ollut laajentaa sitä.

Jos niin olisi tapahtunut ja hopeanvaihto olisi maaliskuun 13. päivän jälkeen kohdannut vaikeuksia, olisi sanomalehtien huuto luonnollisesti kuulunut näin: Pankin olisi pitänyt kaikin keinoin varata itselleen valuuttoja voidakseen tehdä hopeanvaihdon mahdolliseksi. Se olisi ollut sen ensisijainen velvollisuus. Nyt se on rikkonut lakia ja tehnyt tyhjäksi rahanuudistuksen.

Kun sitten lopulta huomattiin, että väitettäessä pankin voivan antaa enemmän lainaa kuin se antaa, lyötiinkin totuutta ympäri korvia, niin vaalilauseeksi tuli: vaikeina aikoina on muissa maissa valtion tapana tulla väliin.

Jokin aika sitten lehdissämme saarnattiin kyllästymiseen asti väitettä, että hallitus ei saa ilman säätyjen suostumusta ottaa ulkomaista lainaa.

Nyt samaisten lehtien tunnussana on: hallitus on laiminlyönyt velvollisuutensa, kun se nykyisten ahtaitten olojen vallitessa ei ole ottanut ulkomaanlainaa, liiketoiminnan laskuun.

Yhtäältä vaaditaan, että hallituksen pitää auttaa liiketoimintaa ottamalla ulkomaanlaina, jonka se edelleen lainaa luottoa tarvitseville.

Toisaalta sanotaan samalta taholta, että hallituksen ei pidä ”holhota” liiketoimintaa yrittämällä säännöstellä luottolaitosta.

Toisin sanoen: hallituksen tulee sekaantua luottolaitokseen ja hallituksen ei tule sekaantua luottolaitokseen. Hallituksen pitää olla pankkiiri ja hallituksen ei pidä olla pankkiiri.

Mutta ennen kaikkea: hallitus ei saa vaatia niin suuria vakuuksia, että niitä ei voida asettaa.

Mikä viisaus!

Olisi totisesti hauska nähdä, mihin suuntaan asiat kulkisivat, jos hallitus yrittäisi kerran edes kokeeksi noudattaa sanomalehtien vaatimuksia. Jos nyt esim. hallitus ei olisi niin tarkkana vakuuksista niiden lainojen kohdalla, joita se on nyt tarjonnut hiljattain otetulla miljoonan taalarin kreditiivillä hankituista varoista, ja jos se ei saisi rahojaan takaisin kreditiivin langetessa maksettavaksi – kuinkahan asiat silloin esitettäisiin? Kuka maksaisi vajauksen, jos kävisi niin, että osaa lainaksi annetuista varoista ei lainkaan saataisi takaisin? Varmaankin silloin sanottaisiin: Hallitus on ottanut lainan ilman säätyjen suostumusta, hallituksen jäsenten on itsensä maksettava mitä puuttuu! Samoin varmaan huudettaisiin: Aivan oikein, kuka käski hallituksen antaa lainoja riittämättömiä vakuuksia vastaan!

Väitetään, että hallitus tai pankki vaatii sellaisia vakuuksia, ettei niitä voida asettaa, että hallitus vaatii liian suuria vakuuksia.

Mutta onko tällöin kertaakaan yritetty nähdä vaivaa, jotta selvitettäisiin, onko se, mitä hallitus vaatii, todella enemmän kuin riittävä vakuus? Ei koskaan. Onko näytetty yhtäkään tapausta, jossa tarjottuja riittäviä vakuuksia ei ole hyväksytty? Ei ainuttakaan.

Tosin on myöhemmin suvaitsevaisesti myönnetty, että hallitus itse voi päättää, voidaanko vakuudet hyväksyä. Mutta mitä tuolloin oikein halutaan saada sanotuksi? Jos pankki sanoo, että kun riittävät vakuudet on esitetty, ei lainahakemuksia hylätä – mitä keinoja voi silloin absoluuttinen kritiikki käyttää? Silloin se voi ainoastaan väittää, että vaaditaan liian suuria vakuuksia.

Muistettakoon, että jokin aika sitten valitettiin aika lailla yleisesti, että pankki on ajattelemattomuudessaan aiheuttanut itselleen tappioita myöntämällä lainaa riittämättömiä vakuuksia vastaan ja liian avokätisesti sallinut lainojen muuntamisen. Muistettakoon tämä – ja silloin havaittaneen, että on aivan ilmiselvästi epäjohdonmukaista, että nuo samat, jotka aiemmin ovat olleet äänessä ja valittaneet noin, hyökkäävät nyt pankin kimppuun syyttäen sitä ”kuristusjärjestelmästä”. Pankki on vain vähitellen ja verrattain vähäisessä määrin muuttanut vakuuksien mittapuita. Pankin lainaksi annettuna olevan rahan määrä ei ole rahanuudistuksen aikoina juuri merkittävässä määrin muuttunut.

Väitetään, että rahoja ei saa hyvilläkään vakuuksilla, että liikevälinettä on maassa liian vähän, että liikemaailma tästä johtuen joutuu perikatoon. Todisteeksi näille väitteille nostetaan esiin näinä aikoina tapahtuneet monet vararikot.

Tosiasia on, että niillä kauppiailla, jotka näinä aikoina ovat tehneet konkurssin, on ollut valtavan paljon enemmän velkoja kuin varoja.

Tämä todistanee, että nuo kauppiaat ovat eläneet luonnottoman suureksi paisuneella luotolla, että liikevälineen saatavuus on ollut vähintäänkin riittävä. Luonnollista on, että ne, joilla ei ole ollut mitään todellisia varoja, mutta jotka ovat ilman riittävää kykyä hoitaa asioitaan ja kohentaa tilannettaan liikutelleet suuria summia, joutuvat kerran vaikeuksiin, jolloin paljastuu se perikato, jonka he ovat pitkään salanneet.

Asia on niin, että kaikki ovat huonojen kurssiolojen aikana yrittäneet pidentää ulkomaista luottoaan. On yritetty lykätä maksusuorituksia ulkomaille parempiin aikoihin. Varakas on mieluummin antanut rahansa maan sisällä kuin maksanut sillä takaisin ulkomailta saamaansa. Hän on mieluummin maksanut korkoa ulkomaalaiselle. Kun rahanuudistuksen seurauksena kurssi on hyvä, haluaa hän maksaa ulkomaisen velkansa. Hän perii maan sisällä lainaksi antamansa rahat, ja se, joka on ne lainannut, ajautuu konkurssiin, jos hän ei pysty maksamaan sitoumuksiaan. Hänen on myös ennemmin tai myöhemmin lisäksi maksettava ne velat, joita hänellä mahdollisesti on ulkomaille.

Mitä vahinkoa kansallisvarallisuudelle voi koitua siitä, että muutaman välikauppiaan huono asema paljastuu ja he tekevät vararikon, sitä ei voi käsittää.

Sillä tavoin ovat nämä asiat. Uskokoon, ken voi ja haluaa, että sanomalehdet ilmaisevat maassa todella vallitsevaa mielipidettä. Tämän kirjoittajalla on liian hyvä käsitys maansa tavallisista kansalaisista, jotta hänet voitaisiin saada uskomaan sellaista.