31 maaliskuuta 1844
Snellmanille,
Olen erityisen ilahtuneena ottanut vastaan helmikuun 29. päivän kirjeesi. Se lämpö, jolla rusennat minut yhdessä jos toisessakin suhteessa, on nimittäin saanut minut vakuuttumaan siitä, ettet vielä pidä minua niin täysin kieroutuneena, ettei jokin ja jonkinlainen kiirastuli ehkä voisi palauttaa tasapainoa, jonka ruuvini ovat menettäneet. Erinäisistä muista ruhjomisista, jotka olen Morgonbladetin hahmossa virallisesti Saimalta saanut, olisin jo melkeinpä voinut päätyä päinvastaiseen johtopäätökseen. Salli minun kuitenkin sekä parannusmenetelmäsi että sen sairauden takia, jonka katsot päätäni vaivaavan, vielä sanoa muutama sana; ehkäpä voisin saada sinut vakuuttumaan siitä, että olet ainakin joissakin tapauksissa katsonut suurennuslasilla niitä oireita, joiden perusteella olet reseptin kirjoittanut.
Pääongelma on, että sinä uskot ja sanot minusta: ”Sinun periaatteenasi on yleensä kiitellä saadaksesi jotakin esiin.” Jos asiat olisivat tuolla lailla, se olisi toki typerämpää kuin omien keuhkojen luovuttaminen raaka-aineeksi, kun tekee mieli keuhkomuhennosta. Minun käsitykseni suitsutuksen hyödystä ja soveltuvuudesta meidän julkaisutoimintaamme nimittäin perustuu siihen periaatteeseen, että meidän on nähtävä valtaistuimen – laillisen ja lakeihin sidotun esivaltamme – ja sen portailta salaisia, kavalia ja juuri sen takia laittomia menetelmiä käyttäen toimivien mahtimiesten välinen ero. Näitä mahtimiehiä voidaan sanoa yhteisnimellä Järjestelmäksi. Kun siis Suomessa tehdään jokin kelvollinen, hyödyllinen, hyvä tai muuten rehellinen työ, olen valmis – pelkän totuudenmukaisen tunnustuksen antamisen lisäksi lukemaan sen valtaistuimen ansioksi. Tietääkseni ja todistettavasti Aleksanterin (henkilökohtaisista) toimista ei ole vielä aiheutunut mitään, mikä olisi Suomelle epäoikeudenmukaista, – tuskin Nikolainkaan. Haluan esittää sinulle paradoksin, jonka tiedät kyllä todeksi, mutta joka on tässä toistettava: Venäjällä keisari työskentelee humaanisuuden hyväksi sanan laajassa mielessä. Ylimykset sitä vastoin haluavat pitää kansan alistettuna ja polkea sitä. Historia osoittaa Pietarista Nikolaihin saakka, että humaanisuuden kasvattaminen tapahtuu usein hevoskuureilla – ja että kun syntyy meteliä, pistimillä poljetaan kaikki ihmisoikeudet jalkoihin pour sauver les apparences [julkisivun säilyttämiseksi] (sillä rajattoman yksinvaltiuden on pakko puolustaa ehdotonta erehtymättömyyttään, ellei hallitsija halua kaivaa omaa hautaansa) – tämä myönnetään kyllä; meidän kohdaltamme on vain kysymys tästä: samalla kun arvostamme ja osoitamme ylempää humaanisuutta, jonka vallitessa hevoskuureja ei tarvita, meidän on häivytettävä asianomaisten tahojen vähäisinkin pelon häive siitä, että Suomella olisi halua antautua pistimien ihanaan, mutta heikolle tuhoisaan uhkapeliin. (Olet itse myöntänyt, että suomalaisten rauhallista itsekieltäymystä on lopultakin ainakin tässä suhteessa alettu arvostaa.) Totta puhut sanoessasi, että kohtalomme on kova, ellemme näe mitään mahdollisuutta saada kuolla sellaisen asian puolesta, jota rakastamme enemmän kuin omaa henkeämme. Tässä tapauksessa eläminen on kuitenkin suurempi uhraus; älä luule minun puhuvan turhia, kun sanon, että minäkin – vaikka en kykenekään tarttumaan miekkaan – pidän onnekkaimpana niiden elämänkohtaloa, jotka saavat taistella ja kaatua miekkaan – huom., kun tämä tapahtuu laajemman kokonaisuuden puitteissa. Kuoleminen vallankumouksellisessa ilveilyssä olisi joka tapauksessa ala-arvoista: suuren päämäärän saavuttamiseen tarvitaan suuria keinoja ja runsaita varoja, ja tässä asiassa pätee jesuiittojen lauseen käänteinen muoto, niin että voidaan sanoa keinojen pyhittävän päämäärän = epäonnistuva vallankumous on rikos = onnistuva vallankumous on iloinen voitto. Palatakseni nyt pääasiaan en ole tietääkseni vielä koskaan palstoillani kehuskellut ”järjestelmää”, vaan pikemminkin toiminut sitä vastaan – vaikkapa vain vähäisistä vähäisimmällä panoksella – kykyjeni mukaan, mutta olen toki silloin tällöin, kun mielestäni aihetta on ilmaantunut, ilmaissut uskollisen alamaisen tunteita julkisen vallan jonkin hyvän tai hyödyllisen aikaansaannoksen johdosta. Kaiken mitä toisaalta olen voinut ja saanut sanoa jo nyt olemassa olevista ja tulevaisuudessa uhkaavista epäkohdista – sen olen pyrkinyt tuomaan esiin ja toivon täydestä sydämestäni, että yleisö on noissa tapauksissa ymmärtänyt vihjauksetkin. Olen valmis myöntämään, että saatan olla liian optimistinen, koska rohkenen toivoa; juuri sen takia en kuitenkaan voi koskaan hyväksyä lausettasi, että tunne alennustilasta on ainoa korkeampi tunne, jota meidän maassamme voi ja pitää tuntea ja viritellä. Tämä tunne elää joka tapauksessa jokaisen ajattelevan, sanoisinpa jokaisen rehdin suomalaisen sydämessä; parempaa kuin tästä tunteesta nautiskeleminen katkeran epätoivon vallassa ja kaiken näkeminen mustana – parempaa mielestäni kuitenkin olisi vakava ja rakastava työ sellaisten asioiden edistämiseksi, jotka näyttävät tarjoavan – pelastumismahdollisuuden – vaikka etäisenkin. Tästä me olemme samaa mieltä sekä siitä, että toivoa ja luottamusta on pyrittävä elvyttämään niiden mielessä, jotka saattavat pitää vaivan arvoisena kätensä ojentamista tuota pelastumismahdollisuutta tavoittelemaan. En tästäkään syystä usko maalailleeni liian kauniita kuvia ”nykyisestä onnellisuudesta” laveammissa puitteissa, vaikka olenkin usein sanonut jotakin edistymisestä yhdessä jos toisessakin asiassa, silloin kun olen pitänyt edistysaskelia todellisina; enkä ole myöskään ryhtynyt ”venäjän kielen suosijaksi”, vaan olen vain viitannut tilanteisiin ja oloihin, jotka ovat väistämättömiä ja joiden tarkastelussa sen tähden tarvitaan tyyntä resignaatiota, koska nyt ei ole kyse siitä, ”ollako vai ei olla”, vaan vain yhdestä kaiken kaikkiaan vielä siedettävästä myönnytyksestä hetkellisen tarpeen takia. Mielestäni ei vielä ole lainkaan varmaa, tähdätäänkö tämän myönnytyksen avulla ehdottomaan kansallisuustilanteen muuttamiseen joskus tulevaisuudessa, ei ainakaan, ellei Suomi anna suoranaista aihetta; paljon voi myös tapahtua, ennen kuin tuommoinen väkivalta voi tulla kyseeseen. Niinpä kaikki kuitenkin riippuu siitä, olemmeko me itse sisäisesti lujalla kansallisella pohjalla; sitten saamme kärsiä sen, mitä kohtalo tuo. Tässä siis saat uskontunnustukseni lyhyesti: sovinnollisuutta, varovaisuutta, jopa luottamustakin mahdollisimman pitkälle ja niin kauan kuin ei vielä ole aihetta pelätä pahinta, – ulospäin; yksimielisyyttä, *** työtä, tietämystä ajankohdan tarpeista ja lujaa luottamusta siihen, että tarpeet tulevaisuudessa täyttyvät, – sisäänpäin. – On kuitenkin mahdollista, että olen tässä ollut hyväuskoisempi, toiveikkaampi kuin minun olisi pitänyt olla, ja myönnän, että siinä saatat hyvinkin olla oikeassa.
Puhut lisäksi minun ”vihaisista sanoistani” ja tunnut yleensäkin uskovan, että olen ensinnäkin loukkaantunut näpäytyksistä ja että olen sitten tämän heikkouden narraamana halunnut vastata loukkauksilla – nimenomaan henkilökohtaisilla. Tunnet minua niin vähän, etten voi vaatia, että sinulla olisi minusta parempi käsitys. Jo kauan ja usein ennenkin olen saanut kuulla muilta, että olen ”pahasuinen” kiistaan joutuessani; vaikka tämä pitäisi paikkansa siinä mielessä, että kaiketi tapanani on sanoa mielipiteeni toisinaan varsin hiomattomasti ja ilman sokerikuorrutusta, melkeinpä kuitenkin luulisin, että sinun Saimasi iskut ovat paljon purevampia. Mutta mitä lienenkin Saimaa vastaan tullut sanoneeksi, ne sanat on aina kirjoitettu sangen tyynessä ja rauhallisessa – rohkenenpa sanoa mitä ystävällisimmässä mielentilassa. Jos ne ovat sinun mielestäsi olleet kovin tahdittomia, haluan vain muistuttaa, että jätän julkaisutoiminnassani henkilökohtaisuudet syrjään mahdollisimman täydellisesti ja pysyttelen asiassa; ja Morgonbladetinkin täytynee asioissa puolustaa mielipiteitään – niin, sinun Morgonbladetille antamasi kiitosmaininta – jota sitäkin voidaan yhtä hyvin pitää piikkinä, koska asema ”parhaana” täysin kelvottomien joukossa ei olisi juuri kunniaksi – tämä kiitosmaininta siis on joka tapauksessa pakottanut Morgonbladetin asettumaan mahdollisimman tiukasti Saimaa vastaan, jotta ei syntyisi minkäänlaisia epäilyksiä jostakin yhteisestä salahankkeesta.
Rauhan säilyttäminen yleensäkin vaikeaa – kuitenkin aina pääasiassa (uskonto, politiikka).
Viimeksi minun oli taas ryhdyttävä polemiikkiin Seuran & kumppanien asiassa. Joskus Saiman ratsuväki tuntuu auttamatta lähtevän liian varhain liikkeelle. Ennen kaikkea ei pitäisi heikentää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran maassa nauttimaa arvostusta, vaan pikemminkin kasvattaa sitä; jos seuran toiminta on ollut laimeaa tähän asti, sitä voidaan toki kannustaa ilman sarkasmeja. Tämäntapaiset kehottelut vaikuttavat toki yleensä tehokkaammin, kun ne esitetään rauhallisesti ja vakavasti.
