[suomeksi]

Vuoden 1871 alulla jaettiin jo Novellikirjaston tilaajoille tämäkin Alexis Stenvallin kertomus ”Seitsemän Veljestä”. – Ei kulunut siitä monta päivää, ennen kuin ilmestyi eräässä ruotsalaisessa sanomalehdessä tarkastus, josta tässä lienee sopivin mainita ainoastaan, että tarkastaja väitti kirjan olevan peräti kelvottoman, katsoen häpeäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, että semmoinen hänen mielestään huono ja törkeä teos oli tullut painetuksi Seuran avulla ja sen suojassa.

Kirjallisuuden Seura, joka, niin kuin tämmöisissä asioissa ainakin, oli nojautunut Kaunotieteellisen tutkijakuntansa antamaan lauseeseen kirjan ansiosta, päätti kuitenkin pyytää tutkijakunnalta uuden, laveamman lauseen, jota sopisi esipuheena kirjaan liittää, siinä tarkoituksessa, että lukeva yleisö tulisi tietämään, millä perustuksilla tätä Stenvallin kertomusta on katsottu sen arvoiseksi, ettei sen ulosantaminen halventaisi sitä kunniaa, jota Seuran edelliset toimet olisivat Seuralle tuottaneet.

Kun Tutkijakunnan lause Seuran kokouksessa luettiin, katsottiin se kyllä kaikin puolin otolliseksi; eikä saattanekaan kukaan isänmaan kirjallisuutta tunteva olla havaitsematta, että itse kirjoitus on lähtenyt semmoisen miehen kädestä, jota etevämpää kaunotieteessä ei meidän maassa ketään, eikä muuallakaan monta löytyne. Kuitenkin katsoi Seura soveliaaksi Tutkijakunnalta pyytää, että lause lisättäsiin muutamilla sanoilla teoksen yleisestä periajatuksesta, jota lisäystä Seura piti aivan tarpeellisena vastauksena niihin soimauksiin, mitkä yllämainittu tarkastus oli paraasta päästä holvannut sekä kirjantekijän että myös Kirjallisuuden Seuran niskoille.

Tämän pyynnön otti Seuran esimies viedäkseen lauseen kirjoittajalle. – Erinäiset kohdat, taudin tuottamat, viivyttivät kuitenkin sanotun vähäisen lisäyksen valmistumista; ja on Tutkijakunnan lauseen painaminen siis vasta nyt Maaliskuussa 1873 tullut toimeen. Surettava kyllä on, että se ilmestyy vasta nyt, kun jo Stenvallin hauta on mullattu. Mutta jos ei se ehtinyt vähän lohduttamaan hänen särkynyttä mieltänsä, niin ei se suinkaan ole tekevä hänen hautansa peitettä raskaammaksi. – Tässä seuraa Kaunotieteellisen toimikunnan lause.

–––

Tämmöisen seikan todistaminen olisikin kaikkein ihmeyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle. Tavallisen tarkoitus-romaanin kirjoittaja olisi kenties sillä keinoin teroittanut tämän totuuden lukijainsa mieleen että olisi kuvannut yhtä tai useampia henkilöitä pahuuden esimerkeiksi, toisia sitä vastaan kaiken mahdollisen hyvyyden perikuviksi, hän olisi lopussa antanut edellisille aika kurituksen, ja palkinnut jälkimmäiset – luultavasti suurella perinnöllä, taikkapa, vielä liikuttavammalla tavalla, rikkaalla aviovaimolla. Mutta Kivi on runoilija; hänen mie­lestään ei siis tämmöinen typerä oikeuden jakaminen ollut runollista oikeutta. Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä veljestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen runoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä kautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin ponnistaisivat ylös hurjasta ja raa’asta metsäläiselämästään ihmiselle sopivaan sivistykseen ja ta­poihin. Siihen heitä saattaaksensa hän ei käytä avukseen mitään muita ulko­nai­sia välikappaleita, paitsi erämaan rajatonta vapautta – joka keino sekin myös todistaa että tekijällä on pettymätön runollinen silmä. Että kertomuk­sen päähenkilöt alusta mielemmin valitsivat erämaan kuin sivistyneen elämän piirin, siihen taas on kyllin selittävänä syynä heidän aikaisempi kasvatuksensa – taikka kasvatuksen puutteensa – ja sekin seikka on erään suomalaisen kansallisluonteen omituisuuden mukainen. Mutta yllämainitun tarkoituksen vuoksi juuri olikin välttämätön asia, että veljesten aikaisempi kaiken ihmistavan ulkopuolella vietetty elämä oli riehahtava tuommoisiin hillittömiin hurjuuksiin, joista se oli saava oman rangaistuksensa ja varsinkin saava nähdä, että se oli poikennut tielle, joka ei vapauteen vie. Siihen tarpeellisten todistuskeinoin määrä piti tietysti oleman henkilöin henkisen edistymiskannan mukaan; ja sitä, joka tämän koko runoteoksen kutomuksen läpi käyvän langan voipi käsittää, sitä arveluttaa tuomarina käydä liiaksumaan tekijän mielestä tässä kohdassa tarpeellista mittaa. Mutta semmoiselle arvostelemiselle, jonka ojennusnuorana ainoasti on moittimisen halu, on helpoimman helppo todisteeksi tekijän mielitaipumuksesta tämmöiseen ruokottomuuteen poimia esiin kuvauksia veljesten aikaisemmasta raa’asta elämästä, huolimatta siitä kertomuksen koko periluonnoksessa olevasta syystä, joka on vaatinut kertojaa leveämmillä piirteillä tätä kuvan edustaa maalailemaan.