J. V. Snellman – suomalaiset herättävä sanomalehtimies Kuopiosta

Snellman toimi Kuopiossa yläalkeiskoulun rehtorina mutta hänen perimmäinen halunsa oli osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tätä varten hän perusti Saima-lehden, jonka sivuilla ensinumeroista lähtien kilpailevat lehdet leimattiin kelvottomiksi ja tehottomiksi. Niistä poiketen Snellman toi itse lehdessään julkisuuteen monia ennen käsittelemättömiä aiheita eurooppalaisten esikuvien mukaan. Hänen julkistamansa sivistys- ja talousohjelma on antanut sysäyksen Suomen lehdistön kehitykselle ja sitä kautta vauhdittanut Suomen kansallista heräämistä. Tämän osan artikkelit käsittelevät muun muassa kansallista kirjallisuutta, suomen kieltä opetuskielenä, naissivistystä, teollisuuden edistämistä ja elinkeinovapautta. Novelleissa nousevat esiin isänmaalliset sävyt ja runoissa romanttinen lataus vastakkaista sukupuolta kohtaan. Snellman toimitti samaan aikaan Maamiehen ystävä -lehteä, jossa kansanvalistus toteutettiin talonpojille suunnatuilla käytännöllisillä neuvoilla ja opetuksella.

J. V. Snellmanin koottujen teosten kuudes osa (tammikuu 1844 – elokuu 1844) sisältää Snellmanin Kuopiossa toimittaman Saima-lehden vuoden 1844 numeroiden 1–31 ja niiden kirjallisuusliitteiden sisällön: artikkelit, novellit, runot, arvostelut, kotimaan- ja ulkomaanuutiset sekä Kuopion paikallisuutiset. Osa sisältää myös suomenkielisen Maamiehen ystävän numerot 1–14. Lehtien sisältö korostaa euroop­palaisten esikuvien mukaisesti julki­suuden merkitystä yhteiskunnal­listen asioiden hoidos­sa. Siten Snellmanin sanomalehtimiestoiminnalla on ollut suuri vaikutus Suomen lehdistön kehitykseen ja Suomen kansalliseen heräämiseen. Suomen ensimmäisenä poliittisena lehtenä Saiman artik­kelit kuvastavat sanoma­leh­distön yh­teiskun­nallisen merkityksen kasvamista. Saiman ja Maamiehen ystävän lisäksi osa sisältää Snellmanin yläalkeiskoulun rehtorina käymää virkakirjeenvaihtoa, koulupuheet ja ystäväkirjeenvaihdon.

Tämän katsauksen perustana on J. V. Snellman Samlade arbetenin IV osassa ilmestyneet kommentaarit Saiman sisällöstä. Tämän lisäksi sanomalehdistön roolia on hahmoteltu Päiviö Tommilan sanomalehdistön historian avulla. Samassa hankkeessa on syntynyt myös Matti Kinnusen lisensiaatintyö ja muita hyödyllisiä tutkimuksia. Snellmanin taloudellista ja sosiaalista ajattelua on arvioitu E. Alf-Halosen, Ilkka Patoluodon, Erkki Pihkalan ja Marjatta Tarkoman tutkimusten perusteella. Snellmanin kaunokirjallista tuotantoa on arvioitu Pertti Karkaman tutkimusten perusteella. Myös Seppo Venton artikkeli Saiman uutisista on ollut hyödyllinen.

Saima-lehti kansakunnan herättäjänä

Snellman muutti Kuopioon ryhtyäkseen yläalkeiskoulun rehtorin virkaan mutta perimmäinen halu hänellä oli sanomalehden toimittaminen. Tämä toteutui, kun Snellman sai senaatilta luvan perustaa Saima-lehden, joka aloitti toimintansa 1.1.1844. Sensoriksi määrättiin opettajakollega Johan von Becker. Lehden perustaminen Kuopioon oli mahdollista, koska kaupungissa toimi sisämaan ensimmäinen kirjapaino, mikä oli vaikuttanut Snellmanin Kuopioon siirtymiseenkin. Kirjapainon omistaja majuri J. A. Karsten sai Saiman vana­vedessä itse luvan alkaa julkaista suomenkielistä Maamiehen ystävä lehteä, jonka Snellman otti hoitaakseen neljän kuukauden ajaksi vuoden 1844 alusta.

Saiman ensimmäinen numero herätti heti suurta huomiota jo pelkällä ulkoasullaan: se oli foliokokoinen (painoarkki oli taitettu kahdeksi lehdeksi), kolmipalstainen ja pääosin antiikvalla painettu yleisen fraktuuran sijaan. Mallina olivat ruotsalaiset ja saksalaiset lehdet. Snellman hoiti kaiken itse: sisällön kirjoittamisen, oikoluvun ja lehtien postituksen. Snellman laati tekstit myöhään maanantai- ja tiistai-iltana, keskiviikkona sensori tarkasti ne, samana päivänä Snellman saksi uutiset saapuneista lehdistä ja lehti ilmestyi torstaina klo 5 iltapäivällä. Saiman menekki oli alusta asti erinomainen. Ensimmäisenä vuonna tilaajia oli 706, ja se nousi maan neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Maamiehen ystävän, Helsingfors Tidningarin ja Finlands Allmänna Tidningin jälkeen.

Snellman ei luonut lehden sisältöä saksien ja liiman avulla sattumanvaraisesti, kuten muissa lehdissä tehtiin. Hän valitsi vain sellaista aineistoa, joka palveli lehden linjaa; hän tietoisesti rakensi omaa talous- ja sosiaalipoliittista- sekä sivistysohjelmaa. Koska päätavoite oli kansallisen tietoisuuden herättäminen, kaikkien artikkeleiden, uutisten ja runojen piti edistää tätä tavoitetta, joten kannanotto saattoi piillä lyhyissäkin uutisissa. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa, ja monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaisuun yhdistettynä julistajan taipumuksiin tekivät Snellmanista ensiluokkaisen omien aatteidensa markkinamiehen. Harva filosofi on ollut Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja, jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä. Snellmanin mielestä käytännöllisyys oli filosofian perimmäinen tavoite, muuten se vajosi ”kiro­tuksi skolastiikaksi”.

Heti lehden ensinumerossa Snellman leimasi kilpailevat sanomalehdet, Finlands Allmänna Tidningin, Helsingfors Tidningarin, Helsingfors Morgonbladin, Borgå Tidningin, Åbo Underrättelserin, Åbo Tidningarin ja Wasa Tidningin, ”seitsemäksi viisaaksi”. Hän pilkkasi niitä kelvottomiksi ja tehottomiksi, ja ne viettivät nimipäiviään unikeonpäivänä. Tällaiset ivalliset sivallukset säikähdyttivät muut lehdet lentoon kuin parven nukkuvia yölepakoita. Kynäsota oli nopeasti täydessä vauhdissa. Snellmanin tyylinä ei ollut silitellä päätä. Hän oli pikemminkin vanha koulumestari, joka löi poikia sormille viivoittimella siltä varalta, että he joka tapauksessa ovat laiskoja ensi viikolla. Kilpailijat pitivät Saimaa ukkosenjohdattimena, joka tuuletti yleisiä asioita mutta moittivat sitä samalla liiasta innosta ja asiantuntemattomuudesta. Snellman halusi kuitenkin pitää kurssinsa eikä hyväksynyt missään tapauksessa Helsingfors Tidningarin toimittajan Topeliuksen kantaa, että sanomalehtien tuli olla myös ”helposti sulavaa hengenravintoa” ranskalaisen lehdistöihanteen mukaisesti. Snellmanin kiihkeät kannanotot johtivat useisiin lehdistödebatteihin. Jotkin kiistat aiheuttivat välirikon vanhojen ystävien kanssa.

Ystävät myönsivät kilvan, että oli syntynyt jotain uutta. Snellmanin oma filosofian opettaja ja hyvä ystävä, professori Johan Jacob Tengström totesi, että Snellmanin Saima on monumentti, joka on Suomessa aloittanut uuden aikakauden. Hänen mielestään keskustelunalaiseksi on otettu kysymyksiä, joita ei meillä koskaan julkisesti ja vakavasti ole käsitelty. Hän totesi kirjeessään ensin suoraan, että Snellmanin oppikirjoja ei voinut käyttää opetuksessa, koska ne ovat hämärämpiä kuin se hämärä, jota niiden tulisi selittää. Nyt hän oli ilahtunut Saiman kirjoituksista, jotka osoittivat, että teosten tekeminen oli kehittänyt sisäistä filosofiaa ja ilmaisukykyä (20.6.1844). Pitkän päälle ystävät eivät säilyneet yhtä varauksettoman innokkaina Saiman ohjelmasta. Monet Snellmanin ystävät kuten esimerkiksi Nervander (6.1. ja 2.3.1844) piti Snellmanin kansallisuusohjelmaa ja ruotsalaisvastaisuuttaan aivan liian jyrkkänä ja epärealistisena.                                                                

Sanomalehti sivistysohjelman toteuttajana

Saima oli suunnattu sivistyneistölle, jonka mielipiteitä Snellman halusi lehdellään muokata suomalaiskansallisiksi. Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisen ohella tärkein linja kirjoituksissa oli kansallisuuskysymysten voimistaminen. Ensimmäinen kunnon polemiikki syntyi, kun Snellman pohdiskeli kahdessa artikkelissa, mikä Suomessa on kansallisen kirjallisuuden asema ja merkitys verrattuna Ruotsiin (nro 1, 2). Snellman ei hyväksynyt Suomi-vuosikirjan esittämää liian myönteistä kuvaa suomalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen tasosta. Hän vaati realistisuutta, koska olojen liiallinen ylistely esti määrätietoista toimintaa todellisen sivistyksen saavuttamiseksi. Mielipiteet johtivat heti väittelyyn Borgå Tidningin, Helsingfors Morgonbladin ja Helsingfors Tidningarin kanssa. Polemiikin myötä kiteytyi Snellmanin kirjallisuuspoliittinen ohjelma ja kansalliskirjallisuuden käsite. Snellman myönsi kyllä, että Suomella on kahdenlaista kansalliskirjallisuutta, uskonnollista kirjallisuutta sekä kansanrunoutta; hegeliläisen historiakäsityksen mukaan ne kuitenkin ilmensivät varsin kehittymätöntä kansallishengen vaihetta.

Asiaan palattiin laajemmalla näkökulmalla, kun Zacharias Topelius käynnisti Helsingfors Tidningar -lehdessään keskustelun suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen tulevaisuudesta. Snellman vastasi heti kahdella artikkelilla (nro 23 ja 24). Samaan aiheeseen liittyvät Snellmanin kirjoitukset julkisesta sanasta ja julkisuuden vaaroista (nro 20, 21 ja 25). Topelius vastasi Snellmanille kaksiosaisessa kirjoituksessa, jossa hän arvosteli Saiman jyrkkää, radikaalia poleemisuutta; Topeliukselle oli tärkeää sanomalehdistön tietoa jakava, historiallinen puoli. Topelius ennusti, että Snellmanin jatkuvasti ahdistelema Borgå Tidning pysyi vakaammin yleisön suosiossa kuin nerokkaampi mutta liian äänekäs ja ylvästelevä Saima. Snellman ei jäänyt sanattomaksi tällaisen kritiikin edessä vaan keskusteluun palattiin myöhemmissä numeroissa.

Suurempien väittelyiden lisäksi Snellman piti muut lehdet hereillä jakelemalla pienemmistä aiheista ”näpäyksiä” (nro 4, 6, 7, 8, 9, 13, 15), joissa väiteltiin sisällön paikkansapitävyydestä. Ärhäkän tyylinsä takia Saima joutui toimimaan jatkuvasti muiden lehtien suurennuslasin alla ja jakelemaan näpäyksiään joka suuntaan. Yksi tällainen syntyi, kun C. L. Hjelt Åbo Underrättelserissa väitti Saiman julkaiseman novellin ”Bröllopp, Barndop och Begrafning” lainatuksi ja että Snellman ollut siitä maininnut. Lehden mukaan tätä odotti viimeksi toimittajalta, joka vaati muilta lehdiltä kotimaisuutta, aktiivisuutta ja omaperäisyyttä. Syytös oli perätön, koska novelli oli julkaistu otsikolla ”Variationer” [Muunnelmia] ja nimimerkillä †. Snellman totesi asian seik­kaperäisesti kahdessa artikkelissa (nro 13, 18).

Koulukysymykset

Snellmanin toiminta rehtorina heijastuu monissa kouluja ja opetusta koskevissa Saiman artikkeleissa (nro 19, 31). Muitakin lehtiä kiinnosti tämä aihepiiri, koska Snellman ei ollut ainoa opettaja lehden toimittajana: myös Borgå Tidningin J. E. Öhman, Åbo Underrättelserin H. F. Sohlberg ja Wasa Tidningin T. T. Renvall olivat opettajia. Kuvaavaa onkin, että vaikka Snellman kovin sanoin arvosteli useissa muissa asioissa Öhmania, tämän kouluartikkelit olivat asiantuntevia ja innostivat Snellmanin useaan polemiikkiin.

Snellmanin innokas esiintyminen koulumiehenä johtui vuoden 1841 uusista koulusäännöistä, jotka muuttivat perusteellisesti maamme kouluolot. Säännöt sisälsivät vain yleiset periaatteet ja linjat mutta itse toteutus käytännössä oli vaikea. Tämä antoi Snellmanille loistavan tilaisuuden esitellä ajatuksiaan kasvatuksesta ja opetuksesta. Snellmanin syvällistä näkemystä kuvastaa hyvin hänen puheensa lukukauden avajaisissa. Tunnetuin niistä on “Kodin suhteesta kou­luun” (esitelmä keväällä 1844), jossa hän korostaa lastenkasvatuksen olevan kansakunnan elämän juuri. Kasvatus kuuluu perheelle ja opetus yhteiskunnalle. Näitä linjanvetoja Snellman säännöllisesti kertasi lukuvuoden alkajais- ja päättäjäispuheissa. Käytännön ehdotuksista todistavat useat virkakirjelmät Porvoon tuomiokapitulille.

Snellmanin ajatukset naisten kouluttamisesta olivat moderneja. Neliosainen artikkelisarja naisten sivistämisestä (nro 4, 5, 9 ja 10) julkaistiin puoli vuotta ennen kuin ensimmäinen tyttökoulu elokuussa 1844 aloitti toimintansa Turussa. Snellman vastusti kyllä naisemansipaatiota, koska hän pelkäsi sen johtavan perheen hajoamiseen; perhe oli hänen mielestään tärkeä sivistyskasvatuksen ja isänmaallisuuden perusta. Snellman kannatti kuitenkin perintö- ja omaisuuslakien muuttamista naisille edullisemmaksi sekä naisen oikeutta sivistykseen ja koulutukseen. Naisen sivistäminen oli tärkeää, koska naisen panos kasvattajana oli ratkaiseva lapsen kehityksen kannalta.

Sivistys kansantalouden liikuttajana

Saiman kansallisuusohjelma kulki käsi kädessä sosiaalisen ja taloudellisen ohjelman kanssa. Lähes kaikissa Snellmanin taloudellisissa kirjoituksissa esiintyvä teema koskee talouden ja sivistyksen välistä suhdetta. Tämä etäännyttää Snellmanin Hegelistä, joka tyytyi pelkkään ongelman toteamiseen. Jo ”Valtio-opissaan” (1842) Snellman totesi, että aineelliset ja hengelliset voimat punoutuvat toisiinsa, jolloin aineellisten voimien juurien täytyy aina olla henkisessä kehityksessä. Saiman kirjoituksissa Snellman tuo vielä korostetummin esille sivistyksen ja taloudellisen vuorovaikutuksen periaatteen: sivistys ja hyvinvointi edellyttävät toisiaan.

Snellmanin taloudellista ajattelua on luonnehdittu sekoitukseksi saksalaista Friedrich Listiä ja englantilaista Adam Smithiä pragmaattisesti Suomen oloihin sovellettuna. Sosiaalireformaattinen ajattelutapa oli listiläisyyttä, yksilönvapau­den ja yksilöllisyyden luovan voiman korostaminen smithiläisyyttä. Snellmanin käytännöllisen talousohjelman perusta oli järkevä ja tarkoituksenmukainen lainsäädäntö. Snellman vaati kirjoituksissaan voimakkaasti ammattikunta­laitoksen poistamista ja elinkeinovapauden tunnustamista. Snellman puuttui voimakkaasti myös maatalouden alkeelliseen tilaan. Tilanteen korjaamiseksi Snellman esitti maan jakamisen ja erottamisen helpottamista, uusien viljelysmenetelmien käyttöönottoa, pääomien uudelleen suuntaamista ja kulkulaitosten parantamista. Lisäksi maanviljelystuotteiden turvaamiseksi oli elvytettävä maan teollisuutta ja kauppaa. Silmiinpistävää Saiman talous- ja sosiaaliartikkeleissa on niiden paikallinen sävy. Kirjoitusten sisältö todistaa nopeaa perehtymistä Itä-Suomen ongelmiin Kuopiosta käsin. Artikkelit eivät olleet kuitenkaan nurkkapatrioottisia vaan näkökulma oli johdonmukaisesti valtakunnallinen: paikallisilla esimerkeillä havainnollistettiin valtakunnallisia ongelmia.

Kolmiosaisessa artikkelisarjassaan tehdasteollisuuden ja käsityöpajojen eroista (nro 5–7) Snellman kritisoi merkantilismin käsitystä, että ulkomaankaupan ylijäämän tulee olla mahdollisimman suuri. Snellmanin lähtökohtana oli, että mitä enemmän maahan tuodaan tavaroita sitä enemmän kansallisvarallisuus lisääntyy: kasvaneen tuonnin avulla kansakunta pakotettaisiin viennin lisäämiseen. Siksi vientiteollisuutta oli suosittava, mikä takaisi maanviljelystuotteille kysyntää. Koska suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta, sen menestyminen oli kansantalouden keskeinen mittari. Vientiteollisuutta varten Snellmanin mukaan Suomella piti olla kilpailuetu esimerkiksi raaka-aineen suhteen, jolloin huomio kiintyi maan tervatuotantoon ja sahalaitoksiin. Tehtaiden ja käsityöpajojen eroja hän tuki pedanttisella tarkkuudella käymällä läpi erilaisia käsityöammatteja, joista kankaankudonta osoittautui kilpailukykyisimmäksi. Lopullinen linjanveto tuli sosiaalipoliittisin perustein. Maaseudun työllistämisen kannalta oli välttämätöntä luoda työpaikkoja sen esimerkin mukaan, että Saksassa käsityöläisillä oli Englannin tehdastyöläisiä paremmat elinolot. Snellmanin aikana tehdasteollisuus ei ollut Suomessa vielä käynnistynyt toden teolla. Ainoastaan muutama tuhat työntekijää työskenteli ruukeissa, sahoissa ja myllyissä.

Teollisuuden menestyminen edellytti elinkeinovapautta, johon Snellman kiinnitti erityistä huomiota. Artikkelissaan käsityöpajojen tilasta (nro 22) Snellman aloitti hyökkäyksen ammattikuntalaitosta vastaan. Tästä asiasta omakohtaiset kokemukset Tukholman valtiopäiväkeskusteluista ja Freja-lehden polemiikeista olivat voimakkaina ja tuoreina vielä mielessä. Artikkelissaan hän kuvaa käsityön rappiotilaa Suomessa, käsityöläisten kehnoa taloudellista asemaa sekä alhaista moraalista tasoa. Ennen kaikkea hän kuvaa heidän toivotonta pyrkimystään päästä itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Käytäntö elinkeinovapauden maissa todisti, että käsityöläiset olivat saaneet enemmän yleissivistystä, taitoa ja tekniikkaa ammatissaan ja heille oli avautunut runsaasti tilaisuuksia hyvään toimeentuloon. Ammattikuntalaitosta ei voitu pitää enää takeena tuotteen kelvollisuudesta. Sysäyksen Snellmanin kannanotoille oli antanut Kuopion kaupungin oma tila. Vaikka perustamisasiakirjan mukaan Kuopio oli tarkoitettu kauppa- ja tehdaskaupungiksi, vielä Snellmanin aikanakaan kaupungilla ei ollut mahdollisuuksia suureen taloudelliseen nousuun. Kaupallinen elämä oli lamassa, kauppiaita vähän, kun taas käsityöläisammattikuntien määrä oli suuri. Juuri näihin ongelmiin Snellman esitteli reseptinsä.

Isänmaanhenkisiä novelleja

Neljäsosan Saiman palstatilasta täyttivät kertomukset, romaanikatkelmat, novellit, runot, elämäkerrat ja kaskut. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästä ajanvietekirjallisuudesta. Snellmanin palattua Suomeen häntä alkoi inspiroida käytännön elämä ja taustalle jäivät avioliittoromaanit ja filosofiset pohdiskelut. Siirtyminen rakkaudesta patriotismiin näkyy hyvin hänen kymmenissä novelleissaan.

Novelleissa etualalle nousevat isänmaanrakkauden teemat, kuten Suomen sodan tapahtumia käsittelevissä novelleissa (esim. ”Viholliset”, nro 21–23). Niissä Snellman asettaa vastakkain patriotismin ja rakkauden miehen ja naisen välillä, jossa kamppailussa isänmaallisuus vie voiton. Tällä tavalla Snellman alkaa painottaa entistä selvemmin yksityisen ja esteettisen sijasta sanataiteen julkisia ja yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä arkipäivän idealisointi tulee konkreettisemmin näkyviin juuri näissä sotanovelleissa, joissa Suomen sota tarjoaa tavalliselle kansan ihmiselle mahdollisuuden osallistua julkiseen toimintaan ja vaikuttaa kansakunnan historiaan. Merkillepantavaa on, että Snellman esitteli nämä ajatukset jo vuotta ennen Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. Tässä mielessä hän on runebergiläinen ennen Runebergiä itseään.

Kertomukset ”Näin sai Suomi lääkärin” (nro 2–3) sekä matkakertomukset ”Käynti Rigillä” (nro 11 ja 12) ja ”Yö Jungfraun juurella (nro 15 ja 16) liittyvät vielä läheisesti Tukholman aikaiseen aihepiiriin. ”Rotanloukku” (nro 1) ja ”Vanhanpojan epäonni” (nro 4) ovat pikemminkin palstantäytteitä kuin vakavaa sanomaa sisältäviä novelleja.

Snellman oli kääntänyt Saimaan monia runoja ja ennen kaikkea laatinut niitä myös itse, kuten ”Varoitus” (nro 5) ja ”Pääskyn viserrys”(nro 28). On arvioitu, että hänen oma runoutensa on heikompaa kuin hänen käännösrunonsa. Se on sovinnaista eikä se kumpua aidosta luomisvoimasta tai ilmaisuntarpeesta. Teknisesti, kuten riimitykseltään, runot ovat kuitenkin laadukkaita. Runojen takana on kuitenkin voimakkaita tunteita. Vallitseva teema on rakkaus intohimoisen minän ja kohteena olevan naisen välillä. Nainen esiintyy eri rooleissa: ujosta lämpöä jakavasta neidosta itsetietoiseen daamiin, joka ei tunne armoa. Myös runojen ”minällä” on eri asenteita: vaativa, masokistinen tai itsesäälissä pyöriskelevä. Runojen naiskuva on aikaan sidottu: alistuva, ujo, viaton, jolla on jalo sielu ja erinomainen luonne. Runot ovat alun perin eroottista käyttö­lyriikkaa, jonka tarkoituksena on muuttaa naisen asenne suosiolliseksi, asettaa niiden kirjoittaja romanttiseen valoon tai vakuuttaa tunteen voimakkuutta ja aitoutta.

Saimassa oli runsaasti myös kirjallisuuskritiikkiä. Sursillin sukukirjan ankara kritiikki (nro 13) selittyy Snellmanin kielteisellä asennoitumisella liiallisen yksilökeskeiseen ja yksityiskohtaiseen historiankirjoitukseen. Snellman ivaa purevasti sitä, että Helsingfors Tidningar piti Östen Sursillin seitsemän tyttären sukukirjaa merkittävänä saavutuksena historiantutkimuksen alalla, ja lisäksi kirja oli saanut W. G. Laguksen ja Gabriel Reinin puoltavat lausunnot. Samaan sarjaan kuuluu Snellmanin arvostelu E. Grönbladin teoksesta historian todistuskappaleista, minkä periaatteen mukaan jokainen suomalainen pitää mainita nimeltä (nro 31).

Omantyyliset uutiset

Saiman uutiset koskivat hallitsijahuonetta, ulkomaita, kotimaata ja paikallista tasoa eli Kuopiota. Esitystapa vaihteli uutisittain. Asiallisimpia olivat uutiset hallitsijahuoneesta, jotka koskivat matkoja, avioliittoja ja kuolemia. Ulkomaanuutiset eivät olleet lukijalle kovin informatiivisia yksityiskohtineen, koska taustoja ei esitelty. Kotimaanuutiset olivat informatiivisempia vaikkakin asenteellisia ja poleemisia. Täsmällisempiä olivat Kuopiota koskevat uutiset, jotka käsittelivät seudun jokapäiväisiä asioita. Saiman tärkeimpänä uutislähteenä olivat muut sanomalehdet. Kun posti tuli keskiviikkona Kuopioon, Snellman ehti hyvin saksia uutiset seuraavana päivänä ilmestyvään lehteen. Nopeimmin Kuopioon saapui 12–13 päivää vanha Finlands Allmänna Tidning. Varsinkin kelirikot viivästyttivät postia viikkokausia ja vaikuttivat tällä tavalla uutissisältöön. Saiman tapa ryydittää uutisia huumorilla epäilytti muita lehtiä mutta myönnettiin myös, että se oli ainoa tapa kertoa sellaista, joka oli jo kaikille ennestään tuttua.

Kotimaan uutiset olivat kaikkein niukimpia. Ensimmäisellä sijalla olivat suomalaiskansallista sivistystä, suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevat uutiset ja toisella sijalla liikenneyhteyksien paranemisesta, sadosta ja elintarviketilanteesta kertovat uutiset. Onnettomuus- ja rikosuutiset olivat erittäin harvinaisia. Topeliuksen toimittaman Helsingfors Tidningarin suosimia seurapiiriuutisia Snellman ei arvostanut ollenkaan vaan osoitti suoran halveksuntansa niitä kohtaan. Linja oli niin tiukka, että yleisenä puheenaiheena pidettyjä uutisia ei mainittu Saimassa välillä ollenkaan. Virasto- ja henkilöuutisten lähteinä olivat muut lehdet, jossa nimitykset, vihityt, kuolleet, avoimet virat, tuomiot, testamentit yms. saksittiin. Erityisesti hiippakuntauutisissa oli usein unohduksia ja jotkut uutiset julkaistiin kahteen kertaan.

Paikallisuutisten tarkkuudessa näkyy, että uutistapahtuman merkitystä määrää tapahtumapaikan ja ilmestymispaikan etäisyys. Joka lehdessä oli säätiedotus, jonka avulla vuodenaikojen etenemistä seurattiin seikkaperäisesti. Kaksi kertaa vuodessa käsiteltiin markkinatapahtumia. Joka kevät Snellman julkaisi lehdessä ilmoituksen Kuopion raamattuseuran vuosikokouksesta. Lehdessä tiedotettiin myös paikallisten koulujen lukukausien alkamisesta ja loppumisesta. Maanviljelyksen puolella seurattiin kesällä sadon kehittymistä ja korjaamista. Joulukuussa lehti kertoi Nikolain päivän juhlallisuuksista 18.12. Satunnaisia uutisaiheita olivat rikos- ja tulipalouutiset. Rikollisten liikkumista maakunnassa seurattiin heidän kiinnijäämiseensä saakka. Suuri liikenneuutinen oli esimerkiksi Kuopion ensimmäinen höyrylaiva. Myös arvohenkilöiden vierailuista tiedotettiin tarkkaan. Korkeiden virkamiesten lähdöt ja tulot mainittiin, usein myös Lönnrotin vierailut kuten myös teatteriseurueiden ja musiikkiryhmien vierailut mainittiin.

Ulkomaan poliittisia uutisia julkaistiin 1840-luvun lehdistössä vähän. Vuoteen 1848 asti ne olivat enemmänkin palstantäytettä ja kuriositeetteja. Puolet niistä käsitteli valtiollisia tai poliittisia tapahtumia usein Ruotsissa, Englannissa, Espanjassa ja Kreikassa. Snellman otti tavakseen käsitellä ulkomaan uutisia hyvin vapaasti värittäen niitä terävin rinnastuksin. Tekaistu uutinen Turkin suurvisiirin ja paavin kohtaamisesta Roomassa oli enemmän viihdettä kuin vakavaa tiedonvälitystä. Koska muut lehdet yleensä seurasivat vain Ruotsin tapahtumia, oli Saiman ulkomaanosasto joka tapauksessa monipuolisempi.

Maamiehen ystävä kansanvalistajana

Oulun Wiikko-Sanomien ja viipurilaisen Sanan Saattajan lakkauttamisen jälkeen Suomessa ei ilmestynyt kahteen vuoteen suomenkielistä sanomalehteä. Tilanne muuttui, kun J. A. Karsten, harras suomen kielen ja Lönnrotin ystävä, oli hankkinut julkaisuluvan suomenkieliselle Maamiehen ystävälle. Karstenin ensimmäinen anomus oli hylätty, mutta rohkaistuneena Saiman luvasta, hän oli anonut uudelleen lupaa. Tällä tavalla sitkeä käsitys Maamiehen ystävästä Snellmanin omana lehtenä ei pidä paikkaansa. Hän toimitti kuitenkin lehteä Saiman rinnalla palkkioperiaatteella 14 numeroa huhtikuun alkuun 1844, koska se sopi erinomaisesti yhteen hänen kansallisuusohjelmansa kanssa. Hän saattoi nyt toteuttaa sitä samaa, mitä hän Saimassa vaati sivistyneistöltä: edistää suomenkielisen kansanosan aineellista ja henkistä sivistystä, herättää kansallishenkeä, joka ilmenisi sosiaalisen elämän kaikilla aloilla. Maamiehen ystävä oli tarkoitettu maanlaajuiseksi kansaa valistavaksi yleislehdeksi. Painoluvan mukaisesti lehti sai käsitellä pääasiallisesti maatalouteen liittyviä asioita sekä pienimuotoisia historiallisia, maantieteellisiä ja teknisiä kirjoituksia. Lisäksi siinä sai olla virallisesta lehdestä otettuja valtiollisia tiedonantoja, uutisia merkillisistä tapahtumista sekä viranomaisten ja yksityisten kuulutuksia.

Snellmanin laatimissa artikkeleissa kysymys oli selkeän käytännöllisistä neuvoista, jotka tähtäsivät talonpojan oma-aloitteiseen työhön ja tuotoksen lisääntymiseen parempia menetelmiä käyttäen. Tätä kuvastavat sellaiset otsikot kuin: ”Uusilaatunen navetan rakennus”, ”Mitä siitä rankista karjalle hyvää on”, ”Hätäaineista elävien elatukseksi”, ”Kylmänneistä potateista”. Käytännön neuvot kulkivat rinnan kansansivistyksen kanssa. Lehdessä Snellman selitti pirtinlattian tasolla, miten suuri viisaus on halu oppia laskemaan, lukemaan, kirjoittamaan. Melkeinpä kädestä pitäen hän opetti kansaa laskemaan. Artikkeleissa selitettiin erittäin kansatajuisesti monia vaikeita asioita kuten aurinkokunnan toimintaa, suomalaisten vanhoja jumalia, Kalevalaa, katolisuuden ja luterilaisuuden eroja, suomalaisten heimoja jne. Koska maassa ei ollut muuta kansankirjallisuutta kuin hengellinen tuotanto, Snellman esitteli lehdessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemaa kansanrunoutta. Uutisaines jäi vähemmälle, kun pääpaino oli käytännöllisen tiedon jakaminen.

Artikkelit ovat nimettömiä mutta tyyli viittaa Snellmaniin, mistä hän todistaa itsekin kirjeessään J. J. Tengströmille: ”Tähän saakka kolmea kirjoitusta lukuun ottamatta, olen kirjoittanut kaikki, mitä lehteen on painettu – rankista, navetan parsista, nauriista.” (22.2.1844). Snellmania auttoi suomenkielisessä kirjoi­tusasussa lehden toimituksen Snellmanilta sittemmin perinyt opettajakollega Jakob Zitting. Yhteistyö on aiheuttanut joitain määrittelyongelmia, vaikka vain yhden artikkelin, ”Kertomus kristinopin levittämisestä Suomeen”, loppuun on pujahtanut nimimerkki Z. Siksi hänen käsialaansa on väitetty olevan myös samantyyppiset nimimerkittömät artikkelit ”Mikä tieto vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta” (nro 3), ”Paavista ja Paavin uskosta” (nro 6) ja ”Kristinopin puhistamisesta Paavin erhetyksestä” (nro 9). Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, koska nimenomaan Snellmanin teologiset tiedot ja Saksan matkan kokemukset katolisesta maailmasta antoivat hyvät valmiudet näihin tutkielmiin. Yleisöllä ei ollut aluksi aavistusta, kuka uuden lehden toimittaja oli. Asia paljastui vasta lehdistöpolemiikin kautta. Morgonblad oli toivonut lehdestä älyllisesti ja siveellisesti valistavaa. Topelius painotti Helsingfors Tidningarissa, että uudella lehdellä piti olla ”syvästi uskonnollinen pohjaväri”, sillä järkeisusko karkottaisi rahvaan lukijat. Snellman pääsi letkauttamaan tähän Saimassa, että pitikö tätä pohjaväriä sivellä myös uuteen navetan rakennukseenkin.

Lehdestä kiinnostuttiin verkkaisesti. Tammikuun lopussa 1844 sitä oli tilattu vasta 104 kappaletta. Kun Snellman vetosi Saimassa sivistyneistöön, papisto ja korkeampi virkamiehistö kiinnostui lehdestä: helmikuun alussa tilauksia oli 244, viikon kuluttua 279 ja maaliskuun alussa 476. Vuoden lopulla tilauksia oli 903 kappaletta. Kuitenkin huhtikuun lopussa 1844 Snellman luopui lehden toimittamisesta, koska kahden lehden toimittaminen oli liikaa koulutyön ohella. Lisäksi Karsten oli huono palkanmaksaja ja toisaalta Snellman ujosteli kankeaa suomen kielen taitoaan, vaikka Lönnrot väitti hänen osaavan suomea ihan hyvin: ”Epäilemisesi siinä asiassa on aivan tyhjää pelkoa.”

Raimo Savolainen