J. V. Snellman – yhteiskuntafilosofi Tukholmasta Kuopioon

Snellmanin kirjallinen tuotanto ulkomailla huipentui, kun syksyn 1842 lopussa ilmestyi Tukholmassa yksi hänen pääteoksistaan, Valtio-oppi. Vaikka teos perustui Hegelin filosofiaan, kokonaisuutena se oli Snellmanin vuosia kestäneen pohdiskelun tulosta. Teoksessa ja varsinkin sen ilmestymisen jälkeisessä kirjeenvaihdossa Snellman irtautui Hegelistä ja viittasi enemmän muun muassa Montesquieuhön, Tocquevilleen ja Rousseauhon. Hegelistä poiketen Snellman siirsi painotusta valtiosta kansakuntaan ja kansakunnan piirissä vallitsevaan yleiseen tietoisuuteen. Teoksen ilmestymisen jälkeen Snellman palasi marraskuussa 1842 Suomeen, jossa hän nopeasti havaitsi akateemisten uraväylien olevan tukossa. Oppineen maailmanmiehen oli vaikea päästä eroon kansanvillitsijän maineestaan — kotimaassa viranomaiset pitivät häntä kommunistina ja sarkatakkisena jakobiinina. Snellman päättikin vastahakoisesti muuttaa syrjäiseen Kuopioon ja ottaa vastaan viran yläalkeiskoulun rehtorina.

J. V. Snellmanin Koottujen teosten viides osa (syyskuu 1842 – joulukuu 1843) sisältää viimeisen teoksen siitä runsaasta tuotannosta, joka Snellmanilta ilmestyi pitkän ulkomaanmatkan aikana vuosina 1839–1842. Kirjallinen tuotanto huipentui Tukholmassa marraskuun lopussa 1842, jolloin ilmestyi hänen valtio-opillinen pääteoksensa ”Valtio-oppi” [Läran om staten]. Tämän monen vuoden mietiskelyn jälkeen syntyneen teoksen perusperiaatteet liittyvät Hegelin oppiin, mutta kokonaisuudessaan se on Snellmanin persoonallisten käsitysten tulosta. Jossain mielessä hän sanoutuu irti Hegelin ajattelusta. Mukana on aineksia Montesquieulta, Voltairelta, Machiavelliltä ja Tocquevilleltä, jonka tunnettu teos ”De la démocratie en Amérique” ilmestyi ruotsiksi 1839. Teoksen syntyhistoria ja vastaanotto hahmottuvat vilkkaassa kirjeenvaihdossa, jonka välityksellä Snellman keskustelee aiheesta kollegoidensa, ystäviensä ja perheensä kanssa. Suomeen paluun jälkeen kirjeissä heijastuu viranomaisten tyly vastaanotto ja lopulta pettyneenä vetäytyminen Kuopioon koulun rehtoriksi ja sanomalehtimieheksi.

Tämän katsauksen perustana on J. V. Snellman Samlade Arbeten III osassa julkaistun alkukielisen teoksen ”Läran om staten” -teoksen kommentaari, jonka on laatinut Jouni Alavuotunki. Lisäksi hän on perusteellisesti valottanut aikalaistaustaa julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan, jonka hän on luovuttanut kirjoittajan käyttöön. Snellmanin yhteiskuntafilosofian järjestelmän yleisperusteita on havainnollistettu Tuija Pulkkisen tutkimusten perusteella. Luentotoimintaa Suomeen paluun jälkeen on selostettu Vesa Oittisen kommentaarien perusteella sekä Snellmanin Kuopion kauden alkua Kari Selénin kommentaarien perusteella.

Snellmanin valtio-oppi

Syntyhistoria

Kesällä 1843 kirjeessään Upsalan oikeustieteen professori P. E. Bergfalkille Snellman totesi kirjoittaneensa teosta Södermalmin vuokra-asunnossaan yhdeksän kuukautta alkuvuodesta 1842. Kertomansa mukaan raskas työ oli vienyt hänen ruumiilliset voimansakin. Ajatukset olivat kypsyneet teosta varten kuitenkin pidempään, sillä kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen ”Oikeusopin” (kootut teokset osa 2) kaavamaiset ja suppeat näkemykset olivat saaneet nyt havain­nollisemman ja perustellumman muodon. Kustantajan vaatimukset näkyivät siinä, että teos oli laadittu kansantajuiseen asuun, aika ajoin melkeinpä romaanin kaltaiseen asuun. Snellmanin oman ilmoituksen mukaan teosta ei ollut kirjoitettu tiedemiestä vaan kirjallisesti sivistynyttä yleisöä varten. Lopputuloksena onkin, että ”Valtio-oppi” on huomattavasti helppolukuisempi kuin 1840 ilmestynyt ”Persoonallisuuden idea” (kootut teokset osa 3), koska arkipäivän yhteiskuntaelämästä ja tunnetusta lähihistoriasta poimitut lukuisat esimerkit auttavat filosofisen sisällön aukeamista.

Snellmanin nelivuotinen ulkomailla oleskelu tarjosi runsaasti aineksia teosta varten. Perhettä käsittelevän pääjakson esivalmisteluna voidaan nähdä Tukholmassa ilmestyneen ”Käy laatuun” -romaanin (ks. osa 2) ajatukset avioliitosta ja samaan teemaan liittyvä lehdistöpolemiikki Frejan useissa kirjoituksissa. Erityisesti oleskelu Saksassa on luonut merkittävän perustan teoksen synnylle. Tübingenissä kirjoitetussa ”Persoonallisuuden idea” -teok­sessa kehi­telty ajatus tradition omaksumisesta yksilöllisen persoo­nal­lisuuden ja vapau­den ehtona esiintyy ”Valtio-opissa” konkreettisemmassa muodossa. Tübin­genissä Snellman tutustui niihin ranskalaisiin kirjailijoihin, joita lähdeviitteissä mainitaan kuten Voltaire, Benjamin Constantin ja Madame de Staël.

Kuten Snellmanin matkakirjasta (ks. osa 4) hyvin ilmenee, Saksan yhteiskunnallinen taantumus synnytti Snellmanissa älyllisen kriisin, joka johti Hegelin auktoriteetin kyseenalaistamiseen. Ennen kaikkea se merkitsi historiallisen otteen vahvistumista Snellmanin omissa tutkimuksissa. ”Valtio-opin” problematiikka koskee väistämätöntä sitoutumista yhteisölliseen sivistysperintöön, jonka historia välittää. Kun Snellman oli puhunut aikaisemmin maailmassa kaiken olevan toinen toiseensa kietoutuneena, tämä ajatus kehittyi ”Valtio-opissa” eteenpäin oman henkilöhistoriansa pohjalta; monin paikoin Snellman viittaa teoksessa omiin elämänkokemuksiinsa. Snellman näki itsensä kahden aikakauden välisessä murroksessa: taakse oli jäämässä feodalismi ja kristinuskon hallitsema maailmankuva sekä edessä voimakkaiden kansallisvaltioiden ja luonnontieteen keksintöjen synnyttämä maailma. Snellman ei teoksessaan kannattanut kumpaakaan vaan yritti etsiä sovinnon näiden välille korostamalla vuosituhansien sivistysperinnön voimaa sopeutua muutokseen.

Teoksen vastaanotto

Kustantaja Zacharias Haeggström mainosti uutta teosta näyttävästi useissa Ruotsin päivälehdissä. Sisällysluettelon ja lyhyen yhteenvedon julkaisemisen lisäksi korostettiin, että vaikeassa aiheessa abstraktisuus oli onnistuttu välttämään konkreettisin esimerkein; teos suhtautui keskeisiin auktoriteetteihin kriittisesti eikä esitystavan populääri muoto häirinnyt teoksen sisäistä johdonmukaisuutta. Snellmanin läheiseksi ystäväksi tullut Haeggström oli hyvin vakuuttunut Snellmanin filosofin lahjoista ja uskoi kirjan menekkiin toisin kuin muihin aikaisemmin julkaisemiinsa Snellmanin teoksiin, joista oli tullut tappiota.

Sanomalehdistä ensimmäisenä teoksen ehti arvioida konservatiivinen Svenska Biet (3.12.1842), jota vastaan Snellman oli käynyt 1841–42 kiivaan uskontofilosofisen väittelyn. Aiheena oli D. F. Straussin teos ”Das Leben Jesu”, jossa evankeliumeja väitettiin taruiksi ja mitä kantaa Snellman ymmärsi (ks. osa 3 ja 4). Oli onneton sattuma Snellmanin kannalta, että teoksen arvioinnin aloittivat konservatiivit, jolloin liberaalilehdistö joutui alusta asti altavastaajan asemaan. Teoksesta käyty kirjoittelu sai heti puoluepoliittisen leiman, kun Svenska Biet ihmetteli, miksi teosta ei ollut kustantanut liberaalileirin keulakuvan Aftonbladetin omistaja ja päätoimittaja L. J. Hierta. Konservatiivisessa Svenska Minervassa 26.1.1843 J. C. Asklöf kehui kaunista esitystapaa mutta ei malttanut olla samalla piikittelemättä Ruotsin liberaalilehdistöä.

Freja, jolle Snellman oli kirjoittanut vuoden 1839 lopusta kesään 1842 asti, ei julkaissut arvostelua lainkaan, vain laajahkon otteen avioliittoa koskevasta luvusta. Teosta käsitteli C. V. A. Strandberg Skånska Correspondent lehdessä tammikuussa 1843 (17.1. ja 21.1.1843). W. F. Dalman julkaisi helmikuussa kaksiosaisen arvostelun Dagligt Allehandassa (22. ja 23.2.1843).

Ruotsin johtava päivälehti, liberaalinen Aftonbladet ei julkaissut teoksesta varsinaista arvostelua, vaikka Hierta oli lukenutkin teoksen tarkasti ja varustanut sen lukuisin reunamerkinnöin ja kommentein. Lehti heräsi vasta, kun Skara Tidning väitti Snellmanin teoksessaan kiistävän liberaaleille tärkeän yksilöllisen äänioikeuden. Oikaistessaan asian 28.3.1843 Aftonbladet perusteli samalla arvostelun viipymistä, koska ”Valtio-opissa” on arvosteltavia yksityiskohtia niin runsaasti. Svenska Biet moitti 15.4.1843 tätä arvostelua, koska sen mielestä Snellmanin kannanotot nähtiin suorasukaisesti omaa etuaan ajavan kirjoittajan kannanottoina Suomen yhteiskunnalliseen tilanteeseen eikä tieteellisenä tutkimuksena Hegelin ajattelusta.

Polemiikki urautui alusta asti poliittiseksi kiistakirjoitteluksi, jossa teoksen asioiden lisäksi otettiin voimakkaasti kantaa Snellmaniin henkilönä. Sisällöstä esitettiin korkeintaan otteita, joita höystettiin vähäisin kommentein, jolloin teoksen yhteiskuntafilosofinen sisältö jäi vähemmälle. Todellinen keskustelu käytiinkin yksityisessä kirjeenvaihdossa. Kustantajalla oli kuitenkin tiedossa, että filosofi P. D. A. Atterbom ja Upsalan oikeusopin professori P. E. Bergfalk olivat pitäneet teoksesta. Bergfalk oli kirjoittanut teoksesta joukon yksityiskohtaisia huomioita, joista hän ja Snellman väittelivät kipakasti useissa kirjeissä keväällä ja kesällä 1843. Koska myös Snellmanin vastauskonseptit ovat säilyneet, tarjoaa kirjeenvaihto syvällisen analyysin teoksen keskeiseen sisältöön, jota kaksi todellista asiantuntijaa perinpohjin kääntelevät. Snellman joutui nopeasti puolustuskannalle, koska tiedemiehen ankaralla logiikalla Bergfalk löysi huomauttamista monissa kohdin: epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitaisuuksia ja käsitteellistä horjuvuutta. Teoksen ymmärtämistä Bergfalk havainnollisti vertauksella islantilaiseen lakikokoelmaan ”Grågåsen”, joka hänen mielestään avautui paremmin alkukielisenä kuin käännöksenä. Siksi hänen mielestään Snellman jäi ruotsinkielellä vaikeaselkoisemmaksi kuin Hegel alkukielisenä saksaksi. Kiivaanakin käynyt keskustelu päättyi kuitenkin sovinnollisiin sävyihin heinäkuussa.

Suomessa teoksen ilmestyminen noteerattiin lähinnä uutisena, jollaisen Åbo Underrättelser julkaisi 30.11.1842 ja paria viikkoa myöhemmin Svenska Bietin arvostelun 17.12.1842. Fabian Collanin Helsingfors Morgonblad huomioi teoksen kotimaan katsauksessaan 19.1.1843. Suomalaisista lehdistä teosta laajemmin kommentoi Borgå Tidning, jonka vastaavana toimittajana oli J. E. Öhman apunaan J. L. Runeberg. Suomen johtavien virkamiesten mielipiteistä ei ole tietoa. Suomessa teos läpäisi kuitenkin ennakkosensuurin ja teosta saatiin tuoda maahan. Heinäkuuhun 1843 mennessä teosta oli myyty 442 kappaletta.

Teoksen arkkitehtuuri

Yhteiskuntafilosofisesta kirjallisuudesta Snellmanin ”Valtio-opille” ei löydy suoranaista esikuvaa. Perusjaottelu muistuttaa kuitenkin Hegelin oikeusfilosofiaa, jossa yhteiskuntaelämä kuvataan perheen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion ykseytenä. Hegelin esikuvallisuus näkyy ainakin sisällysluettelossa, jonka mukaan teos jakautuu pääjaksoihin: Perhe, Yhteiskunta ja Valtio. Snellman jakaa yhteiskunnan näihin kolmeen prosessiin sen mukaan, millainen on yksilön suhde normeihin.

Perheessä yksilön suhde normeihin on välitön, koska perheessä vallitsee rakkaus, jolloin edut eivät asetu toisiaan vastaan. Kansalaisyhteiskunnassa suhde normeihin on totteleva. Toiminta ilmenee lainkuuliaisuutena, ulkoisten ohjeiden noudattamisena. Valtio on Snellmanille tärkein toiminnan tila, koska siinä yksilön suhde normeihin on muuttava tai asettava. Normit muuttuvat koko ajan, koska yksilö pääsee valtiossa määräämään oman yhteisönsä normit vapaasti. Niiden liikevoima on kansallishenki, jonka subjektiivinen puoli on patriotismi. Asetelman ymmärtämiseksi on pidettävä tiukasti erillään prosessit ja ne instituutiot, joihin termit viittaavat.

Snellmanin kolmen tason yhteiskunta-analyysi voidaan lopuksi kiteyttää yksilötahdon ja yleistahdon dialektiikkana. Perheessä yksilötahto ja yleistahto ovat identtisiä. Kansalaisyhteiskunnassa yksilötahto ja yleistahto ovat erillään toisistaan ja toisilleen vastakkaisia. Valtiossa intressi on muodostaa yleistahto. Snellmanin korostama tärkein asia on, että on vain yksilötahdon päätöksestä riippuvaista mikä yleistahto on. Konkreettiset yksilöt ovat historian subjekteja. Tässä juuri Snellmanin ajattelu eroaa Hegelistä. Snellmanin mielestä subjektin omantunnon mukaista toimintaa on korostettava enemmän kuin Hegel tekee.

Teoksen johdosta syntyneessä kirjeenvaihdossa Snellman sanoutui jyrkästi irti Hegelin käsityksistä. Kirjeessään J. J. Tengströmille 12.9.1844 Snellman tunnustaa saaneensa vaikutteita J. J. Rousseaun ”Du contrat social” -teoksesta [Yhteiskuntasopimuksesta], jonka hän tahtoi muutenkin asettaa Hegelin oikeusfilosofian rinnalle. Snellman on ”Valtio-opissaan” viitannut kaikkein useimmin Montesquieuhön ja lähes yhtä usein Tocquevilleen. Seuraavina ovat Sismondi ja Rousseau ja vasta sitten Hegel. Tämän vuoksi Snellmanin teos poikkeaa suuresti sisällöltään ja esitystavaltaan Hegelin ”Oikeusfilosofiasta”.

Snellmanilla hegeliläinen perusta oli kuitenkin vahva; huolimatta kiinnostuksesta liberalistisiin aatteisiin hän piti niihin selvän eron ja pysyi jatkuvasti kosketuksissa hegeliläisen koulukunnan miehiin. Valistus ja liberalismi vain vapauttivat Snellmanin oppi-isän orjallisesta seuraamisesta. Teoksessaan Snellman siirsi painotusta Hegelistä poiketen valtiosta kansakuntaan ja kansakunnan piirissä vallitsevaan yleiseen tietoisuuteen, kansallishenkeen. Tämä ajatus on paremmin esillä Snellmanilla yhteis­kunnallisena uudistajana kuin poliittisesti varovaisella Hegelillä.

Snellmanin teoksen tärkein anti, kansallishengen toiminta, on teoksen lopussa havainnollistettu vertaamalla Suomen aseman yhtäläisyyksiä Sveitsiin. Snellmanin mielestä muodollinen olemassaolo valtiona ei takaa kansakunnallista hyvinvointia. Suomen tie kansakunnan onneen tuli kulkea valistuksen, hyvien tapojen ja yleisen hyvinvoinnin laajentamisen kautta perustanaan Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä takaama autonominen erillisasema. Siten ”Valtio-oppi” kokonaisuudessaan voidaan nähdä kansallisena ohjelmajulistuksena, jonka mukaan Suomen tuli omaa sivistysperintöään kehittämällä lunastaa itselleen paikka kansakuntien joukossa. Näin kaksi vuotta aikaisemmin Fredrik Cygnaeukselle (ks. osa 2) esitetty ajatus oli huolellisesti perusteltu julkisuuteen tulevassa teoksessa.

Tyly kotiinpaluu Suomeen

Samaan aikaan, kuin ”Valtio-oppi” ilmestyi Tukholmassa, Snellman palasi 26.11.1842 Helsinkiin pitkältä ulkomaanmatkaltaan. Huolimatta vaikutusvaltaisesta asemasta Euroopan filosofisilla kentillä Snellman sai hyvin nopeasti havaita, että uratoiveet kotimaassa olivat tukossa. Edessä oli jyrkkä muutos oppineen maailmanmiehen elämään, kun omassa isänmaassaan Snellmanin persoona vaarallisena kansanvillitsijänä oli hallitseville piireille edelleen vastenmielinen; hänet leimattiin ”kommunistiksi” ja ”sarkatakkiseksi jakobiiniksi”.

Snellmanin päätoive olisi ollut kotimaassaan saada opettaa yliopistossa ja toimia sanomalehtimiehenä. Vaikka Snellmanin taidoista vakuuttuneet ystävät Tukholmassa onnittelivat häntä jo varmasta professuurista Suomessa, Snellmanin ainoaksi tieteelliseksi esiintymiseksi jäi luento ”hengen olemuksesta” keväällä 1843. Osanotto oli runsasta; sadan kuulijan joukossa oli korkeita virkamiehiä ja tunnettuja yliopiston opettajia. Muistiinpanot eivät ole säilyneet kokonai­suudessaan, koska niitä on aikoinaan lainattu ulos ja osa on hävinnyt sille tielleen. Luentorunko on kuitenkin voitu konstruoida Snellmanin omakätisten fragmenttien perusteella, joita on täydennetty luennoille osallistuneiden henkilöiden muistiinpanoilla. Tässä teoksessa julkaistusta käsikirjoituksesta selviää, kenen muistinpanoihin teksti kulloinkin perustuu. Samaan aikaan Snellman piti pienemmälle piirille historiallisen katsauksen Hegelin logiikasta. Luento on konstruoitu Snellmanin omakätisten muistiinpanojen ja J. R. Tengströmin muistiinpanojen perusteella.

Julkisesta elämästä syrjäytetylle Snellmanille myöskään yksityiselämä ei tuonut paljon lohdutusta. Kun 17-vuotias Sofia Tengström ei salakihlautumisen vuoksi suostunut kesällä 1843 Snellmanin kosintaan, näkyi tilanteen kiusallisuus Snellmanin ja tytön isän, Snellmanin opettajan ja hyvän ystävän, J. J. Tengströmin kirjeenvaihdossa. Kirjeenvaihto kotiväen kanssa toi uutisia veljen vakavasta sairaudesta ja isän taloudellisista huolista. Kaiken tämän keskellä sydämellinen ja lämmin kirjeenvaihto tukholmalaisen Haeggsströmin perheen jäsenten kanssa antaa lempeän kuvan kaikille kiltistä ”Snellmanin sedästä”, mikä varmasti kantoi häntä kotimaan koettelemuksissa.

Kotimaan vastoinkäymisten edessä Lundissa toukokuussa 1843 avautunut filosofian professuuri alkoi näyttää houkuttelevalta. Monien ruotsalaisten tiedemiesystäviensä rohkaisemana Snellman oli asiasta yhteydessä suosijaansa, kuuluisaan kielitieteilijään ja Lundin yliopiston professoriin Carl August Hagbergiin. Snellman oli kuitenkin liikkeellä liian myöhään, koska virka oli ehditty pedata jo toiselle. Pettyneenä ”Valtio-opin” vastaanottoon, viranomaisten suhtautumiseen hänen tiedemiesuraansa Suomessa ja ovien sulkeutumiseen Ruotsissa kesällä 1843 kypsyi päätös muuttaa, joskin vastahakoisesti Kuopioon ja ottaa yläalkeiskoulun rehtorin virka vastaan heinäkuussa 1843. Ratkaisu oli täydellisessä ristiriidassa hänen tunnustettuun asemaansa Euroopan filosofian kentillä. Tästä todistavat hyvin Berliinin yliopiston teologian professorin Philipp Marheinekin ja saman yliopiston filosofian professorin Karl Ludwig Micheletin kunnioittavat kirjeet. Niissä toivotaan edelleen tieteellistä artikkelia mieheltä, joka on juuri matkustanut syrjäiseen Kuopioon lapsia opettamaan.

Kuuluisan Snellmanin muutto pieneen ja karuun Kuopioon 20.8.1843 oli suuri tapaus ja pian hänestä tuli kaupungin seurapiirin keskeisimpiä jäseniä. Snellman ilmeisesti odotti viimeiseen asti myönteisempää elämänmuutosta, koska vasta 27.9. hänet merkittiin ulosmuuttaneeksi Helsingistä ja 23.11. kirjoitetuksi Kuopioon. Snellmanin vaikutus tuli esiin koulumiehenä, joka toi mukanaan uusia opetusmenetelmiä. Suomi oli saanut 1841 uudet koulusäännöt, jotka muuttivat perusteellisesti maamme kouluolot. Säännöt sisälsivät vain yleiset periaatteet ja linjat mutta itse toteutus käytännössä oli vaikea. Monille ideoilleen, esimerkiksi latinan opetuksen lisäämiselle, hän sai hyväksynnän Porvoon piispa Carl Gustaf Ottelinilta, jolle hän selvitti näkemyksiään kirjeitse. Snellmanin syvällistä näkemystä kuvastaa hyvin hänen puheensa lukukauden avajaisissa. Ensimmäisen lukuvuoden aikana hänellä oli 86 oppilasta, seuraavana vuonna 117 kunnes määrä tasaantui 100 tienoille.

Perimmäinen halu Snellmanilla oli kuitenkin sanomalehden toimittaminen. Ensimmäiset toimittajahaaveet torjui keväällä 1843 Helsingfors Tidningar, joten hän ei päässyt Zacharias Topeliuksen työtoveriksi. Ratkaisu oli oman lehden perustaminen, jolle Snellman haki julkaisulupaa 27.9.1843. Tähän loi mahdollisuuden Kuopiossa täydellä teholla toiminut sisämaan ensimmäinen kirjapaino, jonka omisti majuri J. A. Karsten. Juuri tämä seikka oli varmasti osaltaan rohkaissut Snellmania muuttamaan syrjäiseen kaupunkiin. Hyvä ystävä J. J. Nervander oli Helsingissä avainasemassa uutta lehteä koskevien muodollisuuksien järjestämisessä, joista hän oli Snellmanin kanssa useaan otteeseen kirjeenvaihdossa syys-joulukuussa 1843. Käytännöllisimmillään puhe oli lehden näytesidonnasta, välillä kirjapainon varusteista. Tärkeimpiä asioita oli lehden nimen valitseminen ja paikallisen sensorin nimittäminen.

Joulukuun alussa 1843 lehden perustaminen oli niin pitkällä, että Snellman saattoi anoa postijohtokunnalta lupaa jättää tilauksia konttoreihin. Pari päivää myöhemmin lukijat saattoivat lukea virallisen lehden, Finlands Allmänna Tidningin sivuilta uutisen, että uusi lehti, Saima nimeltään, aloittaisi toimintansa vuoden 1844 alussa, jolloin ensimmäinen numero ilmestyisi. Sen tulevaa sisältöä ja linjaa Snellman raotti etukäteen kirjeessä ystävälleen Fabian Collanille. Samalla hän vihjaisi suomenkielisestä lehdestä, Maamiehen ystävästä, jonka julkaisuluvan Karsten oli saanut 12.12.1843. Myös tämän lehden Snellman otti hoitoonsa.

Raimo Savolainen