ELOKUU 1844 – TOUKOKUU 1845

J. V. Snellman – suomalaiset herättävä sanomalehtimies Kuopiossa

Snellman toimi Kuopiossa yläalkeiskoulun rehtorina ja toimitti perustamaansa Saima-lehteä, jossa hän ajoi omaa talous- ja sosiaalipoliittista linjaansa ja sivistysohjelmaansa yhä jyrkemmin äänensävyin. Saima sai runsaasti huomiota nostaessaan monia asioita yleiseen keskusteluun julkaisemalla kriittisiä artikkeleita sanomalehdistön yhteiskunnallisesta merkityksestä, suomen kielen asemasta ja kansakoulujen perustamisesta, vaatimalla helpotuksia elinkeinoelämälle ja pohtimalla ulkomaankaupan kysymyksiä. Snellman arvioi aitiopaikalta kriittisesti maanviljelyksen tehottomuutta ja vaati maanjakopolitiikan muuttamista tilattoman väestön aseman parantamiseksi. Isänmaallisuutta herättääkseen Snellman kirjoitti novelleja ja runoja sekä arvosteli perinpohjaisesti Runebergin teoksen “Kuningas Fjalar”.

J. V. Snellmanin koottujen teosten seitsemännen osan (elokuu 1844 – toukokuu 1845) pääsisällön muodostaa Snellmanin toimittaman Saima-lehden vuoden 1844 numerot 32–52 ja vuoden 1845 numerot 1–20: artikkelit, novellit, runot, arvostelut, kotimaan- ja ulkomaanuutiset sekä Kuopion paikallisuutiset. Lehden sisältö korostaa euroop­palaisten esikuvien mukaisesti julki­suuden merkitystä yhteiskunnal­listen asioiden hoidos­sa. Siten Snellmanin sanomalehtimiestoiminnalla on ollut suuri vaikutus Suomen lehdistön kehitykseen ja Suomen kansalliseen heräämiseen. Suomen ensimmäisenä poliittisena lehtenä Saiman artik­kelit kuvastavat sanoma­leh­distön yh­teiskun­nallisen merkityksen kasvamista. Saiman lisäksi osa sisältää Snellmanin yläalkeiskoulun rehtorina käymää virkakirjeenvaihtoa, koulupuheita sekä kirjeenvaihtoa ystävien ja morsiamen kanssa.

Tämän katsauksen perustana on J. V. Snellman Samlade arbetenin IV osassa ilmestyneet kommentaarit Saiman sisällöstä. Tämän lisäksi sanomalehdistön roolia on hahmoteltu Päiviö Tommilan sanomalehdistön historian avulla. Samassa hankkeessa on syntynyt myös Matti Kinnusen lisensiaatintyö ja muita hyödyllisiä tutkimuksia. Snellmanin taloudellista ja sosiaalista ajattelua on arvioitu E. Alf-Halosen, Ilkka Patoluodon, Erkki Pihkalan ja Marjatta Tarkoman tutkimusten perusteella. Snellmanin kaunokirjallista tuotantoa on arvioitu Pertti Karkaman tutkimusten perusteella. Myös Seppo Venton artikkeli Saiman uutisista on ollut hyödyllinen.

Saima-lehti kansakunnan herättäjänä

Snellman muutti Kuopioon ryhtyäkseen yläalkeiskoulun rehtorin virkaan mutta perimmäinen halu hänellä oli sanomalehden toimittaminen. Tämä toteutui, kun Snellman sai senaatilta luvan perustaa Saima-lehden, joka aloitti toimintansa 1.1.1844. Sensoriksi määrättiin opettajakollega Johan von Becker. Lehden perustaminen Kuopioon oli mahdollista, koska kaupungissa toimi sisämaan ensimmäinen kirjapaino, mikä oli vaikuttanut Snellmanin Kuopioon siirtymiseenkin. Kirjapainon omistaja majuri J. A. Karsten sai Saiman vanavedessä itse luvan alkaa julkaista suomenkielistä Maamiehen ystävä -lehteä, jonka Snellman otti hoitaakseen neljän kuukauden ajaksi vuoden 1844 alusta.

Saiman ensimmäinen numero herätti heti suurta huomiota jo pelkällä ulkoasullaan: se oli foliokokoinen (painoarkki oli taitettu kahdeksi lehdeksi), kolmipalstainen ja pääosin antiikvalla painettu yleisen fraktuuran sijaan. Mallina olivat ruotsalaiset ja saksalaiset lehdet. Snellman hoiti kaiken itse: sisällön kirjoittamisen, oikoluvun ja lehtien postituksen. Snellman laati tekstit myöhään maanantai- ja tiistai-iltana, keskiviikkona sensori tarkasti ne, samana päivänä Snellman saksi uutiset saapuneista lehdistä ja lehti ilmestyi torstaina klo 5 iltapäivällä. Saiman menekki oli alusta asti erinomainen. Ensimmäisenä vuonna tilaajia oli 706, ja se nousi maan neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Maamiehen ystävän, Helsingfors Tidningarin ja Finlands Allmänna Tidningin jälkeen.

Snellman ei luonut lehden sisältöä saksien ja liiman avulla sattumanvaraisesti, kuten muissa lehdissä tehtiin. Hän valitsi vain sellaista aineistoa, joka palveli lehden linjaa; hän tietoisesti rakensi omaa talous- ja sosiaalipoliittista- sekä sivistysohjelmaa. Koska päätavoite oli kansallisen tietoisuuden herättäminen, kaikkien artikkeleiden, uutisten ja runojen piti edistää tätä tavoitetta, joten kannanotto saattoi piillä lyhyissäkin uutisissa. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa, ja monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaisuun yhdistettynä julistajan taipumuksiin tekivät Snellmanista ensiluokkaisen omien aatteidensa markkinamiehen. Harva filosofi on ollut Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja, jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä. Snellmanin mielestä käytännöllisyys oli filosofian perimmäinen tavoite, muuten se vajosi ”kirotuksi skolastiikaksi”.

Heti lehden ensinumerossa Snellman leimasi kilpailevat sanomalehdet, Finlands Allmänna Tidningin, Helsingfors Tidningarin, Helsingfors Morgonbladin, Borgå Tidningin, Åbo Underrättelserin, Åbo Tidningarin ja Wasa Tidningin, ”seitsemäksi viisaaksi”. Hän pilkkasi niitä kelvottomiksi ja tehottomiksi lehdiksi, jotka viettivät nimipäiviään unikeon päivänä. Tällaiset ivalliset sivallukset säikähdyttivät muut lehdet lentoon kuin parven nukkuvia yölepakoita. Kynäsota oli nopeasti täydessä vauhdissa. Snellmanin tyylinä ei ollut silitellä päätä. Hän oli pikemminkin vanha koulumestari, joka löi poikia sormille viivoittimella siltä varalta, että he joka tapauksessa ovat laiskoja ensi viikolla. Kilpailijat pitivät Saimaa ukkosenjohdattimena, joka tuuletti yleisiä asioita mutta moittivat sitä samalla liiasta innosta ja asiantuntemattomuudesta. Snellman halusi kuitenkin pitää kurssinsa eikä hyväksynyt missään tapauksessa Helsingfors Tidningarin toimittajan Topeliuksen kantaa, että sanomalehtien tuli olla myös ”helposti sulavaa hengenravintoa” ranskalaisen lehdistöihanteen mukaisesti. Snellmanin kiihkeät kannanotot johtivat useisiin lehdistödebatteihin. Jotkin kiistat aiheuttivat välirikon vanhojen ystävien kanssa.

Snellmanin ystävät myönsivät kilvan, että oli syntynyt jotain uutta. Snellmanin oma filosofian opettaja ja hyvä ystävä, professori Johan Jakob Tengström totesi, että Saima on monumentti, joka on Suomessa aloittanut uuden aikakauden. Hänen mielestään keskustelunalaiseksi on otettu kysymyksiä, joita ei meillä koskaan julkisesti ja vakavasti ole käsitelty. Kirjeessään hän totesi myös suoraan, että Snellmanin oppikirjoja ei voinut käyttää opetuksessa, koska ne ovat hämärämpiä kuin se hämärä, jota niiden tulisi selittää. Nyt hän oli ilahtunut Saiman kirjoituksista, jotka osoittivat, että teosten tekeminen oli kehittänyt sisäistä filosofiaa ja ilmaisukykyä (20.6.1844). Pitkän päälle ystävät eivät säilyneet yhtä varauksettoman innokkaina Saiman ohjelmasta.

Sanomalehden rooli kansakunnan sivistäjänä

Useissa yhteyksissä Zacharias Topelius arvosteli Saiman jyrkkää, radikaalia poleemisuutta; Topelius kuittasi Snellmanin lehdistökritiikin pikkulapsen kiukutteluksi: ”haluan heti tahtoni läpi”. Hän piti Saimaa seitsenviikkoisena lapsena, joka saa hampaita ja puree kaikkia. Topeliukselle tärkeintä oli sanomalehdistön tietoa jakava, historiallinen puoli. Topelius ennusti, että Snellmanin jatkuvasti ahdistelema Borgå Tidning pysyisi vakaammin yleisön suosiossa kuin nerokkaampi mutta liian äänekäs ja ylvästelevä Saima. Snellman vastasi tällaiseen kritiikkiin kahdessa artikkelissa (nro 36 ja 39). Fabian Collanin Åbo Morgonblad puolusti Snellmanin journalistiikkaa ja Saiman lehdistöohjelmaa mutta epäili sanomalehdistön yhteiskunnallista vaikutusta ja merkitystä. Snellman ei kuitenkaan aikonut tinkiä linjastaan. Neljässä artikkelissa hän toi selvästi esiin, että uudistuspyrkimykset olivat viimeinen periaate, josta hän luopuisi (nro 41, 42, 46, 50). Kiista Snellmanin ja Topeliuksen välillä jatkui myös vuoden 1845 jälkipuoliskolla, jolloin Snellman suomi kovin sanoin suomalaisen sanomalehtikirjallisuuden heikkoa tasoa ja tärkeimpien asioiden laiminlyömistä. Erityisesti Snellman syytti Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria löysästä seurapiirilöpinästä. Lehti oli hänen mielestään täynnä arkista jaarittelua, toistavaa kaunokirjallisuuden, teatterin, musiikin ja yleisten huvitilaisuuksien kritiikkiä, novellit kuvaavat latteaa arkielämää. Vasta ajan mittaan Topelius ymmärsi Snellmanin asiaperustan ja alkoi uudistaa lehteään Snellmanin viitoittamaan suuntaan.

Snellmanin kynästä osansa sai myös Alexander Öhmanin toimittama Borgå Morgonblad, joka oli Snellmanin mielestä täynnä mitä kirjavinta palstantäytettä: elämäkertoja ja uutisia kaiken maailman tuntemattomista mies- ja naispuolisista suuruuksista, historiallisia ja tilastollisia kuriositeetteja, ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia maailman kaikilta kolkilta jne. Snellmanin mukaan tällaisen lukeminen oli turmiollista ja lamaannuttavaa. Myönteisiä sanoja Snellmanilta saivat ainoastaan Kanava sekä Helsingfors Morgonblad, jonka toimittajat F. Berndtson ja S. G. Elmgren tunnustivat avoimesti Snellmanin uudistusvaatimukset oikeiksi: yleisöä alkaa tympäistä yhä enemmän muiden kuin Saiman värittömyys, kun se on nähnyt, että sanomalehdessä voidaan kirjoittaa parempaakin kuin vuosisatoja vanhoja vitsejä.

Jyrkimmän polemiikin muiden sanomalehtien kanssa kirvoitti edelleen Saiman kieliohjelma. Snellman piti kansallisuuskirjallisuuden olennaisena tunnusmerkkinä suomen kieltä: äidinkielen oppiminen oli samaa kuin kuuluminen johonkin kansallisuuteen. Snellman suhtautui asiaan hyvin optimistisesti: suomen kieli oli koska tahansa sovelias otettavaksi käyttöön kouluissa ja virallisena kielenä. Kansallista sivistystä hän perusteli useissa artikkeleissaan, joista ensimmäinen oli ”Suomalaiset ja irokeesit” (nro 1, 2, 5, 6, 16), kun Åbo Tidningar oli hyökännyt nimimerkillä ”En Finne”, N. M. Tolpo, (83/1844) Snellmanin kieli- ja kulttuuripoliittista ohjelmaa kohtaan ja arvostellut yleisesti hänen toimintaansa. Artikkelissa suomalaiset kielineen ja kansallisuuksineen toivotettiin vihoviimeiseen paikkaan.

Turkulaisen mielipiteitä vastaan ehti polemisoida ennen Snellmania kiivaasti Borgå Tidning (84/1844), Helsingfors Tidningar (86/1844) ja Helsingfors Morgonblad (82/1844) kun samaan aikaan Saimassa ilmestyi vain lyhyt kommentti (nro 50). Jonkinlaisen välittävän kannan otti Åbo Underrättelser (90/1844). Keskustelun velloessa useissa lehdissä Snellman harkitsi rauhassa kirjoituksiaan ja odotti, että pahin kiivailu on ohi. Snellmanin vetoomus sijoitettuna erään kotimaanuutisen loppuun oli selkeä: ”Nuoret suomalaiset miehet, jokainen käyttämänne ruotsin sana on tästä lähtien kutakuinkin mitätön tämän kirjallisuuden kannalta, Suomen maineen ja teidän oman kunnianne kannalta! Vain äidinkieli antaa tiedän kirjoituksillenne ja teidän nimellenne sijan maailmassa.”

Polemiikki siirtyi pian suomen kielestä kansakoulukysymykseen. Saima joutui Kanava-lehden kanssa väittelyyn kansakoulujen tarpeellisuudesta, kun Snellman oli ehdottanut kauppala-artikkelissaan (nro 2 ja 3) perustettavaksi kansakouluja kuntien kustannuksella. Hänen mukaansa kansan sivistämistyö kuului valtiovallalle eikä hyväntekeväisyysseuroille tai yksityisille ihmiselle, mille linjalle Snellman esitti myöhemmin seikkaperäiset perustelut kolmessa artikkelissa (nro 13, 14 ja 15). Terävällä kritiikillään hän horjutti sivistyneistön totunnaisia käsityksiä kansanopetuksen korkeasta tasosta. Snellman ei hyväksynyt Kanava-lehdessä esitettyä periaatetta, jonka mukaan kansakoulujen tarkoitus olisi käytännöllisen maanviljelys- ja käsityötaidon opettaminen rahvaalle; hänen mielestään kansakoulun oli oltava samalla kertaa sekä oppikoulu että yliopisto. Kansakoulujen tärkein tavoite olisi opettaa sisälukua ja ohjata myös luetun sisällön ymmärtämiseen. Päätarkoitus oli herättää tiedonjanoa ja yhdessä kotikasvatuksen kanssa synnyttää hyviä tapoja eli päästä tosi sivistykseen. Uskonnonopetus piti jättää papiston huoleksi mutta muut opettajat koulutettaisiin seminaareissa. Tavoitteena oli antaa vähän opetusta mutta perusteellisesti. Snellman viittasi Euroopan tilanteeseen, jossa yhteiskuntaluokkien välinen juopa uhkasi yhteiskuntarauhaa. Snellmanin mielestä tehokas lääke tämän eron kaventamiseksi sivistyksen keinoin oli kansakoulujen perustaminen Suomeen.

Talousohjelma monipuolistuu

Vuoden 1844 Saimassa käynnistynyt perinpohjainen talouselämän tarkastelu ja ehdotukset sen elvyttämiseksi sivistystä lisäämällä saivat syvyyttä lisää, kun Snellman kritisoi nuorison kouluttamista yksinoman virkamiehiksi (nro 4). Hän halusi osoittaa virheelliseksi väittämän, että vain virkamies työskentelisi yhteiskuntaa varten ja elinkeinoharjoittaja omaa etuaan varten. Näin ei Snellmanin mielestä ole, koska vasta korkeissa asemissa virkamiehet pääsevät samaan kuin elinkeinonharjoittaja, joka toimii sitä enemmän yhteiskunnan hyväksi mitä laajemmat hänen liiketoimensa ovat: tuottamalla tavaroita kulutukseen, tarjoamalla työpaikkoja ja kasvattamalla kansallisvarallisuutta. Siksi kotimainen elinkeinoelämä tulisi kaikenlaisilla helpotuksilla tehdä houkuttelevaksi nuorille miehille. Snellman puhui kokemuksesta; pääkaupungissa pitkään eläneenä hän oli seurannut virkamiesarkea ja Pohjanmaalta kotoisin olevana hän tiesi, miten sen rannikkokaupunkien vauraus oli syntynyt tervanpolton, laivanrakennuksen ja kauppapurjehduksen avulla.

Snellmanin ajattelussa kansantalouden menestykseen liittyivät myös liikenneyhteyksien kehittäminen. Snellmanin pitkä artikkelisarja Saimaan kanavasta (nro 45, 48 ja 49), joka oli alkanut jo vuoden 1844 alkupuolella (nro 12, 13 ja 14), nosti esiin Savon ja Karjalan talonpojat, jotka kuvernöörin kannustamana olivat jättäneet 1832 ehdotuksen senaatille Itä-Suomen vesiliikennepulmien ratkaisemiseksi. Kenraalikuvernööri A. Menšikovin tuella aloite laajeni yhtenäisen vesitieverkoston luomiseen Suur-Saimaan alueelle. Hanketta varten asetettiin komitea 1841, joka jätti teknisen suunnitelman alkuvuonna 1843. Senaatti käsitteli kanavan rahoitusta kesällä ja syksyllä 1844, mihin ajankohtaan Snellmanin kannanotot liittyvät. Tietämättä todellisten neuvottelujen sisällöstä Snellman ehdotti senaatin talousosaston varapuheenjohtajan ja finanssipäällikön L. G. von Haartmanin kannasta poikkeavalla tavalla säätyjen takaamaa valtiolainaa hankkeen rahoittamiseksi, mikä järjestely Nikolai I:n aikana oli mahdoton ajatus. Muutenkin Snellmanin puuttuminen kanava-asiaan oli rohkeaa, koska valmistelun ulkopuolella oli pidetty ministerivaltiosihteeri ja senaattorit. Valmistelukomitean johdossa oli von Haartman, joka raportoi asiasta kenraalikuvernöörille.

Snellmanin artikkelisarja ulkomaankaupasta (nro 7, 11 ja 17) on kritiikkiä Borgå Tidningissä 4.1.1845 julkaistuun artikkeliin, jota Helsingfors Tidningar oli rientänyt kehumaan. Molempien lehtien tarkoitus oli neuvoa Saimaa, että välttämättömyyshyödykkeitä vievään maahan ei kannata tuoda ylellisyyshyödykkeitä. Snellman kannatti ulkomaankaupan vapautta ja korosti samalla kansainvälisen työnjaon merkitystä hyvinvoinnin lisääjänä. Hän ei hyväksynyt merkantilistista käsitystä, jonka mukaan maa voisi kartuttaa varallisuutta pelkästään keskittymällä vientiin. Snellmanin mielestä kulta oli ”kuollutta” ja sen määrä ilahdutti pelkästään saituria. Ylellisyystavaroiden tuonnin kieltäminen ei ollut viisasta, koska se vahingoittaisi vientiä ja muutenkin oli vaikea tietää, missä alkaa tuhoisa ylellisyys.

Elinkeinoelämän kannanottoihin liittyi myös Snellmanin artikkeli ”Ajatteleville” (nro 46), jossa hän jatkoi aikaisempaa keskustelua merivahinkovakuutusyhtiöistä. Ruotsiin oli perustettu tällainen yhtiö jo vuonna 1739. Vuonna 1775 Turussa suunniteltiin vastaavaa mutta se ei toteutunut. Suuriruhtinaskunnan kaudella suomalaiset alukset vakuutettiin Kööpenhaminassa tai Lontoossa ja maksu oli 15–20 % lastin arvosta. Riskiä yritettiin pienentää myös ostamalla aluksista vain osuuksia. Vuonna 1846 Suomessa alkoi toimia venäläinen laivanvakuutusyhtiö Nadezda.

Sosiaaliohjelma keskittyy maanjakokysymyksiin

Snellmanin useat artikkelit tilanjaosta (nro 32, 33, 34 ja 41) liittyvät tilattoman väestön ongelmaan. Ongelma oli ajankohtainen, koska maataloudesta sai toimeentulon 90 % väestöstä. Maaseudulla oli runsaasti omaa viljelyä harjoittamatonta väestöä. Vakinaiseen väkeen kuuluivat rengit, piiat ja muonamiehet, irtaimeen työväkeen kuuluivat mäkitupalaiset, itselliset ja loiset. Jälkimmäinen ryhmä työllistyi vain kesäisin. Snellman kytki ongelman Venäjän vallan aikana kiristyneeseen tilojen lohkomispolitiikkaan, jolla yritettiin taata tilojen veronmaksukyky. Artikkelisarjassaan hän näki kansallisvarallisuuden kasvavan tilojen jakamisella useammille. Tällä tavalla katovuosina ihmiset sidottaisiin samalla omille tiloilleen ja estettäisiin vaeltaminen kerjuulla.

Savon keskellä Kuopio oli aitiopaikka tarkastella myös köyhäinhoitokysymystä (nro 8, 9 ja 10), koska kaskiviljely oli synnyttänyt suuren kodittoman irtolaisjoukon; sesonkina oli töitä ja majoitus mutta väliaikoina joukko vaelteli ympäriinsä. Viljelysten tuotto ei riittänyt elättämään tätä joukkoa vaan viljaa oli pakko tuoda Venäjältä. Etelä-Suomessa irtolaisjoukkoa kasvatti tilanjaon ja uusien torppien perustamisen rajoittaminen. Vasta 1830-luvun nälkävuosien suuret vaeltavat kerjäläislaumat kiinnittivät viranomaisten huomion ongelmaan. Komiteoita perustettiin uudistamaan köyhäinhoito- ja irtolaislainsäädäntöä. Niiden ehdotukset herättivät paljon keskustelua lehdistössä. Snellmanin havainto oli ajankohtainen, koska irtolaisväestö oli kolminkertaistunut 50 vuodessa. Vuosina 1825–1875 irtolaisväestö lisääntyi läänissä 7 000 hengestä 23 000 henkeen ja sen osuus 9,3 %:sta 20,7 %:iin.

Novellit ja runot isänmaan asialla

Snellmanin kaunokirjallisessa toiminnassa inspiraatioksi nousi käytännön elämä filosofisten pohdintojen sijaan. Siirtyminen avioliittoromaaneista isänmaan teemoihin näkyy hyvin hänen useissa novelleissaan. Etualalle nousevat isänmaanrakkauden teemat, kuten Suomen sodan tapahtumia käsittelevässä novellissa ”Vakooja”(nro 3–8). Siinä Snellman asettaa vastakkain patriotismin ja rakkauden miehen ja naisen välillä, jossa kamppailussa isänmaallisuus vie voiton. Tällä tavalla Snellman alkaa painottaa entistä selvemmin yksityisen ja esteettisen sijasta sanataiteen julkisia ja yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä arkipäivän idealisointi tulee konkreettisemmin näkyviin sotanovelleissa, joissa Suomen sota tarjoaa tavalliselle kansan ihmiselle mahdollisuuden ottaa osaa julkiseen toimintaan ja kantaa kortensa kansakunnan historian suunnattomaan kekoon. Huomattavaa on, että nämä ajatukset esitettiin jo vuotta ennen Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. Tässä mielessä hän on runebergiläinen ennen Runebergiä itseään.

On arvioitu, että Snellmanin oma runous on heikompaa kuin hänen käännösrunonsa. Se on sovinnaista eikä se kumpua aidosta luomisvoimasta tai ilmaisuntarpeesta. Teknisesti, kuten riimitykseltään runot ovat laadukkaita. Runojen takana on kuitenkin voimakkaita tunteita. Vallitseva teema on rakkaus intohimoisen minän ja kohteena olevan naisen välillä. Nainen esiintyy eri rooleissa: ujosta lämpöä jakavasta neidosta itsetietoiseen daamiin, joka ei tunne armoa. Myös runojen ”minällä” on eri asenteita: vaativa, masokistinen, itsesäälissä pyöriskelevä. Runojen naiskuva on hyvin aikaan sidottu: alistuva, ujo, viaton, jolla on jalo sielu ja erinomainen luonne. Runot ovat alun perin eroottista käyttölyriikkaa, jonka tarkoituksena on muuttaa naisen asenne suosiolliseksi, asettaa niiden kirjoittaja romanttiseen valoon tai vakuuttaa tunteen voimakkuutta ja aitoutta. Snellman julkaisi Necken-runoalbumissa kaksi runoa ”Ruusu ja lilja” sekä ”Myrtti” (joulukuu 1844). ”Schlaraffenland”, laiskurien maa (nro 10) irvaili Topeliuksen Helsinki-kirjeitä, joita hän lähettelee kuvitteelliselle eversti Leopoldille Georgiaan. Kirjeiden välityksellä lukijat pääsivät seuraamaan Helsingin seurapiirielämän menoa Topeliuksen kronikoitsevaan tyyliin. Snellman kritisoi nimimerkin ”Momus” alla kirjeiden tyhjänpäiväistä sävyä. Mukana on myös onnitteluruno Axel. E. Boijelle 23.3.1845.

”Kuningas Fjalar” kritiikin kohteena

Snellmanin arvostelu Runebergin ”Kuningas Fjalar” runoelmasta (31.10.1844) on yksi hänen merkittävämmistään kirjallisuuspoliittisista kirjoi­tuksistaan. Snellmanin suhtautuminen Runebergin tuotantoon oli varauk­sellinen ja kaksijakoinen. Nuorhegeliläisestä näkökulmasta hän ei voinut hyväksyä Runebergin tuotannon yltiöromanttisia piirteitä. Toisaalta hän toivoi Runebergistä suurta kansallista runoilijaa, joka täyttäisi Snellmanin kansalliskirjallisuudelle asettamat vaatimukset. Hän toivoi, että Runeberg vastaisi teoksellaan ajan henkeen paremmin kuin perinteinen eepos ja draama. Arviointia ohjasi se, oliko ”Kuningas Fjalar” romanttinen eepos, romanssi vai joku uusi runouden laji.

Arvostelun lähtökohtana olivat ne nuorhegeliläiset käsitykset, joita Snellman oli omaksunut Saksan matkalla ja joita hän seurasi tarkasti. Eniten Snellmanin käsityksiin oli vaikuttanut Hallische Jahrbücherin toimittajien ja perustajien Arnold Rugen ja Theodor Echtenmeyerin julistus. Tämän mukaisesti Snellman vastusti äärimmäisyyksiä; ranskalaisklassismin rationalismia ja romantiikan emotionalismia päätyen lopulta jonkinlaisen ideaalirealismin vaatimukseen. Runebergin runoelman ongelmana oli antiikin tragedian ja romanssin sekoitus, eepoksen ja draaman, mikä rikkoi hegeliläisen estetiikan puhtauskäsitettä. Snellmanin mukaan Runebergin olisi pitänyt keskittyä päähenkilöiden romanttiseen rakkaustarinaan eikä sekoittaa siihen valtion ja perheen ongelmaa. Ankarasta kritiikistään huolimatta Snellman ei unohda mainita runoelman taiteellisia ansioita, hän ylistää runoelman ilmaisumuotoa ja tapaa.

Runeberg julkaisi vastineen Joukahaisessa (II/1845), missä ero runoilijan ja poliitikon välillä tulee näkyviin. Snellmanin ja Runebergin välillä vallitsee maailmankatsomuksellinen ero vapauden ongelmasta. Snellmanin on kiellettävä jumalat tuonpuoleisina kohtalon voimina vapauttaakseen yksilön ja kansakunnan toimintaan; Runeberg joutuu taas kieltämään tämän puoleisen maailman osoittaakseen ihmisille armon ja vapauden tuonpuoleisessa maailmassa. Snellmanille välttämätöntä on isänmaallinen toiminta, Runebergille yleinen kaitselmus. Snellmanille maailma on toimintaa, Runebergille tapahtumista. Runeberg vastasi Joukahaisessa kritiikkiin kahdella artikkelilla. Pääasiallinen kritiikki koski perheen ja valtion merkitystä kirjallisuuden arvioinnissa. Vastineessaan hän vetosi erityisesti Aristoteleen runousoppiin. Keskusteluun liittyi seuraavana vuonna Morgonbladissa teologi A. F. Granfelt, joka moitti Snellmanin toiminnallista maailmankatsomusta siitä, että ihminen antaa sen mukaan joillekin, toimintansa kannalta katsoen tärkeille kohteille liian suuren arvon. Siksi kohde on korotettu osaksi itsekkyyttä. Snellman vastasi tähän kahdessa artikkelissa vuoden 1846 Saiman numeroissa (nro 6 ja 7).

Omantyyliset uutiset

Saiman uutiset koskivat hallitsijahuonetta, ulkomaita, kotimaata ja paikallista tasoa eli Kuopiota. Esitystapa vaihteli uutisittain. Asiallisimpia olivat uutiset hallitsijahuoneesta, jotka koskivat matkoja, avioliittoja ja kuolemia. Ulkomaanuutiset eivät olleet lukijalle kovin informatiivisia yksityiskohtineen, koska taustoja ei esitelty. Kotimaanuutiset olivat informatiivisempia vaikkakin asenteellisia ja poleemisia. Täsmällisempiä olivat Kuopiota koskevat uutiset, jotka käsittelivät seudun jokapäiväisiä asioita. Saiman tärkeimpänä uutislähteenä olivat muut sanomalehdet. Kun posti tuli keskiviikkona Kuopioon, Snellman ehti hyvin saksia uutiset seuraavana päivänä ilmestyvään lehteen. Nopeimmin Kuopioon saapui 12–13 päivää vanha Finlands Allmänna Tidning. Varsinkin kelirikot viivästyttivät postia viikkokausia ja vaikuttivat tällä tavalla uutissisältöön. Saiman tapa ryydittää uutisia huumorilla epäilytti muita lehtiä mutta myönnettiin myös, että se oli ainoa tapa kertoa sellaista, joka oli jo kaikille ennestään tuttua.

Kotimaan uutiset olivat kaikkein niukimpia. Ensimmäisellä sijalla olivat suomalaiskansallista sivistystä, suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevat uutiset ja toisella sijalla liikenneyhteyksien paranemisesta, sadosta ja elintarviketilanteesta kertovat uutiset. Onnettomuus- ja rikosuutiset olivat erittäin harvinaisia. Topeliuksen toimittaman Helsingfors Tidningarin suosimia seurapiiriuutisia Snellman ei arvostanut ollenkaan vaan osoitti suoran halveksuntansa niitä kohtaan. Linja oli niin tiukka, että yleisenä puheenaiheena pidettyjä uutisia ei mainittu Saimassa välillä ollenkaan. Virasto- ja henkilöuutisten lähteinä oli muut lehdet, jossa nimitykset, vihityt, kuolleet, avoimet virat, tuomiot, testamentit yms. saksittiin. Erityisesti hiippakuntauutisissa oli usein unohduksia ja jotkut uutiset julkaistiin kahteen kertaan.

Paikallisuutisten tarkkuudessa näkyy, että uutistapahtuman merkitystä määrää tapahtumapaikan ja ilmestymispaikan etäisyys. Joka lehdessä oli säätiedotus, jonka avulla vuodenaikojen etenemistä seurattiin seikkaperäisesti. Kaksi kertaa vuodessa käsiteltiin markkinatapahtumia. Joka kevät Snellman julkaisi lehdessä ilmoituksen Kuopion raamattuseuran vuosikokouksesta. Lehdessä tiedotettiin myös paikallisten koulujen lukukausien alkamisesta ja loppumisesta. Maanviljelyksen puolella seurattiin kesällä sadon kehittymistä ja korjaamista. Joulukuun lehti kertoi Nikolain päivän (18.12.) juhlallisuuksista. Satunnaisia uutisaiheita olivat rikos- ja tulipalouutiset. Rikollisten liikkumista maakunnassa seurattiin heidän kiinnijäämiseensä saakka. Suuri liikenneuutinen oli esimerkiksi Kuopion ensimmäinen höyrylaiva. Myös arvohenkilöiden vierailuista tiedotettiin tarkkaan. Korkeiden virkamiesten lähdöt ja tulot mainittiin, usein myös Lönnrotin vierailut kuten myös teatteriseurueiden ja musiikkiryhmien vierailut mainittiin.

Ulkomaan poliittisia uutisia julkaistiin 1840-luvun lehdistössä vähän. Vuoteen 1848 asti ne olivat enemmänkin palstantäytettä ja kuriositeetteja. Puolet niistä käsitteli valtiollisia tai poliittisia tapahtumia usein Ruotsissa, Englannissa, Espanjassa ja Kreikassa. Snellman otti tavakseen käsitellä ulkomaan uutisia hyvin vapaasti värittäen niitä terävin rinnastuksin. Tekaistu uutinen Turkin suurvisiirin ja paavin kohtaamisesta Roomassa oli enemmän viihdettä kuin vakavaa tiedonvälitystä. Koska muut lehdet yleensä seurasivat vain Ruotsin tapahtumia, oli Saiman ulkomaanosasto joka tapauksessa monipuolisempi.

Ystävien varoituksia

Ystävät suhtautuivat Snellmanin kansallisuusajatteluun ja hänen tyyliinsä ajaa sitä lehdessään varauk­sellisesti. Esimerkiksi Mathias Castrénin mielestä aluksi on toimittava puolustuksellisesti. Oli kerättävä voimia ja sillä aikaa ”tehtävä lapsia, kirjoitettava kirjoja, vaalittava ja elvytettävä isänmaanrakkautta” (18.10.1844). Elias Lönnrot raportoi tutkimusmatkoistaan Virossa sen kielen parissa ja kuvailee suomen kieliopin luonnetta tämän valossa (1.11.1844). Snellman vastaa Castrénin ja J. J. Tengströmin moitteisiin suomalaisuusintoilusta pitkällä kirjeellä kertoen samalla, että Saima on peräänantamattomasti päättänyt kysymyksen olevan elämästä ja kuolemasta, kun sensuuri oli alkanut ahdistella sitä (28.11.1844). Tengström ei nähnyt kuitenkaan asiassa todellisuudentajua, joka olisi edellyttänyt Saiman paatoksellisuutta (14.12.1844). Joulukuussa Nervander varoitti Snellmania siitä, että viranomaiset Helsingissä pitävät häntä parantumattomana (joulukuu 1844). Maaliskuussa 1845 Tengström jälleen varoitti Snellmania leikinlaskusta vallanpitäjien kustannuksella (26.3.1845). Toukokuussa hän toivoi, ettei sensuurin ahkeruudesta huolimatta Saiman virittämä henki kuole, koska muiden lehtien lörpöttely on erittäin tuhoisaa sivistykselle (17.5.1845).

                     

Raimo Savolainen

29.8.1844

Veli Carl August kuoli 34-vuotiaana Cettessä

Kesä 1844

Veljenpoika Carl Konstantin kasvatiksi Kuopioon

24.3.1845

Kutsu Esthländische Litterarische Gesellschaftin kirjeenvaihtajajäseneksi Tallinnassa

19.4.1845

Kutsu Finska Bibel-Sällskapetin jäseneksi