Ihaillun Nervanderin vastahanka suomalaisuusasialle ei ollut suurin haaste pohjalaisessa osakunnassa, vaan sellaiseksi nousi herännäisylioppilaiden aktivoituminen asiassa. Herännäisyyden leviäminen Pohjanmaalla nosti myös täysin hengelliset kysymykset osakuntakokousten keskustelunaiheiksi kansallisuuskysymysten rinnalle.175 Näiden asioiden käsitteleminen yhdessä oli luontevaa, koska niin kuin kansallisuusinnostuksessa korostettiin yksilöllistä yrittämistä ja vastuuta, oli herännäisyydenkin ytimenä henkilökohtaisen vastuun tuominen ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Pohjanmaan teollinen ja kaupallinen yrittäminen oli antanut perustan molemmille ilmiöille: menestyminen perustui voiton mahdollisuuteen ja tappion riskiin. Varhaiset herätysliikkeet eivät nousseet köyhyydestä ja kurjuudesta, vaan ne vetosivat sosiaalisesti nouseviin, varakkaisiin ja yritteliäisiin ihmisiin. Tervan ja laivojen tuottajana Pohjanmaa loi olosuhteet, joissa yksilöllä oli mahdollisuus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Ihminen pyrkii jatkamaan sitä uraa, joka tuo menestyksen. Herännäisyys ei puhutellut niitä, jotka yhteiskunnassa olivat jo päässeet vaikuttajan asemaan.176

Kotimaakunnassaan herätystä veivät eteenpäin Pohjalaisen osakunnan kasvatit ja sittemmin papit Jonas Lagus ja Nils Gustav Malmberg. Heidän toiminnassaan hyvällä suomen kielen taidolla oli keskeinen merkitys. Lagus oli saanut herätyksen Vöyrin pappilassa 1817, kun hänen kertomansa mukaan sitä ennen ”kaikki katsoimme tosi kristillisyydeksi pakanallisen siveyden”. Toverikseen hän sai Malmbergin, joka oli kokenut uskonnollisen murroksen Pietarissa 1829 kosketuksissaan ”Gossnerilaiseen” seurakuntaan. Ylioppilasvuosina Malmberg oli ollut ”iloinen veitikka, halukas kaikkiin mahdollisiin poikamaisiin ilveisiin”. Herkkä ja terveydeltään heikko Lagus ja uupumaton sekä raju Malmberg olivat tehokas työpari Kalajokilaaksossa. Malmbergin voima oli hänen saarnoissaan. A. W. Ingman kirjoitti: ”Sepä mies vasta osasi kansan kielen. En ole ikinä kuullut kauniimpaa suomea saarnattavan – – ja kun miehellä oli tämmöinen kieli varanansa, mikä kumma sitte, että hän osasi ampua suomalaisen sydämmehen.” Tuliset herätyssaarnaajat leimattiin nopeasti haaveilijoiksi ja kiivailijoiksi. Vihamielisyys kasvoi, kun herätys levisi ja tunkeutui myös säätyläispiireihin. Moni säätyläiskoti särkyi, kun osa perheenjäsenistä liittyi körtteihin.177

Herännäisyyden historiassa kiitellään usein pohjalaisten suvaitsevaisuutta: Runeberg ei koskaan pilkannut uskontoa, Topelius koetti seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla ja Snellman puhui suurella kunnioituksella herännäisyydestä.178 Todellisuus oli kuitenkin hieman mutkikkaampi, kun kotimaakunnan herätys alkoi vaikuttaa pohjalaisessa osakunnassa vuodesta 1834. Laguksen ja Malmbergin vaikutuksesta suuri joukko osakunnan aktiiveja, muun muassa J. Hemming, A. N. Holmström, J. M. Stenbäck. E. Svahn ja F. Östring, kokivat herätyksen vihittyinä pappeina ensimmäisissä virkapaikoissaan. L. J. Achrén ja F. G. Hedberg olivat saaneet vaikutteita muualta jo ennen pappisvihkimystään, mutta varsinaisen herätyksen he kokivat ensimmäisissä virkapaikoissaan.

Laguksen ja Malmbergin julistaman herätyksen välitti osakuntaan Carl Gustav von Essen. Herätyksensä aikoihin 1832 hän toimi kotiopettajana ja opiskeli suomen kieltä sukulaisensa Laguksen luona. Samalla hän ystävystyi myös Malmbergin kanssa. Von Essenillä oli tärkeä rooli herännäisyyden saattajana säätyläistön piiriin. Tässä käännytystyössä Snellmankin joutui kiusalliseen välikäteen: Snellman oli suositellut von Esseniä 1835 tehtailija Fabritiuksen perheeseen kotiopettajaksi, ja suvun kauhuksi opetuksen tuloksena pikkutyttöjen äiti ja tädit kääntyivät pietismiin. Myös Snellman sai paheksumisesta osansa. Kun von Essen palasi jatkamaan lukujaan Helsinkiin 1834, hänen toimestaan osakunnassa alkoi levitä herätys: joukkoon liittyi J. J. Peuron, A. G. Borg, F. O. Durchman ja L. H. Laurin. Pietistiylioppilaat tukivat täysin myös suomalaisuusasiaa. He eivät vieroksuneet osakuntaelämää, vaikka olivatkin sitä mieltä, että ”Helsingissä ihminen on lähimpänä kuilua”.179

Osakunnan aatteelliseen nousuun kuului uskonnollisten kysymysten innokas tarkastelu kansallisuusasioiden rinnalla. Uskonnollisiin aiheisiin oli tarttunut innokkaasti tuore kuraattori Snellman, joka hoiti tehtäväänsä hyvin, kuten Borg arvioi asiaa Hedbergille.180 Jo osakunnan toisessa ruotsinkielisessä keskustelussa maaliskuussa 1834 oli esillä kysymys: ”Tarvitseeko sivistynyt kristitty meidän päivinämme kristillisyyden perustaksi mitään muuta kuin Raamattua?” Viikkoa myöhemmin keskustelu jatkui Piponiuksen laatiman mietinnön pohjalta.181 Von Essenin ja Peuronin mielestä tiede ei voinut johdattaa todelliseen kristillisyyteen, vaan liiallinen maallinen viisaus oli vaaraksi oikealle uskolle. Bygdén, Castrén, Heikel, Stenbäck ja Snellman asettuivat kiivaasti vastustamaan tätä kantaa. Topeliuksen mukaan he todistivat perusteellisesti, miten järjetön ja kiihkoileva ajatus oli ja antoivat vastapuolelle kunnon läksytyksen. Kun Peuron kiitti läksytyksestä, Snellman täydensi vielä voitetun puolueen tappiota.182 Huhtikuussa jatkettiin kysymyksillä, onko ihminen pakotettu toimimaan vastoin parempaa tietoaan ja milloin on ollut enemmän uskonnollista hartauskirjallisuutta. Lokakuussa käsiteltiin kysymystä valtion ja kirkon suhteesta. Marraskuussa oli esillä kysymys Jumalan ja ihmisten keskinäisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Seuraavan kunnon keskustelun käynnisti maaliskuussa 1835 kysymys pahan olemuksesta, jonka jotkut tahtoivat kieltää.183

Myös osakunnan lehdessä Veckobladissa uskonnolliset kysymykset olivat esillä. Ajan henkeä kuvaa hyvin von Essenin luonnehdinta 22.4.1835: ”Koko sen aikakauden sivistys, jonka verinen kruunu Ranskan vallankumous oli, on nyt havaittu sekä vääräksi että tyhjäksi ja kehnoksi. Sen häviöstä nousee jalompi, todellisempi sivistys. Enää ei hävetä isien viisautta eikä isien uskoa. Ilmestystä ei enää pidetä pelkkänä ihmisrunona eikä vedetä sen oppeja alas järjen käsityspiiriin. Yhä enemmän kuullaan Kristuksen voimakasta evankeliumia, ja pian – niin toivomme – on se valo, joka säteilee, valaiseva myös pimeää maata ja kaikessa totuudessa ohjaava kansaa.” Tässä kiteytyy pohjalaisen osakunnassa vallinnut vakava etsijämieli. Vaikka lujasti otettiin kantaa herännäisyyden puolesta ja sitä vastaan, kumpikaan osapuoli ei halunnut puolustaa vanhaa, jähmettynyttä nimikristillisyyttä. Molemmat osapuolet halusivat rakentaa uutta kansallisissa ja isänmaallisissa kysymyksissä, mutta keinoista oltiin eri mieltä. Osapuolten välit olivat vielä läheiset, kuten Topelius tunnustaa: ”Tästä lähtein tahdon esiintyä hänen ja muutamien muiden puolustajana, sillä minulla on hyvä ajatus heistä.”184

Pohjalaisten mielipidettä herännäisyydestä sävyttivät helposti ne muutamat, joilla oli heränneistä jyrkän tinkimätön käsitys. Esimerkiksi teologisen tiedekunnan opettajistoon kuuluneet veljekset Benjamin ja Valentin af Frosterus olivat varauksellisia, koska heidän isänsä, Kalajoen kirkkoherra, oli Laguksen ja Malmbergin esimies ja kärsi tilanteesta käytännössä. Tilannetta kiristi lisää Paavo Ruotsalaisen käynti Kalajoella 1834.185 Eniten käsitykset hajaantuivat Lauantaiseuran ydinjoukossa. Runeberg suhtautui pietismiin kylmästi, minkä hän oli tuonut esiin toimittamassaan Helsingfors Morgonbladissa alusta asti. Asenteeseen oli vaikuttanut paljon Lönnrot, jonka mielestä herännäisyys tappoi harrastuksen runonlauluun. Lönnrot oli julkaissut 1835 lehdessä tutkielman Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla, jossa hän kirpeästi kuvaa pietistien suvaitsemattomuutta, erikoista pukeutumista ja sairasta ulkonäköä. Kirjoitus herätti tavatonta huomiota, koska siinä ei mainittu mitään herännäisyyden myönteisistä puolista. Vastakirjoitukset osoittivat, että heränneet ymmärsivät yhtä huonosti Lönnrotin kansallista tehtävää kuin tämä ymmärsi herännäisyyden syvintä olemusta. Virkakirjeessään toukokuussa 1835 Lönnrot teki selkoa Lääkintöhallitukselle seudulla esiintyvästä ”jonkinlaisesta psyykillisestä sairaudesta”. Jo parin vuoden kuluttua Lönnrotin sävyt muuttuivat hänen koettuaan hengellisen murroksen itse. Matkatoverilleen J. F. Cajanille hän kertoi: ”Onnettomimmat kaikista elävistä maan päällä olisimma me älylliset ihmiset ilman Jumalan ilmoituksia tulevaisista ja vielä sitteki kaikkia onnettomimmat, jos meillä Vapahtajan ansiossa ei olisi turvaa.” Vuonna 1838 Lönnrot ajatteli ohimennen papinvirkaakin, mutta se saattoi johtua enemmän kyllästymisestä lääkärintoimeen kuin oikeasta kutsumuksesta julistaa sanaa.186

Hengellinen herätys alkoi saada Pohjalaisessa osakunnassa yhä vankemman jalansijan syksystä 1835 lähtien, kun puolen vuoden karkotuksen jälkeen Östring ja Stenbäck palasivat jatkamaan opintojaan täysin muuttuneina koettuaan herätyksen Vöyrin pappilassa.187 Erityisesti Östringin kääntymys herätti huomiota, koska siihen asti hän oli kannattanut Hegelin filosofiaa ja luullut löytäneensä tyydytyksen etsivälle hengelleen. Kääntymyksensä jälkeen hän asettui kannattamaan täydellisesti herännäisyyden edustamia periaatteita.188 Lupaavan ja lahjakkaan Östringin yhtäkkinen vetäytyminen vaatimattomuuteen puhutteli voimakkaasti osakuntalaisia, ja vaikutusta vain lisäsi hänen varhainen kuolemansa vain 22-vuotiaana 1836. Stenbäck puolestaan ryhtyi ylioppilaspiireissä tuliseksi taistelijaksi Jumalan valtakunnan puolesta. Hän kävi hyökkäykseen kaikkialla, hänessä oli ”palavaa intoa, sitä kuumepolttoa, joka niin helposti sytyttää mielet puolesta ja vastaan”. Hän sai mukaansa Lindforsin, Piponiuksen sekä viipurilaisen Julius Immanuel Berghin. Myös herännäispapit levittivät innostusta. Hedberg kävi usein Helsingissä, ja kun von Essen palasi syyskuussa 1837 Helsinkiin, hän oleskeli Stenbäckin luona.189

Pietismiin kielteisesti suhtautuneen Nervanderin tultua kuraattoriksi Snellmanin jälkeen herännäisylioppilaat alkoivat vetäytyä omaan piiriinsä. Sunnuntaisin he kokoontuivat Stenbäckin kotona, missä he lukivat Lutherin tai Schartaun saarnoja, keskustelivat ja joivat teetä. Suuremmat seurakokoukset aloitettiin koraalilla ja hetken hiljaisuuden jälkeen luettiin kappale Raamatusta ja keskusteltiin siitä. Lopuksi seurasi vapaaehtoinen ripittäytyminen, jolloin kukin kertoi vilpittömästi silloisesta sieluntilastaan. Omia kokemuksia verrattiin muiden kokemuksiin ja painettiin mieleen apostolien neuvo: ”Joka sallii itseänsä kuritettavan voi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja parannuksen”. Poikkeustapauksissa suotiin lohdutuksen sanoja jollekin musertuneelle mutta nekin niin ankarin ja vakavin varoituksin, että ne veivät voiman lohdutukselta.190

Stenbäck sai tulisella toiminnallaan Lauantaiseuran miehet nopeasti hajalle. Välitön sysäys oli se, että jo kauan runoilijana mainetta niittänyt Stenbäck kielsi lahjansa ja hävitti tuotantoaan herätyksen koettuaan. Marraskuussa 1836 hän tuomitsi jyrkästi romaanikirjallisuuden – myös uskonnolliset teokset. Topelius joutui muuttamaan alun perin myönteistä mielipidettään pietisteistä, kun marraskuussa 1837 Stenbäck leimasi runouden ”hienoksi myrkyksi hengelle”. Topelius järkyttyi ja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Hirveän nurinkurinen ja yksipuolinen mielipide.”191

Stenbäckin vihamielinen suhtautuminen kulttuuriin järkytti myös Runebergia, mikä kävi hyvin ilmi hänen kirjoituksissaan Helsingfors Morgonbladissa 22. ja 29.12.1837 otsikolla Vanhan puutarhurin kirjeitä. Runeberg koetti runouden keinoin saada katsomuksensa sopusointuun kristillisen tunnustuksen kanssa. Taustalla oli vakaumus, että runous kuvastaessaan luontoa oli jumalanpalvelusta, elävä osa uskontoa. Kirjoituksissaan esittelemässään panteismissa Runeberg oli etääntynyt pitkälle siitä hartaasta, lapsenomaisesta ja ongelmattomasta suhtautumisesta Jumalaan, joka ilmeni hänen varhaisimmissa runoteoksissaan. Kuitenkin jo Juhannusjuhlassa (1827) panteismi nostaa päätään. Vuosina 1833–1834 Runeberg koki vaikeita kriisejä, jotka muokkasivat hänen uskonnollista elämäänsä. Kuitenkaan hän ei enää pukenut sisimpäänsä sanoiksi, ja hänen hengellisestä elämästään on vaikea sanoa mitään, vaikka hänen kyselevä mielensä oli säilynyt.192

Hyökkäys pietismiä vastaan oli samalla Runebergin jäähyväiset toimittamalleen lehdelle, kun artikkelit julkaistiin sen kahdessa viimeisessä numerossa. Lauantaiseuran miehenä hän ei voinut katsella vierestä, kun pietismi levisi kulovalkean tavoin ja työnsi kirjalliset ja kulttuurilliset harrastukset taka-alalle sielun pelastumisen tieltä. Pietismin hän näki selkeäs-ti kulttuurin vihollisena. Väärinymmärrystä syvensi se, että Runebergillä ei ollut kykyä ymmärtää liikettä sisältäpäin, koska hänen uskonnollisuuttaan sävytti edelleen lapsenuskon ja haikean taivasikävän vaihtelu.193 Runeberg näki pietismissä kulttuurivihollisen mutta syytti pietismiä luonnonvihollisuudesta.194

Stenbäckin, joka katsoi hyökkäyksen kohdistuneen henkilökohtaisesti itseensä, oli helppo torjua Runebergin väite: kristinusko ei kiellä iloitsemasta Jumalan luonnosta, mutta se kieltää tekemästä siitä epäjumalaa. Toiseksi Runeberg syytti pietistejä itsekkäiksi, nämä kun keskittyivät oman persoonallisuutensa vaalimiseen. Kolmanneksi Runeberg syytti pietistejä suvaitsemattomiksi, koska heidän iskulauseensa oli: ”Rajat selviksi maailman kanssa.” Kiistan aikana Runeberg koetti esiintyä kristittynä, mutta ei tehnyt sitä kovin vakuuttavasti, koska hän ei osannut käyttää peruskäsitteitä tarpeeksi selkeästi eikä Raamatun tuntemuskaan ollut hänellä hallussaan. Rajankäynti pietismin kanssa pakottikin Runebergin itsetutkiskeluun. Myöhemmin runo Crysanthos osoittaa, että kiista pani hänet tarkistamaan kantansa. Hän pystyi kääntämään asiat edukseen ja otti puolelleen suuren auktoriteetin, Raamatun. Myöhemmin runoilijan virsituotanto todistaa, että hänelle selvisi lopulta asioiden oikea järjestys: ensin Jumalan sana, vasta sitten luonto.195

Muutto Porvooseen pelasti kansallisrunoilijan maineen. Nuoremmalle polvelle jäi Runebergista loistavan ehyt ja kirkas kuva. Nervanderille kävi huonommin: hänelle oli nöyryyttävää nähdä, miten osakunta heikentyi hänen johdollaan ja pohjalaiset etääntyivät hänestä. Hänen mielestään suomalaisuusintoilu ja herännäisyys olivat pilanneet osakunnan. Katkeruuttaan hän purki vielä 1845 kirjeessään Snellmanille. Nervander ei saanut Runebergin ja Snellmanin tavoin ylioppilaiden suosiota vastoinkäymisiä kohdatessaan, koska hän oli hylännyt osakunnan aatteet ja ihanteet. Kaikesta nerokkuudestaan huolimatta Nervander ei ollut tosi tilanteessa osoittautunut tulevaisuuden mieheksi; hän ei halunnut ponnistella virtaa vastaan eikä halunnut näkyä. Hän laskelmoi enemmän henkilökohtaisten etujensa varmistamiseksi kuin antautui vakaumuksen vietäväksi. Hän esimerkiksi kieltäytyi osakunnan osoittamasta kunnianosoituksesta saattaa hänet kotiin lukukausijuhlasta 1837, koska pelkäsi leimautuvansa villitsijäksi.196 Nervanderin omaksuma linja toikin hänelle henkilökohtaisen hyödyn aikaa myöten hänen saavuttaessaan professuurin paljon tovereitaan aikaisemmin.

Keskinäisestä kiistelystään huolimatta kansallinen ja hengellinen herätys tarvitsivat toinen toistaan. Niitä molempia yhdisti suomen kieli, jonka pietistijohtajat hallitsivat. Sitä käytettiin seuroissa ja heränneet papit tavoittivat seurakuntansa heidän omalla kielellään. Se että Snellman ei kritisoinut julkisesti pietistejä ja suhtautui myöhemmin heihin kunnioittavasti, selittyy sillä, että kristillinen fennomania oli valtiollisen fennomanian edelläkävijä. Koska Snellman tarvitsi kielentaitajia tavoitteidensa täyttämiseksi, hänen oli ymmärrettävä heitä ja heidän aatettaan. Tätä eivät Runeberg ja ainakaan Nervander käsittäneet.197

Lauantaiseuran miehistä vain Snellman säilytti vakaumuksensa kahden aatteen ristiaallokossa. Käytännöllisellä tavalla hän oli herättänyt osakunnan toimintaan ottamatta jyrkästi kantaa puoleen tai toiseen suuressa kiistakysymyksessä. Tästä tarkkailijan roolista Snellman löysi linjan, jolla hän onnistui menestyksellisesti toimimaan välittäjänä ja kuromaan umpeen sitä henkistä juopaa, jonka pietismi oli luonut Lauantaiseuran ja Pohjalaisen osakunnan muun nuorison välille. Snellman onnistui yhdistämään hajanaiset rivit yhteisen aatteen taakse ja havahduttamaan suomalaiset kansakunnan rakennustyöhön. Pohjalainen osakunta oli se näyttämö, jossa työ aloitettiin. Samalla tarkentui työnjako Snellmanin, Runebergin, Nervanderin, Lönnrotin ja Castrénin välillä, joista jokainen oli omallaan tavallaan antava panoksen heräävän suomalaisuuden hyväksi.

Snellmanin sisimmät tuntemukset näinä aikoina paljastuvat hänen muistopuheessaan 22-vuotiaana kuolleen pohjalaisen herännäisylioppilas J. J. Peuronin haudalla tammikuussa 1835. Kuraattorin puhe oli Snellmanin yhteenveto pohjalaisten kansallisten harrastusten ja hengellisen herätyksen rinnakkaiselon välttämättömyydestä. Stenbäckin paluun jälkeen Peuron oli näet yksi ensimmäisistä heränneistä ylioppilaista Pohjalaisessa osakunnassa Borgin, Durchmanin, Laurenin ja monien muiden pitkässä ketjussa. Snellmanin mukaan Peuronin ”kiinnostus kohdistui ennen kaikkea suureen muinaisuuteen ja sen kieliin – – juuri sieltä hän ammensi sitä jaloa lämpöä kaikkea totuutta ja kauneutta kohtaan – – joka pani hänet unohtamaan jokaisen pelokkaan laskeskelun”. Snellman jatkaa yllättävin sanakääntein: ”Mutta hän ehti tuskin astua sen esipihoille – – hän haki ja löysi levon ja mielenrauhan sieltä mistä niin moni on sitä etsinyt ja sen löytänyt, Jumalan ilmoitetusta sanasta, joka on kaiken totuuden ja valon lähde, ja joka hänen lapsenomaisen uskon ja luottamuksen vallassa omaksumanaan raivasi pois kaiken epäilyksen. – – Kaikkeen hän löysi lohdun pyhän Uskomme opeista, jotka hän oli omaksunut koko sielunsa lämmöllä.” Snellman lopettaa: ”– – ehkei sinun elämäsi kulunut hukkaan, ehkä se on herättänyt jonkun, ettei hän epävarman tulevaisuuden tähden laiminlyö hetken vaatimuksia.”198 Snellmanin puhe kohoaa melkein hengellisiin sävyihin filosofisesta lähestymistavastaan huolimatta. Nämä sanat kelpasivat sekä Lauantaiseuran kansallisuusmiehille että herännäisylioppilaille ja heidän opettajilleen, jotka haudan äärelle olivat kokoontuneet.

Snellmanin tuntemukset kiteyttävät ajan todellisen hengen. Aspelin-Haapkylä on epätarkasti todennut, että 1830-luvun ”nuori Suomi” lähti valloittamaan taivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut tullut vielä eläväksi eikä antanut ihannetta, jota varten elää. Tämä ei pidä paikkaansa, koska hengellisesti heränneille suomalainen äidinkieli ja kansa tulivat läheisemmiksi kuin muille. Korskeiden kirkkoruhtinaiden tilalle saatiin kymmenittäin pappeja, jotka halusivat lähelle kansaa palvellakseen heitä heidän omalla äidinkielellään. Kansallinen ja hengellinen herätys eivät kilpailleet keskenään Pohjalaisessa osakunnassa vaan täydensivät toinen toistaan. Ne molemmat olivat oppositioliikkeitä ajan tukahduttavaa henkeä vastaan. Näiden aatteiden suhdetta on kuvattu seuraavasti: ”Nyt yhteen aikaan syntyy meidän maassamme suomikiihkoisuus ja kerettiläisyys, jotka molemmat henkivallat yhtä tarkoittavat – meidän kansamme herätystä totisen itsensä tuntoon.” Yhtäaikainen henkinen murros nosti esiin lujan vakaumuksen, pyrkimyksen totuuteen ja oikeuden asettamisen yläpuolelle kaikkia ehtoja.199

Snellman oli vahvistanut vakaumustaan perehtymällä filosofiaan, mistä hän ammensi voimaa käytännön elämään. Samalla kun hän laati väitöskirjoja, piti luentoja ja julkaisi teoksia, hän tuli entistä varmemmaksi toimintansa suunnasta. Näkemyksessään kielen ja ajattelun samuudesta Snellman on aito romantikko. Hän kehitteli kielenfilosofiaa käsitteellisesti eikä empiiristen tutkimusten pohjalta. Kirjeessään Bergfalkille 1843 Snellman toteaakin: ”Koko minun tieteeni on sellaista leikkimistä, ja minun on alistuttava siihen, mitä sana sisältää.” Snellmanille kansallisuus ei merkinnyt muuta kuin kansallisen sivistyksen omaleimaisuutta, joka perustui menneiden sukupolvien luomaan traditioon. Sen syntymisen ja siirtymisen välttämätön edellytys oli kansalliskieli.200

175                         Helanen 1937, 290. ks. Snellmanin kirje J. J. Tengströmille 7.11.1845. KT 8, 269.

176                         Osakunnan toiminnan hengellistä puolta aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole riittävästi korostettu, koska Rein ei mainitse asiasta mitään elämäkerrassaan. Hän on poiminut osakunnan pöytäkirjoista vain kansallisuuskysymystä koskevat aiheet.

177                         Heikki Ylikangas, Herätysliikkeiden pohjasta ja perustasta. Teoksessa Kirkko ja politiikka. Juhlakirja professori Eino Murtorinteen täyttäessä 60 vuotta 25.11.1990. Suomen kirkkohistoriallisen seuran julkaisuja 153. Helsinki 1990, 336–343.

178                         Helanen 1937, 295–300.

179                         M. Rosendal, Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I:1796–1835. Oulu 1902, 365.

180                         Aspelin-Haapkylä 1917, 226–227. Helanen 1937, 295–300.

181                         A. G. Borgin kirje F. G. Hedbergille 14.4.1834. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen arkisto. Coll.225.22, nro 234. Helsingin yliopiston kirjasto

182                         Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat 27.3.1834: § 2.

183                         Krook 1931, 225.

184                         Helanen 1937, 302–304. Erityisen merkillepantavaa on, että Th. Rein ei puhu elämäkerrassaan mitään Snellmanin kuraattoriajan teologisista keskusteluista; muita aiheita hän luettelee, mutta uskonnolliset aiheet on jätetty huolellisesti pois. Saattaa olla, että Rein Snellmanin oppilaana ja luentojen kuuntelijana sekä työn jatkajana ja viimeisenä hegeliläisenä ei voinut sulattaa Snellmanin teologista lahjakkuutta, koska se istui huonosti hegeliläiseen maailmankuvaan.

185                         Helanen 1937, 304–305. Topelius Dagbok I/1918: 305–306.

186                         Helanen 1937, 306.

187                         Ruokanen 1989, 195–196; Viljanen 1944, 449–453; Anttila 1931, 324–333.

188                         Rosendal 1902, 366–384 sekä Aspelin-Haapkylä 1917, 135–141.

189                         Rosendal 1902, 383.

190                         Krook 1931, 226–229.

191                         Aspelin-Haapkylä 1917, 228–238, Krook 1931, 213–216 ja Helanen 1937, 306–309.

192                         Helanen 1937, 311.

193                         Pentti Perttula, Runebergin uskonnollinen kehitys. Etiikan laudaturtyö. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 6–14. Ks. myös Sixten Belfrage, Johan Ludvig Runeberg i sin religiösa utveckling. Upsala 1917, 69–79 ja 103–109. Tidenström 1941, 469–472. Tytär Anna kuoli, entinen morsian Maria Nygrén synnytti aviottoman lapsen ja kuulutettiin Runebergin parhaan ystävän J. W. Kurténin kanssa, vaimo sairasteli pitkään, isä kuoli ja veli Viktor teki vararikon. Runeberg saattoi keskustella paljon panteismista Lauantaiseurassa: Snellman polemisoi väitöskirjassaan 1835 panteismia vastaan. Tideström 1941, 486.

194                         Perttula, 18–22.

195                         Tideström 1941, 205. Ks. myös K. S. Laurila, Ett skede i en evig kamp. Striden mellan Runeberg och Stenbäck i idéhistoriska nedlysning. Hfors 1937, 152.

196                         Perttula, 22–25 ja 33 sekä 45. Ks. Tideström 1941, 506–535.

197                         Helanen 1937, 228–230.

198                         Olavi Laitinen, Juhana Vilhelm Snellmanin suhde uskontoon ja kirkkoon. Kirkkohistorian pro gradu. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 39–41. Ks. myös Markku Liukkonen, Kahden valtakunnan kansalaisina. Herännäisyyden tavoitteet ja luonne joukkoliikkeenä herännäisyyden historiankirjoituksessa 1899–1918. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu marraskuu 1994. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjasto, 74–78.

199                         Muistopuhe Johan Jakob Peuronille 4.1.1835. KT 1, 133–134.

200 Helanen 1937, 313–314 ja Aspelin-Haapkylä 1917, 174–15 ja Krook II, 198.